maanantaina, kesäkuuta 23, 2008

Tätä se on- liikkumistaidontunti osa 1

Ensimmäinen liikkumistaidontunti pariin vuoteen on nyt ohi. Oli aivan uusi ohjaaja ja mietin, mitä tästä oikein tulee. Onneksi oli myös varsin ammattitaitoinen heppu.

Ammattitaitoisten liikkumistaidonohjaajien kanssa minulla on aina pieniä näkemyseroja. Esimerkiksi se, kuinka vaihdetaan tien toiselle puolelle (tähän me emme vielä tämän ohjaajan kanssa juurikaan törmänneet) ja miten tie ylitetään. Kun tietä lähdetään ylittämään (oli se sitten jalkakäytävä tai autotie) ensiksi pitää tehdä kepillä ns. turvakaari. Tämä merkitsee siis sitä, että keppi heilahtaa näkövammaisen edessä kerran edestakaisin, ennen kuin lähdetään mihinkään liikkeelle. Minulla on yleensä tapana ihan vain kävellä yli sen enempää ylimääräisiä heiluttelematta. Tämä ”ylimääräinen” kaari ilmaisee muille kulkijoille sen, että ”hei, mä olisin nyt tulossa.” Sinänsä ymmärrän täysin tuon heilautuksen tarpeellisuuden, mutta sehän, piru vie, hidastaa liikkumista.

Toinen asia, josta tämän nykyisen liikkumistaidonohjaajan kanssa oli erimielisyyttä, oli se, missä ja miten keppiä pidetään bussia odottaessa. Minä pidän yleensä sellaisissa seisoskelutilanteissa keppiä ihan vain pystyssä kehon edessä, koska siinä kohtaa sitä voi pyöritellä molemmilla käsillä paremman tekemisen puutteessa. Kuulemma minun kuuluisi pitää keppiä kyynärvarren mitan päässä itsestäni, niin se erottuu paremmin vaatteista. aika sokea täytyy olla, jos ei erota valkoista keppiä tummista housuista. Eihän se ole yhtään luonnollinen asentokaan, että pitäisi keppiä pystyssä jossain kyynärvarren päässä itsestään. Minä en ainakaan pidä sellaista luonnollisena. Ihan kuin hiihtäisi…

Aluksi mietin, että tämä on sen verran lupsakka ohjaaja, että uskallan kertoa rullaluistelevani kepin kanssa. Ei siinä muuten mitään vikaa olekaan, mutta kun pidän silloin kepistä väärin kiinni. Ei rannesuojilla pysty pitämään oikealla tavalla. Rullaluistelua varten minulla onkin ihan oma keppinsä, sellainen koukkupäinen. Se muistuttaa kävelykeppiä, mutta on pidempi. Rullaluistellessa minä tosin pidän siitä enemmän kävelykeppimäisesti kiinni, sillä rannesuojien kanssa pystyy kyllä pitämään siitä koukusta vallan mainiosti. Tämä ei siis ole edes koukkupäisellä kepillä oikea tapa. Se koukku on siinä lähinnä sen takia, että kepin voi laittaa siitä roikkumaan johonkin. Tälläkin hetkellä se keppini roikkuu ovenkahvasta. En siis vielä kertonut tekeväni näin. Mutta ehkä se jossain vaiheessa tulee ilmi.

Asiat, joita tänään harjoittelimme, oli reitti bussipysäkille ja kauppaan. minusta on ollut niin noloa sanoa 15-vuotiaana kavereilleni, etten osaa mennä edes lähikauppaan. Tässä asiassa olen ”taantunut” siitä, kun näin. Nähdessäni minä kyllä kävin läheisissä kioskeissa itsekseni, välillä vanhemmilta salaa (mutta taisin jäädä joka kerta kiinni…). Silloin meillä ei ollut lähistöllä mitään kauppaa ja kioskitkin oli jossain parin kilometrin päässä. Kun näkö meni, en enää lähtenyt kioskiretkille, sillä molemmat kioskeista oli sen verran hankalissa paikoissa, etten yksin sokkona olisi löytänyt ovelle. En ole siis neljään ja puoleen vuoteen käynyt yksin kaupassa.

Nykyään jo pelkkä ajatuskin, yksin kauppaan meno, tuntuu osittain pelottavalta. Minä en pärjää kaupassa täysin omin avuin, joten on pyydettävä kaupan henkilökuntaa apuun. Mutta uskallanko minä ihan oikeasti kävellä vain reteesti kassalle ja pyytää jotain auttamaan? Vielä en sitä tiedä, mutta pakko minun on kai uskaltaa. Ainakin siinä vaiheessa, kun ruoka kaapeista lopppuu. Nyt sentään löydän sinne kauppaan. Jos vielä huomenna muistan reitin.

Kun nyt kerta olen menossa syksyllä Helsinkiin lukioon, haluan osata mennä sinne julkisilla. Välillä tosin julkisilla kouluun meneminen tuntuu pelottavalta ajatukselta, mutta siitä huolimatta. Taksilla olen koulumatkani kulkenut jo kymmenen vuotta, se saa tässä vaiheessa piisata (menin siis eskariinkin taksilla). onneksi sentään bussipysäkit on helpoissa paikoissa ja suhteellisen lähellä.

