Opaskoira osa 5 - Ensimmäiset päivät kotona

Kotiudin koirani kanssa keskiviikkona sopivasti neljältä. Koira sukkuloi rautatieaseman ihmisruuhkassa ihan kuin olisi tehnyt sitä koko ikänsä.

Yhteistyökurssi ensimmäisten päivien jälkeen jatkui ohjelmallisesti samoissa merkeissä: pari pidempää lenkkiä päivässä ja pissatuslenkit aamuin illoin. Toisella viikolla sain jo mennä pissalenkin yksin, kunnes sitten toisen viikon lopulla koira päättikin suunnata suojatiellä keskelle risteystä. Sen jälkeen saimme hetkeksi taas näkevän seuralaisen.

Toisella viikolla oli myös lenkkejä, joiden jälkeen olin valmis heittämään tuon eläimen kuuseen. Se kokeili kaikkea. Sentään noin muuten yhteiselomme sujui suht ongelmitta, opastus ei vaan aina ihan maittanut, kun oli kiinnostavia hajuja haisteltavana. Noin esimerkiksi.

Opin kurssin aikana esimerkiksi sen, miltä kuulostaa, kun koira oksentaa. Jännä ääni sen vatsasta lähti. Olin myös etukäteen ajatellut, että on kiva saada koira keväällä, niin ollaan ythteistyötä harjoitettu mukavasti ennen kuin tulee ensimmäiset lumet. Pah! Kuopio tarjosi minulle lumisenkin päivän. Ja lumen takia se koira oksensikin, kun Puijolla oli riemuissaan vähän lunta haukkaillut.

Teoria-asioina kurssin toisella viikolla oli koiran ravitsemusta (minun koirani alkuperäinen raakaruoka vaihdettiin kuivamuonaan), liikuntaa ja kehonhuoltoa ja lajikohtaisia tarpeita ja viestintätapoja. Kehonhuollon yhteydessä meille opetettiin koirahierontaa ja koiran aktiiivenyttelyä.

Tietoa tuupattiin sen verran paljon kaikesta, että ihan kaikkea en taatusti onnistunut sisäistämään. Kuitenkin elo tuon olennon kanssa ei tunnu enää niin kovin mahdottomalta, siis pystyn ehkä jopa huolehtimaan siitä suht hyvin, kynsien leikkuukin sujui tuolla kurssilla edes jotenkin. Silti saatan pyytää siihen vähän näkevää apua.

Näin alkuun tarvitsen näkeviä tyyppejä kulkemaan perässäni. Laitoin Kallion FB-ryhmään kyselyn, voisiko joku tulla näyttämään minulle (koiralleni( hyvän pissalenkin tästä lähistöltä. Sain suht paljon innokkaita auttajia. Kolmen eri tyypin kanssa olenkin käynyt ulkoilemassa. On kivaa, kun sain apua ja samalla tutustun lähistön ihmisiin! Kallio (ja sen kulmat) on mukava paikka asua, näiden ihmistenkin takia.

Torstaina kävin Iiriksessä ja jätin koiran noin 25 minuutiksi yksin, kun piti kantaa tavaraa autoon. Jätin sen ”näyttämölle” paikalleen ja jossain vaiheessa tajusin, että siellä jäi ovet auki käytävään. Pikkuisen mietin, mahtaako koira olla enää tallessa, kun palaan, vai pitääkö minun etsiä sitä ympäri Iiristä. Siellä se oli kiltisti nukkumassa.

Eilen kävin kaerini vappupippaloissa niin, että oli koira mukana. Siellä oli polven korkeudella sohvapöytä, jolla kaikki herkut oli. Siis varsin sopiva korkeus, noin koiran näkökulmasta. Vähän välillä tuo nuuskutteli pöydälle, muttei kertaakaan yrittänyt ottaa sieltä mitään. Olen aika ylpeä! Hännän kanssa piti myös vähän varoa, koska sillä olisi saanut mukavasti tipautettua asioita. Siellä uusien, kivojen ihmisten keskellä tuo helposti innostuva otus oli oikein nätisti ja sopuisasti.

Ensimmäiset päivät kotonakin ovat siis menneet hyvin mallikelpoisesti. Pelkäsin, että tuo olisi ensimmäisen illan ja yön kovinkin levoton, mutta ei ollut. Nätisti asettui olemaan uuteen kotiinsa.

Maanantaina kouluttaja tulee Helsinkiin ja meillä alkaakin sitten kotipaikkakoulutus.

Opaskoira osa 4 - Yhteistyökurssin alku

Minulla on ollut kaksi päivää seuralaisena, apuvälineenä ja huonetoverina yksi mustakarvainen otus. Olen siis koiran kanssa yhteistyökurssilla Kuopiossa.

Yhteistyömme alkoi sillä, että minulle lounaan jälkeen törkättiin huoneeseen eläin kehotuksella ”tutustukaa toisiinne”. Niin me tutustuimme. Rapsuttelua, haistelua ja sellaista normaalia, mitä siihen nyt kuuluu. Paikkojen tutkimista, pyörimistä ja hötkyilyä.

Jonkin aikaa siinä toisiamme viihdytettyämme oli aika lähteä ensimmäiselle lenkille, eli koiralle valjaat niskaan ja pihalle. Ensimmäisen päivän lenkkinä oli vaanlyhyt pissalenkki. Menomatka oli varsin ripeää menoa, takaisin tullessa löhtystelyä ja hidastelua; ”Ei kai tää oikeasti ollut jo tässä?”. Sama lenkki vielä myöhemmin uudestaan, samalla tavalla.

Iltapalalla mietittiin toisen kurssilaisen kanssa, että olisikos näidenkoirien pitänyt saada jotain ruokaa. Kukaan ei siitä mitään sanonut. Päätettiin kysyä, kun illalla tulee lenkittäjä.

No, yhdeksältä sitten molemmat olime alaovella koirien kanssa ja lähdimme lenkille. Vähän pidempi kuin pissalenkki, mutta sellainen lyhyt puiston kierto vaan. Takaisin huoneessa muistin, että unohtui kysyä siitä ruuasta, enkä jaksanut enää mitään soitella. Kaipa se koira aamuun asti pärjää.

