maanantaina, lokakuuta 13, 2008

Viikonloppu intissä

Ei nyt ihan kirjaimellisesti, mutta lähes tulkoon.

Meillä oli Nuorisotoimen ja Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen yhteistyössä järjestämä Intti tutuksi -kurssi. Näkkäreille tämä oli nyt ihan pilottiviikonloppu, mutta minä ainakin tahdon tätä lisää.

Paikkana meillä oli Santahaminan varuskunta. Aloitimme kurssittumisen vaihtamalla yllemme armeijan kamppeet (maastopuku, vyö, pipo, reppu, sissitakki, pakki ja kenttäpullo) ja luovuttamalla ne henkilökohtaiset tavarat, joita emme tarvinneet yön yli metsässä. Myöhemmin saimme vielä MPK:n lippiksen, joka saatiin ihan omaksi asti.

Homma alkoi reippaasti lounaalla. En ole koskaan aikaisemmin syönyt niin hyvää kalapihviä. Meillä oli ihan jälkiruokaakin, mustikkakeittoa. Niitä mustikkakeittopurkkeja kertyi sen viikonlopun aikana ihan kiitettävästi niin, että minulla oli vielä pari kotiin tullessa mukanani.

Kolmasosa porukasta pääsi aluksi pasiajelulle, me muut aloitimme ahkerasti sulkeisilla. Asento, lepo, käännökset, marssin lähtöaskel ja ojentautuminen (oliko se se oikea termi?) tuli kyllä varsin tutuksi. Tässä kohtaa meill ei selitetty marssimista yhtään sen pidemmälle tai järjestäytymistä kolmiriviin, joten silloin, kun sitä meiltä vaadittiin, oli hetken sormi suussa siitä, että mitenkäs tämä nyt oikein tehdäänkään.

Pasi oli hauska vempele. En todellakaan tiennyt ennestään, että sillä voi mennä vedessäkin.

Sulkeisten ja pasiajelujen päätyttyä pääsimme marssimaan reput selässä leiriytymispaikalle. Välillä alikessu yritti saada porukkamme marssimaan rytmissä, mutta taisi luopua yrityksestä. Kukaan ei tosin laskenut sitä rytmiä, eikä meillä ollut mitään marssilaulua tai mitään, joten rytmissä pysyminen oli niiltäkin osin hiukan hankalampaa.

Paikalle päästyämme meidät jaettiin kolmeen telttaporukkaan ja pistettiin pystyttämään puolijoukkueteltat. Teltan pystyttäminen onnistui suhteellisen kivuttomasti, kun meidän telttaryhmästä ainakin yksi tiesi, kuinka se oikeasti tehdään. Kaminaa kukaan ei sitten ollutkaan ennen kasaan vääntänyt, mutta kyllä me onnistuimme siinäkin.

Ja taas syömään... Ensimmäinen kunnon maastoruokailu, edellinen kun tapahtui rengasvarastossa. Ruokana kalkkunakeittoa. Todistin käytännössä, että kyllä pakistakin voi sokkona tiputella ruokaa reunojen yli, hupsan. En edes potkaissut mehuani nurin, vaikka luulin niin tehneeni.

Pääsimme kahdessa porukassa tutustumaan armeijan asevarustukseen. pian kielletyt henkilömiinat ja vähän järeämmät miinat kiersivät ringissä, ilman räjähdysaineita, tosin. Ei tekisi mieli olla pioneerinä muutama "hymynappi" mukana roikkuen, ihan kiitettävästi niillä on painoa. Eikä myöskään tekisi mieli joutua "hymynapin" kohteeksi.

Pääsimme myös heittelemään käsikranaatteja. Noin kymmenen metrin päässä oli laatikko, johon kranaatti olisi pitänyt saada osumaan. Reiluun viiteen metriin minä sen kai sain. Kun kerta käsikranaatti painaa pesäpallon verran, naisilla pitäisi olla kevyemmpi kranaatti, koska naisten pesäpallokin on kevyempi.

Minä sain singosta päähän. Vieressä heilui kaveri käytetyn kertakäyttösingon kanssa ja kalautti sillä minua. Onneksi ei kovin lujaa. Toinen kertakäyttösingoista, ranskalainen ja hivenen kalliimpi, oli lähes tulkoon minun kokoinen kapistus, joten sitä oli varsin mukava pitää olkapäällä. Ei se minusta edes painava ollut, koulureppunikin painaa saman verran.

