Kulttuuria vatsan täydeltä

Oikeastaan ei ihan niinkään. Sitä voisi saada vielä vähän lisää.

Eilen kävimme kuvistunnilla Kiasmassa. Oppaamme toi minulle heti kivat valkoiset puuvillahansikkaat, joilla sain hiplailla muutamia töitä. Kuitenkin Kiasman pikakierroksellamme ei paljoa kosketeltavia töitä ollut.

Vaikka melkein kaikkien töiden ollessa maalauksia ja valokuvia kosketeltavia töitä oli vähän, sain silti mielestäni suhteellisen hyvän kuvan töistä avustajan ja oppaan kuvaillessa. Tuli hirveä houkutus päästä Kiasmaan vähän paremmin ajan kanssa ja päästä hipla ilemaan niitäkin koskeltavissa olevia töitä, joita en nyt päässyt kokeilemaan. Kierros oli siis varsin antoisa, jopa tällaiselle sokko-otukselle.

Näin asiasta toiseen, kuvaamataidonopettajamme ehdotti, että voisin tehdä kuviksesta lukiodiplomin. Saas nähdä. Hieman luulen, ettei minulle mahdu niin paljoa kursseja, jotta voisin sen tehdä. Houkuttelisi kyllä, sillä kuvis on kivaa.

Illalla kävin vielä äidin kanssa Stella Polariksessa, improvisaatioteatterissa. Tajuttoman hienoa, kuinka ihmiset osaavatkin pitää puolitoistatuntisen täysin improvisoidun näytelmän kasassa. Upeaa ammattitaitoa.

Ensin ajattelin, että improvisoidut näytelmät taitavat olla sokkoystävällisempiä, sillä lavasteita ei ole mitenkään ihmeellisesti ja puvutkin ovat yksinkertaiset. Lavasteena heilä oli kaksi tuolia ja pukuna mustat housut, valkoinen paita. Muutenkin asioita on aivan eri tavalla ilmennettävä myös puheella, jotta katsojat ymmärtävät, mistä on kyse, mitä esineitä he tyhjissä käsissään heiluttelevat ja sellaista. Kuitenkin pantomiimikohtauksia oli jonkin verran ja esityksen jälkeen äiti sanoi, että niiden kohtausten selittäminen oli vaikeaa, koska itsekään ei välttämättä tiennyt heti, mitä ne oikeasti tekevät. Nämäkin lyhyet kohdat selvisivät joka tapauksessa jotenkin seuraavien repliikkien avulla.

Kannatti ostaa äidille joululahjaksi liput tuonne. Tekee itsekin mieli improvisoida.

Viikonlopun aikana pitäisi lukea paljon näytelmätekstejä, sillä maanantain näyttämöilmaisun tunnille minulla pitäisi olla monologikohtaus jostain näytelmästä. En ollut tällä viikolla sillä tunnilla paikalla, jolla jaettiin porukka pareihin. Jokaisen on tutustuttava kokonaiseen näytelmään ja työstettävä siitä yhtä kohtausta. Kun putosin parijaoista pois, minulle napsahti monologikohtaus. Vaihtoehtoisesti voin myös etsiä kolmen hengen kohtauksen ja yrittää myydä sen jollekin parille. Hommaa hieman vaikeuttaa se, ettei näytelmätekstejä ole kauheasti netissä vapaasti saatavilla, enkä oikein voi mennä kirjastoon selailemaan niitä. Ei myöskään houkuttelisi koko näytelmän skannaaminen.

Ilmaisutaidon lukiossa on muuten hauskaa senkin takia, että pääsen tutustumaan "tavallista" lukiolaista runsaammin eri taiteenlajoihin, luulisin ainakin. Kuvaamataidossa käymme vielä Ateneumissa, näyttämöilmaisussa pitää lueskellakin näytelmätekstejä, kirjallisessa ilmaisussa kirjoittelen ja tutustun runoihin kahden jakson ajan ja ensi jaksossa on vielä äidinkielessäkin jotain runojuttuja aika paljon. Tämä on hienoa.

*******

Olin minä eilen myös koulun jälkeen kavereiden kanssa kaupungilla pyörimässä. Sekin oli siistiä, sillä se oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun tein koulukavereiden kanssa jotain sellaista. En ole ikinä viettänyt vapaa-aikaa koulukavereiden kanssa, nyt sen tein ja meillä oli hauskaa. Kiva tuntea itsensä kuuluvan porukkaan silläkin saralla.

