Pientä panikointia

Koulu alkaa huomenna. Katsoin jo valmiiksi bussiaikataulut, että varmasti ehdin kouluun. Pitää lähteä yli tuntia ennen kuin koulu alkaa. Puoli tuntia myöhemmin lähtisi myös bussi, jolla luultavasti ehtii, mutta ensimmäisenä päivänä ei viitsi myöhästyä, joten nyt on otettava ihan varman päälle. Myöhemmin sitten voi lähteä vähän sellaisillakin busseilla, joilla ehtiminen ei ole niin varmaa...

Olen ihan fiiliksissä bussikortistani, jonka sain tänään. En ole koskaan aikaisemmin omistanut bussikorttia, joten tämä on nyt tosi hieno juttu. Luultavasti saan tänään myös HKL:n matkakortin, joten on ihan rusinapäivä taas tiedossa. Toisaalta kyllä jo melkein panikoin huomista, mutta en oikeasti edes kovin paljoa.

HKL:n matkakortin käyttö jännittää minua ihan hirvittävästi. En ole varma, osaanko käyttää sitä leimauslaitetta. Katselin kyllä HKL:n sivuilta ohjeita siihen, mutta silti se tuntuu edelleen vähän oudolta. En tosin taida osata käyttää edes tätä Tuusula-Helsinki-välin leimauslaitetta, mutta siinä nyt on helpompi kysyä kuljettajalta apua. Muutkin kyselivät, että miten päin se kortti pitää sinne tunkea. Siinä on siis laite, jolle ei vilauteta korttia, vaan se laitetaan sellaiseen koloon.

Nyt, kun olen ollut koko kesän mielettömän laiska, enkä ole kertaakaan käynyt aikidoharkoissa, ajattelin aloittaa aktiivisuuden tänään. Tänään olisi myös todella kivan vetäjän treenit, mutta sitten mieleeni muistuikin pieni este: äiti lupasi värjätä hiukseni tänään. Olisi niin ihanaa päästä unohtamaan tämä koulupanikointi tatamille edes puoleksitoista tunniksi, mutta ei se selvästi onnistu. Jos huomenna olisi olllut aamutreenit, olisin mennyt sinne. Mutta tiistaisin niitä ei ole. Enkä oikein tiedä, uskallanko ihan heti mennä mihin tahansa treeneihin, kun en ole pariin kuukauteen harjoitellut. Olen varmaan ihan tukossa siellä, että mikä tämä juttu on. Jotenkin tuo japanin kieli on jäänyt vähemmälle kesän aikana.

Jaksan edelleen vähän hämmästellä sitä, kuinka uskalsin puoli vuotta sitten ilmoittautua niin vain aikidoseuraan, josta en tuntenut ketään. Minä vain ilmoitin tulevani sinne sokkona treenaamaan näkevien joukkoon. Hieman asiaa helpotti silloin se, että seurassa oli toinenkin näkkäri, joten heillä oli jo käsitystä näkemättä harjoittelusta. Kuitenkaan minä en edes kysynyt äidiltäni suuremmin, että saanko lähteä. Ilmoitin vain hänelle: "Ylihuomenna alkaa Keravalla sellanen aikidon alkeiskurssi, johon mä olisin menossa." Seuraavalla viikolla pikkuveljenikin tuli mukaan ja siitä lähtien olemmekin treenanneet lähinnä yhdessä, mutta aloitin siis harjoittelun ihan ilman mitään veljen henkistä tukea.

Jos hyvin käy, aloitan koulunkäynnin ihan yhtä avoimin mielin ja jännittämättä sitä, kuinka minuun suhtaudutaan sokkona näkevien joukossa. Mutta vain silloin, jos hyvin käy. Tuskin ihan niin hyvin tulee käymään. Saa nähdä huomenna, mitä tästä hommasta oikeasti tulee, vai tuleeko mitään.