Illalla tutustuimme vielä sotkun toimintaan (kiltti isoveljeni kustansi minulle munkin ja kaakaon, kun itselläni oli vain 20 senttiä) ja sotilasarvoihin. Muutama kauluslaattakin kiersi nuotiopiirissä hiplattavana. Kauluslaattoja oli kolme, ja niitä tarjottiin halukkaille muistoksi. Kun 20 kurssilaisesta noin kymmenen olisi halunnut sellaisen muiston itselleen, ei laattojen jakaminen toiminut kovin tasaväkisesti. Ei tälläkertaa tainneet kauluslaattaa saada edes ne kolme, jotka pitivät suurinta meteliä itsestään. Tai ainakaan kaikki kolme eivät kuuluneet siihen porukkaan.

Sotkun sisarten kertoen sotilaskotitoiminnasta tuli mieleni melkein ryhtyä vastaavaan toimintaan itsekin. Munkit on hyviä ja se olisi keino päästä edes vähän armeijameininkiin mukaan. Toisaalta minä mieluummin olen siellä sotilaiden puolella... Sotkusisarten univormun hamekaan ei kauheasti houkuttelisi.

Makkaranpaistoa ja iltapalaa kuului vielä viimeisenä illan ohjelmaan. Kipinävuorot jaettiin teltoittain, vaikka seitsemällä hengellä kahdeksan ja puolen tunnin kipinät oli aika mahdotonta jakaa kunnolla. Saimme mukavasti kahden tunnin vuoroja. "Kolmesta neljään on se kipinävuoro, jolloin miestä viluttaa t:n viivoilla". Eikä viluttanut, ei edes niillä t:n viivoilla. Minä tosin olin vuorossa noin yhdestä kolmeen, mutta melkein hereillä vielä sen seuraavankin tunnin. Kuulemani mukaan kauheimman ajan kipinässä olleilla oli hauskaa. Ehkä tämä ensimmäinen kokemus oli lähinnä mielenkiintoinen.

Oman kipinävuoroni kokonaisella tunnilla kaminamme meinasi sammua viidesti, onneksi vain meinasi. Saimme joka kerta pelastettua sen totaalliselta sammumiselta ja viimein onnistuimme saamaan sen vielä palamaan hiukan tasaisemmin. Olen aika ylpeä meistä, kun emme aiheuttaneet telttamme jäätymistä. Okei, olen ylpeä kipinäparistani, sillä enhän minä muuta tehnyt kuin ojennellut klapeja hänelle ja tarkkaillut tulta kuulon perusteella.

Sunnuntaina saimme purkaa telttamme ja putsata kaminat. Koska telttaryhmämme oli nopein, päädyimme jakamaan muille aamiaista (tai oikeastaan brunssia) ja näin saimme viimeisenä syödäksemme. Reilu meininki, sanon minä.

Sunnuntain aikana tuli tutuksi alkusammutus ja ensiaputaidot. Kaikella kunnioituksella ensiapuopettajaamme kohtaan, mutta opetus ei ollut kovin sokkoystävällistä. Oli aina välillä hivenen vaikea tietää, mikä "tämä" kouluttajalla on kädessä tai mistä otetaan kiinni ja miten, kun "otetaan tästä kiinni ja tehdään näin." Myös esimerkiksi "painetaan potilasta tästä kohtaa" oli vähän epäselvempi ilmaisu. En takuulla uskalla mennä ketään elvyttämään, sillä sitä emme saaneet kokeilla käytännössä. Kylkiasento tuli ainakin melkein selväksi, kun yksi "kouluttajistamme", lääkintämies ja sotilaspastori, pyöritteli minua riittävän paljon maassa esitellen samalla myös vanhan kylkiasennon. Hiuksista löytyi ihan riittävästi havunneulasia sen pyörittelyn jälkeen.

Etukäteen jännitin tulipalojen sammuttamista, mutta kyllä se öljykattilan sammuttaminen sammutusliinalla ja paperiroskiksen sammutus sammuttimella onnistui ihan mallikkaasti. Kun sanoin pelkääväni tulta (jos sitä ei näe ja on joskus sytyttänyt tulitikun sormilleen, on minusta ihan aiheellista pelätä edes vähän), Marjaniemen VPKlaiset taisivat ajatella pelkoni suuremmaksi kuin se olikaan. Ei minua pelottanut viiden palomiehen ympäröimänä yhtään.

Marssimme vielä takaisin Radioniemeen ja olimme vielä kerran sulkeisissa ennen varusteiden luovuttamista ja kurssin päättymistä. Itselläni viimeisen marssin jäljiltä toinen hartia ja olkapää jumiutui ihan kunnolla, sillä marssiessani ensimmäisessä rivissä minun oli pakko pitää kontaktia vieruskaveriin, koska edessä kulkevasta ei voinut kuunnella paikkaansa ja yritin sentään vähän pysyä muodostelmassa. Kun on toinen käsi koko ajan suorassa hartiatasolla ja painava reppu selässä, menee lihakset jumiin.