Aamulla sitten selvisi, että juu, olisi niiden jotain pitänyt siinä illasta saada syödä. Ja ei, meidän ei olisi pitänyt lähteä pihalle, ihan koirien vaan. Voi raukkaparkoja koiria, jotka julmasti pistetään oudon ihmisen kanssa huoneeseen, eikä edes ruokaa saa! No, tiistaina saivat sitten. Molemmat päivän ateriansa.

Koska minun piti tiistaina hoitaa ennakkoäänestys, lähdimme vähän monimutkaisemmalle reitille kirjastoon (kirjasto oli kyllä auki, mutta äänestys alkoi vasta tuntia myöhemmin…). Hieman oli koira hämillään matkalla. Iltapäivällä käytiin taas vähän eri reitti ja mentiinkin R-kioskille. Pyysin koiraa etsimään tiskin ja se tarjosi jäätelökaappia – aika hyvä vaihtoehto tietysti sekin.

Kurssin ohjelma noin pääosin koostuu aamun pissalenkistä, päivän kahdesta valjaslenkistä ja jostain teoria-asiasta (ja tietysti aamiaisesta, lounaasta, päivällisestä ja iltapalasta). Eilen puhuttiin koiran käskyttämisestä ja äänenkäytöstä, tänään sairauksien kotihoidosta ja ensiavusta. Tänään minun koirani pääsi myös vähän juoksentelemaan vapaana, mihin sisältyi pari pulahdusta lampeen. Kaikilla lenkeillä, myös sillä pissalenkillä, on kouluttaja mukana. Meille kovasti painotettiin kurssin alussa, että yksin koiran kanssa emme lähde minnekään, ennen kuin saadaan lupa.

Minusta on hämmentävää, miten nopeasti suhde koiraan muodostuukaan. Jo ensimmäisenä päivänä tuntui siltä, että kyllä meillä tässä joku yhteys on ja kavereiksi taidettiin tulla. Nyt tuntuu jo hyvin vahvasti siltä. Koirani on myös selvästi viisas tyyppi: aina, kun se koettaa tarjota minulle köyttä leikittäväksi, se tuo sen suoraan käteen.

Tänään makasinsängyllä mahallani. Koira tarjosi minulle köyden. Minä sitten heitin sen siitä mahaltani ja kehotin koiraa noutamaan. Heiton pituus oli ehkä puoli metriä ja tyyppi mietti aivan selvästi, että ”oletko ihan tosissasi, tuoko pitäisi hakea”. Laiskasti löntystellen se sitten toi minulle köyden. Sama uudestaan, yhtä lyhyt heitto ja yhtä laiska haku. Taidettiin molemmat olla myös vähän väsyneitä.

Olen ollut kurssilla nyt kaksi päivää ja jo tänään olen oikeasti joutunut miettimään, mikä päivä nyt on. Palaan kotiin kahden viikon päästä ja silloin viimeistään olen varmaan aivan sekaisin kaikesta.

P.s. Sen nimi on Birgi. Tai Birk, kuten Ronja Ryövärintyttäressä.

Pirssillä pitkin poikin kaupunkia

Jotenkin kävi niin, että torstai, joka vielä maanantaina oli täysin tyhjä päivä, olikin lopulta yhtä ryntäilyä ympäri kaupunkia 9-16 ja illallakin oli menoa. Kalenterillani on paha tapa täyttyä lyhyehköllä varoitusajalla. Minuuttiaikataulun takia (ja koska en vaan jaksanut nousta ajoissa aamulla) kuljin matkani lähinnä taksilla. Tähän päivään osui monemoista kuljettajaa.

Kuljettaja 1: Ihan perus kuski, suht nuori ja ihan ok. Eipä paljon juteltu. Kuunneltiin Suomipoppia. Kuski jäi 2,50 euroa tappiolle, koska ei osannut ottaa omavastuuta (en ihmettele, se onkin meillä nykyään ihan yhtä säätöä).

Kuljettaja 2: Mukava eläkeläisherra. Vähän aluksi juteltiin, loppumatka aika hiljaisuudessa. Soitti kaverilleen apuja omavastuun ottamisessa, onnistui siinä lopulta varsin mallikkaasti. Koska kohde oli minulle täysin vieras, pyysin kuskia opastamaan minut hisseille, josta ehkä selviäisin. Opasti kuitenkin oma-aloittteisesti ihan perille oikeaan kerrokseen ja sielläkin mietti kanssani, mihin pitää mennä. Palvelu oli siis oikein hyvää.

Kuljettaja 3: Ensin en meinannut edes tajuta, että olikohan tämä auto nyt taksi, mutta koska minua tultiin kädestä pitäen ohjaamaan auton takapenkille, niin totesin, että taitaa olla. Pieni kielimuuri haittasi matkantekoa ihan alusta asti: piti tavata useampaan kertaan, mihin olen menossa, kun Kumpulaakin luuli Kontulaksi. Ei niissä nyt niin kovin iso ero olekaan. Navigaattorista löytyi kuitenkin oikea osoite ja sinne suunnattiin (onneksi Kumpulaan!). Jokseenkin samasta osoitteesta löytyy useampi yliopiston rakennus, joten selitin aika lähellä kohdetta ollessamme, että menen Physicumiin ja jäisinmielelläni pois portaiden luona. Kuljettaja tyytyväisesti kertoi meidän olevan perillä (ja jäi 2,50 euroa tappiolle) ja opasti minut ovelle. Ei portaita. Ajattelin hetken, että joo, kai sinne pääsee ajamaan myös suoraan ovellekin jostain, mutta käsi ovenkahvalla paljasti, että nyt on kyllä väärä paikka. Siitä seurasi keskustelu:

