tiistaina, syyskuuta 09, 2008

Soluttautumista joukkoon

Siltä minusta tuntuu. Siltä, että olen soluttautuja ja yritän soluttautua muiden lukiolaisten joukkoon. Ehkä sopeutuminen olisi kuitenkin tässä kohtaa parempi sana.

Minä yritän näyttää muille, että olen muutakin kuin sokea. Olen muutakin, kuin koko ikänsä näkövammaisena ollut lukiolainen. Minussa on muutakin kuin näkövamma.

Meidän piti kirjallisessa ilmaisussa tehdä minä-kuvaukset, jotka laitettiin koulun seinälle kaikkien nähtäväksi. Tehtävän sai toteuttaa lähes missä muodossa tahansa. En kirjoittanut minäkuvaukseen kertaakaan, että olen sokea, tai en näe, tai olen aina ollut näkövammainen, tai en ole ikinä nähnyt kunnolla. Minun minäkuvaus oli "minä-pussi", "I bag" tai vaikka "minä pussissa". Kyseessä on siis pussi, jossa on paperilappuja. Jokaisessa lapussa lukee jokin fakta minusta. Vaikka minä olen ensisijaisesti muutakin kuin näkövammainen, näkövamma on kuitenkin hyvin suuri osa minua. Halusin sen siis ilmaista minä-työssänikin. Ratkaisin ongelman kirjoittamalla pari lappua pistekirjoituksella ja liittämällä mukaan pisteaakkoset. En sano suoraan olevani sokea, mutta jos joku ei sitä tajua, on se ihme.

Jostain syystä pyrin hyvin pitkälle välttämään näkövammaisuuteni korostamista. Silti teen sitä melkein huomaamattani. Silti yritän aina laittaa näkemättömyyteni enemmän hauskaksi asiaksi. Esimerkiksi musiikintunnilla, kun katsoimme dokumenttia, kysäisin ihan yleisesti: "Mihin suuntaan mu npitää katsoa?" Ihmiset kyselevät minulta sokeudesta ja siitä, miten pystyn tekemään asioita. En minä voi olla vastaamatta. Puhun sentään muustakin kuin näkövammaisuudesta. Yritän olla selittämättä koko ajan joistain näkkärikavereistani tai muusta näkövammaistoiminnasta.

Kirjallisen ilmaisun ensimmäinen kunnon kirjoitustehtävä oli lapsuusmuisto. Kauhukseni huomasin, että melkein kaikki muistoni liittyvät jotenkin siihen, etten näe tai näen ainakin huonommin kuin muut. Nyt alan muistaa jo paljon muitakin asioita. Paljon sellaista, mistä olisin voinut kirjoittaa ja mikä olisi vaikuttanut normaalimmalta muistolta kuin se, jonka kirjoitin. Minulla oli jopa yksi sellainen vaihtoehtona. Mutta silti jaoin muun killin ryhmäni kanssa sen ensimmäisen ja viimeisen kerran, kun olen oikeasti nähnyt tähtiä. Se oli silloin hieno hetki, se on edelleen hieno ja tärkeä muisto.

Minua hävetti lukea tekstini ääneen tunnilla. "Miksi minun piti kirjoittaa tästä? Miksen minä osannut kirjoittaa tätä paremmin? Miksi näin? Miksen sanonut tuota asiaa eri tavalla?" Hävetti ja pelotti. Pelkäsin sitä, miten ihmiset ymmärtävät tekstini. Pitävätkö ne minua ihan typeränä, kun olen innoissani kiikaroinut taivaalle nähdäkseni vain muutaman tähden? Jo pelkästään oman tekstin lukeminen on minusta hirveää. Tuollaisen tekstin, joka on minulle tärkeä muisto ja jota olen pohtinut pitkään, kirjoittanut melkein sydänverellä, lukeminen oli vielä kamalampaa. Tietokoneen puhesyntikan perässä tekstin luku ei ole nopeaa ja se takkuili paljon, tämä lisäsi häpeääni sitä kohtaan. Olen silti edelleen hengissä.

