Rohkeus, kuvaaamataito

Riikka kysyi minulta mielenkiintoisen kysymyksen tuolla kommenteissa. Tähän täytyy paneutua enemmänkin.

"Jos sun pitäisi asettaa langan värin kysyminen pikkusiskon kaverilta ja vaikka näyttämöilmaisun kurssille osallistuminen asteikolle, niin kumpi vaatii enemmän rohkeutta?"

Niin. Langan värin kysyminen ei kuulosta isolta asialta, se kestääkin ehkä 10 sekuntia, kun taas näyttämöilmaisun kurssilla pitää tehdä paljon pelottavia asioita, aina uudestaan ja uudestaan, kolmesti viikossa ja se kestää 6 viikkoa. Silti sanon, että langan värin kysyminen pikkusiskojen kaverilta on pelottavampaa.

Kyllä, kuulostaa typerältä, myös minusta. Miten joku langan värin kysyminen voi olla niin pelottavaa? Okei, kaikki siskojeni kaverit eivät välttämättä tiedä, etten näe, mutta onko silläkään niin väliä? On, kyllä, juuri sillä. En halua kysyä alle 10-vuotiaalta, joka on autuaan tietämätön näkemättömyydestäni, minkä värinen joku lankakerä on. En myöskään haluaisi kysyä sitä tuntemattomalta aikuiselta, joka näkövammaismerkistä, kepistä tai pelkästään silmistäni tietäisi, että olen sokea. Ei sellaista kysytä tuntemattomilta. En ainakaan minä... Ainakaan vielä.

Näyttämöilmaisun kurssille osallistuminen on ehkä siksikin helpompaa, että olen ennenkin näyttämöilmaissut itseäni (jep, olen ennenkin kysynyt lankakerän väriä...) myös porukassa, jota en tunne. Toisaalta tänään taas oli toisella kurssilla varsin pelottava ja hankala kohtaus, kun esitimme Antti Tuiskun kiljuvaa fanilaumaa. Sellaiset ovat vaikeita, kun ei oikeasti kunnolla kuule kuin sen kiljumisen ja älämölön eikä sitä, missä kukakin on ja missä se meidän idolimme on. Tungin vain muiden mukana ja yritin näyttää siltä, että nautin tilanteesta. Juu. Siis näyttämöilmaisussa tulee vastaan usein pelottavia harjoituksia, jotka vaativat rohkeutta. Silti sellaisen kohtaaminen on helpompaa kuin pienen hetken, joka ehkä vaatii vähemmän rohkeutta.

Tämä tuntuu minusta omituiselta ja typerältä, että jonkun värin kysyminen voi olla niin hankalaa. Kyllä, voin kysyä perheenjäseniltäni tai koulukavereilta asioiden väriä, mutten ovikelloa soittavalta naapurilta, josta en tiedä, tietääkö hän, etten näe tai kuinka hän suhtautuu siihen, vaikka tietäisikin. Jos ovikelloa soittava naapuri olisi aikuinen, siltä asian kysyminen olisi paljon helpompaaa. Tiedetäänhän se, etttä aikuiset (yleensä) osaavat suhtautua ehkä yllättäviinkin tilanteisiin melkein järkevästi, kun taas niistä lapsista ei ikinä tiedä... Okei, minulla on kokemusta näkevästä aikuisesta, joka oikeasti suorastaan juoksi karkuun, kun yritimme kaverini kanssa kysyä, mistä pääsemme Kamppiin. Toisaalta minulla on myös kokemusta näkevistä lapsista, jotka käyttävät yllättävän julmasti hyväksi sitä, kun toinen ei näe ja naureskelevat ja haukkuvat sitä keskenään seläntakana.

Voisin siis sanoa, että ala-asteen kokemukset estävät minua kysymästä apua sen ikäisiltä lapsilta. Olen tavannut monia fiksuja ala-asteelaisia, jotka auttavat mielellään, eivätkä naureskele myöhemmin, kuinka se sokko nyt ei tiennytkään, minkä värinen lanka sillä oli. Mutta olen tavannut monia ala-asteikäisiä, jotka yrittävät ohitella jonossa sillä perusteella, ettei tuo toinen näe, tai nauravat, kun kolhaiseee olkapäällään tolppaa, tai muuten vain huutelevat typeriä. Enemmän niitä fiksuja kuitenkin on, luulisin, mutta silti asia on hankala.

