Auringonlaskua ja nostalgiaa

viime viikolla istuin yhtenä niistä ihanan kauniista ja lämpimistä illoista parvekkeella syömässä jäätelöä ja lukemassa jotain koulujuttua. Ilma oli lämmin ja tyyni, linnut lauloivat ja liikenteen meteli Kehä I:llä vaimeni hetki hetkeltä. Yhtäkkiä minulle tuli sellainen olo, että taivaalla olisi oikein kaunis auringonlasku.

siinä minä sitten istuin, mango-banaanijäätelöä mutustellen ja fiilistelin leppoisaa kesäiltaa ja kaunista auringonlaskua. Myöhemmin tajusin, etten oikeasti edes tiennyt, oliko aurinko laskenut jo ajat sitten. Minulle riitti tunne kauniista ja punertavasta taivaasta, jotta pystyin nauttimaan siitä.

Loppuviikosta ostin Fazerin eukalyptus-pastilleja. Seisoin kaupassa karkkihyllyn vieressä pastillirasia kädessäni, tuijotin rasiaa ja nostalgisoin. Siitä oli älyttömän monta vuotta, kun olin syönyt niitä aiemmin. Silti muistin rasian kuvan niin elävästi, että näin sen sieluni silmin ja saatoin tuntea lapsuuteni kolkuttelevan takaraivossa: näitä minä söin pienenäkin.

Varmistin kaveriltani, että rasia oli varmasti punainen ja että siinä varmasti oli edelleen ne valkoiset säteinä ylöspäin aukeavat viivat, kuten muistinkin. Olisi ollut niin noloa nostalgisoida rasiaa, joka olisi ollutkin erinäköinen.

Ehkä on outoa nauttia auringonlaskusta, jota ei näe, tai nostalgisoida pastillirasia kourassa, joka tuntuu samanlaiselta kuin vaikka Mynthon-rasia. Minulle ne kuitenkin olivat hienoja hetkiä.

"Vain sydämmelllään voi nähdä."