Aiheutan kuulemma alemmuuskomplekseja kavereilleni. Syitä olivat ne, että käsialani on selkeämpi kuin heillä, piirrän mukamas paremmin kuin he ja neulon paremmin kuin he. Tällaisista kehuista minulle tulee varsin ristiriitainen olo: toisaalta on kiva, että ihmiset tajuavat minunkin olevan taitava tuollaisisa asioissa, mutta toisaalta tiedän, etteivät he välttämättä kehuisi niitä samalla tavalla tai ainakaan saisi niistä samalla tavalla "alemmuuskomplekseja", jos olisin näkevä. Silloin tilanne olisi tasa-arvoisempi, vaikka olisinkin heidän mielestään noissa samoissa asioissa parempi kuin he. Nyt taas jokainen automaattisesti olettaa, että koska en näe, en voi kirjoittaa selkeää käsialaa, en voi olla hyvä piirtämään, enkä ilmeisesti edes hyvä neulomaan, koska en näe tehdä niitä. Sitten, kun kuitenkin osaan tehdä ko. asioita, alemmuuskompleksit ovat suurempia, sillä "toi tekee noin, vaikkei se nää!". Olisi kiva, jos tekemisiäni ei peilattaisi aina sen pohjalta, että olen sokea. Siitä en taida kuitenkaan ikinä päästä, joten tähän on varmaan vähitellen totuttava.

Perjantai 13 - huonon onnen päivä

Uh.

Unohdin aamulla lompakon kotiin. Ei se nyt hirveän paha juttu ollut. Unohdin myös laskimen kotiin, vaikka oli matikkaa koulussa. Selvisin silti hengissä siitä matikantunnista...

Kuvaamataidon tunnilla katsoimme 75 minuuttia toistemme töitä. Voin julkisesti myöntää, että se oli t-y-l-s-ä-ä. Tajusin siinä sentään aivan loogisen asian: vesiväreistä tulee vaaleampia, jos käyttää enemmän vettä (tai vähemmän väriä). Työni oli siis ehkä hieman kirkkaampi ja voimakkaaamman värinen, mitä omissa mielikuvissani... Eikä se varmaan muutenkaan näytä siltä, mitä minä halusin. "Tässä tämä sijoittelu on aika lailla kultaisen leikkauksen mukainen, mikä varmaan Ronjan tapauksessa ei ollut se alkuperäinen tarkoitus, vaan sattuma." "Joo, en mitannut, että kultainen leikkaus on siinä kohtaa..." Opettaja ei tainnut tajuta, että omena oli kuitenkin juuri siinä kohtaa paperia, mihin minä sen halusin laittaa.

Jätin vanhojen tanssit väliin ja lähdin kaverin kanssa Kampin kautta kotiin. Bussissa käytin aikani hyväksi ja piirtelin vihdoin ja viimein jotain lyijykynäpiirrustusta, joka meni melko pieleen, eikä siitä varmaan edes tajua kunnolla, mitä sen on tarkoitus esittää. Piirtämiseni jälkeenkin olin vielä aika lailla ajatuksissani...

Bussikuski unohti minut. Hän ei muistanut sanoa, milloin olemme pysäkilläni. Ajatuksissani ollessa en tiennyt yhtään, missä me menimme. Jossain vaiheessa aloin katsella jo kelloa, että tässä on mennyt kyllä ihmeen kauan... Ja mietin, ettei siinä pitäisi sellaista alamäkeä olla...

Uskaltauduin viimein kysymään kuljettajalta, missä me olemme. Sekin vaati ihan tajuttomasti taas valmistautumista, vaikka tiesinkin meidän jo ajaneen ohi. Silti en vain uskaltanut mennä kysymään, missä me menemme. Lopulta päätin, että nyt on jo ihan pakko, etten päädy jonnekin Mäntsälään tai Riihimäelle.

"Oho, mä en muistanut sua! Me ollaan Järvenpäässä..."

Jep jep. Jäin pois Järvenpään linja-autoasemalla ja istuskelin siellä odottelemassa seuraavaa bussia, joka voisi viedä minua hiukan takaisin päin. Minulle kerrottiin, että ensimmäiseen bussiin on 25 minuuttia, jos se ei suostu ottamaan minua kyytiin (oli eri firman bussi), joudun odottamaan tunnin. Silloin olisi ollut siitä lompakosta hyötyä; olisin voinut ottaa taksin.