Minä: ”Tämä ei ole oikea paikka.”
Kuski: ”On on! Gustav Helströmin katu 2, on on oikea paikka, ole hyva.”
Minä: ”Mä tästä ovesta tiedän, että ei ole oikea. Täällä on monta yliopiston rakennusta - -”
Kuljettaja: ”On oikea, on Gustav Helströmin katu.”
Minä: ”Ei ole. Siinä pitäisi olla portaat - -”
Kuljettaja: ”Okei, ole hyva, ole hyva.” (*ohjaa minua takaisin autoon*)
Minä: ”Mä olen menossa siis Physicumiin - -”
Kuljettaja: ”Ole hyva, ole hyva!” (*tunkee minua sinne auton takapenkille*)
Minä: ”Mä olen siis menossa - -”
Kuljettaja: ”Oke, joo, ole hyva, ole hyva.”
Minä: ”Kuuntele, mitä mä yritän sanoa! Mä olen siis menossa Physicumiin. Siinä on kadulta sellaset portaat ylös, niiden luo.”
Kuljettaja: ”Oke, oke. (*puhuu jollekin naiselle*) Missa on (*etsii osoitettanavigaattorilta*) Gustav Helström - -”
Minä: (*syyyyvä huokaus*) ”Mä olen menossa Phsyicumiin. Sitä etsitään.”
Nainen: ”Aa, Physicum. Se on tuo puinen rakennus tuolla, katso, näkyy tuossa. Toisella puolella katua.”

Löytyihän se. Ja ei ollut ensimmäinen kuljettaja, joka tuolla Kmpulassa vähän on sekoillut, mutta ensimmäinen, joka ei ihan oikeasti kuunnellut, mitä minä yritin hänelle sanoa.

Kuljettaja 4: Kaikki meni oikein mallikkaasti ja mukavasti mitään jutustelematta, kunnes tultiin hyvin lähelle määränpäätä. Kuljettaja kysyi, mille ovelle mennään. Sanoin käytännössä kaikkien kelpaavan, koska on tuttu paikka. ”Tässä on tämä C-ovi, metroaseman vieressä. Osaatko sä liikkua siellä sisällä?” Kerroin osaavani, joten kuljettaja: ”Sä näät siis jotain?” No en kyllä nää. Kun näppäilin kortinlukulaitteeseen tunnuslukuni, kuljettaja siitä yltyi kehumaan, miten taitava olen, kun senkin osaan. Koska lähdettiin yliopistolta, hän kysyi, opiskelenko siellä. Kerroin opiskelevani ja sain kuulla olevani niin taitava. Totesin, että toivottavasti minusta ainakin tulee sellainen, siksi opiskelen. ”Ei, kyllä sä olet! Niin sinnikäs. Tolla sinnikkyydellä pärjää vaikka miten pitkälle.” Öö, okei? Mahtoiko hän saada kuvan sinnikkyydestäni ihan vaan siitä, että hyppäsin yliopistolta taksiin, istuin hiljaa puhelinta räpläten koko matkan ja kerroin osaavani liikkua Liikuntamylllyssä? Kuulemma hän ihailee kaikkien näkövammaisten sinnikkyyttä, niitä kun on taksin asiakkaina aika paljon hänellä ollut.

Että sellaista tänään. Vamma ei tee ihmisestä sinnikästä. Minä en koe olevani sinnikäs. Elän ihan normaalia arkea. Toki toisinaan on päiviä, että sängystä nouseminen vaatii pientä sinnikkyyttä, koska väsyttää liikaa. Koiran kanssa niitä päiviä voi tulla useammin.

Ja niin, minulle saa muuten sanoa ”nähdään”. Minäkin sanon.

Opaskoira osa 3 - Sen oikean löytäminen

Oikean koiran löytäminen oikealle ihmiselle ei välttämättä ole helppoa. Tiedän, että toisinaan ”paritus” tehdään pelkästään paperien perusteella ja käyttäjä ja koira kohtaavat ensimmäisen kerran yhteistyökurssilla, toisinaan pääsee vähän enemmäkin testailemaan. Tämä käytäntö saattaa riippua myös opaskoirakoulusta. Mutta ainakin minä olen päässyt nyt testailemaan koiria enemmänkin.

Tapasin pari viikkoa sitten erään opaskoirakokelaan, josta Viiksen kouluttajat vähän miettivät, voisiko se olla minulle sopiva. Koira tuli kouluttajansa kanssa luokseni ja kävelimme pienen lenkin tässä lähiympäristössä. Voin sanoa, että oli varsin erilaista kulkea tuttuja reittejä koiran kuin kepin kanssa. Koira löysi minulle paluumatkalla suojatien keskeltä korttelia, kun taas kepin kanssa en ole koskaan edes yrittänyt etsiä sitä.

Kouluttajan kanssa jultetiin hetki ja päättelin hänen puheistaan, että ehkä kyseinen koira ei sittenkään olisi se minun koirani. Noin tuntia myöhemmin toinen Viiksen kouluttaja soitti minulle ja kutsui seuraavalla viikolla Kuopioon ”koajamaan” pari muuta koiraa. Minähän lähdin!

Vietin Kuopiossa noin 17 tuntia, matkoihin meni sitten yhteensä 8 ja puoli tuntia. Sellainen pieni pyrähdys se oli. Kävelin kahden labbis-siskoksen kanssa, jotka olivat tosiaan samasta pentueesta, mutta hieman erilaisia. Suurimman eron itse huomasin siinä, että toinen koirista kuunteli minua paremmin. Se myös näytti kaikki suojatiet kiltisti ja kulki reippaasti. Sen sisko taas taisi näyttää tasan yhden suojatien oikein, eikä kuunnellut minua (se ei sinänsä ole kai kovin outoa, enemmän hämmennyn siitä, kun ne kuuntelevat, mitä sanon!).

En tiedä, miten muutaman korttelin kiertävän lenkin aikana joku pystyy sanomaan juuri mitään liikkumisestani tai yhteistyöstä koiran kanssa. Ilmeisesti siitä pystyy nopeasti näkemään enemmäkin asioita kuin uskoisin.

Lyhyen visiittini päätteeksi sain kuulla, että näistä koirista se ensimmäinen, jonka kanssa yhteistyö heti kättelyssä sujui paremmin, olisi nyt tulossa minulle. Oikeasti! Koira! Valittu!

