Kulttuuria vatsan täydeltä

Oikeastaan ei ihan niinkään. Sitä voisi saada vielä vähän lisää.

Eilen kävimme kuvistunnilla Kiasmassa. Oppaamme toi minulle heti kivat valkoiset puuvillahansikkaat, joilla sain hiplailla muutamia töitä. Kuitenkin Kiasman pikakierroksellamme ei paljoa kosketeltavia töitä ollut.

Vaikka melkein kaikkien töiden ollessa maalauksia ja valokuvia kosketeltavia töitä oli vähän, sain silti mielestäni suhteellisen hyvän kuvan töistä avustajan ja oppaan kuvaillessa. Tuli hirveä houkutus päästä Kiasmaan vähän paremmin ajan kanssa ja päästä hipla ilemaan niitäkin koskeltavissa olevia töitä, joita en nyt päässyt kokeilemaan. Kierros oli siis varsin antoisa, jopa tällaiselle sokko-otukselle.

Näin asiasta toiseen, kuvaamataidonopettajamme ehdotti, että voisin tehdä kuviksesta lukiodiplomin. Saas nähdä. Hieman luulen, ettei minulle mahdu niin paljoa kursseja, jotta voisin sen tehdä. Houkuttelisi kyllä, sillä kuvis on kivaa.

Illalla kävin vielä äidin kanssa Stella Polariksessa, improvisaatioteatterissa. Tajuttoman hienoa, kuinka ihmiset osaavatkin pitää puolitoistatuntisen täysin improvisoidun näytelmän kasassa. Upeaa ammattitaitoa.

Ensin ajattelin, että improvisoidut näytelmät taitavat olla sokkoystävällisempiä, sillä lavasteita ei ole mitenkään ihmeellisesti ja puvutkin ovat yksinkertaiset. Lavasteena heilä oli kaksi tuolia ja pukuna mustat housut, valkoinen paita. Muutenkin asioita on aivan eri tavalla ilmennettävä myös puheella, jotta katsojat ymmärtävät, mistä on kyse, mitä esineitä he tyhjissä käsissään heiluttelevat ja sellaista. Kuitenkin pantomiimikohtauksia oli jonkin verran ja esityksen jälkeen äiti sanoi, että niiden kohtausten selittäminen oli vaikeaa, koska itsekään ei välttämättä tiennyt heti, mitä ne oikeasti tekevät. Nämäkin lyhyet kohdat selvisivät joka tapauksessa jotenkin seuraavien repliikkien avulla.

Kannatti ostaa äidille joululahjaksi liput tuonne. Tekee itsekin mieli improvisoida.

Viikonlopun aikana pitäisi lukea paljon näytelmätekstejä, sillä maanantain näyttämöilmaisun tunnille minulla pitäisi olla monologikohtaus jostain näytelmästä. En ollut tällä viikolla sillä tunnilla paikalla, jolla jaettiin porukka pareihin. Jokaisen on tutustuttava kokonaiseen näytelmään ja työstettävä siitä yhtä kohtausta. Kun putosin parijaoista pois, minulle napsahti monologikohtaus. Vaihtoehtoisesti voin myös etsiä kolmen hengen kohtauksen ja yrittää myydä sen jollekin parille. Hommaa hieman vaikeuttaa se, ettei näytelmätekstejä ole kauheasti netissä vapaasti saatavilla, enkä oikein voi mennä kirjastoon selailemaan niitä. Ei myöskään houkuttelisi koko näytelmän skannaaminen.

Ilmaisutaidon lukiossa on muuten hauskaa senkin takia, että pääsen tutustumaan "tavallista" lukiolaista runsaammin eri taiteenlajoihin, luulisin ainakin. Kuvaamataidossa käymme vielä Ateneumissa, näyttämöilmaisussa pitää lueskellakin näytelmätekstejä, kirjallisessa ilmaisussa kirjoittelen ja tutustun runoihin kahden jakson ajan ja ensi jaksossa on vielä äidinkielessäkin jotain runojuttuja aika paljon. Tämä on hienoa.

*******

Olin minä eilen myös koulun jälkeen kavereiden kanssa kaupungilla pyörimässä. Sekin oli siistiä, sillä se oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun tein koulukavereiden kanssa jotain sellaista. En ole ikinä viettänyt vapaa-aikaa koulukavereiden kanssa, nyt sen tein ja meillä oli hauskaa. Kiva tuntea itsensä kuuluvan porukkaan silläkin saralla.

Aiheutan kuulemma alemmuuskomplekseja kavereilleni. Syitä olivat ne, että käsialani on selkeämpi kuin heillä, piirrän mukamas paremmin kuin he ja neulon paremmin kuin he. Tällaisista kehuista minulle tulee varsin ristiriitainen olo: toisaalta on kiva, että ihmiset tajuavat minunkin olevan taitava tuollaisisa asioissa, mutta toisaalta tiedän, etteivät he välttämättä kehuisi niitä samalla tavalla tai ainakaan saisi niistä samalla tavalla "alemmuuskomplekseja", jos olisin näkevä. Silloin tilanne olisi tasa-arvoisempi, vaikka olisinkin heidän mielestään noissa samoissa asioissa parempi kuin he. Nyt taas jokainen automaattisesti olettaa, että koska en näe, en voi kirjoittaa selkeää käsialaa, en voi olla hyvä piirtämään, enkä ilmeisesti edes hyvä neulomaan, koska en näe tehdä niitä. Sitten, kun kuitenkin osaan tehdä ko. asioita, alemmuuskompleksit ovat suurempia, sillä "toi tekee noin, vaikkei se nää!". Olisi kiva, jos tekemisiäni ei peilattaisi aina sen pohjalta, että olen sokea. Siitä en taida kuitenkaan ikinä päästä, joten tähän on varmaan vähitellen totuttava.