Olenko liian positiivinen optimisti?

Kävin viime viikolla puhumassa HUMAKissa yhteisöpedagogiopiskelijoille sekä näkövammaisten lasten kuntoutuskurssilla vanhemmille näkövammaisena elämisestä. sain siis palkkaa siitä, että puhuin mukavien ihmisten kanssa itsestäni. nyt näiden kahden ”luennoimistilaisuuden” jälkeen olen alkanut oikeasti miettiä, suhtaudunko asioihin liian positiivisesti ja erityisesti, annanko näkövammaisuudesta liian positiivisen kuvan.

Kyllä minä totisesti myönnän, ettei sokeana eläminen ole aina niin kovin herkkua. Mutta silloin, kun kerron elämästäni, unohdan helposti ne huonot puolet, jos niitä ei joku erikseen kysy. siis kun noin muutenkin yleensä unohdan ne huonot puolet ja vaikeat asiat. Minulle elämä on niin paljon kaikkea muutakin, että sitä ihan tuppaa aina silloin tällöin unohtamaan olevansa mikään aistivammainen.

Minun täytyy täyttää rasittavia ja vaikeita hakemuksia Kelalle ja kaupungin sosiaalitoimeen, vaikkei yhtään kiinnostaisi. Niihin pitää aika usein selvittää hyvin tarkkaan, missä asioissa tarvitsen apua ja millä tavoin vamma/sairaus vaikeuttaa elämääni. En voi todellakaan sanoa pitäväni niiden täytöstä, mutta turha sellaista asiaa on miettiä sen enempää. Silloin, kun on jotain haettava jommastakummasta edellä mainitusta paikasta, pitkitän yleensä hakemusten täyttöä viimeiseen hetkeen saakka, koska inhoan sitä. Mutta kun hakemukset on täytetty ja postitettu, sen elämän inhottavan puolen saattaa taas unohtaa pitkäksi aikaa.

sokeana en voi lähteä ihan minne vaan ihan milloin vaan. Hyvin usein tarvitsen näkevät silmät mukaan, esimerkiksi vaateostoksille, asioimiskäynneille tai kulttuuritapahtumiin. Vaikka minulla onkin avustaja, jonka työnantajana vain voin itse määrittää ne ajat, jolloin apua tarvitsen, olen silti myös muiden aikataulujen armoilla. Jos kukaan ei pääse kanssani johonkin juuri silloin, kun itse haluaisin, on minun usein jätettävä menot väliin tai vaihdettava ajankohtaa. tässä suhteessa olen itse ehkä vähän liian lepsu, erityisesti siis avustajan kanssa. Minä muutan usein suunnitelmia toisten aikataulujen mukaan. Onhan se rasittavaa ja silloin tällöin myös ahdistavaa, miten paljon joutuu olemaan toisten hyväntahtoisuuden, avun ja aikataulujen varassa, mutta sellaista se on. turha siinä on märehtiä.

vapaaseen liikkumiseen liittyy muitakin inhottavuuksia. Mikäli tahdon liikkua yksin, minun on oikeasti opeteltava kaikki reitit ihan ajan kanssa. Käytän vapaa-aikaani siihen, että opettelen liikkumaan asuinympäristössäni ja usein tarvitsemillani reiteillä. Sen lisäksi, että tosiaan joudun opettelemaan kaikki reitit ulkoa enkä opi niitä vain katsomalla kartasta, sokkona liikkuminen vaatii muutenkin enemmän keskittymistä, energiaa ja jännittämistä. Aina sitä joutuu miettimään, osaanko nyt jäädä oikealla pysäkillä pois, muistaako kuljettaja sanoa oikean pysäkin, löydänkö juuri sen tolpan, joka on maamerkkinäni, mitä jos eksyn enkä löydä ketään, jolta kysyä apua, entä jos reitillä onkin jotain uutta ja outoa (kuten eilen syvä kuoppa kadussa)… Kaikki tällainen energiaa vievä rasitus kuitenkin syrjäytyy ihan vaan sen rinnalla, että voin ja saan liikkua itsenäisesti. vieraisiin paikkoihin en kuitenkaan niin vaan yksin lähde – etenkään, kun taksimatkoja on kuukaudessa vain 18 yhdensuuntaista. Niillä ei kauheasti juhlita.

