Seikkailu

Minä heräsin eilen yli puoli tuntia ennen herätyskellon soimista, mikä oli positiivista vaihtelua kahden pommiin nukutun aamun jälkeen. En löytänyt lähtiessäni verkkareita yhtään mistään, kun olisin tarvinnut niitä näyttiksen tunnille. Päätin sitten pärjätä ilman, koska alkoi olla jo hiukan kiire bussiin.

Ehdin bussiin ajoissa ja kuski oli taas vanha tuttu jurottava mies. Hän ajaa suhteellisen vauhdikkaasti aina, enkä minä osaa vieläkään pitää bussissa turvavyötä... Joku toinen bussi lähti kai vähän yllättävästi pysäkiltä pois ja kuljettaja teki kunnon äkkijarrutuksen. Minä lentelin tavaroineni pitkin käytävää ja keräilin itseni sieltä nopeasti pois. En vain tajua, kuinka äkkijarrutuksessa voi lentää suoraan käytävälle, eikä edessä olevaa penkkiä päin. Arvatkaa vain, laitoinko tämän jälkeen sen turvavyön kiinni. En edes loukannut itseäni kummasti - kämmenselkään tuli hieman naarmuja ja nyt siinä on pieni mustelma.

Äkkijarrutus oli selvästi saanut minut epävakaaseen mielentilaan, kun ratikkapysäkille käveleminen oli haastavaa. Ratikassa sitten (huom: olin ihan oikeassa ratikassa jopa) hiplailin niin intensiivisesti kämmenselkäni naarmuja, etten yhtään tajunnut enää, missä menemme. Jossain vaiheessa mietin kyllä, ettei matkan pitäisi niin kauaa kestää. Tulin vain siihen tulokseen, että kuski ajaa rauhallisesti, mikä oli kaahailevan bussikuljettajan jälkeen positiivinen juttu. Luulin olevani kartalla ja jäin pois "oikealla" pysäkillä. Mutta mitä hittoa, siellä ei kuulunutkaan liikennevaloljen ääntä... Kun kävelin ratikasta suoraan ulos, jatkoin eteenpäin... Vastaan ei tullutkaan pysäkkialueen reunaa ja autotielle menoa estävää kaidetta, vaan kivimuuri, jonka päällä oli kevyt kerros lunta. Pysäkkikatos oli väärän mallinen... Minulla ei ollut aavistustakaan, missä olin - luulinhan olevani kartalla, enkä siksi edes kysynyt kuskilta pysäkin nimeä.

Aikaa kului liian kauan, että olisin viitsinyt kysyä pysäkillä seisovilta ihmisiltä, missä olen. Sellainen pitäisi tehdä heti, eikä melkein 10 minuutin päästä. Odotin, että seuraava ratikka tulisi ja ihmiset vaihtuisivat. Siinä samalla sain lopulta varmistuksen siihen, että olin oikeasti tullut oikealla ratikalla ja voin vain siirtyä tien toiselle puolelle vastakaiseen suuntaan menevään ratikkaan.

Minä uskalsin ihan oikeasti pysäyttää ohikulkijan ja pyytää häntä opastamaan itseni toiselle puolelle pysäkille. Sain opastuksen ja pääsin ratikkaan, joka ei ollut seiska b... Kuljettaja neuvoi minut vaihtamaan Hakaniemessä kutoseen tai seiskaan.

Hakaniemessä minut vielä ohjeistettiin uudestaan ja ratikasta poistuttuani eräs nainen poikansa kanssa tuli kysymään, että olinko menossa kutosella tai seiskalla - olin väärällä pysäkillä (oi miksi Hakaniemi on niin monimutkainen?). Hän sitten opasti minut oikeaan paikkaan ja - vihdoin - pääsin reitille, jossa tiesin oikeasti, missä olen. Tulin tunnille yli puolituntia myöhässä ja opettaja kysyi, tiesinkö, mihin olin eksynyt, sillä olin ilmoittanut ryhmäläiselle tulevani myöhässä, kun hiukan eksyilin. Enpä tiennyt, enkä alkanut siinä kesken matikantuntia selittää koko luokalle seikkailuani. "Mihin päätyy, kun menee seiskalla muutaman pysäkin Hakaniemestä eteenpäin?" En muuten vieläkään tiedä.

Sokeudessa on se kiva puoli, että saa jännittäviä seikkailuja jo pelkästään koulumatkalla.

Seikkailuani purkaessa ryhmäläiseni totesi, että minä saan luultavasti eksyessäni helpommin apua kuin näkevät. Hän selitti, että jos hän menee kysymään joltain, kuinka pääsee Kamppiin, häntä katsotaan vain tyhmästi (eikö toi muka sellasta tiedä?!?), eikä välttämättä edes neuvota kunnolla. Minun taas iihmiset olettavat yleensä tarvitsevan apua, eikä selvästi pidä kummana, jos eksyn koulumatkalla.

Tämän eksymisen jälkeen olen seurannut astetta tarkemmin (taas vaihteesta) ratikassa sitä, missä mennään.