Hupsan...

Tänään minä eksyin Mäkelänkadulla. Suora katuhan se on, mutta silti siellä voi eksyä – uskokaa tai älkää. Minä melkein hätäännyin. Pyörin varmaan kymmenen minuuttia ympyrää pienellä alueella ja yritin kerätä rohkeutta pysäyttääkseni pelottavia ihmisiä, jotka vain ravasivat kauhean kovaa vauhtia ohitseni. Viimein joku ystävällinen ihminen pysähtyi ja kysyi, tarvitsinko apua. Niin minä sain opastuksen ratikkapysäkille ja kaikki oli taas hyvin. Myöhästyin kyllä tunnilta.

Ensin luulin, että bussikuski olisi sanonut pysäkkiä liian aikaisin, että olemme Mäkelänrinteessä – niinkin on kerran käynyt (silloin takana oleva ystävällinen matkustaja sanoi, etten jää yleensä sillä pysäkillä pois, vasta seuraavalla). En siis tuntenut paikkaa, jossa jäin bussista pois. Tavallisesti kuljen suoraan bussin ovelta kohti seinää, mutta siinä ei ollutkaan seinää. Olin aika ongelmissa siitä, että missä minä nyt oikein muka olen. En tiennyt yhtään, mihin suuntaan minun pitäisi lähteä.

Bussissa, ennen kuin pysähdyimme pysäkille, minulta kysyttiin, tarvitsenko apua. Siinä vaiheessa sanoin, etten tarvitse, sillä kuvittelin meidän pysähtyvän ihan normaalisti siihen pysäkin kohtaan tai vähän ennen tai jälkeen pysäkkikatoksen. Apua tarjonnut nainen lähti siitä sitten suoraan omaan suuntaansa ja minä olin aivan hukassa, koska olimme ilmeisesti ajaneet aika paljon ohi pysäkin.

Lähdin etsimään taloa, ja löysinkin sellaisen, mutta olin lähtenyt aivan väärään suuntaan. Jos olisin lähtenyt kulkemaan vain totuttuun tapaan samaan suuntaan kuin yleensä, olisin luultavasti löytänyt normaalisti ratikkapysäkille ja ehtinyt ajoissa kouluun. Kuitenkin kun luulin, että olimme edellisellä pysäkillä, lähdin kulkemaan siihen bussin kulkusuuntaan ajatuksenani kävellä Mäkelänrinteen kohtaan. Mikä varmaan sekin oli aika typerä ajatus, sillä en varmaankaan olisi osannut ylittä niitä vastaan tulleita poikkikatuja.

Ensimmäinen kerta, kun eksyin Helsingissä. Nytkin olin vain joku 10 metriä sivussa siitä kohdasta, missä yleensä bussista noustessani olen, ja olin jo ihan hukassa. Tällä kertaa en ehtinyt vielä soittaa hätääntynyttä puhelua kenellekään helsinkiläiselle kaverilleni, lähellä kyllä oli. Ongelmanani on vain se, että suurin osa paikallisista kavereistani on koulussa tai töissä päivisin. Isoveljelleni meinasin kyllä soittaa, koska tiesin hänellä olleen välitunti juuri siihen aikaan ja kuvittelin jääneeni sillä pysäkillä, millä veljeni jää kouluun mennessään. Onneksi en kuitenkaan soittanut. Mutta jos olisin jollekin kaverilleni soittanut, puhelu olisi ollut hyvin mielenkiintoinen. ”Mä olen eksyksissä. Jossain Mäkelänkadulla… En mä vaan tiedä, missä kohtaa”, tämä tietysti itkunsekaisella äänellä soperrettuna.

On hienoa huomata, että Helsingissä eksymisestä selviää hengissä, jopa tällainen ”maalla” koko ikänsä asunut sokko-olento.

Koulusta lähtiessäni, vasta puoli seitsemän jälkeen, bussi ajoi ohi. Kuljettaja tuli hakemaan minut pysäkiltä ja sanoi, että huomasi Hyrylä-kylttini vähän liian myöhään. Hän oli siis oikeasti pysähtynyt liikennevalojen jälkeen tien viereen kohtaan, jossa ei ole bussipysäkkiä, ja tuli sieltä itse hakemaan minut kyytiin. Vau! Niin minä päsin kotiin.