Mitä muita näkövamman huonoja puolia sitä sitten keksisikään? Onhan niitä, kai. Mutta en minä ajattele noita jo luettelemianikaan kovin usein, ne eivät mitenkään ylen määrin hankaloita elämääni. voi myös olla, että minulla on vain käynyt tajuttoman hyvä tuuri kaiken suhteen, enkä siksi koe elämääni niin kovin vaikeana, vaikken näekään. Minulla on kavereita (aina ei ole ollut, mutta onneksi nyt on toisin), olen päässyt moniin erilaisiin harrastusjuttuihin ongelmitta – myös näkevien seuroihin, koulussakaan näkövammastani ei ole tullut koskaan suurta estettä (peruskoulussa aina ei yhteistyö toiminut, mutta ei mitään kovin pahaa), en ole syrjäytynyt, seurustelen – sekin näkövammaisille usein on hiukan vaikeampaa, minulla on perhe, joka kokemukseni mukaan suhtautuu näkövammaisuuteen itsestään selvänä arkeen kuuluvana asiana. Joten mistä enää valittaisin? (Taitaisi jollain äidinkielenopettajalla punakynä viuhua tuon edellisen pitkän lauseen kohdalla. toivottavasti se on sentään riittävän luettava.)

Optimistisuudestani tuskin on haittaa kellekään, mutta silti mietin, olenko minä liian positiivinen. Erityisesti olen nyt alkanut miettiä sitä yleisesti näkövammaisuuden julkisuuskuvan takia. Läheskään kaikilla asiat eivät ole menneet ihan niin mutkattomasti ja hyvin kuin minulla; esimerkiksi syrjäytyminen, kaverittomuus, rahattomuus jne. ovat ihan oikeasti aika monen näkövammaisen kohdalla arkipäivää ja suuria ongelmia. Jos minä toitotan vain elämäni helppoutta ja mahtavuutta, jäävätkö ne monien muiden näkövammaisten vaikeudet unohduksiin? Sillä vaikken ehkä aina haluaisikaan, edustan kuitenkin tavallaan kaikkialla tätä koko vammaryhmää, ihan arkipäiväisissäkin tilanteissa.

Olen todennut, että jos itse suhtaudun sokeuteeni mutkattomasti ja huumorilla, muidenkin on paljon helpompi tehdä niin. Jos minä en pyöri koko aikaa näkövamman mukana tuomissa vaikeuksissa, pystyvät ihmiset näkemään minussa muutakin kuin vammani. Huumori on myös aina oikein hyvä lähestymistapa: eilenkin puheilmaisun kurssin loppukavalkadissa minulla oli viiden minuutin stand-up-esitys, jossa kaikki jutut liittyivät tavalla tai toisella sokeuteen.

Viime syksynä YLEn aikaisen radiohaastattelun herättämässä jälkipuinnissa tuolla näkövammaisten keskustelupalstoilla joku oli sitä mieltä, että olen itsekäs, naiivi ja ajattelematon, kun en koe ongelmaksi lasten hankkimista, vaikka kohtuu suurella todennäköisyydellä silmäsairauteni periytyy. Vieläkään en ole pyörtänyt ajatuksiani sen suhteen. Jos minä pystyn elämään rikasta, nautittavaa ja upeaa elämää, jonka täyteläisyydessä yksi aistivamma jää taka-alalle, miksei mahdollisesti näkövammainen lapseni pystyisi samaan? Taatusti tiedän omakohtaisesti, millaista lisätyötä ja byrokratiaa näkövamman kanssa eläminen teettää, mutta ei se minua estä hankkimasta lapsia – olivat ne sitten näkövammaisia tai ei. Näkövamma, sokeuskin, on kuitenkin vielä aika helppo homma. en minä nyt silti ihan heti ole niitä lapsia hankkimassa.