Toisaalta minusta tuntuu nyt, että seuraavalla kerralla saattaisin jo uskaltaa kysyä myös pikkusiskojeni kavereilta lankojeni väriä, jos sellainen tarve tulee. Ei se voi niin pelottavaa ja kamalaa olla. Ainakaan tällaisen perustelun ja pohtimisen jälkeen.

***

Olen parin viikon ajan käyttänyt kipua lieventäviä silmätippoja kerran päivässä. Täytyy sanoa, että silmä kyllä muistuttaa itsestään varsin kivuliaasti, jos meinaan unohtaa tipan oton. Se alkaa nimittäin kipeillä aina noin 24 tunnin jälkeen edellisen tipan otosta. Nyt siitä on jo pari tuntia, kun se kipuili paljonkin, enkä ole vielä sitä tippaa ottanut... Ehkä pitäisi jo. En tiedä, miksen ottanut sitä heti, kun silmä itse asiasta muistutti. Tämä on kyllä oikeasti kätevää. Olin ainakin neljä ja puoli vuotta käyttämättä silmätippoja ollenkaan, joten ei varmaan olisi kovin ihmeellistä, jos joku päivä unohtaisin asian. Vaikea sitä on kuitenkaan unohtaa, kun toinen silmä kipeytyy silloin ihan pirusti. Nyt on tipat otettu.

***

Pitkästä aikaa minulla on kuvaamataidon opettaja, joka oikeasti pohtii minulle vaihtoehtoisia tehtäviä. Aloitimme koko kurssin kaikki tehtävällä, jossa jokainen muokkasi savea silmät kiinni. "Nyt te huomaatte, kuinka käsilläkin voi oikeasti nähdä." Minä vain virnuilin itsekseni. Tänäänkin sain vaivata savea, kun toiset piirsivät lyhyessä ajassa ihmisiä eri asennoissa, mahdollisimman nopeasti piti siis asento ja liike jäljentää paperille. Minä vääntelin typerää puu-ukkoa, jonka raajat eivät edes väänny kunnolla, ja muotoilin ihmisiä savesta. Piirtäminen olisi ollut miellekkäämpää, koska savesta tekeminen oli niin pirun hidasta, kun piti ensin saada ne raajat siitä möykystä ulos ja sitten vasta laittaa ne oikeisiin asentoihin. Kyllä, olisin saanut pyytäessäni myös piirtää niitä asentoja, mutta kyllähän se tunti meni myös saviukkoja veivaillessa. Kyllästyin kyllä sen puu-ukon vääntelyyn nopeasti, kun ei sen raajat oikeasti liikkuneet juuri mihinkään. Niin ja luulen, että kyllästyn tämän kurssin aikana savitöihin. En tosin välttämättä. Minulle on kuulemma vielä ainakin yksi savityö mietyttynä myöhemmälle kurssille, mutta jos se vihdoin olisi sellainen, jota saa tehdä rauhassa yksityiskohtia myöten eikä tuollaisia pikaisia juttuja, joissa ideana ei oikeastaan ole se, kuinka hyvin savimöykky kuvastaa jotain tiettyä asiaa. Tämän päivän tehtävässä oli kyllä siis ideana saada sen möykyn kuvastamaan eri asentoja, muttei sen tarvinnut olla tarkka ihminen.

Minun on pitänyt jo pari päivää piirtää niillä hienoilla uusilla piirrustuslyijykynilläni jotain, mutten ole vielä ehtinyt. Harmittaa oikein.

Rauhallinen päivä käsitöiden parissa

Jestas että tänään oli pakkasta. pirtsakka lähes 20 asteen pakkanen sai minutkin jopa laittamaan lapaset käsiin. Hiukan sormet jäätyivät, vaikkemme edes kävelleet kuin jonkun 100 metriä.

Ostin rasiallisen piirrustuslyijykyniä, H-9B. Myyjät tuntuvat aina ihmettelevän, kun ostelen piirrustustavaroita. Mutta nuo lyijykynät oli pakko saada. Etsin niitä jo viime kesänä, mutten löytänyt. Ehkä se johtui enemmän siitä, ettei kukaan jaksanut etsiä niitä minulle, sillä heitä ei oikeasti kiinnostanut minun lyijykynäni. Joten kun pääsin tänään kirjakauppaan ja jopa muistin olevani niitä vaille, piti ne ostaaa.

