sunnuntaina, huhtikuuta 18, 2010

Uuden oppiminen on parasta

Minä olen elämäni aikana harrastanut hyvin montaa asiaa: taitoluistelua, sukellusta, ratsastusta, maalipalloa, jumppakerhoja, kitaransoittoa, yleisurheilua, aikidoa, larppaamista, teatteria... Lisäksi tietysti vielä kirjoittaminen, piirtäminen, käsityöt, taikuus ja uusimpana viulunsoitto. Olen muutamia kertoja miettinyt, että miksi harrastukseni ovat vaihtuneet ja mikä saa minulla riittämään motivaatiota joihinkin harrastuksiin, mutta toisiin taas ei.

Luistelun lopetin, koska emme olleet varma, jatkuuko se samaan aikaan joulun jälkeen. Sinänsä harmi, sillä luistelu oli oikein kivaa. Sukellus jäi, koska halusin mennä ratsastamaan ja ne molemmat olisivat olleet vähän kalliita. Ratsastukseen kyllästyin, sillä olin vammaisratsastusryhmässä, joka ei oikein edennyt mihinkään (silti jaksoin tehdä sitä jopa kolme vuotta). Maalipalloa jaksoin pelata ja harjoitella suhteellisen aktiivisesti reilun vuoden verran, kunnes päätin, että haluan mieluummin yksilönlajin ja vaihdoin yleisurheiluun. Sitä taas kesti vain vuoden, kun minua alkoi kyllästyttää. Aikidoa harjoittelin puoli vuotta, kunnes menin lukioon ja se jäi pitkien koulupäivien ja -matkojen tähden. Enää en varmaan edes muista mitään.

Kitaransoiton olen aloittanut 11-vuotiaana ja olen siis oikeasti soittanut sitä melkein seitsemän vuotta, vaikka tosin välissä oli pari vuotta, kun en soittanut. Tauko siihen tuli vain sen takia, ettei minulla tuntunut kahdeksannella luokalla riittävän aika kitaraan, yleisurheiluun (harkat pari kertaa viikossa) ja teatteriin. Harmitti niin pirusti luopua kitarasta.

Kun olen tarkkaan miettinyt, mikä yhdistää harrastuksia, joita olen jaksanut pidempäänkin kuin vuoden, olen löytänyt niille ainakin yhden yhdistävän tekijän: uusien asioiden opiskeleminen. Maalipallo ja yleisurheilu olivat niin junnaavia, kun aina tehtiin samaa ja piti vain oppia juoksemaan kovempaa, hyppäämään pidemmälle ja hiomaan sitä yhtä ja samaa tekniikkaa. Maalipallossa voi sentään opetella välillä jotain uusia heittotekniikoita, mutta loppujen lopuksi sekin on aika lailla sitä samaa koko ajan. Mutta kitaransoitto, taikuus, teatteri... Niissä saa opetella kaikkea uutta: joko uusia tekniikoita tai vähintäänkin uusia kappaleita, temppuja tai vuorosanoja. Aina on jotain opittavaa ja se pitää mielenkiinnon yllä.

Joskus sanoin, ettei minulla riittänyt kärsivällisyys yleisurheiluun. En kuitenkaan koe voivani syyttää itseäni kärsivällisyyden puutteesta, sillä saatan hyvinkin soittaa yhtä ja samaa kappaletta kymmenen kertaa peräkkäin vain siksi, ettei joku yksittäinen kohta sujunut riittävän hyvin. Jaksan treenata taikatemppujen tekniikoita kerta kerran jälkeen, kunnes se alkaa sujua. Mutta en jaksa kuukausi kuukauden perään vain juosta.

Aikido on laji, jota takuulla jaksaisin harrastaa pitkäänkin. Siinä on aina uusia tekniikoita opeteltavana. Pitäisi vain löytää viikosta aikaa ja joku mukava dojo, johon mennä. Liikuntaharrastus ei olisi nimittäin lainkaan pahitteeksi näiden kaikkien vähemmän liikuntaa vaativien tekemisteni keskellä.

Olen kuullut lausahduksen: "Muut tekee sitä, mitä ne osaa, mutta Ronja tekee sitä, mitä se haluaa." Tuo on ehkä melko totta, mutta loppujen lopuksi minäkin teen vain sitä, mitä osaan: jos haluan tehdä jotain, teen sitä ja opin tekemään sitä, kunhan harjoittelen riittävästi. On turha sanoa, että haluaisi tehdä jotain, muttei osaa; ei kai sitä opikaan, jos ei kokeile!