*******

Viime päivinä aikani on mennyt luvattoman paljon toimettomaan hengailuun. Toisaalta sekin on nautinnollista ja ehkä ihan hyväksi, ettei koko ajan tee jotain tähdellistä. Minun vaan pitäisi lukea englantia hieman ahkerammin. Tässä on otettava kunnon loppupuristus sen kielen ja erityisesti yhden kurssin kanssa. Väsyttäisi vaan kauheasti… toisaalta siitäkään en voi syyttää kuin itseäni; mitäs menin jättämään eilen taksikortin ja lompakon kotiin enkä katsonut kelloa ja missasin viimeisen metron ja piti yöpyä Vuosaaressa niin että oli pakko lähteä aikaisin aamulla jotta ehdin käydä kotona ennen koetta. Sen tästä hengailevasta elämänasenteesta saa.

*******

Ai niin, voitin laulukammoni sen verran, että kykenin suorittamaan primavistakokeeni. Ei se mitään helppoa ollut.

*******

Lankesin kulutusyhteiskunnan houkutuksiin ja tuhlasin kerralla oikein mukavasti rahaa vaatteisiin. En tee sitä ihan heti uudestaan. tällä vaatekaapilla pitäisi nyt ainakin vuosi pärjätä, oikeasti. Tuotakaan kaikkea en olisi välttämättä tarvinnut, vaikken nyt edes kauhean paljon ostanut.

litsepääsemätön yksinlaulukammo

Monesta pelosta ja kammosta olen päässyt eroon, mutta näemmä olen saanut uuden kammon, joka nyt ihan oikeasti vaikeuttaa asioita.

Yksin laulaminen on tällä hetkellä varmaan kamalinta, mitä tiedän. en ymmärrä, mistä kammoni on oikein tullut.

Pystyn laulamaan läheisimpien kavereideni kuullen ongelmitta, vähän vähemmän läheisten kavereiden kuullen hieman jännittäen, pystyn laulamaan ”läpällä” ihan hyvin. Mutta jos minun täytyy esiintyä yksin laulaen, en kykene siihen. Esiintymiseen lasketaan tässä nyt kaikki tilanteet, joissa oikeasti lauluani kuunnellaan.

Kahdeksannella luokalla olen vielä esiintynyt isoisäni syntymäpäivillä laulaen yksin kitarasäestyksellä. Lukion ensimmäisellä luokalla musiikinkurssin palautetilanteessa lauloin opettajalleni, vaikka se jännitti melkoisen paljon. Viime vuonna Shakespearia esittäessä pystyin laulamaan yksin, vaikka se jännittikin aivan mielettömän paljon – helpotus oli, kun sai rauhassa laulaa pieleen. Ja, kuten kaverini minua muistutti, vuosi sitten pystyin vielä laulamaan musiikkiopiston pääsykokeissa pieniä melodiapätkiä, vaikka se jännittikin. nyt en saa suustani ääntäkään.

Viime jaksossa olleessa musaproggiksessa olisin saanut yhteen kappaleeseen laulusoolon. Parissa harjoituksissa lauloin sen, jännitin aivan sairaasti ja lauloin pieleen ja väärään aikaan ja mitä vielä. Loppujen lopuksi minun oli aivan pakko pyytää, että saisin laulaa sen jutun jonkun toisen kanssa, koska en vaan oikeasti pysty siihen yksin. Taisin olla ainut proggiksessa laulaneista, joka ei laulanut sooloa. Minä en vaan kyennyt.

Maanantaina minulla oli musiikinteoriakoe, jonka jälkeen olisi pitänyt suorittaa pieni primavistalaulukoe – siis laulaa noin tahdin mittaisia pätkiä suoraan nuoteista. Kirjoitin nuotit pisteille, enkä oikeastaan ehtinyt jännittää laulamista etukäteen lainkaan. Opettaja lauloi ensimmäisen tahdin malliksi ja pyysi toistamaan. Olin vähällä avata suuni, mutta sadasosan miettimistauko esti kaiken. en saanut suustani nuotin nuottia. Opettaja lauloi tahdin uudestaan malliksi, mutta minä en kerta kaikkiaan pystynyt laulamaan. Menin käytävälle odottamaan, että kaverini käy suorittamassa saman kokeen.