Oikeasti olin ostamassa puikkoja ja lankaa. Mukaani tarttui kaksi kerää Seitsemää veljestä, liila ja neon vihreä. Vähän raju yhdistelmä, ehkä.

En ollut tajunnut kysyä Keravalla äidiltä erotessani, kumpi on kumman värinen. Kotiin päästyäni minulla oli siis kaksi lankakerää, joista en tiennyt, kumpi on kumpi. Äiti ehdotti, että olisin kysynyt siskojeni kavereilta, jos he olisivat sattuneet soittamaan ovikelloa. Todella hieno idea... Juu, en. En takuulla menisi kysymään keneltäkään pikkusiskojeni kaverilta, minkä värisiä lankani ovat. Piti siis keksiä parempi keino, kun tiesin olevani monta tuntia itsekseni.

Otin toisesta kerästä kännykällä kuvan ja näytin sitä messengerissä kaverilleni. Ongelma ratkaistu paljon nopeammin, yksinkertaisemmin ja ilman turhia häpeän tunteita. Eikä kukaan edes ole koko päivänä soittanut ovikelloa.

Nyt olen neulonut niin paljon, että sormiin särkee. Olisin villasukkani varressa varmasti jo paljon pidemmällä, ehkä kantapäässäkin asti, ellen olisi niin suuruudenhullu ja tekisi mitä erikoisempia kokeiluja käsitöideni kanssa. Yleensä ne ovat onnistuneet edes jotenkin, mutta tänään... Ei oikein toiminut ja purin moneen kertaan. Ensin totesin, ettei homma ollut yhtään minun tyyliseni ja olin tehnyt virheitä, enkä jaksanut käyttää niin paljoa ajatustyötä siihen, sillä sen sai tehtyä paljon helpommin. Jouduin siis purkamaan aika paljon siinä kohtaa. Seuraavaksi aloitin yksinkertaisemmin, mutta tässäkin tuli ongelmia vastaan. Yritin epätoivoisesti tehdä kuviota, kunnes äiti tuli tipauttamaan minut takaisin maanpinnalle ja sanoi, ettei kannata varteen taiteilla mitään ihmeellistä. Okei, ei sitten. Taas purkamaan. Olisin tosin purkanut sen tekemäni kuvion muutenkin, koska siellä oli virheitä. Yllättävän vaikeaa neuloa kuvioita, kun langat tuntuvat samalta.

Nyt olen ihan kivassa vaiheessa, mutta voisin olla pidemmälläkin. Olen kuitenkin neulonut tänään... Hmm, varmaan kahdeksan tuntia. En ehkä ihan, mutta aika läheltä liippaa. Olin päivällä jopa yli yhdeksän tuntia pois koneen äärestä, mikä on pisin aika sitten joululoman.

Alunperin tässä oli vielä pitkälti pohdintaa siitä, miten minun on oikeasti saatava edes jossain vaiheessa toteutettua lähes kaikki päässäni muhivat visiot, koska muuten kuvat niistä jäävät pyörimään päähäni varmaan ikuisiksi ajoiksi (mutta blogger sähläsi ja koko merkintä katosi bittitaivaisiin ja minun piti aloittaa alusta!). Olen nyt viiden vuoden ajan katsellut sieluni silmin kuvaa hamahelmityöstä, jota suunnittelin sokeutumiseni aikoihin. Alkaa ottaa jo päähän sama yksinkertainen kuvio... Ei ainakaan voi sanoa, etten suunnittelisi käsitöitäni ja askartelujani riittävän pitkään ennen toteuttamista. Tosin, hyvin harvoin oikeasti ne, joita olen päässäni pyöritellyt vuosien ajan, tulee edes toteutettua. Liian suuruudenhulluja töitä tai sitten minulla ei tule ikinä olemaan materiaaleja sellaiseen.

Odotan kauhulla huomista ja ylihuomista. Pitäisi treenata matikankokeeseen ja sitten jopa tehdä se matikankoe. Se vaatii siis paljon pistekoneella kirjoittamista. En tajua, miten pystyn siihen, kun sormiin sattuu jo tämä tietokoneella naputtelu. Pistekirjoituskoneen nappulat ovat siis monin verroin jäykemmät kuin mitkään tietokoneen näppäimet ja niitä pitää oikeasti painaa, kun taas tässä riittää, että läjäyttää sormensa näppäimen päälle.