Töitä, töitä ja käsitöitä

Olen nyt kolme päivää leikkinyt oikein pätevästi toimittajaa. Olen soitellut ihmisille (lankapuhelimella, hämmentävää), haastatellut monia ja kirjoittanut yhteensä neljä lehtijuttua. Päiväni ovat kuitenkin olleet myös sen verran leppoisia, että olen voinut hyvin päivitellä sähköpostia viiden minuutin välein ja istua kahvitauolla vähän pidempään. Silti olen saanut käydä pariin kertaan kyselemässä lisää töitä; kuulemma olen liian tehokas. Tämän kesän toimittajanurani jäikin sitten kolmeen päivään, vaikka vielä yhden lehtijutun - ainakin - kirjoitan. Sitä en tosin tee työajalla.

Iiriksessä käytän paljon mieluummin portaita kuin hissiä (vaikka se miesäänellä puhuva hissi on kyllä kieltämättä ihan kiva) ja kulkuluvan ansiosta voin sen tehdä, siellä kun nykyään ei portaita voi käyttää ilman kyseistä lätkää. Kulkulupalätkää minun täytyy vilautella aina töihin tullessani ja sieltä lähtiessäni (sekä lounaalle mennessä ja lounaalta tullessa) laitteelle, jonka sielunelämään en ole vielä oikein päässyt sisään. Se kertoo minulle mukavasti joka kerta aluksi joko plussan tai miinuksen ja sen jälkeen muutaman numeron sarjan. En ole vielä ollenkaan keksinyt, mitä kummaaa ne numerot tarkoittavat. Tietääkseni sen laitteen pitäisi jotenkin laskea työtuntejani... Mutta mitä ne plussat ja miinukset sitten tarkoittavat?

Ensiviikolla oikea pomoni (lue: orjapiiskurini) tulee lomilta töihin ja pääsen tekemään niitä töitä, joiden takia minut oikeasti palkattiin. Samalla eräs kaverini tulee majoittumaan luokseni, sillä hän on sitten puolisentoista viikkoa töissä samassa paikassa. Olin jotenkin kummasti unohtanut kertoa sen veljelleni. "Niin hei, mun kaveri tulee meille sunnuntaina. Se on sitten meillä viikon, ja senkin jälkeen vielä muutaman päivän. Mä olen ite sunnuntaina Ähtärissä ja tulen sieltä joskus illalla. Jos mun kaveri ehtii tulla ennen mua, annan sille sun numeron ja menet sitten kivasti avaamaan sille oven." Veljeni vain myönteli vieressä.

*****

Tänään olen (käynyt katsomassa burleskia) ommellut hieman historiallistyylistä kesämekkoani. Ompelustani pitäisi varmaan ottaa videokuvaa, sen verran minä siinä samalla irvistelen, kun on jotain vaikeampia ja tarkempia kohtia. Tikkausten tekeminen esimerkiksi on todella kökköä, kun sen pitäisi olla siisti ja suora, eikä mikään kiemurteleva. Tajusin myös unohtaneeni aivan totaallisesti mitata selän leveyden ja siitä syystä kaaavoissani oli virhe. Selän leveyden mittaaminen itseltään on tosin hivenen haastavaa. Mutta pitänee keksiä jotain mielenkiintoista, jotta saan siitä siistin näköisen ja vielä itselleni sopivan. En tajunnut yhtään kaavoja tehdessä, ettei etu-ja takakappale olekaan välttämättä leveydeltään ihan samoja.

Helmaa leikatessa ongelmana oli suoraan leikkaaminen. Pienemmissä paloissa minulla oli kaavat, joiden mukaan oli helppo leikata. Helmaan en ajatellut tarvitsevani kaavaa, mutta jostain piti keksiä riittävän pitkä suora juttu, joka pysyisi paikallaan leikkaamisen ajan. En meinannut keksiä millään. Helman pituus kun on 75 senttiä, siihen on vaikea keksiä riittävän pitkää suoraa. Piirtäminen olisi niin kovin helppoa, jos se vain tuntuisi siitä koholla. Siinä lattialla leikellessäni lopulta mieleen juolahti maton reuna. Sehän on suora, eikä hirveästi liiku, kun itse olen maton päällä. Niin sitten vain kohdistelin kankaan oikein maton reunaan nähden ja aloin leikata - siistiä jälkeä tuli (olisi kyllä voinut olla ehkä vielä hivenen siistimpi).

Mekostani puuttuu enää se helma, joka on siis kyllä jo leikattuna, ja napit. Sitten se on valmis. Paitsi tietysti, jos minun täytyy keksiä siihen jotain mielenkiintoista selkään, jotta se mahtuisi päälle asti.

*******

Tunsin tänään itseni kovin julkkikseksi. Kävin Iiriksessä pyörähtämässä lastenkuntoutuksessa ja yksi kurssilla oleva vanhempi bongasi minut käytävältä. "Moi Ronja, muistatko mua? Me ollaan olut joskus samoilla leireillä. Mulla on sellainen 11-vuotias sokkopoika." Ai, okei. En kyllä muistanut.