Kammoni yksinlaulua kohtaan on salakavalasti päässyt kasvamaan niin suureksi, että kun opettaja tuli vielä kysymään, haluaisinko yrittää laulaa ne kuusi tahtia, minä kieltäydyin itkien. En vaan yksinkertaisesti pystynyt siihen.

en todellakaan tajua, mistä kammoni on tullut tai mitä oikeastaan edes pelkään. Tiedän osaavani laulaa ihan hyvin, tiedän pysyväni äänessä ja kaikkea sellaista. Pystyn laulamaan heti, jos joku muu laulaa kanssani – vaikka vain eri stemmaa, mutta kunhan on joku toinenkin äänessä. Tuossa primavistakoetilanteessa sisältäni nousi vain niin suuri esto, että hyvä kun pystyin edes hengittämään.

Vuosi sitten olisin vielä kyennnyt tuonkin kokeen selvittämään. Nyt siitä ei tullut mitään.

Minun olisi pakko päästä laulukammostani eroon, jotta voin läpäistä musiikin teoriakokeen. Joko ensi tai sitä seuraavana maanantaina pitäisi uudestaan laulaa primavistana. en tiedä, pystynkö.

Kalliolaisuus sydämessä ja auttavaiset ystävät

Valitsin ensi vuodelle kaksi kurssia: akrobatiaa ja kirjallista ilmaisua. Molemmat ovat eri jaksoissa. Kuulostaako rennolta? Niin minustakin. Tosin en tiedä, saanko mennä akrobatiakurssille – se on tanssi kakkonen ja ykkönen pitäisi käydä ensin, eikä minulla ole aikomustakaan käydä sitä – ja viitsinkö ylipäänsä sitten syksyllä raahautua enää kolmesti viikossa koululle. Aika näyttää.

Muuten aion välivuoteni viettää kirjoittamalla, soittamalla ja taikomalla. Ainakin keikkatöitä todennäköisesti saan tehtyä. Ja voin kirjoittaa lehtijuttuja ja tehdä juttuja myös äänilehteen. Ehkä siis en kuole nälkään, vaikka pääasiallinen tulonlähteeni lakkaakin vuodenvaihteen jälkeen. Onneksi olen oppinut myös säästämään.

Mietin lukion ykkösellä aika monta kertaa, onkohan Kallio sittenkään se oikea paikka. Harkitsin vakavasti vaihtavani matikkalukioon, joka oli yhteishaussa toinen vaihtoehtoni – ehkä melkoiset ääripäät. En kuitenkaan vaihtanut ja siitä olen nyt oikein tyytyväinen.

Kallio on ollut näiden kolmen opiskeluvuoden aikana minulle totisesti se oikea paikka. Olen kasvanut koulukiusatusta, teiniangstisesta ja epävarmasta nuoresta hyväksytyksi, itsevarmemmaksi ja elämään tyytyväiseksi nuoreksi aikuiseksi. Olen saanut tehdä asioita, joista pidän, olen päässyt ylittämään rajojani, olen tuntenut itseni niin normaaliksi kuin varmaan ikinä tulen tuntemaan, olen saanut paljon ystäviä ja mukavia tuttavuuksia, olen saanut esiintymiskokemusta ja ennen kaikkea: olen nauttinut lukioajastani.

Pikkuveljeni on nyt siellä matikkalukiossa, johon menemistä minäkin harkitsin. Hänen juttujensa perusteella olisin saattanut viihtyä sielläkin, mutta toisaalta minulle riitti aivan mainiosti myös normaali lukion pitkä matematiikka. Kuinkakohan paljon enemmän minulla olisikaan matikankirjoja kuin nyt, jos olisin matikkalukioon mennyt? en ehkä tahdo ajatellakaan. Kalliossa on sentään saanut ”harrastaa” muutakin kuin matikkaa.