Kahden viikon päästä olen yhteistyökurssilla Kuopiossa. Vietän siellä 2,5 viikkoa. Ohjelmaan kuuluu pari lenkkiä päivittäin, varmasti myös opastusta koiran hoitoon yms. Koira tulee asumaan kanssani samaan huoneeseen ja yhdessäolomme on alusta asti varsin tiivistä. Palaan koiran kanssa kotiin vapuksi.

Minua jännittää! Oikeasti, kahden viikon päästä olen viettänyt tulevan oppaani kanssa yön yhdessä. En ole ikinä asunut koiran kanssa ja kohta minulla on sellainen asuinkumppaninani toivottavasti seuraavat 10 vuotta. Huh!

Ratikkapysäkillä

Kävelin ratikkapysäkille. Vanhempi nainen tarttui käsivarteeni: 

- Ootko sä menossa ratikkaan? 

- Joo. 

- Aha. Kasiin? 

- Joo. 

- Aha. Pitää hetki sitä odottaa. 

Mietin, miksi muuten olisn tullut ratikkapysäkille, jos en olisi menossa ratikkaan. Eikä siltä pysäkiltä edes mene muita kuin 8. 

Toisinaan hämmentää nämä kanssakulkijat. 

Junailua lähialueella

Matkustin viime viikolla pitkästä aikaa yksin lähijunalla pidemmälle kuin Espooseen tai Vantaalle, jonne pääsen HSL:n matkakortillani. Julkisen liikenteen esteettömyydestä on viime aikoina puhuttu paljon, joten tässä kertomus siitä, miten esteetöntä (lähi)junamatkustaminen sokeana onkaan.

Lähdin junaan Pasilasta, koska ensinäkin se on minulle lähin juna-asema ja toiseksi siellä on vähän helpompi suunnistaa laitureille kuin Helsingin päärautatieasemalla. Minulla oli sen verran vähän aikaa junan lähtöön, että piti päättää, hankinko itselleni ruokaa vaiostanko lipun lipunmyynnistä. Päädyin jälkimmäiseen, koska se on käytännössä ainut vaihtoehto lipun ostoon täysin yksin matkustaessa. Nyt joku miettii, että miten niin: saahan niitä lippuja automaatista ja sieltä junastakin ostamalla.

Lippuautomaattia ei yksinkertaisesti pysty käyttämään, jos ei näe, mitä ruudulla lukee. Tätä tuskin tarvitsee enempää selittää. Automaatit olisi kyllä varmasti tehtävissä saavutettaviksi myös näkövammaisille, sen verran pitkällä tämä teknologiakehitys meillä kuitenkin on. No, mutta automaatilta ostaminen ei vaan ole mahdollista.

Lähijunassa lippuja myydään vaunuissa, jotka ”on merkitty lipunmyyntitunnuksin”. Mistä minä tiedän, mikä vaunu on sellainen? Oikein: en yhtään mistään. Voin toki toivoa, että laiturilla on joku kiva ihminen, jolta voin asiaa kysyä. Tai voin yrittää tuurilla löytää lipunmyyntivaunun. Jos onnistuisinkin päätymään oikeaan vaunuun, ei ne lipunostonhaasteet siihen lopu. Kaukojunissa konnari vaunuun astuessaan ilmoittaatulostaan jakyselee ihmisiltä lippuja. Lähijunissa ne vaan paahtavat eteenpäin ja lippua tarvitsevat ihmisetpysäyttävät heidät. Minä en voi tietää, kuka käytävällä kulkevista ihmisistä mahtaa olla konduktööri. Jos joku muu vaunussa ostaa lippua ennen minua, voin ehkä mahdollisesti tuurilla ja todella paljon keskittymällä onnistua pysäyttämään konnarin sen jälkeen, mutta kovin luotettavaa se ei ole. Muutaman kerran olen matkustanut liputta ihan siitä yksinkertaisesta syystä, etten ole onnistunut pysäyttämään konnaria.

Siispä minä menin Pasilassa lipunmyyntiin. Siellä on jonotusnumerosysteemi. Saattaisin toki löytää sen laitteen, josta jonotusnumeron saa, mutta en tietäisi, mikä numero minulla on tai mikä numero on menossa. Hetken hengailin lipunmyynnissä, kunnes yksi lipunmyyjä kutsui minut tiskilleen. Jos sitä ei olisi siinä tapahtunut, olisin tunkenut toiselle tiskille edellisen asiakkaan lähdettyä (ja hieman ohitellut jonossa, mikä ei itsestäni ikinä ole kovin kivaa tehdä). Sain ostettua lipun ja minulle kerrottiin myös, miltä raiteelta junani lähtee. Jos en olisi mennyt ostamaan lippua lipunmyynnistä, junan lähtöraiteen selvittämiseen olisi pitänyt onnistua pysäyttämään joku ihminen asemalta ja toivoa, että se ihminen ymmärtää suomea sen verran, että saisin raiteen selville. Voin myös sanoa, että juna-asemilla ihmisillä tuppaa usein olemaan niin kova kiire, että niiden pysäyttely ei ole helppoa.

Junan lähtöön oli muutama minuutti aikaa. Lähdin suunnistamaan lähtölaiturille ja vähän törmäilin asemalle hiljattain ilmenstyneen Subwayn pöytiin… Olin niitä kiertämässä, kun minulle lipun myynyt herra tuli vielä kysymään, että tarvitsenko apua sinne laiturille löytämiseen. Otin avun ihan kernaasti vastaan. Olisin minä itsekin sen laiturin löytänyt, mutta helpottihan se, kun joku vei suoraan laiturille vieville portaille.

Ihan yleisesti junamatkustamisen suurin haaste sokkona on minusta se, ettei junien lähtölaitureita lue muualla kuin niissä näyttötauluissa. Se ei ole haaste pelkästään sokoille, vaan myös heikkonäköisten, jotka saattavat hyvinkin selvitä lipun ostamisesta automaatista, on vaikea niitä näyttöjä korkeuksista tiirailla. Tietysti sitten sen oikean laiturin löytäminenkin voi olla vaikeaa, mutta jos edes tietäisi, minne lähteä.

