Talven raivostuttava ristiriitaisuus

Helsinki alkaa olla kunnon lumipeitteen alla ja minä olen siitä jälleen hyvin kaksijakoisella mielellä.

On kivaa, kun on kunnon talvi. Haluaisin hiihtämään ja laskettelemaan. Sain Tuusulasta sukset tänne. Viimeksi olen ollut hiihtämässä kuudennella luokalla, eli seitsemän vuotta sitten. Tänään hiihtohaluisena kuljin sisällä monot jalassa. Teki mieli mennä kellarikomeroon laittamaan ne suksetkin jalkaan.

Meidän tiemme ei ole parhaiten aurattuja teitä. Eksyn lumihankeen ja löydän kotiin lähinnä hyvän tuurin ja avuliaiden ihmisten avulla. Harhaudun autotielle ja sen tajuamiseenkin menee pitkään, kun autoja kulkee niin harvoin. Loikin kinosten yli ja yritän tajuta, missä minun pitäisi kävellä, kun kaikkialla on vaan lunta.

Olen kirjoittanut lumiongelmistani varmasti joka talvi, mutta aina ne yllättävät ja tulevat päin näköä, jok’ikinen vuosi. Keppikäsi väsyy lumihangessa tökkimiseen ja kulkeminen on muutenkin rasittavampaa, kun pitää yrittää osata luovia kummallisten lumikökkäreiden ja samalta tuntuvien maanmuotojen keskellä. Hiekkatietä ei erota asvaltista, maamerkkinä ollut penkki on keskellä kinosta ja rotvallit ovat kadonneet lumen alle. Bussissakin on vaikeampi tunnistaa oikeaa pysäkkiä.

Ennen tätä päivää olen kuitenkin selvinnyt kuin ihmeen kaupalla eksymättä ja löytänyt aina kotiin. Tänään harrastin sitten kaverin kanssa eksymistä oikein huolella: ensin bussipysäkiltä meille, sitten kaupasta meille. Erityisesti se kauppareissu kummastuttaa; kävelimme oikein reilusti ohi ja vielä mietimme, pitikö käännöksen oikeasti tulla niin nopeasti. Tulipahan ulkoiltua enemmän. Kummallakin kerralla löysimme lopulta oikeaan paikkaan ohikulkijoiden avustuksella. Eiköhän se oikea osoite olisi itsekin löydetty jonkin aikaa harhailtuamme, mutta taatusti nopeampaa oli, kun silmät tulivat apuun.

Minä pystyn sentään liikkumaan lumessakin. Mietin vaan, miten raivostuttavaa olisi yrittää pyörätuolilla selviytyä tuosssa säässä.

Mutta onhan kuitenkin kivaa, että on lunta! Ja pääsee hiihtämään! Tai siis pääsisi, jos joku näkevä lähtisi mukaan. Mikael on varmasti miltei ainut suomalainen, jota ei ole pakotettu peruskoulussa hiihtämään eikä hän ole sellaisten laudanpätkien avulla liikkunut sitten päiväkotiaikojen (silloinkin kuulemma kyllästyi siihen hetkessä ja huusi niin pitkään, ettei enää tarvinnut jatkaa), joten hänestä en opasta saa. Laskettelurinteeseenkin mieli haikaa, kuten joka talvi. Sinne on vähintään yhtä vaikeaa saada ketään mukaan. Yksin en voi lähteä harrastamaan mitään talvilajia.