Jos en olisi tullut Kallioon, tuskin olisin päässyt niin hyvin mukaan porukoihin. Jos en olisi tullut Kallioon, tuskin seurustelisin. Jos en olisi tullut Kallioon, tuskin pitäisin filosofiasta niin paljon (monissa kouluissa tuntuu olevan surkeita filosofian opettajia). Lista voisi olla pidempikin.

Vaikka tämä onkin nyt suurta Kallion ylistyspuhetta, on siinä koulussa – kuten taatusti kaikissa kouluissa – myös huonoja puolia. Eikä Kallio varmastikaan ole kaikille hedelmällisin opiskelupaikka. Minulle se on sitä ollut.

Toisaalta tuntuu hieman haikealta, kun suurin osa kavereista kirjoittaa nyt ulos eikä heitä näy enää koululla, ja minullakin on enää puoli vuotta tätä kalliolaisuutta jäljellä ja joudun jättämään lukion ensi joulukuussa. Toisaalta olen ihan valmis jatkamaan elämässäni eteenpäin, enkä suunnittele päätyväni takaisin Kallioon opettajaksi, kuten yksi ystäväni. Se aika elämästä oli jo tässä, seuraavaksi jotain muuta.

Oikeasti minun ei pitänyt kirjoittaa ylistyspuhetta tuolle Suomen jotakuinkin suosituimmalle lukiolle, johon haetaan Virosta saakka.

Minun piti kirjoittaa siitä, miten otettu olen ystävieni auttamishalusta. En tajua, miten ihmiset jaksavat koko ajan olla auttamassa yhtä sokkoa. Toisaalta kun mietin, että jos itse olisin näkevä ja minulla olisi sokko ystävä, varmaan auttaisin ihan yhtälailla.

Tässä jaksossa olen yhden kaverini kanssa kahdella samalla kurssilla. englannin tunneilla hän kertoo kaikki tehtävien vastaukset, tekee paritehtävät kanssani (kestää siis huonoa kielitaitoani, hidasta lukemistani ja ylipäänsä tuskaista opiskeluani). Opettajakin kiitti häntä siitä, että hän on ”avustajani” tunnilla. Scrap my book –kurssilla hän taas on esimerkiksi kiertänyt kanssani Tiimarissa etsimässä kirjaani kaikkea ällösöpöä krääsää, hän hakee kuvisluokassa minulle tavaroita ja on paljon silminäni tarvittaessa. voisin käyttää näihin kaikkiin asioihin myös avustajaani, mutta jotenkin se on vain mennyt tähän. Lupasin tarjota kaverilleni kiitokseksi vähintäänkin jäätelön. Ei kuulemma tarvitsisi, mutta minusta hän on todellakin ansainnut kiitoksen.

*******

Ääniteos valmistui viime perjantaina. Puolen vuoden uurastus on siis ohi. Nyt voisi keksiä jotain muuta. Tai keskittyä vaikka taikomaan.

Olen varmaan hullu, kun lupauduin vetämään taikurikeikan äitienpäivätapahtumassa yhdellä karavan-alueella sunnuntaina. Sitä siis kysyttiin minulta tänään. Vaatii tehotreeniä.

Pikakuulumisia Taikapäiviltä

Olin pääsiäisen Taikapäivillä Kouvolassa. Nyt en aio tehdä yhtä kattavaa raporttia sieltä kuin aikaisemmin, kunhan jotain kirjoitan ylös.

