Julma arki kera uuden koulun

Nyt se tulee. Hiukan myöhässä, tosin. Tarkoitukseni oli kirjoittaa jo viimeistään perjantaina, mutta tässä on ollut koko viikonlopun kaikkea säätöä, joten... No, juu.

Minä aloitin lukion.

Kallion lukion.

Olen hyvin hämmentynyt siitä, että tiistaina minua ei jännittänyt mennä kouluun. Menin vain. Kotoa lähtiessä kyllä vitsailin, että äidin pitäisi saattaa minutkin kouluun, kuten ensimmäisen luokkansa aloittaneen pikkusiskoni. Aloitinhan minäkin ensimmäisen luokan uudessa koulussa, hei!

Meillä on mukava ryhmänohjaaja. Ja mukava ryhmä. Ainakin tähän asti se on tuntunut mukavalta ryhmältä.

Pari ensimmäistä päivää meni kaikilla vähän hiljaisesti, torstaina minulle jo puhuttiin muutoinkin kuin tunnilla pakosta. Perjantaina olin ihan yllättynyt, kun kotimatkalla ratikassa äidinkielenryhmäläiseni alkoi itse jutella kanssani. Ne siis - oikeasti - puhuvat minulle!

Meidän koulun musiikinopettaja on aivan ihana tapaus. Hän tuli itse kysymään, auttaisiko minua uusien laulujen opettelussa niiden laulujen sanat, ku n en voi nuotteja lukea. Tietysti ne auttavat. Koulun jälkeen olin sitten saanut opettajaltani sähköpostilla muutaman musiikin 1. kurssin laulujen sanat. Pitäisi vielä vain kirjoittaa ne pisteille, kun en pistetulostinta omista.

Biologianopettajallani on selvästi vielä sisäistettävää siinä, kuinka minä opin ja kuinka olen tunnilla. Ei, en tarvitse tuntien käsikirjoitusta itselleni ennen tuntia, osaan seurata opetusta ihan itsekin. Ja juu, minulla on kirja, josta voin lukea asioita. Niin, pystyn myös osallistumaan ryhmätöihin muutenkin kuin kuunteluoppilaana. Eikä minun tarvitse tehdä tehtäviä suullisesti, osaan kirjoittaa ja kuunnella tietokoneeltani. Toisaalta koneellani on ollut jotain käytttäytymishäiriöitä, enkä ole saanut tuota varsin tarpeellista ohjelmaa toimimaan tunneilla. Ehkä vielä joskus. Toivottavasti mahdollisimman pian.

Minuun on tosiaan suhtauduttu koulussa tosiaan melkein yllättävän avoimesti ja mukavasti. Ymmärrän kyllä, että minua on vaikeampi lähestyä, kun vieressäni töröttää avustaja-heppu. Mutta silti minulle saisi tulla enemmän juttelemaan, koska minä en ikinä tiedä, missä ne muut ovat. Se vaatii paljon omaa aktiivisuuttani, tiedän. En vain ole koskaan oikein käsittänyt, kuinka koulussa ystävystytään. Minä olen siellä opiskelemassa. ;)

Perjantaina meillä oli ykkösten tervetulojuhla. Nasutukset ovat Helsingissä taakse jäänyttä elämää, joten juhla sujui varsin rauhallisesti. Minulla ainakin oli silti hauskaa, vaikken päässytkään nolailemaan itseäni. Ihan typerä juttu, muuten...

Meidän piti ryhmänä suunnitella näytelmä aiheesta Kultakutri ja kolme karhua. Meillä Kultakutrista tuli chealeader-porukka ja karhut olivat jäääkiekkoilijoita. Koko 30 hengen ryhmä kun piti saada mukaan, loput esittivät huonekaluja ja oli meillä vielä pari kertojaakin. Minusta oli ihan mielettömän hienoa, että minut otettiin hommaan mukaan ihan tasapainoisena jäsenä. Toisaalta sain tunkea itse itseni mukaan, mutta silti se oli hienoa. Minusta on pienet jutut kivoja. Räsähtävän, voihkivan penkin esittäminen oli hauskaa.

Koko ensimmäinen viikko on siis tiivistettynä mennyt tosi hyvin. Koulumatkatkin on sujuneet, vaikka yhtenä päivänä ajoinkin ratikalla pysäkkini ohi. Onneksi sitäkin tilannetta oli harjoiteltu ja sain myös ystävällisiltä ihmisiltä apua. Bussipysäkillä on monesti tulleet ihmiset jo sanomaan, että Hyrylän bussi tuli tuonne kauemmaksi. Minut on siis opastettu bussiin, joka on jäänyt pari kertaa muiden bussien takia aika kauaksi. Muutenkin julkisissa on todella ihanan ystävällisiä kanssamatkustajia. Ihan pelkästään ystävällisten ihmisten takia kannattaa liikkua niillä. Outoa käytöstä suomalaisilta toisaalta, mutta minä pidän siitä.