lauantaina, kesäkuuta 06, 2009

Puhukaa minulle, perhana!

Liikennevalot vaihtuvat vihreiksi ja olen juuri ylittämässä tietä, kun takaani tulee vanhempi mieshenkilö ja nappaa käsivarrestani kiinni. Hän lähtee kiskomaan minua tien yli. Ylitettyämme tien hän murahtaa: "Noin." Kiitän nätisti ja jatkan matkaani, nuristen mielessäni ihmisistä, jotka eivät voi edes sanoa mitään.

----

Olen juuri menossa metrolle ja kääntymässä seinän viertä vasemmalle, jotta löydän sieltä lattiassa olevan raidan avulla helposti liukuportaat. Jostain takaani oikealta ilmestyy ihminen, joka tarraa käsivarteeni kiinni - samaan käteen, jossa pidän keppiä. Sanomatta mitään hän lähtee vetämään minua liukuportaita kohti ja pysähtyy leimaamaan korttinsa. Hädin tuskin saan hänelle vinkaistua, että minunkin pitäisi leimata korttini, kun hän jo kiskoo minua liukuportaisiin sanoen: "varo varo varo." Samalla hän jarruttaa menemistäni pitämällä tukevasti käsivarrestani kiinni ja melkein kompuroin portaiden alkupäässä.

"Itäkeskus?" sanoo kädessäni roikkuva nainen hieman murteellisella suomella. Tilanne on melkein koominen; hän pitää kädestäni kiinni aivan kuin opastaisin häntä opastusotteella.

"Joo, Itäkeskus..."

"Varo varo varo", sanoo hän, kun liukuportaat loppuvat, ja ilmeisesti melkein yrittää nostaa minut, etten kompastuisi portaiden loppumiskohtaan. Hän vielä kysyy, menenkö itään vai länteen, ja lähtee kiskomaan minua idän metroa kohti.

Hieman ennen Siilitietä mietin, pitäisikö minun jäädä pois ja odottaa seuraavaa metroa, jotta pääsisin tästä naisesta eroon. En kuitenkaan ihan viitsi.

"Minne te menossa?"

Sönkötän jotenkin meneväni tuonne oikealle liukuportaisiin. Hän raahaa minut mukanaan portaille ja tajuan heti, että ne ovat väärät portaat.

"Ei kun mä menen tuonne bussipuolelle."

Nainen irrottaa kädestäni ja lähtee omaan suuntaansa, kun minä yritän epätoivoisesti pujotella liukuportaisiin pyrkivien ihmisten välistä, jotta pääsisin oikeaan päähän metroasemaa.

----

On tosi kiva, että ihmiset haluavat auttaa tuolla liikenteessä liikkuvia sokkoja, mutta... Jos ihmiset voisivat kysyä, tarvitaanko apua. Tai edes ilmoittaa auttavansa. Tuollainen yhtäkkiä ilmestyvä käsivarressa roikkuva auttaja ei ole kovin mukava kaveri.

Vaikka minä saatan näkevien mielestä kulkea välillä omituisia reittejä, kun seurailen seiniä tai muita selkeitä juttuja, yleensä ihan itse tiedän, mihin olen menossa. Ei minua tarvitse tulla kiskomaan oikeaan suuntaan - etenkään sanomatta mitään! Olisiko itsestäsi kiva, jos olisit silmät sidottuna kaupungilla ja joku vaan yhtäkkiä tulee kiskomaan sinua käsivarresta johonkin suuntaan, varoittamatta etukäteen?

Minkä ihmeen takia näiden kiskovien auttajien pitää aina tarrata siihen käteen, jossa minulla on keppi? Minkä takia he yrittävät "tukea" käsivarrestani liikkumistani? Enemmän sellainen käsivarresta jarruttelu häiritsee kuin tukee. En minä silloin osaa mitään tehdä.

Otan oikeasti todella mielelläni ihmisiltä apua vastaan, kunhan ne kysyvät, tarvitsenko apua. Tai edes jollain tavalla ilmaisevat auttavansa. Tuollaisessa kiskomisessa sitä vaan lähinnä pelästyy. Enkä minä sitäpaitsi ole mikään julkinen pallo, jota vaan kiskotaan paikasta toiseen. Olen ihan itsenäinen ihminen minäkin ja minusta minulla on oikeus päättää, otanko ihmisiltä apua vastaan ja millä tavalla sitä otan vastaan. Kuten saan mielestäni päättää senkin, mitä reittiä kuljen metroasemalla liukuportaille.

Seuraavalla kerralla kyllä takuulla tiuskaisen, jos joku tulee vaan yhtäkkiä nappaamaan kädestäni kiinni. On minullakin oikeus koskemattomuuteen, ettäs tiedätte.

8 kommenttia:

tyttism kirjoitti...