Tavaroiden luovutus, viimeinen ateria ja kotiinpaluu. Jäin kaipaamaan rynnäkkökiväärejä, sillä sitä olin odottanut viikonlopulta melkein eniten. Ehkä ensi kerralla.

Minä pidin armeijan maastopuvusta. Olisin mielelläni ottanut senkin mukaani, kun sentään lippiksen, ensisiteen ja pari mustikkakeittoa Santahaminasta matkassani pois kannoin. Maastopuvussa näin pienikokoisena oli tosin ongelmana se, että housut meinasivat putoilla jatkuvasti. Vaikka sainkin pienen vyön ja vaikka käytiinkin kerran hakemassa vielä pienempi vyö, ei se ollut tarpeeksi pieni. Edes vyötärökuminauhaa säätämällä en saanut ongelmaa täysin ratkaistua, mutta sillä pärjättiin koko viikonloppu.

Tämän viikonloppukurssin jälkeen haluaisin vielä enemmän päästä inttiin. Valitettavasti näkörajoitteeni estää sen täysin. Ehkä joillain MPK:n kursseilla minua tullaan näkemään vielä tulevaisuudessakin.

Näin ihan totaallisen sokkona en kokenut ongelmalliseksi mitään muuta kuin ryhmän järjestäytymisen muotoon, sillä en ikinä voinut oikein tietää, mihin kohtaan alikessu sen nyrkkinsä lykkäsi kulmamiehen paikaksi enkä sitä, missä kohtaa muotoa minun pitäisi oikeasti oikein seistä. Toinen ongelmallinen kohta oli muodossa marssiminen. Kun marssimme tahdissa, se onnistui paremmin, sillä tiesi kaikkien kulkevan (melkein) samassa tahdissa ja edessä olevaa pystyi hyvin seuraamaan kuuntelemalla. Etenkin silloin, kun marssi ryhmän keskellä ja joka puolella oli henkilö, porukassa pysyminen oli suhteellisen helppoa, kun joka puolelta kuului ihminen. Etenkin, kun sitä useammin harrastaisi, siihen tottuisi ja se toimisi paljon paremmin. Myös muotoon järjestäytyminen varmasti onnistuisi harjoittelemalla paremmin. Nyt ryntäilin vain suurin piirtein samaan suuntaan kuin muutkin ja toivoin, että joku neuvoo minut oikeaan kohtaan.

Oli ihan sairaan siistiä päästä tutustumaan armeijan toimintaan ja minä ihan tosissani haluan tätä vielä tulevaisuudessa lisää.

5 kommenttia:

Lilithea kirjoitti...

Kiitän kiitoksista. Olin aika pahasti paiseessa sen saakelin kamiinan kanssa - ja kipinäupseerin. Ei saa lisätä puita itsenäisesti, mutta apuakaan ei saanut, jos pyysi. No, mehän olimme niin kapinallisia, että lisäsimme itse. Eikös tulivartiomiehen tärkein tehtävä ole pitää tulta yllä ja vahtia, ettei teltta tai kuivumassa olevat vaatteet pala?

Ronja kirjoitti...

Jepjep. Ei edes luutnantti tai kukaan muu ollut seuraavana päivänä vihoissaan meille, vaikka rikoimmekin hivenen turvallisuussääntöä ja pidimme telttamme lämpimänä. Taisivat olla vain kateellisia, kun kuulemma oltiin se ainoa miellyttävän lämpötilan omaava teltta.

Anonyymi kirjoitti...

I read this forum since 2 weeks and now i have decided to register to share with you my ideas. [url=http://inglourious-seo.com]:)[/url]

Anonyymi kirjoitti...

[url=http://www.23planet.com]online casino[/url], also known as agreed casinos or Internet casinos, are online versions of commonplace ("chunk and mortar") casinos. Online casinos ok gamblers to disport oneself and wager on casino games with the grant-money the Internet.
Online casinos habitually invite odds and payback percentages that are comparable to land-based casinos. Some online casinos contend higher payback percentages with a chapter reproach instrument games, and some not up to snuff laical payout behalf audits on their websites. Assuming that the online casino is using an aptly programmed unspecific infant up generator, catalogue games like blackjack be blessed an established forebears edge. The payout emend for these games are established lifestyle the rules of the game.
Uncountable online casinos testify to into the open or obtaining their software from companies like Microgaming, Realtime Gaming, Playtech, Supranational Regatta Technology and CryptoLogic Inc.

Anonyymi kirjoitti...

Hello! Do you use Twitter? I'd like to follow you if that would be ok. I'm definitely enjoying your
blog and look forward to new posts.

Feel free to surf to my website :: cellulite treatment