Opaskoira osa 2 - Esikurssi

Esikurssikutsu tuli muutama viikko ennen kurssia. Onneksi opiskeluissa ei ollut mitään hirveän pakollista, mitä nyt yksi luento jäi väliin. Pystyin siis helposti järjestämään kalenteristani aikaa kurssille Kuopiossa.

Esikurssi jännitti etukäteen paristakin syystä: ensinäkin siksi, että yksin oudossa kaupungissa ja oudossa paikassa. Niin, aika jännittävää. Pakko oli kysellä vähän kaverilta, joka edellisenä keväänä sai koiransa Viiksestä ja oli siis ollut samassa paikassa kurssilla, että millainen se paikka oikein on ja mitenkä siellä mahtaa pärjätä yksin. Sain vakuutteluja, että hyvin se menee.

Toinen jännittävä asia oli sitten ne koirat. Siis ihan oikeasti! Minä en ole ikinä ollut mitenkään erityisen eläinihminen. Ei minulla niitä mitään vastaankaan ole, olen omistanut kaninkin ja sellaista. Mutta en minä sen kaninkaan kanssa koskaan mitään osannut tehdä. En tainnut ikinä ottaa sitä syliin. Eikä meillä ole koskaan ollut koiraa. Tai noin muutenkaan sen kanin lisäksi kauheasti eläimiä, joiden kanssa olisi erityisemmin voinut mitään touhuta. Vai mitä luulette kaloista, kilpikonnista ja kanoista? Koiria olen joskus ihan pelännytkin, vaikka opaskoiria en. Ne kun on yleisesti ottaen niin hyvin koulutettuja ja kilttejä. Mutta en minä osaa kommunikoida koirien kanssa!

Kun kerta Kuopioon asti piti lähteä, pidensin parin päivän reissua menemällä ensin viikonlopuksi kaverille. Sain siellä myös hyvää esimakua koirien kanssa oleskeluun, kun kolmesta koirasta kaksi välillä tuntuivat vähän kilpailevankin huomiostani.

Saavuin kurssipaikalle sunnuntai-iltana. Meitä oli kaksi kurssilaista ja kävi ilmi, että tunsimme toisemme. Toinen haki kolmatta opaskoiraa, kun minä olen ihan tällainen noviisi vaan. Kurssin vetäjät tulivat maanantaina ja siitä se homma sitten lähti.

Ohjelmassa oli parin erilaisen koiran kanssa kävelyä, keskustelua toiveistani ja tarpeistani koiran suhteen ja ”luentoa” koirasta noin ylipäänsä ja koirasta apuvälineenä. Kerran kävin myös kävelemässä pienen lenkin ihan vaan kepin kanssa.

Meidän esikurssillamme olleet koirat olivat molemmat kultaisianoutajia. Olin kerran joskus kai 9-vuotiaana käynyt Vantaan opaskoirakoulun avoimissa ovissa kävelemässäehkä 200 metriä opaskoiran kanssa. Silloin näinkin vielä. Sen enempää kokemusta minulla ei ollut koiran opastuksessa kävelemisestä,enkä ole myöskään ulkoiluttanut koiraahihnassa kai koskaan. Mitä nyt joskus hetken pitänyt jonkun koiran hihnaa paikallammeollessa. Eli totaalisen uusi juttu minulle. Ei siinä silti muu auttanut, kuin valjaat käteen ja menoksi.

Jotkut koirankäyttäjät käyttävät samalla enemmän tai vähemmän myös keppiä. Minä pistin keppini kyllä sivuun. Olen tottunut jos jonkinlaiseen opastustyyliin ihmisoppaiden kanssa (sanon yleensä kaikille, ettei sillä kauheasti ole väliä, miten minua opastaa – tulen mukana) ja siitä oli ehkä apua tässäkin. Minulla ei ollut vaikeuksia seurata koiran liikkeitä, sain siitä jopa kehuja. Koiralle puhuminen tuntui aluksi tosi oudolta, mutta se oli hieno hetki, kun oikeasti koira kuunteli minua ja istui! Enimmäkseen se kyllä selvästi mietti, että pitääkö tuota tyypiä muka uskoa, kun kouluttajakin on tuossa vieressä.

Toinen koirista oli kuulemma opastellut sitä toista kurssilaista hyvin paljon päin esteitä ja kuoppia ja sellaista. Minulla ei ollut mitään vaikeuksia. Kaikki esteet kierrettiin hienosti ja jopa sadevesikouru näytettiin, että ”älä nyt vaan kompastu tähän”. Komentojani suunnasta ei tosin aina ihan kuunneltu.

Koiran kanssa käveleminen oli siis pääosin varsin positiivinen kokemus. Kuulemma jopa kävelin rennosti. Huonona puolena mainittakoon se, että juoksustakin varsin usein kipeytyvät penikat tulivat tässäkin kipeäksi. Tai lähinnä vasemman jalan, siis koiran puoleisen jalan, penikka kipeytyi. Siitä minua myös varoiteltiin.

Kurssin lopputulemana oli se, ettei ole mitään syytä olla myöntämättä minulle koiraa. Siitä, milloin sellaisen nelijalkaisen apuvälineen voisin saada, ei vielä kauheasti osattu sanoa.

Kurssin jälkeen olen pariin kertaan kysellyt, mikä tilanne mahtaa olla. Facebook-päivitys, jossa kerroin todennäköisesti saavani koiran tämän kevään aikana, keräsi tykkäyksiä enemmän kuin mikään päivitykseni aiemmin. Siitäkin arvio on vielä tarkentunut: mikäli sovin yhteen erään koirayksilön kanssa, jonka lähiaikoina tapaan, tulisi minusta koirallinen ihminen huhtikuussa. Elämme jännittäviä aikoja!

Opaskoira osa 1 - Hakuprosessin kulku

Pitkällisen pohdinnan tuloksena, hyötyjen ja haittojen puntaroimisen jälkeen, liityin viime keväänä opaskoirajonoon. Nyt alkaa olla aika kertoa, mitä tämä prosessi oikeasti pitää sisällään.