Hohhoh, ihmiset ei mitä ilmeisimmin oikein ajattele taas mitään! Mulle tuli mieleen, että ne on ehkä katsoneet Amelieta liikaa. Leffassahan siis ideana on se, että Amelie päättää tehdä muita onnelliseksi ja olla ystävällinen ja avulias ja eräässä kohtauksessa hän juurikin tarttuu liikennevaloissa seisovaa vanhaa sokeaa miestä takaapäin käsikynkästä, työntää tien yli ja saattaa metroasemalle (ei kyllä edes kysy sedältä minne tämä on menossa, tosin aiemmassa kohtauksessa mies on nähty metroasemalla soittamassa gramofonia) ja vilkkaasti kuvailutulkkaa kaiken ympärillä olevan miehelle, jonka sitten jättää siihen metroaseman eteen yhtä yllättäen kuin iski kiinni käsivarteenkin (saattoi ehkä kertoa kuitenkin, että olemme nyt metroaseman edessä minä menen nyt heippa, mutta en ole ihan varma). Tämän jälkeen mies näyttää autuaallisen onnelliselta ja Amelien hyvyys hehkuu miehestä keltaisena sädekehänä. Ehkä kyseessä siis Amelie-samaistuminen? Mä en ehkä raivostuisi, vaan jotenkin näyttäisin säikähtyneeltä ja sanoisin, että anteeksi, voitteko ensi kerralla kysyä tarvitsenko apua. Tms.

Mulle ei ole sattunut ihan vastaavaa, sen sijaan tosi usein esim bussinpysäytyslätkää pidellessä joku kertoo, että nyt se sun bussi tulee tai että on tulossa itse samaan bussiin ja voi kertoa kun se tulee, niin ettei tartte väsyttää kättä lätkän kanssa. Ylipäätään ihmiset on kovin epäsuomalaisen sosiaalisia kun toinen on jotenkin avuttomampi kuin tavikset.

Sari kirjoitti...

Hohhoijaa, kuulostipas tosi tutulta. On kiva, että ihmiset ovat avuliaan sosiaalisia, mutta he tosiaan voisivat myös avata suunsa. Minä yleensä ravistaudun irti tai tuon muuten hyvin selkeästi esiin, ettei kanssakulkija voi todellakaan tarrata minusta kiinni ja lähteä kuskaamaan jonnekin sanomatta sanaakaan. Useimmiten en edes ehdi huomata koko ihmistä, ennen kuin hän on siirtämässä minua jonnekin. Siinä jo säikähtääkin. Vastaavaa olen viime aikoina huomannut taksikuskeista. He tarraavat kiinni ja ikään kuin yrittävät siirtää minut autoon. Jotkut vielä haluavat laittaa turvavyönkin kiinni. Huh! En tiedä, heijastavatko liikuntavammaisiin tai esim. huonoon hienomotoriikkaan.

Tuon bussinpysäytyslätkän kanssa on kyllä kiva, jos joku on tulossa samaan bussiin tai sanoo bussien numeroita. Pitkään lätkän kanssa seisoessa käsi tosiaan alkaa väsyä. Myös ns. pitkät pysäkit ovat hankalia, kun monta bussia mahtuu pysähtymään peräkkäin. Toisinaan olen tällaisilla pysäkeillä tainnut jäädä bussistakin, kun odottamani bussi on pysähtynyt toisen taakse eikä ole noteerannut minua mitenkään.

Ronja kirjoitti...

Jep, onneksi minulla ei ole kovin montaa kertaa vielä ihmiset tulleet yhtäkkiä kuskaamaan johonkin puhumatta. Vasta nuo kaksi kertaa.

Hyrylä-lätkän kanssa seistessä on myös tulleet ihmiset kertomaan, että bussini tulee tai että ovat tulossa samaan bussiin. Monta kertaa ihmiset myös opastelivat minua pysäkillä oikean bussin luo, kun siinä oli monta bussia kerralla. Ja kyllä, käsi väsyy, jos joutuu sitä vihoka/kylttiä pitkään pitämään. Jostain syystä minulla ei tosin oikeastaan väsynyt käsi silloin, kun tunnin siellä pysäkillä seisoin. Kumma juttu.

Riku "Lähes raitis taikuri" Pajari kirjoitti...

Tavallaan omasta kokemuksesta tiedän miten ei pidä toimia ja tämä kirjoitus juuri toi ne "pahimmat" muistot mieleeni. Aikoinaan toimin opiskeluaikoinani erään nuoren tytön avustajani joka oli sokea. Ensimmäisellä kerralla kun menin häntä opastamanaan niin jäädyin ensin ihan totaalisesti ja tuntui erityisen vaikealta muutenkin. Ajan kanssa sitten asiat tulivat tutuiksi ja se helpotti paljon.

