Nyt se on ohi

Pimé café -projekti, nääs. Loppuraportti on viimeisiä silauksia vaille valmis.

Eilinen kahvila oli suorastaan yleisömenestys. Kuuden tunnin aikana 135 asiakasta. Suomipopin toimittaja ei sitten tullutkaan käymään, vaikka kuinka lupasi keskiviikkona tulevansa. Ellei hänkin sitten osunut siihen välliin, kun minä olin tauolla.

Oli kiva lukea ihmisten jättämiä kommentteja ja terveisiä. Hienointa minusta oli se, kuinka porukka oli - mahdollisesti tietämättään - kuitenkin tavoittaneet tavallaan sen näkövammaisuuden suurimman ongelman, syvimmän olemuksen. Monet olivat nimittäin kirjoittaneet siitä, miten vieraan tilan hahmottaminen oli niin vaikeaa ja että oli pakko olla riippuvainen muista ihmisistä. Sitähän se on, koko ajan.

Aina vieraaseen tilaan mennessä on hyvin "turvaton" olo. Silloin on todellakin vain toisten ihmisten varassa, ellei ole jotain muuta kiintopistettä liikkumiselleen. Esimerkiksi siis tuntemattomalla katuosuudella pystyy liikkumaan jonkin verran, kun kuitenkin kepin kanssa voi seurata kadun reunaa. Mutta sisätiloissa homma on ihan eri, kun ei tiedä huonekalujen paikkoja tai mitään sellaista. Itse vieraassa paikassa voi liikkua, jos joku antaa sanallisia neuvoja. Eli silloinkin on toisten ihmisten varassa.

Kahvilaprojekti oli monin tavoin varsin antoisa ja opettavainen. Antoisa se oli varmasti kaikille asiakkaille, mutta kyllä minäkin tunnen saaaneeni tästä paljon. Paljon luottamusta siihen, että on ne näkevätkin ihan samanlaisia ihmisiä kuin minä. ;) Eikä ihmisten asenteet ole ihan niin pielessä, mitä sitä usein tulee itse kuviteltua. Uskon myös nyt omalta osaltani ymmärtäväni tavallaan paremmin niitä apuaan tuputtavia ihmisiä, kun pääsin kerrankin olemaan itse siinä auttajan ja opastajan roolissa. Oli hienoa päästä keikauttamaan roolit edes muutaman tunnin ajaksi päälaelleen.

Kiitokset kaikille, jotka kahviloissamme vieraili. Oli mukavia juttutuokioita ja ihanan erilaisia ihmisiä. Tätä tahdon lisää.