Kesäleirit rules vol. 2

Tampereen Nääs-leiri on ohi ja samalla kaikki tämän kesän nuorisotoimen leirit. Leirillä tuli koettua jälleen uusia asioita. Vai tuliko?

Kävimme Pyynikin kesäteatterissa katsomassa esitystä Kalliolle kukkulalle. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt Pyynikillä ja siksi sen pyörivä katsomo oli minusta vinkeä juttu. Pyynikillä on kuulemma Euroopan vanhin pyörivä katsomo. Minä olen aikaisemmin törmännyt vain pyöriviin näyttämöihin. Itse esitys oli hauska ja kuvailutulkattuna siitä sai tosiaan enemmän irti. Ehkä ilman tulkkausta olisi ollut melkein koko ajan pihalla siitä, missä mennään. Etenkin, kun ei ikinä itse voinut tietää suoraan, mihin lavasteisiin nyt siirryttiin. Kuvailutulkkinamme toimi yksi leirin ohjaajista, joka ei siis ole saanut mitään suurta koulutusta siihen hommaan. Taidan siis jättää tulkkauksen tason sen suuremmitta kommenteitta. Hyvä se oli, ei siinä mitään. Ja oli kunnioitettavaa, että flunssassa oleva ohjaaja tulkkasi flunssastaan huolimatta koko näytelmän.

Teatteriesityksen kuvailutulkkauksessa tulkin tehtävänä on välittää sokoille se tieto, jonka näytteliät antavat vain visuaalisesti. Tähän liittyy siis ilmeet, eleet, vaatetus, liikkuminen ja lavasteet. Kaikkia ilmeitä tai eleitä ei aina tulkata, lähinnä ne, joilla on suuremmin merkitystä. Kuvailutulkkausta voidaan myös antaa esimerkiksi kuvataiteesta, jääkiekosta tai jalkapallosta. Meidän leirillämmekin oli pari poikaa, jotka valitsivat kuvailutulkatun jalkapallo-ottelun kesäteatterin siaan.

Torstai-iltana saimme vielä nauttia taikuri Martti Sirénin nnäkövammaisille soveltamista taikatempuista. Sokea yleisö on haastava, kun jokaisen on oltava selvillä siitä, mitä tapahtuu. Siksi temppujen tekemisessäkin kestää huomattavasti kauemmin kuin näkevälle yleisölle. Kuitenkin meille esitetyt temput olivat sellaisia, joita pystyy seuraamaan myös täysin näkevät henkilöt täysin samanarvoisesti. Sirén on ainut suomalainen taikuri, joka on oikeasti esiintynyt suuremmalle näkövammaisporukalle ja suunnitellut temppujaan juuri näkövammaisen yleisön tarpeiden mukaan.

Perjantaina porukkamme jaettiin kolmeen ryhmään ja meillä oli kolme pajaa, jossa kiersimme. Jokaisessa pajassa aikaa oli kaksi tuntia, mikä oli juuri sopiva.

Yhdellä pisteellä väsättiin oma festarikassi. Toisin sanoen kuvioitiin haluamalla tavalla lähes luonnon valkoinen kangaskassi. Välineinä meillä oli kohomaalia, kimallemaalia, kangastusseja ja kirkkaita muovisia timantteja. Kohomaali on oikeasti aika hankalaa tököttiä sokkona, sillä maalatessa siihen ei voi koskea. Siksi käytettävissä oli myös erilaisia sabluunoita. Osa sai kassinsa valmiiksi puolessa tunnissa, toisilla meni pelkkään miettimiseen puolitoista tuntia. Meidän ryhmällämme kesti kauan myös siksi, että melkein kaikki halusivat käyttää nuottiviivasto-sabluunaa, jota oli vain yksi. Jotkut taas pitkittivät tekemistään miettimisen lisäksi myös sillä, että väsäsivät sabluunansakin itse, kuten minä. Pelikorttien maita ei vain ollut valmiina missään.

Toisella pisteellä huovutettiin rytmimuna. Munan sisälle sai valita makaroonia, herneitä, riisiä, kuskusia ja jotain muutakin vielä, mitä en muista. Sisäosa oli tehty suklaamunan sisuksesta, joka teipattiin kokonaan. Siihen alettiin sitten huovuttaa villaa päälle. Tämä munan vatkaamispiste oli sellainen, jossa pajan ohjaaja sai kuunnella koko päivän erittäin huonoja kaksimielisiä vitsejä.

Kolmantena pajana meillä oli taikatemput, joita opetti taikurimme Martti Sirén. Hän oli valinnut jokaiselle ryhmälle eri temput toimintakyvyn ja näön mukaan. Näin saatoimme siis juksata illalla toisia leiriläisiä. Kahden tunnin aikana ryhmät oppivat kahdesta kolmeen temppua, kun yhden tempun opettelemisessa kesti melko kauan aina, sillä temppu oli ensiksi näytettävä kaikille ja sen jälkeen käytävä kaikkien kanssa erikseen läpi vaihe vaiheelta. Meillä on kerran aikaisemmin ollut yksi taikuri opettamassa leirillä taikatemppuja, mutta hän ei näyttänyt temppuja kovin tarkasti kaikille eikä välttämättä aina edes tullut jokaiselta katsomaan, menikö se yhtään oikein. Tämän kertainen taikatemppupaja oli siis huomattavasti antoisampi.