Sairaanhoitopiirien kuntoutusohjaajat (tai liikkumistaidonohjaajat) kirjoittavat – jos kirjoittavat – suosituksen opaskoiran hakemisesta. Se ei vielä tarkoita kuitenkaan käytännössä juuri mitään.

Olin maaliskuun lopulla yhteydessä sairaanhoitopiirin liikkumistadonohjaajaan. Sovimme tapaamisajan toukokuulle. Kun sitten tapasimme, kävimme läpi tarpeitani ja ajatuksiani opaskoiran suhteen, täytimme haastattelulomakkeen ja kävimme kävelemässä ulkona, jotta hänsai jonkin käsityksen liikkumistaidoistani. Opaskoiran käyttäjän tulee osata liikkua sujuvasti itsenäisesti myös kepin kanssa. Käyttäjän pitää pystyä huolehtimaan koirastaan ja ymmärtää, mitä kaikkea vastuuta koirasta oikein seuraakaan.

Aiemmin olin ollut asiasta varsin epävarma, koska ajatus aamulenkistä ja huolehtiminen toisesta elävästä olennosta tuntui jännittävältä. Kun tapasin tämän liikkumistaidonohjaajan, olin jo päässyt ajatuksissani enimmäkseen yli näistä ongelmakohdista. Tai lähinnä olin tullut siihen tulokseen, että hyödyt (toivottavasti) peittoavat haitat.

Suomessa on tällä hetkellä kolme opaskoirakoulua: Näkövammaisten keskusliiton Opaskoirakoulu Vantaalla, Nou Hau Seinäjoella ja Opaskoirakouu Viiksi Kuopiossa. Jonoon liittyessä olisi mahdollista antaa toiveita siitä, mistä koulusta koiransa haluaa. Minulle se oli aivan sama. Myös rotua ja koiran sukupuolta saa toivoa. Koska minun kokemukseni koirista on hyvin lähellä nollaa, en osannut sellaisiinkaan ottaa kantaa. Minä halusin koiran, joka ei ole liian villi (olen joskus pelännyt koiria, edelleen vähän arastelen niitä), kulkee kuitenkin reippaasti töissä ollessaan ja jonka kanssa voisi käydä vaikka juoksulenkilläkin.

Kuntoutusohjaajan suosituksen perusteella pääsee opaskoirakoululle esikurssille, kun jossain koululla järjestetään kurssi, jolla on tilaa. Esikurssilla kouluttajat tekevät kartoituksensa pohjalta lopulta päätöksen, myönnetäänkö sitä koiraa vai ei.

Syyskuussa minulle soitettiin, että Opaskoirakoulu Viiksessä olisi paikka esikurssille. Jokainen koiran jonottaja käy siis parin päivän mittaisella esikurssilla, jossa kartoitetaan vielä tarkemmin toiveita koirasta, elämäntilannetta ja sellaista. Kurssilla myös kävellään vähän erilaisten koirien kanssa, jotta selviäisi paremmin sekin, minkä tyyppistä koiraa kellekin lähdetään hakemaan. Koska ajankohta oli minulle sopiva, annoin sairaanhoitopiirin liikkumistaidonohjaajalle luvan antaa tietoni eteenpäin.

Sähköpostiin kolahti kutsu esikurssille Kuopioon. Jännitti aika paljon lähteä! Harvemmin olen mennyt mihinkään vieraaseen paikkaan ilman ketään tuttua. Esimerkiksi Vantaan opaskoirakoulun esikurssit pidetään Iiriksessä, eikä sinne lähteminen olisi ollut yhtään niin jännittävää, koska paikka on tuttu. Viiksen kurssi pidettiin tosiaan Kuopiossa, hotelli Jahtihovissa.

Tarinaa esikurssista seuraakin tämän opaskoira-sarjan seuraavassa osassa!

HSL ja kaarimallin mukanaan tuomat lippu-uudistukset

HSL on suunnitellut poistavansa lippuvalikoimastaan näkövammaisten ilmaislipun, joka on ollut 80-luvulta lähtien käytössä. Kyseisiä matkakortteja on tällä hetkellä myönnetty 1124 kappaletta. HSL vetoaa esteettömyyden eteen tehtyihin uudistuksiin; joukkoliikenne on nykyään esteettömämpää kuin 80-luvulla, jolloin ilmaislipun katsottiin kompensoivan liikkumisen esteellisyyttä.

Mietitäänpäs tätä vähän.

Kun menen bussipysäkille, HSL ei tarjoa minulle kuin joillain harvoilla pysäkeillä mahdollisuutta tietää pysäkin aikatauluja. Viime vuoden aikana joillekin pysäkeille on siis tullut puhuvat pysäkkinäytöt, joista info-nappia painamalla kuulee seuraavaksi tulevat bussit (montako minuuttia, mikä bussi ja mihin se on menossa). Suurimalla osalla pysäkeistä tätä ei ole.

Ajatellaan, että menen pysäkille, jossa on puhuva pysäkkinäyttö. Saan tietää, että bussini tulee kolmen minuutin päästä. Samaan aikaan tulee pari muutakin bussia. Kun se kolme minuuttia on sitten kulunut ja busseja alkaa pölähtää pysäkille, minulla ei ole hajuakaan, mikä niistä on omani. Jos pysäkillä ei satu olemaan muita samaan bussiin meneviä ihmisiä, saattaa bussi ajaa vaan ohi niin, etten voi edes kysyä kuljettajalta, mikä bussi se on. Ohjeistus toki on, että kuljettajat pysähtyvät pysäkille aina, jos siellä on näkövammainen. Minä en luota tähän käytännössä. Ainut tapani pysäyttää bussi on kierrevihko, johon voi valita bussin numeron. Senkään kanssa en aina ole kovin luottavaisin mielin pysäkillä.

Bussissa minun pitäisi sitten tietää, milloin jäädä pois. Jos reitti on vieras, ainut mahdollisuus on pyytää kuljettajaa kertomaan pysäkki (tai joo, minä käytän BlindSquarea, joka on tuhat kertaa luotettavampi kuin kuljettajat). Olen kulkenut itsenäisesti Helsingissä syksytä 2008 ja olen hyvin monta kertaa ajanut pysäkistäni ohi, koska kuljettaja unohti kertoa. Kuulemma pysäkkikuulutukset tulee, mikä sitten tämän asian pelastaa – ainakin, jos ne oikeasti toimii.