Edit:
Kitaraopettajani suositteli minua hakemaan musiikkiopistoon. Kävin surffailemassa Itä-Helsingin musiikkiopiston nettisivuilla (ko. opettaja on siellä opettajana), lueskelin kaikki mahdolliset opetukseen liittyvät tiedot ja päätin katsoa, mitä pääsykokeisiin ilmoittautumislomakkeessa kysellään. Täytin siinä samalla lomaketta ja lopuksi vain painoin "lähetä"-painiketta.

En ole koskaan ajatellut, että pääsisin musiikkiopistoon. Aloitin 11-vuotiaana klassisen kitaran soiton Järvenpään Suzuki -yhdistyksessä. Suoritin kyllä 1/3-tutkinnon, en tosin teoriaosuutta. Olen aina ajatellut, etten ole riittävän hyvä musaopistoon. Mutta kun kerta opettaja sen kehoitti tekemään ja kun hän kerta on siellä opettajana, niin ei tarvitsisi edes opettajaa vaihtaa... Halvemmaksikin se lukukausimaksu varmasti tulee, kuin tämänhetkinen yksityishinta 35 e /45 min. Ja jos saan suoritettua kiitettävin arvosanoin 2/3-tutkinnon, voisin saada sivuaineen, joten viulun soittaminen tulisi myös halvemmaksi. Olen siis jo melkein tottunut ajatukseen, että olen menossa musaopistoon, pääsykokeet tosin hieman pelottavat jo nyt. Enkä ole ehtinyt mainita asiasta vanhemmilleni lainkaan.

Taidan tarvita sitten ensi syksynä vähintään yhden päivän viikkoon lisää, mikäli aion opiskella myös teoriaa.

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Olen samaa mieltä kanssasi! Harrastuksen pitää motivoida ja siinä pitää kehittyä koko ajan, tai muuten siitä tulee tylsää. Motivaatio ei säily jos junnaa koko ajan samaa asiaa.

Itse harrastan tällä hetkellä melko montaa asiaa. Ratsastusta, kitaran soittoa, maalipalloa, uintia, lukemista ja lenkkeilyä. Väillä tuntuu ettei aika millään riitä kaikkeen, mutta toisaalta on niin vaikea valita mistä luopuisi. Haluasin panostaa kaikkeen, mutta en millään ehdi.

Niimpä päätin että ensisijaisesti keksityn maalipalloon ja kitaran soittoon. Muut saisivat olla sellaisia "rennompia" hsrrastuksia ainakin toistaiseksi. Ratsastusta rakastan ehkä eniten, mutta se on niin kallis laji ja meilläpäin kulkuyhteydet talleihin ovat sellaiset että tarvitsisin jonkun kuskaamaan minua. En haluaisi luopua siitä, mutta päätin että toistaiseksi se saa jäädä, sillä minuakin on ärsyttänyt tuo sama asia kuin sinuakin: en ole edennyt pitkään aikaan mihinkään ratsastuksessani. Se johtuu siitä etten ole päässyt vakituisesti ratsastamaan, enkä siis voinut kehittyäkkään. Se on turhauttavaa.

Sama asia on minulla joka harrastuksessa. Minun on pakko päästä eteenpäin tai muuten "ahdistun". Maalipalloa olen pelannut vasta puolisen vuotta ja siihen nähden olen kehittynyt tosi paljon kun vertaa ensimmäisiä harjoituksia. Silti minulla oli joskus ennen joulua vaihe jolloin halusin repiä kaikki hiukset päästäni, sillä tuntui että rojunnat ja heitot menee vain hionompaan suuntaan vaikka harjoittelin lähes päivittäin!:D Pieni tauko teki siinä vaiheessa hyvää. Nyt olen taa sjatkanut kehittymistä, mutta silti tunnen iteni joskus huonoksi sillä pelaan niin hyvien poikien kanssa. Tosin siitä saa myös motivaatiota pelata itsekin hyvin:)

Kitaran soittoa olen ehkä pahiten laiminlyönyt yrityksistäni huolimatta harjoitella joka päivä. Onneksi kesäloma alkaa ja saan hankittua itselleni luultavasti opettajan, jolloin voin keskittyä siihen kunnolla. Kitaran soitossa on niin mahtavaa kun viimeinkin saa jonkun asian soitettua hyvin!! Se vaatii niin paljon harjoittelua, mutta lopputulos palkitaan.