Mielestäni ihmisten auttavaisuus on hyvästä mutta juuri tuo puhumattomuus varmasti on se kiusallisin asia. Itse en ole vielä koskaan törmännyt ihmiseen joka näyttäisi tarvitsevan vammansa kanssa apua. Välillä tulee kuitenkin mietittyä (ehkä juuri Jokeri-lehden artikkelin takia, se sama missä puhuttiin näkövammaisista, kauhea sana muuten) että miten sitä tarvittaessa osaa auttaa. Paras asia auttamisessa on siinä että autettavat osaavat neuvoa sitä missä he haluavat itseään autettavan, mihin mennä ja mitä tehtävän.

Ronja kirjoitti...

Toivotaan, ettei sille sokolle, jonka avustajana olet toiminut, ole jäänyt samanlaisia traumoja. ;)

Jep, puhumattomuus on kaikkein vaikeinta, ainakin minusta. Jos ihmiset sanoisivat edes jotain, niille olisi helpompi kertoa, miten haluaisin itseäni autettavan ja missä sitä apua oikein tarvitsen. Mykille auttajille on vaikea sitten lähteä selittämäänkään, että tehdäänkin kuules näin. Enkä muuten oikein tiedä, mistä Jokerin artikkelista puhut... Olen sitä lehteä tilannut vasta viime joulukuusta. :D Eikä näkövammainen ole kauhea sana, kun siihen on tottunut. Kyllä näkkärin on silti mukavampi ja olen minä myös mieluummin sokko kuin sokea. :)

Liisa S. kirjoitti...

Moi taasen! Kuten näkyy, luen blogiasi hitaasti taaksepäin, olen sitä jo mainostanut kavereillenikin, kun on niin mielenkiintoista luettavaa! :)

Tässä mietin, että miten kuuro ihminen voisi tarjoutua oppaaksi, kun itse en ole koskaan puhunut (kieltäydyin opettelemasta jo pienenä, itsepäinen lapsi kun olin)? Miten olisi hyvä toimia - pysyttelisinkö syrjässä vai miten? :)

Ronja kirjoitti...

Hauskaa, kun luet! :)

Luulen, että kadulla kannattaisi ehkä pysytellä sivummalla, koska keskinäinen kommunikaatio on vähän vaikeampaa. Mutta jos on esim. jossain samassa tilaisuudessa tms rauhallisemmassa tilanteessa, niin miksipäs ei voisi tarjoutua auttamaan. Etenkin minä voisin ottaa kuuron oppaan, jonkin verran viittomakieltä kun hallitsen. Tosin aika ruosteessa viittomakieleni on, mutta sitä olisi hauska päästä käyttämään!

Useinmiten olen vaan hämmentynyt tosi paljon tilanteissa, joissa olen yhtäkkiä kohdannut jonkun kuuron. Kerran Maailma kylässä -festareilla olin näkövammaisten keskusliiton ständillä kirjoittamassa pisteillä ihmisten nimiä korttiin ja siihen tuli yksi kuuro tulkkinsa kanssa. Minä tietysti katson sitä, joka puhuu, joten jätin ensin koko kuuron huomiotta... Tai en aluksi edes tajunnut, että siinä oli kaksi ihmistä. Myöhemmin olin tämän kuuron kanssa samassa paneelikeskustelussa ja hän opasti minut sieltä takaisin.

Kerran sitten Kallio kierrättää -ryhmässä myin jotain ja ostaja olikin kuuro. Kumpikaan emme olleet varoittaneet toisiamme vammasta ja kaupankäyntitilanne oli hyvin hämmentävä. :D Mutta kaupat tuli tehtyä ja taas tajusin vähän liian myöhään, että se ostaja olikin kuuro, olisin voinut jotain viittoa. Luulin vaan, ettei se puhu suomea tai jotain. :)

Minun kanssa samassa yleisurheiluseurassa on yksi kuuro urheilija, hänen kanssaan ollaan joskus vähän viitottukin. Tahtoisin oikeasti päästä enemmänkin viittomaan, eli jos jossain kohtaat minut, tule ihmeessä moikkaamaan!

Liisa S. kirjoitti...

Hyvä tietää! :)

Voi ei, olen itsekin jäsenenä tuossa Kallio kierrättää-ryhmässä, enkä ikinä ilmoita etukäteen ihmisille kuuroudestani (olen sikäli vähän pirunkurinen, että on hauska yllättää ihmiset sillä. Kerran kylläkin yksi nainen liikuttui "surullisesta" tilastani niin syvästi, että halasi minua vedet silmissä..). Menisi kyllä sormi tai oikeastaan koko käsi suuhun, jos yllättäen tapaisinkin sokon kauppapuuhissa.. :D

Ihan taatusti tulen moikkaamaan, jos törmäämme! :)