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hirveen tutulta kuulostaa, vaikka näkevä olenkin. Siis tuo oman tekstin ääneen lukeminen! Se oli koulussa ihan kamalaa joutua lukemaan jotain kirjoittamaansa luokan edessä... huh! Kainalot hiessä tuli änkytettyä aina vaikka mitä.

Samoin tuo sopeutuminen... kun aloitin ammattikoulussa, sitä yritti kaikkensa että pääsisi ryhmään mukaan, yritti ehkä olla jotain muuta kuin oikeasti oli, ja sitten jälkikäteen saattoi miettiä, että miksi tein sitä ja tätä...

No joo, toivottavasti ymmärsit mitä tarkoitan. Siis että älä turhia jännitä, kyllä ne muutkin miettii, että hyväksytäänköhän heidän ryhmään mukaan ja pelkäävät yksin jäämistä. Sinulla tietenkin näkövamma tuo omat haasteensa ryhmäytymiseen, mutta vaikutat sen verran fiksulta ja reippaalta tytöltä, että hyvin se menee! Tsemppiä!

Ronja kirjoitti...

Meidän ei onneksi tarvinnut mennä luokan eteen lukemaan, ihan omalta paikalta riitti. Se oli tarpeeksi pelottavaa jäädyttämään sormeni.

Niin, ryhmään sopeutuminen ei varmaan kenestäkään ole aina kovin helppoa. Minulle kuitenkin riittää, että ihmiset puhuvat minulle, ovat jopa ystävällisiä ja tulevat oma-aloitteisesti juttelemaan. Se on jo niin suuri muutos siihen, mitä peruskoulussa on ollut, että olen ihan rusinoina. Välillä kuitenkin tuntuu siltä, että minulta tavalaan edellytetään enemmän sitä, että osallistun yhteisiin ryhmäytymisjuttuihin. Tai ehkä se olen vain minä, joka edellytän itseltäni sitä. Mutta jos osallistun kaikkeen, minuun onehkä helpompi tutustua enkä vaikuta vain siltä omituiselta sokolta joka säätää keppinsä kanssa ympäri koulua. Silloin minä olen ehkä enemmän kuin muut.

sarita kirjoitti...

Tsemppiä Ronja, hyvin menee! Uskon, että näkövamma tuo sun arkeen paljon haasteita, eikä sitä tarvitse kokonaan peittää.Kerro siitä niille, jotka ovat aidosti kiinnostuneita. Joku ehkä pääsee helpommalla, mutta toisaalta joku toinen taas painii jonkun muun asian kanssa. Olen saanut tutustua kertomiisi minä-kuvauksiin. Ne ovat kaikilla tosi henkilökohtaisia ja arvokkaita. Varmasti tuntuu, kun antaa palan itsestään.

Ronja kirjoitti...

Minä-kuvaus ei ollut minulle niin suuri pala kuin se ensimmäinen oikea killin teksti. Oli sekin vaikea ja raskas homma, mutta on kiva kuulla ihmisiltä, että siitä pidettiin.

Kerron ihmisille näkövammaisuudesta, jos ne kysyvät sitä. Mutta esimerkiksi 10,9 kg painavasta Maol-taulukkokirjastani saivat jotkut tänään kuulla. Pistekirjoituksen huonot puolet.

Tuna kirjoitti...

Tuo tapa, jolla toteutit minä-kuvauksesi oli aika kekseliäs. Tykkäsin kovasti ideasta. Ai että, kun on fiksu lapsi. *virn*

Ronja kirjoitti...

Minustakin se oli hieno idea: vaatii ihmisiltä edes pienen hetken pysähtymisen, että ne voivat tutustua minuun. Ja silti eivät saa tietää kaikkea, muahahaa... No joo. Oli yhdellä biologian tunnilla tylsää, niin ideoin tuollaisen.