Laittelin kuitenkin siinä samalla viestiä isälleni, sillä pikkubussikuskina hän olisi saattanut olla lähistöllä. Niinhän hän olikin, mutta ajanut jo ohi ja menossa eri suuntaan. Hän sitten soitti veljelleni, joka tuli hakemaan minut Järvenpäästä. Ei tarvinnut istua tuntia linja-autoasemalla, puoli tuntia riitti.

Että sellainen päivä tänään. Olihan tämä hiihtoloma ihan mukava aloittaa tällaisella pienelä seikkailulla. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun bussikuski unohti minut.

Rohkeus, kuvaaamataito

Riikka kysyi minulta mielenkiintoisen kysymyksen tuolla kommenteissa. Tähän täytyy paneutua enemmänkin.

"Jos sun pitäisi asettaa langan värin kysyminen pikkusiskon kaverilta ja vaikka näyttämöilmaisun kurssille osallistuminen asteikolle, niin kumpi vaatii enemmän rohkeutta?"

Niin. Langan värin kysyminen ei kuulosta isolta asialta, se kestääkin ehkä 10 sekuntia, kun taas näyttämöilmaisun kurssilla pitää tehdä paljon pelottavia asioita, aina uudestaan ja uudestaan, kolmesti viikossa ja se kestää 6 viikkoa. Silti sanon, että langan värin kysyminen pikkusiskojen kaverilta on pelottavampaa.

Kyllä, kuulostaa typerältä, myös minusta. Miten joku langan värin kysyminen voi olla niin pelottavaa? Okei, kaikki siskojeni kaverit eivät välttämättä tiedä, etten näe, mutta onko silläkään niin väliä? On, kyllä, juuri sillä. En halua kysyä alle 10-vuotiaalta, joka on autuaan tietämätön näkemättömyydestäni, minkä värinen joku lankakerä on. En myöskään haluaisi kysyä sitä tuntemattomalta aikuiselta, joka näkövammaismerkistä, kepistä tai pelkästään silmistäni tietäisi, että olen sokea. Ei sellaista kysytä tuntemattomilta. En ainakaan minä... Ainakaan vielä.

Näyttämöilmaisun kurssille osallistuminen on ehkä siksikin helpompaa, että olen ennenkin näyttämöilmaissut itseäni (jep, olen ennenkin kysynyt lankakerän väriä...) myös porukassa, jota en tunne. Toisaalta tänään taas oli toisella kurssilla varsin pelottava ja hankala kohtaus, kun esitimme Antti Tuiskun kiljuvaa fanilaumaa. Sellaiset ovat vaikeita, kun ei oikeasti kunnolla kuule kuin sen kiljumisen ja älämölön eikä sitä, missä kukakin on ja missä se meidän idolimme on. Tungin vain muiden mukana ja yritin näyttää siltä, että nautin tilanteesta. Juu. Siis näyttämöilmaisussa tulee vastaan usein pelottavia harjoituksia, jotka vaativat rohkeutta. Silti sellaisen kohtaaminen on helpompaa kuin pienen hetken, joka ehkä vaatii vähemmän rohkeutta.

Tämä tuntuu minusta omituiselta ja typerältä, että jonkun värin kysyminen voi olla niin hankalaa. Kyllä, voin kysyä perheenjäseniltäni tai koulukavereilta asioiden väriä, mutten ovikelloa soittavalta naapurilta, josta en tiedä, tietääkö hän, etten näe tai kuinka hän suhtautuu siihen, vaikka tietäisikin. Jos ovikelloa soittava naapuri olisi aikuinen, siltä asian kysyminen olisi paljon helpompaaa. Tiedetäänhän se, etttä aikuiset (yleensä) osaavat suhtautua ehkä yllättäviinkin tilanteisiin melkein järkevästi, kun taas niistä lapsista ei ikinä tiedä... Okei, minulla on kokemusta näkevästä aikuisesta, joka oikeasti suorastaan juoksi karkuun, kun yritimme kaverini kanssa kysyä, mistä pääsemme Kamppiin. Toisaalta minulla on myös kokemusta näkevistä lapsista, jotka käyttävät yllättävän julmasti hyväksi sitä, kun toinen ei näe ja naureskelevat ja haukkuvat sitä keskenään seläntakana.