Olen edellisen kerran ollut kipeänä joskus viime elokuussa. Lauantaiaamuna – tai jo oikeastaan perjantai-iltana – tavallaan tiesin, että taidan olla tulossa kipeäksi. vielä silloin ei mitään kuumetta tai mitään sellaista kuitenkaan ollut, joten pakko Kouvolaan oli lähteä. viimeistään sunnuntain vietin kuumeessa, jonka korkeudesta minulla ei ole hajuakaan. Ainakin se toi jännän lisäelementin valvomisesta johtuneeseen väsymykseen. Ei ollut kovin helppo keskittyä englanninkielisiin luentoihin, kun noin puolet meni jo kielitaidon ja sokeuden takia ohi. Onneksi oli veli, joka kirjoitti minulle luentomuistiinpanoja.

Näin ensimmäisen kerran elämässäni sirkus Finlandian. Oli aika mahtavaa. Niillä on varmaan paras valotekniikka ikinä: kaksi heppua kiipesi tolppiin (ilman mitään turvavarusteita) ja heilutteli spotteja sieltä.

Kävin pyytämässä ulkomaisilta taikureilta nimmareita kangaskassiini. Kolmen luennoineen taikurin nimmari sieltä puuttuu, koska en muistanutkaan aina ottaa kassia mukaan ja skippasin pari luentoa.

Tämä oli siis ensimmäinen kerta Taikapäivillä, kun jätin luentoja väliin. Toinen väliin jättämäni luento on minulla kuitenkin äänitettynä, kiitos veljeni. Kuume pakotti nukkumaan.

Ian Rowland ennusti minulle korteista ja antoi muistoksi ”mahdottoman” pelikortin, jollaisia hän ainoana maailmassa väkertää. Hän ei kuulemma koskaan myy niitä kortteja, vaan antaa ihmisille, joista pitää. Tunnistin Ianin kynsistä kitaristiksi (siis veljeni kertoi, että hänellä on toisessa kädessä pitkät kynnet – kuten minulla – ja arvelin, että hän soittaa kitaraa, tarkistin asian hänen nettisivuiltaan).

Ymmärsin englantia yllättävän hyvin. ensimmäisellä luennolla mietin, miksi hitossa pakotan itseni istumaan siellä, kun en tajua puhetta enkä tajua luennon sisältöä, kun en näe, mitä se taikuri siellä puuhaa. Elän vaan siinä toivossa, että jos istun riittävän pitkään englanninkielisillä luennoilla, alan vielä joskus ymmärtämään sitä. Ainakin siis Ian puhui sen verran rauhallisesti brittienglantia, että minäkin pysyin kohtalaisesti perässä. Esitystilanteissa suurimmalla osalla taikureista oli se puhetahti niin vauhdikas, että tipahdin kyydistä aika nopeasti. Poikkeus oli Pohjoismaiden mestaruuskisassa, jossa kenenkään äidinkieli ei ollut englanti ja tajusin todella yllättävän paljon.

mitä muuta sitä sanoisi? taikapäivien tavoitteena kohdallani oli saada lisää tulta harrastukseen, se ainakin toteutui – ei vähiten siksi, että sain viikonloppuna kaksi keikkapyyntöä. Varmaan puolet tapaamistani taikureista tulivat hehkuttamaan minulle viime Taikapäivillä pitämääni kisaohjelmaa. Ilmeisesti olin jäänyt mieleen. Nyt yritän vain malttaa pysyä vielä viikon erossa taikajutuista, koska musadiplomi olisi pakko saada valmiiksi.

Edit: Yksi taikaharrastuksen hienoimpia puolia on se, että niitä ammattitaikureita ja ulkomaalaisia huippuja ihan oikeasti tapaa käymällä taikuritapaamisissa ja -konferensseissa. Kuinka monessa muussa harrastuksessa voi esikuviaan tai innoittajiaan tällä tavoin tavata? Okei, minulla ei selkeästi itselläni ketään esikuvaa tai innoittajaa taikuudessa ole - tiedän taikureista yleisesti todella vähän - mutta niiden huippujen tapaaminen on silti mahtavaa. Istuin Jarmo Luttista vastapäätä juhlaillallisella, sain sen tosin tietää vasta sen jälkeen. Kävin juttelemassa Simo Aallon kanssa ja hän sanoi: "Kiva nähdä taas."

