Koko päivä larpaten

Näin tein lauantaina. Peli kesti aamu kymmenestä ilta yhdeksään. Harrastan näköjään larppaamista lauantaisin.

Toisin kuin viikkoa aikaisemmin, hahmoni oli näkevä tapaus. Dea Caldicote, kuuluisan näyttelijän tytär. Niin, te kaikkihan tiedätte, kuka on Danio Caldicote, eikö totta?

Pelimaailmana toimi lontoolainen taidesisäoppilaitos, Opera School of Arts. Nyt oli vuorossa OSAn kesäkurssit, jotka olivat avoi mia kaikille opiskelijoille. Ei siis tarvinnut olla OSAn opiskelija, että kesäkursseille pääsi. Siellä vilisi porukkaa Irlannista, Skotlannista ja ihan Yhdysvalloista asti.

Dea oli minulle tuttu hahmo jo Opera School of Artsin ensimmäisestä osasta tammikuulta. OSA on tehty ihan ajatuksella, että pistetään näkkärit larppaamaan näkevien kanssa, koska minun lisäksi muutama muu näkkäri oli kiinnostunut larppaamisesta, joten harrastus oli helppoa aloittaa pelistä, jossa kaikki ilmoittautujat tiesivät jo peliin tullessa, että mukana on näkkäreitä. Ensimmäisessä pelissä meitä oli kolme sokkoa ja kolme heikkonäköistä, nyt oli enää kaksi sokkoa ja kolme heikkaria. Tässä pelissä me molemmat sokot pelasimme näkevää ja minä olen yhä sitä mieltä, että larppaamassa en tunne itseäni niin sokoksi kuin offgame. En sählää niin paljoa, mikä tuntuu tosi omituiselta ajatukselta. Ja pitää nyt ihan mainostaa, että olin Opera School of Artsin toinen äiti ja pyörin peliä järkätessä takapiruna, kun pelinjohtoon minulla ei ehkä oikein ollut aikaa, tai muuten vain en kyennyt siihen.

Tuollaiset 11 tunnin pelipläjäykset on mielettömän raskaita. Se on raskasta henkisesti ja fyysisesti. Etenkin, kun edellisenä iltana piti hoitaa alkubriiffaukset, jotka hiukan venyivät yöhön asti niin, ettei kauheasti nukuttu edeltävänä yönä. Pelikokemus oli silti jälleen hieno ja upea. Etenkin pidän siitä, kuinka ennakkoluulottomasti muut larppaajat suhtautuvat näkkäripelaajiin. Ei tuntunut olevan ongelmana edes se, että nuo sokot on muka näkeviä. Minulle tuli vain ongelmaksi tunnistaa 40 ääntä, joista suurin osa oli uusia. Tällä kertaa oli pakko välillä kysellä offgame, että kuka siihen nyt muuten tuli. Joillain ihmisillä on kyllä niin erilaiset äänet, että ne tunnisti helposti. Ja ainakin melkein kaikki niistä pelaajista, jotka olivat tammikuussakin mukana, tunnistin varsin hyvin.

Tuo larppaaminen on ihan hauskaa ajanvietettä. Ei vain siksi, että larppiporukoissa tuntuu minusta ainakin oikeasti siltä, että ne ihmiset hyväksyvät minut siellä sellaisena kuin olen. Minut hyväksytään ihan sokkonakin sinne mukaan. Se on hieno tunne, vaikka ei minua olekaan viime aikoina kauheasti juuri missään hyljeksitty, mutta sellainen aito hyväksymisen tunne on vain jotenkin käsittämätöntä. On hienoa mennä porukkaan, josta ei tunne etukäteen välttämättä juuri ketään, ja silti saa tuntea itsensä tervetulleeksi. Toinen syy larppaamisen hienouteen on se, kuinka ihmisillä on sellainen selkeä yhdessä tekemisen meininki. Meilläkin oli pelissä muutama, jotka miettivät ja toteuttivat kunnolliset oppitunnit (puheoppi, audio-visuaalinen suunnittelu, kuvaamataito, näyttämöliikunta ja näyttelijäntyö) sekä yksi, joka hääri koko päivän keittiössä tekemässä meidän porukallemme ruokaa. Minä pääsin Deana vetämään yhdessä toisen hahmon kanssa itsepuolustusta ja kun kovalla lattialla hieman ukemeja vetelin (ehkä vähän epäonnistuneesti, myönnetään) onnistuin kolauttamaan ranneluuni lattiaan sellaisessa kulmassa, että siihen tuli mustelma.

Larppaaminen on hauskaa, mielettömän hienoa ja opettavaista. Silti mietin taas, miksi minä sitä oikeasti teen. En vieläkään tiedä, onko se loppujen lopuksi minun juttuni. Ehkä tulevaisuus näyttää.