Sokkopojan äiti palasi muiden kurssilaisten vanhempien luo saliin ja hetken päästä sieltä kuului ohjaajan ääni: "Ai, oliko? Näyttikö se kovin kiireiseltä?" (En todellakaan ollut kiireinen, minulla kun ei silloin mitään työtä ollut...) "Ronja, Ronja!" huuteli ohjaaja käytävässä ja nappasi minut saliin. Hän istutti minut vanhempien eteen, joista ainakin osa vaikutti olevan iloisia minun tapaamisestani.

"Mä olen lukenut susta niin paljon kaikista lehdistä ja luen aina sun kolumnit", yksikin äiti sanoi. "On nyt hienoa tavata sut ihan livenä." Koska minulla ei ollut kiire, eikä heilläkään tuntunut olevan mitään huipputärkeää menossa, alkoi siitä kunnon tenttaaminen. Kysymyksiä sateli melkein enemmän kuin ehdin vastaamaan. On kovin, kovin hämmentävää tavata tuikituntemattomia ihmisiä, jotka ovat lukeneet ja kuulleet paljon minusta (tuonkin kurssiviikon aikana nimeni oli kuulemma mainittu pariin kertaan) ja jotka oikeasti - ilmeisesti - lukevat juttujani. Muutenkin kaikki tuntuvat tietävän, kuka minä olen. Iiriksen vahtimestari ja keittiöhenkilökuntakin tuntevat minut kyllä ihan nimeltä. Alan selvästi niissä piireissä olla jo pienimuotoinen julkkis, enkä ymmärrä, miten tässä on näin päässyt käymään.


Edit: Oikean "pomoni" tullessa töihin sain kuulla, ettei minun nyt oikeasti tarvitse sitä lätkää vilautella töihin tullessani, koska kiinteäpalkkaisena olen. ei siis tarvitsekaan yrittää päästä sisään laitteen sielunelämään.

Näin kesäloman alun kunniaksi pienompelimossani on ollut jälleen töitä. Lupasin joskus aikoja sitten ystävälleni, että teen hänelle umpikaavun. Kevään aikana suunnittelimme kesälle kaikkea hauskaa puuhaa (siitä ehkä myöhemmin), johon kaapua tarvitaan. Niinpä marssin kesän ajaksi avustajakseni palkanneeni lukiokaverini kanssa kangaskauppaan ostoksille. Mukaan tarttui vihreää ja sinistä kangasta.

Olen tehtaillut umpikaapuja kaavun päivässä. Tarkalleen yhden kaavun tekemiseen on mennyt joku muutama tunti. Kaapumme ovat kovin yksinkertaista mallia: suorakulmaisia paloja, jotka vain ommellaan yhteen. Okei, en voinut vastustaa kiusausta leikata hihaan pientä pyöriötä ja hupun kanssa sai vähän miettiä, mutta kovin yksinkertainen sekin on. Kaapu on kovin mukava vaate, sellaista voisi ihan oikeasti pitää päällään. Siis ainakin, jos muutkin pitäisivät... En minä ihan niin friikki tahdo olla. Aion kuvauttaa hienot kaapumme tässä lähiaikoina.

Eilen ja toissapäivänä tein kaapuja, tänään värjäsin paitaa. Vaatekaappini perukoilta löytyi vanha valkoinen poolopaita, jonka hihat olivat vähän lyhyet ja kaulus kovin ahdistavan tiukka. Leikkasin hihat ja kauluksen pois ja niin minulla oli mukava hihaton paita kesäksi.

Ensin olin valkoiseen ihan tyytyväinen, mutta sitten ajattelin sen kuitenkin olevan ehkä vähän tylsä... Kävin kaupasta ostamassa vihreää kangasväriä, väänsin paidan parille solmulle ja pistin likoamaan. Nyt se roikkuu kuivumassa, enkä tiedä yhtään, onko värjäykseni onnistunut ja millainen paidasta on tullut. Pitänee pakottaa veli piakkoin katsomaan.

Vaatteiden valmistus ja tuunaus ei tähän lopu. Lukiokavereiden kanssa suunnittelimme menevämme kesän aikana Suomenlinnaan teekutsu-piknikille, jossa on pukukoodina leveähelmainen kesämekko tai polvihousut. Ensin olin aivan varma, että laitan polvihousut. Loppujen lopuksi en keksinytkään mitään kivaa yläosaa polvihousuilleni, joten päätin toteuttaa kesämekon, jota jo joskus maalis-huhtikuussa suunnittelin toisen kaverin pohtiessa historiallista piknikkiä. Niinpä sinistä kaapukangasta tuli ostettua sen verran enemmän, että siitä saa tehtyä myös nätin kesämekon.