Ratikoissa ongelmat on hyvin samankaltaisia kuin busseissa. Erona se, että – ainakaan tietääkseni – yhdelläkään ratikkapysäkillä ei ole puhuvaa pysäkkinäyttöä. Ratikat pysähtyvät kyllä hyvin pysäkille ilman, että niitä pitäisi erikseen pysäytellä. Tosin silloin, jos pysäkille tulee toinen ratikka ensimmäisen perään, se aika harvoin pysähtyy uudestaan siinä pysäkkialueen etuosassa, enkä minä huomaa, jos ratikan perään on pysähtynyt toinen. Aika monta kertaa olen missannut ratikkani sen takia.

Metrot on suhteellisen esteettömiä, kunhan tuntee metroasemat riittävän hyvin ja osaa niillä liikkua ja tietää, kummalta puolelta menee metro kumpaan suuntaan.

Sokkona minulla ei ole mitään mahdollisuutta saada itsenäisesti selville junien lähtölaiturit. Kun asuin Pukinmäessä ja käytin paljon junia, menin mieluiten Pasilasta, koska sieltä junani lähti aina samalta laiturilta. Sielläkin piti kyllä varmistaa aina joltakulta, että juna on oikea. Puksussa kun ei pysähtynyt kuin I, N ja T –junat, mutta samalta laiturilta saattoi lähteä ainakin myös K. Helsingin rautatieasemalla junien lähtölaiturit taas eivättodellakaan ole aina samat. Niinpä, jos lähden keskustasta junalla, minun on pakko varata siihen matkustamiseen sellainen ylimääräinen aika selvittääkseni, miltä laiturilta juna lähtee. Ainut tapa tämän selvittämiseen on kysyä apua satunnaisilta ohikulkijoilta. Eli ruuhka-aikana pitäisi onnistua löytämään joku, jonka ei tarvitse juosta omaan junaansa ja siis ehtinsi katsoa näytöstä, mistä junani lähtee. Aina sitä apua ei saa kovinkaan helposti tai nopeasti. Sitten, kun on kuullut oikean laiturin, pitäisi sinne vielä osata mennäkin.

Lippujen leimauslaitteessa on kohomerkintöjä. Hienoa. Paha vaan, että se laite on toisinaan vähän vaikeaa löytää. Jos kortilla on arvoa, ei laitteesta ole sokkona mahdollista saada selville, paljonko arvoa on jäljellä.

Tätäkö te kutsutte esteettömäksi julkiseksi liikenteeksi? Vaikeuksia ja ongelmia on vielä enemmänkin, mutta tässä nyt päällimmäiset mieleen tulleet asiat.

Jos näkövammaisten ilmainen matkakortti ja saattan matksuton matka poistetaan käytöstä, kuukausittaiset kustannukset nousevat huomattavasti. Maksettavaa olisi kuljetuspalvelusta joukkoliikenteen kuukausilipun verran 18 yhdensuuntaisesta vapaa-ajan matkasta (vaikka olen opiskelija, maksan taksimatkoistani aikuisen kuukausilipun hinnan, koska en ole hakenut opiskelumatkoja), HSL:n matkakortista sen samaisen kuukauslipun hinta, saattajan liput niin kertoina, kun ”esteetön” joukkoliikenne estää itsenäisen kulkemiseni ja noin 30-60 euroa puhelinlaskua taksien tilaamisesta. Nyt minun ei tarvitse käyttää kaikkiea vapaa-ajan matkojani, koska pääsen suht kätevästi julkisilla. Hyvintodennäköisesti lisäisin taksinkäyttöä, jos en saisi enää maksutonta matkakorttia. Käyttäisin taksia siis sen 18 matkaa ja loput kuusta istuisin syrjäytyneenä kotona neljän seinän sisällä.

Hyvä HSL:n hallitus: haluatteko oikeasti lisätä vammaisten helsinkiläisten taksin käyttöä? Yksittäinen taksimatka on kaupungille melko paljon kalliimpi kuin bussimatka – entä sitten ne kustannukset, jotka aiheutuvat vammaisten syrjäytymisestä, kun kotoa ei vaan pääse enää mihinkään. Tai ne kaikki taksien käytöstä tulevat lisäpäästöt. Tai se raha, mikä kaupungilta menee toimeentulotukiin, joita pitää maksaa, jotta pienituloisilla vammaisilla olisi varaa hankkia matkakortti, jotta pääsevät kulkemaan kotinsa ulkopuolella useammin kuin 9 kertaa kuussa (ajatellen, että yhteen reissuun menee kaksi yhdensuuntaista matkaa).

Niin. Kannattaako?

Lähteenä tämä.

P.s. Henkilökohtaisesti – opiskelijana – näen, että voisin jotain ehkä joukkoliikenteestä maksaa. Täysi lipun hinta tekisi kuitenkin kuukausibudjetissani melkoisen loven. Silloin myös ehkä toivoisi liikkumisen toimivan vielä vähän helpommin. Vähintäänkin saattajan olisi kyllä päästävä maksutta mukaani, koska on paljon paikkoja, johon en vaan pysty matkaamaan itsenäisesti, eikä kaksinkertainen hinta matkalle kuulosta kovinkaan reilulta. Reilua ei ole sekään, että kuukausilipun hinnalla vammainen kulkee kuljetuspalvelulla 18 yhdensuuntaista matkaa, vammaton kulkee julkisilla ihan niin paljon kuin tahtoo.


edit 20.1: Kuulemani tiedon mukaan tämänpäiväisessä HSL:n hallituksen kokouksessa esitys on vedetty pois ja tulee myöhemmin udelleenkäsiteltäväksi. Ehkä tällä ja jokusella muullakin vetoomuksella hallituksen jäseniin oli jotain konkreettista vaikutusta.

Luulen kaikkien kannalta parhaan mallin olevan esim. invalidialennus, jonka saisi näkö- ja liikuntavammaiset. Alennuksen määrästä en mene sitten sanomaan mitään.