Voisin siis sanoa, että ala-asteen kokemukset estävät minua kysymästä apua sen ikäisiltä lapsilta. Olen tavannut monia fiksuja ala-asteelaisia, jotka auttavat mielellään, eivätkä naureskele myöhemmin, kuinka se sokko nyt ei tiennytkään, minkä värinen lanka sillä oli. Mutta olen tavannut monia ala-asteikäisiä, jotka yrittävät ohitella jonossa sillä perusteella, ettei tuo toinen näe, tai nauravat, kun kolhaiseee olkapäällään tolppaa, tai muuten vain huutelevat typeriä. Enemmän niitä fiksuja kuitenkin on, luulisin, mutta silti asia on hankala.

Toisaalta minusta tuntuu nyt, että seuraavalla kerralla saattaisin jo uskaltaa kysyä myös pikkusiskojeni kavereilta lankojeni väriä, jos sellainen tarve tulee. Ei se voi niin pelottavaa ja kamalaa olla. Ainakaan tällaisen perustelun ja pohtimisen jälkeen.

***

Olen parin viikon ajan käyttänyt kipua lieventäviä silmätippoja kerran päivässä. Täytyy sanoa, että silmä kyllä muistuttaa itsestään varsin kivuliaasti, jos meinaan unohtaa tipan oton. Se alkaa nimittäin kipeillä aina noin 24 tunnin jälkeen edellisen tipan otosta. Nyt siitä on jo pari tuntia, kun se kipuili paljonkin, enkä ole vielä sitä tippaa ottanut... Ehkä pitäisi jo. En tiedä, miksen ottanut sitä heti, kun silmä itse asiasta muistutti. Tämä on kyllä oikeasti kätevää. Olin ainakin neljä ja puoli vuotta käyttämättä silmätippoja ollenkaan, joten ei varmaan olisi kovin ihmeellistä, jos joku päivä unohtaisin asian. Vaikea sitä on kuitenkaan unohtaa, kun toinen silmä kipeytyy silloin ihan pirusti. Nyt on tipat otettu.

***

Pitkästä aikaa minulla on kuvaamataidon opettaja, joka oikeasti pohtii minulle vaihtoehtoisia tehtäviä. Aloitimme koko kurssin kaikki tehtävällä, jossa jokainen muokkasi savea silmät kiinni. "Nyt te huomaatte, kuinka käsilläkin voi oikeasti nähdä." Minä vain virnuilin itsekseni. Tänäänkin sain vaivata savea, kun toiset piirsivät lyhyessä ajassa ihmisiä eri asennoissa, mahdollisimman nopeasti piti siis asento ja liike jäljentää paperille. Minä vääntelin typerää puu-ukkoa, jonka raajat eivät edes väänny kunnolla, ja muotoilin ihmisiä savesta. Piirtäminen olisi ollut miellekkäämpää, koska savesta tekeminen oli niin pirun hidasta, kun piti ensin saada ne raajat siitä möykystä ulos ja sitten vasta laittaa ne oikeisiin asentoihin. Kyllä, olisin saanut pyytäessäni myös piirtää niitä asentoja, mutta kyllähän se tunti meni myös saviukkoja veivaillessa. Kyllästyin kyllä sen puu-ukon vääntelyyn nopeasti, kun ei sen raajat oikeasti liikkuneet juuri mihinkään. Niin ja luulen, että kyllästyn tämän kurssin aikana savitöihin. En tosin välttämättä. Minulle on kuulemma vielä ainakin yksi savityö mietyttynä myöhemmälle kurssille, mutta jos se vihdoin olisi sellainen, jota saa tehdä rauhassa yksityiskohtia myöten eikä tuollaisia pikaisia juttuja, joissa ideana ei oikeastaan ole se, kuinka hyvin savimöykky kuvastaa jotain tiettyä asiaa. Tämän päivän tehtävässä oli kyllä siis ideana saada sen möykyn kuvastamaan eri asentoja, muttei sen tarvinnut olla tarkka ihminen.

Minun on pitänyt jo pari päivää piirtää niillä hienoilla uusilla piirrustuslyijykynilläni jotain, mutten ole vielä ehtinyt. Harmittaa oikein.