Kesämekon kaavojen piirtäminen on ollut kovin mielenkiintoista. Olen varmaan aina ihmetellyt, miten kummassa äitini osaa piirtää itse kaavoja, mutta nythän minä olin tekemässä sitä ihan samaa! Kaavapaperia minulla ei tosin ollut, eikä leivinpaperi toiminutkaan kovin hyvin... Kiinnitin kaksi A4-paperia yhteen, jotta sain riittävästi paperipinta-alaa kaavalleni. Niin minä sitten piirtelin mekon yläosan etu- ja takakappaleiden kaavoja aivan tyytyväisenä.

Helma ei ehkä tarvitse niin kovin tarkkaa kaavaa, mutta hihan kanssa minulla on jälleen vähän ongelmia. Haluaisin tehdä sellaiset puhvimaiset hihat, mutten oikein tajua, millainen kaava pitäisi piirtää pallohihalle. Ehkä kysyn neuvoa äidiltäni, vaikka toisaalta haluaisin tehdä ihan ilman hänen neuvoaan , tai sitten kokeilen vain jotain. Minua myös hiukan mietityttää, riittääkö kangas sittenkään ihan kaikkeen. Onneksi sitä saa kaupasta lisää.

En itsekään oikein käsitä miksi, mutta maanantai-iltana leikkelin kankaita täysin jonkun flow-tilan valtaamana. Olin aivan onnessani lattialla polvillani vain leikkaamassa kangasta. Sama flow jatkui ompelukoneen ääressä, enkä todellakaan tajunnut yhtään ajankulua. On hassua, miten joku tuollainen voi tuottaa niin paljon mielihyvää. Siinä alkoi jo vähän pohtia, josko sittenkin lähtisi opiskelemaan vaatetusalaa. Toisaalta jos sitä tekisi työkseen, voisi hommaan hieman leipääntyä, eikä se enää olisikaan niin suuri mielihyvän lähde, kun olisi pakko tehdä. Nyt minua ajaa vain sisäinen pakko - ja se on kovin motivoivaa.

*******

Aloitin eilen syksyn historian ylioppilaskirjoituksiin kertaamisen. Aloin lukea ensimmäisen kurssin kirjaa alusta. Totesin, että on helpompi lukea ja kerrata, jos aloitan sen heti kättelyssä. Ei tule sitten loppukesästä paniikkia, etten ole tehnyt mitään, enkä osaa, enkä ehdi. Nyt mietin vain, miten kummassa pystyn oikeasti omaksumaan sen kaiken kuuden kurssin sisällön niin, että osaan kirjoituksissa jotain. Siinä on niiin paljon asiaa. Kurssikokeet ovat vielä hyvin helppoja, kun ei tarvitse osata oikeastaan mitään muuta kuin sen kurssin sisältö, mutta ylppärit... Minulla on kyllä melkein lukusuunnitelma kesäksi (paljon historiaa, taikatemppuja ja hieman englantia) ja aion tehdä koko lukion historian sisällöstä sellaisen aikajanan, josta näkee suoraan, mitä kaikkea milloinkin tapahtui. Ehkä se helpottaa kokonaisuuden ymmärtämistä.

Niin, kesän puuhiini sisältyy ja tulee sisältymään melkoisen paljon myös taikuutta. Täytyy todella harjoitella juniortaikureiden SM-kisoihin, vaikka harjoitteleminen onkin vain lahjattomille. En koe olevanikaan kovin lahjakas sillä alalla, joten harjoitteleminen sopii minulle.

*******

Tänään aloitin mukavasti kesätyöni kahvitauolla. Loppupäivän soittelin ihmisille ja haastattelin heitä lehtijuttuuun. Oikein hauskaa on. Sain myös Iirikseen kulkuluvan, joten pääsen kulkemaan portaita ja minun täytyy aina töihin tullessani ja sieltä lähtiessäni kirjata itseni sisään ja ulos. Iiriksessä on hauska puhuva laite sitä varten.

Työyhteisölläni on tapana kysellä kahvitauolla Metro-lehden kymmenen kysymystä, viljellä huonoja vitsejä ja pitää huoneiden ovia auki. Aukinaiset ovet ensin ahdistivat minua, etenkin, kun piti soitella ihmisille. Ahdistukseni helpotti, kun yksi vakituinen työntekijä sanoi laittavansa oven kiinni tehdessään puhelinhaastatteluja. Niin siis minäkin tein. En olisi malttanut lopettaa lehtijutun kirjoittamista ja kotona piti sanoa itselleni moneen kertaan, ettei minun tarvitse tehdä sitä kotona valmiiksi, huominen työpäivä on sitä varten.

Minusta on mukavaa, että minun annetaan tehdä itsenäisesti töitä. Pidän itsenäisestä työskentelystä, pidän kirjoittamisesta ja ihmisten haastattelemisesta - vaikken olekaan siinä kovin hyvä. Olen iloinen kesätyöpaikastani.

Ensimmäisen päivän jälkeen voin ainakin sanoa viihtyväni töissä.