Perjantaina porukkamme lähti vielä haistelemaan festaritunnelmia Tammerfesteille. kohteenamme oli Chisu ja Jenni Vartiainen. Kovinkaan monelle nämä eivät osuneet siihen lempi musiikkiin ja osa poistuikin festarialueelta aikaisemmin. Kuitenkin muutama leiriläinen (ja ainakin yksi ohjaaja) saivat Chisun nimmarin. Vartiaisesta en tiedä, kun itse olin jo silloin hengailemassa muualla Tampereella. I love Tre-pinssit olivat aika suosittuja.

Lauantaina meillä olikin ohjelmassa mediamuseo. Alunperin oli tarkoitus, että saisi itse valita, meneekö media- vai vakoilumuseoon, mutta vakoilumuseosta ei oltu vastattu yhteydenottoihin, joten kaikilla oli kohteena mediamuseo. Museo olisi saattanut olla kiinnostavampikin, mutta opastuksen taso hieman laimensi aiheen kiinnostavuutta. Oppaan puhevikaan tottui nopeasti, mutta itseäni ainakin häiritsi hieman, että kysymyksiin ei osattu vastata. Saimme aina kuulla, ettei opas tiennyt tai muistanut asiaa. Yksi porukassamme olleista leiriohjaajista sitten vastasi oppaan puolesta kysymyksiin, täydenteli siis huomattavasti opastusta. Hyvää oli se, että esimerkiksi joihinkin vanhoihin puhelimiin ja kirjoituskoneisiin sai tutustua ihan näppituntumalla. Se ei ole aina museoissa itsestäänselvää, vaikka esineet eivät olisikaan vitriineissä. Minusta parasta mediamuseosa oli Karvakuonojen kolmihenkinen tandemi ja Ransun moottorikelkka. En edes muistanut niillä sellaisia olleen. "Pikkukakkosen posti."

Mediamuseon jälkeen kaikilla oli aikaa kierrellä pienissä ryhmissä Tampereella. Meidän pieni porukkamme oli niin pahis, että menimme keskenämme käymään vakoilumuseossa. Onneksemme mukanamme oleva ohjaaja oli ennenkin käynyt siellä ja osasi kertoa myös lisää esittelyteksteihin. Vakoilumuseon huono puoli oli se, ettei oikeastaan mihinkään saanut koskea. Ei oikein mikään ollut edes kosketeltavana, kaikki oli lasin takana. Silti sain museosta mielestäni paljon irti.

Nämä olivat tämän leirin pääkohdat. Näiden lisäksi meillä oli luonnollisesti Tampere-visaa ja erilaisia liikuntamuotoja. Kalliokiipeily oli ainakin ihan huippu laji.

Joillekin porukkamme sokoista aiheutti ongelmia Varalan ruokalan portti, jollaisia on usein uimahalleissa. Portille piti siis näyttää korttia, että pääsi sisään. Ja sama ruokalasta poistuessa. Osa tarvitsi apua siinä, että sai korttinsa vilautettua oikeaan kohtaan. Itse en pitänyt sitä millään tavalla hankalana juttuna. Sitä oli peräti vaikeutettava tarkoituksella: laitoin kortin aurinkolasieni sangan taakse pystyyn ja piipautin sen portin lukulaitteen edessä ilman, että otin koko korttia käteen. Se oli oikeasti hauskaa. Korttia ei vain voinut laittaa koloon samalla tavalla. Silloin se oli otettava jo ihan käteen asti. Aurinkolasien sangan taus oli muutenkin hyvä paikka säilyttää korttia. Ei ainakaan tarvinnut koko ajan miettiä, mihin sen laittoi. Lasit kun olivat koko ajan päässä suojaamassa yllättävän arkoja silmiäni valolta. Yllättävää se on siksi, etten näe sitä valoa. Ja minä olen onnistuneesti hävittänyt reilun kahden viikon aikana kahdet aurinkolasit.

Varalan henkilökunta otti kivasti huomioon meidän rajoitteemme. Esimerkiksi kalliolaskeutumista ohjannut henkilö neuvoi hyvin myös sokoille sen homman. Muutenkin meitä huomioitiin hyvin.

Kyllä leirit on hauskoja tapahtumia. Erityisesti kaupungilla liikkuminen sokkoporukassa leirien aikana. On niin upeaa päästä herättämään kaaosta monella valkoisella kepillä ja törttöilevällä ihmisellä.

Minä en edes telonut itseäni tämän leirin aikana. Sitä ei valitettavasti tehnyt kukaan muukaan. Olisi siis ollut enemmän kuin oikein se, että olisin päässyt vähän hyödyntämään mukana ollutta ensiapulaukkua.