Valitettavasti Kallion lukio on nyt remontissa niin, ettemme pääse tällä viikolla vielä tutustumaan koulun sisätiloihin. Vesisadekeikkoja siis tiedossa. Nytkin olen aivan märkä. Heinäkuun saan hengähtää tästä reittien opettelemisesta, silloin liikkumistaidonohjaajani lomailee itse. Elokuun alusta, ennen koulunalkuja, on sitten jo uusi tehopätkä.

9 kommenttia:

Fori kirjoitti...

Hahaa, sun blogi on aina hauskaa luettavaa!
Juu-u, täytyy olla aika sokea ettei sitä valkoista keppiä erota. Mä ainakin ajattelisin että jos joku pitäis sitä tuolla kyynärvarren mitan päässä ittestään, että onks toi joku hullu kaiken lisäks että on sokee?
Etköhän sä siellä kaupassa asioi vielä, vaikka aamulla, sillon ei oo ruuhka-aikaa!
Ja mä meen aina julkisilla kouluun. Ainakin kun näkee, niin siinä mitään pelottavaa oo. Mä taidan itseasiassa olla se ainoo pelottava siellä. En mä sitten tiedä miltä susta tuntuu kun et nää...

Anonyymi kirjoitti...

Ei se varmaan muuten niin pelottavaa olisikaan, mutta minä en yleisesti ottaen osaa liikkua julkisilla. Meillä Tuusulassa on niin vähän julkista liikennettä, että en vain ole tottunut käyttämään sitä. Meillä on aina kuljettu omalla autolla.

Anonyymi kirjoitti...

Minäkin taisin oppia käyttämään julkisia vasta 15-vuotiaana, ainakin aktiivisemmin, vaikka näkö ei olekaan (vielä) kokonaan mennyt. Nyt olen alkanut harrastaa myös TKL:n busseja, mikä onkin jo aivan oma lukunsa. Noo, kyllä niillä aina jonnekin pääsee. Täytyy vain opetella reitit kaverin kanssa etukäteen. Onhan se vähän inhottavaa, kun ei näe aina, minkä bussin pysäyttää, ja on sitä aina välillä tullut pysäyteltyä - tai ainakin yritettyä - pakettiautoja ja rekkojakin, mutta eivät ole ottaneet kyytiin! *virn* Mutta joo, julkisilla kulkeminen käytännössä ilman näköä on aika hasardia touhua aina välillä, mutta kyllä se siitä, kun siihen tottuu ja oppii reitit jne.

Anonyymi kirjoitti...

Minun käsittääkseni bussien kuuluisi pysähtyä ilman pysäytystäkin, kun kepin kanssa töröttää. Tähän ainakin yritän luottaa. Toisaalta minä käytän vain sellaisia linjoja, joissa on vaikea erehtyä väärään bussiin.

Huomenna pääsen harjoittelemaan ratikoita. Muistan käyttäneeni elämäni aikana kolme kertaa ratikkaa - tästä on aivan loistava lähteä.

Fori kirjoitti...

vaikka itse näenkin, niin oon mennyt vaan yhen kerran elämässäni ratikalla, ja sillonkin joskus kakruna! Asun helsingissä, miten tälläinen vääryys on saattanut tapahtua? *naur*

Anonyymi kirjoitti...

Varsin hyvä kysymys. Itsellänikin kaksi niistä kolmesta kerrasta oli joskus 5-vuotiaana, viimeinen tässä vajaa pari viikkoa sitten kaverini kanssa. Mutta piru vie, kun en enää edes muista kunnolla, miltä ratikat näyttää.

Voiko oikeasti asua Helsingissä ja olla käyttämättä ratikoita?

Anonyymi kirjoitti...

Oi jee, ratikoita! Itse en ole tainnut käyttää kuin kerran elämässäni ja siitäkään en muista paljon mitään. Olin menossa sairaalaan polille.

Helsingissä käydessä tulee toki aina laskettua ratikoita. Abiristeilybussissa kuultua: "Kuka toi jätkä ton hevosen selässä on? Stalin?" "Hei, kattokaa, sähköjuna!" Niin, kaikki Suomen junathan eivät toimi sähköllä... Mutta tämän varsin alkoholihuuruisen huudahduksen johdosta ratikat muuttuivat puheessani sähköjuniksi. Ja huom. se kiljahtaja en ollut minä.

Ei nyt taas liittynyt sitten yhtään asiaan. Ratikat vain ovat söpöjä.

Tuna kirjoitti...

Huristelin ratikalla marraskuussa monen vuoden tauon jälkeen. Se oli aika vinkeää. Plus että menin toki Belgiassa lokakuussa ratikan tapaisella vekottimella.

Anonyymi kirjoitti...

Ratikat on aika vinkeitä. En kyllä varmaan ikinä opi niiden pysäytysnappien paikkoja. Eikä ne ratikat enää niin pelottaviltakaan tunnu.