Mäenlaskua

Tämä ristiriitaisten tunteiden vuodenaika tarjosi välipäivinä minulle hienoja kokemuksia talviliikunnan parissa.

Vietin joulun jälkeen viikon Sallassa, hyvin Salla-tunturin kupeessa. Niin hieno tilaisuus piti käyttää hyväksi ja olin etukäteen varannut itselleni lumilautatunnin. Koska Sallan laskettelukeskuksen sivuilla ei ollut mitään mainintaa soveltavasta alppihiidosta (esim. Rukan sivuilta löytyy aiheesta juttua), lähetin sellaisen tunnustelevan sähköpostin, jonka sisältö oli kiteytettynä ”olen sokea, tahdon oppia lumilautailemaan. Uskaltaako kukaan kanssani mäkeen.”

Uskalsi!

Opettajalla ei ollut aiempaa kokemusta näkövammaisen opettamisesta tai opastamisesta mäessä. Alkuun hän sanoikin, että yleensä näyttäisi kaikki perusasiat siitä, kuinka ollaan laudan etu- ja takakantilla ja miten käännytään ja miten kaadutaan ja kaikkea, mutta nyt olisi pärjättävä sanallisella selityksillä. Hyvin pärjättiin. Suhteellisen tasamaalla kaatuiltiin, liu’uttiin jatutkailtiin laudan kantteja. Sitten aivanloivassa mäessä kokeiltiin kääntymistä. Näiden jälkeen lähdettiin hissillä lastenrinteeseen.

Olen lasketellut aikaisemmin suksilla. 2002-2005 vuosina kävinvähintään kerran talvessa mäessä, yleensä useamminkin. Sen jälkeen en ole saanut ketään kiskottua mukaani. Kokemusta hisseistä siis oli, sieltä kymmenen vuoden takaa. Laudan kanssa hissillä meno oli hieman haastavampi kokemus. Horjahdin matkalla, mutta sain korjattua tasapainoni. Opettaja ajatteli ensin kävellä ylös, mutta tulikin sitten laudalla perässä, koska tajusi joutuvansa huutamaan minulle, koska pitää poistua hissistä.

Mäkeä lähdettiin sitten laskemaan kanteilla aluksi niin, että pidin opettajan käsistä kiinni ja hän käveli. Seuraavalla laskukerralla opettajakin tuli laudalla, enkä enää pitänyt kiinni. Vähän kaarreltiin mäen reunalta toiselle ja aina, kun vauhti kasvoi mielestäni liian kovaksi, koin parhaakseni pyllähtää.

Melko monta kertaa ehdimme tulla sitä rinnettä alas 1,5 tunnin aikana. Kaikki kerrat tulin ”kanttaamalla” ja yritin kovasti kuulla, mihin suuntaan opettaja käskee minun kääntyä. Välillä piti pysähtyä ihan sen takia, etten kuullut.

Lautailun kokeileminen oli mukavaa. Varmasti koetan mennä vielä joskus uudestaan.

Siinä pari päivää tämän laskettelukerran jälkeen alkoi mielessä kyteä ajatus, että olisi kiva mennä uudestaan mäkeen. Laskeskelin rahatilannetta ja iloitsin seuralta saamastani kulukorvauksesta (”nyt mulla on rahaa!”), koska varusteiden vuokraus ja yksityistunti ei ole mikään halvin tapa päästä laskettelemaan. Kävin kysymässä, olisiko heillä aikaa niin, että saisin jonkun oppaaksi suksien kanssa mäkeen: siinä en tarvitsisi opetusta, pelkästään jonkun kertomaan, minne mennään. Aikaa oli ja varasin tunnin. Tulin siihen tulokseen, että jos pääsen kahdesti kymmenen vuoden aikana laskettelemaan, kyllä voin siitä maksaa.

Sain eri ihmisen mukaani kuin edellisellä kerralla. Hänelläkään ei ollut kokemusta näkövammaisen kanssa laskemisesta. Aloitimme samaisesta lastenrinteestä, joka laudalla oli tullut jo tutuksi, jotta hiihto-opettaja saisi käsityksen taidoistani ja vauhdistani. Sen jälkeen suuntasimmekin tunturin laelle pidempien mäkien pariin.

Suksilla laskeminen pitkästä aikaa oli ihanaa! Jännitin etukäteen vähän sitä, mahdankohan muistaa enää edes, miten käännytään. Muistin. En ollut hukannut laskutaitoani mihinkään. Oppaalla oli vähintään yhtä hauskaa rinteessä kuin minulla – hän sanoi useampaan kertaan ”ihanaa Ronja, että sä tulit!”.

Nyt ainakin, kun osaan paremmin laskea suksilla kuin laudalla, se tuntuu helpommalta (yllättävää) ja toimivammalta kuin lautailu. Sokkona sukset on parempi vaihtoehto siksikin, että niistä kuuluu vähemmän ääntä kuin laudasta, joten oppaan kuulee helpommin. Minua siis molemilla opastettiin vain sanallisesti. Lautaillessa voisi olla syytä viritellä jotain korvanappia niin, ettei laudasta lähtevä suhina häiritsisi kuulemista.

Lähipiirissäni ei ole kovinkaan paljoa laskevia ihmisiä. Täytyy löytää sellaisia, koska nyt en halua kymmenen vuoden taukoa!


P.s. Joulun tienoilla laskin myös pulkkamäkeä. Kysyin veljeltäni, törmäänkö mihinkään, jos lasken tähän suuntaan. En kuulemma. Laskin - tuli puu vastaan.
Menimme meteenpäin seuraavaan mäkeen. Olimme kohdassa, josta saattoi laskea kahteen suuntaan. Valitsin mäen, jossa ei tarvitsisi kääntyä ja veljet auttoivat vielä pulkan suuntaamisessa. Laskin. Mäki oli jyrkempi kuin edellinen. Taas tuli puu vastaan.

Kaksi eri mäkeä, kaksi puuta. Siihen päättyi sillä kertaa pulkkailu minun osaltani. Oli vähän liian suuri loukkaantumisriski.