Eli siis, pääajatus tässä sekavassa kommentissa: harrastuksessa täytyy päästä eteenpäin! Minä ainakin nautin tavoitteiden asettamisesta ja niihin pyrkimisestä. Tietysti jotkut harrastukset kuten lenkkeily voi olla vain sellaista "ihan mukavaa"-hommaa, mutta tavoitteet on kivoja:))

Ja muuten! Itse olen sen verran huono maalipallossa, että vielä en ole kokenut sitä puuduttavaksi. Päinvastoin olen vain ollut epätoivoinen sen suhteen etten ikinä opi kaikkia asioita! Mutta ehkä vielä joskus kehityn tarpeeksi että pääsen pelaamaan johonkin joukkueeseen! :D

-Kirppu

Ronja kirjoitti...

Minut kiskottiin 12-vuotiaana suoraan maajoukkueleireille ja sarjajoukkueeseen. =) Aluksi se olikin todella kivaa ja haastavaa, mutta kun ei ollut enää mitään uutta opittavaa: sain torjuttua ihan hienosti (kunhan ei ollut liian kovia heittoja, joihin en aina ihan uskaltanut mennä eteen), heitin tarkkoja viivaheittoja. Nyt en todellakaan enää pysty siihen, mitä olin muutama vuosi sitten. Mutta siis pointtini oli se, etten vaikka en ollutkaan mikään täydellinen pelaaja, olin sen verran hyvä, ettei minulla periaatteessa ollut enää uutta opittavaa, eikä se saman toistaminen jaksanut motivoida.

Kitaransoitossa yms. "uutta opittavaa" -harrastuksissa tulee aina tosiaan jotain uutta ja siinä samalla oppii paremmaksi myös niiden vanhojen taitojen kanssa. Se on hienoa ja motivoivaa ja silloin minulla jaksaa pysyä kiinnostus yllä jopa yli vuoden. ;)

Avery kirjoitti...

Jospa taas päädyttäisiin samaan paikkaan.... Itse opiskelen laulua tuolla Itä-Helsingissä. 4-vuotiaasta aina lukion alkuun soitin siellä selloa, kunnes sitten laulu nousi tilalle. Selloa soitan vieläkin mutta se ei liity tähän monestakaan syystä (eli koska olen laiska ja koska en soita selloa enää IHMOssa). Myös äiti opettaa tuolla huilunsoittoa :)

Musiikki on mukavaa. Lempiharrastukseni.

Ronja kirjoitti...

Hih, aika hauskaa. :d Mikäli minä nyt edes pääsen sisään.
Pelottavaa, kun kaikki aloittaa joskus 4-7-vuotiaana soittamisen... En minä vaan! Etenkin jousisoittimet tunnutaan aloittavan kovin pikkuisena. Okei, tiedän, ettei minusta tule enää huippuviulistia ja olen ihan sulattanut asian. :D Tuskin huippukitaristiakaan. Kivaa se silti on. Vaikka jousi ei menekään ihan niin, miten minä tahtoisin sen menevän. Pitänee ostaa sordiino, että ehtii joskus edes harjoitella, eikä herätä kaikkia naapureita...

Kiara kirjoitti...

Mua hengästyttää sun tahti. :D Mutta minä olenkin ihminen, joka ei harrasta mitään. Lähes mitään. Kodinhoitoa (sitä sitä riittääkin lapsiperheessä) ja lenkkeilyä. Onneksi minun elämäni on hyvä juuri näin. Minulle.

Toivottavasti pääset musiikkiopistoon.

Ronja kirjoitti...

Minäkin voisin harrastaa niitä kotitöitä vähän enemmän. :D Ja lenkkeilykin on sellainen asia, joka ei vaan jostain syystä jaksa minua motivoida. On mahtavaa, että edes jotkut jaksavat.

Tottapuhuen itsekin olen välillä aika hengästynyt tahdistani... Etenkin tuosta harrastusten vaihtumistahdista. Tai siis jossain vaiheessa tuntui siltä, etten harrasta mitään kauempaa kuin vuoden. Arvostan niitä, jotka jaksavat samaa harrastusta vuosikymmeniä. Okei, olen minäkin jaksanut soittaa kitaraa sen seitsemän vuotta.