Kuulumisia

- Suoritin viime viikolla 3/3-kitaratutkinnon arvosanalla korkea kiitettävä (4/5).
- Äänitaideteokseni musiikit vaativat vielä viilausta, sitten se alkaa olla vikojen musajuttujen äänittämistä ja editointia valmis. Musadiplomi pitäisi palauttaa opettajalle viimeistään ensi viikon perjantaina.
- Englantia opiskelen taas kovasti, läpi pitäisi päästä.
- Lähden pääsiäisen viettoon Kouvolaan Taikapäiville. Ehkä taikuusharrastus saa sieltä taas uutta tuulta alleen.
- Todennäköisesti en ota ensi syksylle yhtään kurssia lukiossa, joten saan miltei kokonaisen välivuoden.
- En tiedä, mitä teen välivuotenani: hanttihommat, kuten kaupan kassana oleminen, ei sokkona onnistu. Jotain hulluja suunnitelmia kuitenkin on, niistä kerron ehkä lisää vasta sitten, kun teen jotain päätöksiä.
- Scrap my book –kurssilla olen päässyt sitomaan kirjaa. se on kansia ja tekstejä vaille valmis, sidonta on siis jo tehty. Kirjansidonta oli hauskaa.
- Nautin kevään tulosta, lumien sulamisesta ja lämpimästä ilmasta. Paikat näyttää taas kovin erilaisilta ilman lunta ja liikkumiseen on pitänyt tavallaan totutella uudestaan. Odotan innolla hiekoitushiekkojen puhdistamista, jotta pääsen rullaluistelemaan. Valitettavasti vaan saatan joutua odottamaan kesäkuulle.

Pitkään kirjoitusväliin ei ole mitään syytä. nytkään ei oikein tunnu olevan sanottavaa. Nautin keväästä, siivoan ja suunnittelen mahdollista huoneen uudelleen sisustamista nyt, kun voin hankkiutua eroon tuosta reilusta viidestä hyllymetrillisestä matikan kirjoja, eikä minun siis enää tarvitse sisustaessa miettiä, mihin saan kirjani mahtumaan. Tein pyörälleni keväthuollon (sillä ei ole ajettu puoleentoista vuoteen, mutta josko tänä kesänä…) ja haluaisin parvekkeelleni riippumaton.

Kävin tiistaina katsomassa Ryhmäteatterissa Eduskunta –näytelmän ja nautin siitä kovin, rankkaa settiä. tapasin sairaslomalla olevan kirjallisen ilmaisun opettajani ja onnistuin tiputtamaan keppini katsomon alle. Moneen paikkaan olen kepin unohtanut tai kadottanut, mutta Ryhmäteatterin katsomon alainen maailma on niistä ehkä yksi kummallisin. En olettanut siinä lattiassa olevan reikää. Onneksi teknikkoheppu pelasti keppini sieltä ja narikkamies viihdytti meitä sillä välin.

Tarvitsisin "karvalankaa", mutten löydä sellaista mistään. Kävin viime viikolla kahdesta lankakaupasta etsimässä. Toisesta ei löytynyt mitään, toisesta löytyi, mutta aivan väärän värisiä. Haluaisin siis lankaa, joka olisi karvaista tai oikein kunnolla pörröistä. mutten tahdo valkoista, pinkkiä tai vaalean sinistä. Jotain vähemmän hempeää, kiitos. Netistä löysin "karvalanka"-hakusanalla jotain, mutten oikein tiedä niistä sitten. Enkä väreistä tiedä, koska ne on ilmaistu vain numerokoodein. Pitäisi kai opetella tuo värien numerointi ulkoa. Minulta löytyy valkoista karvalankaa ja hätätapauksessa voin käyttää sitäkin, jos mitään muuta ei löydy. Mutta jos joltain teistä lukijoista sattuisi löytymään ylimääräistä karvaista neulontalankaa tai tiedätte, mistä sellaista voisi saada, otan kaiken tiedon mielelläni vastaan.

Lahjoittaako rahaa pankkiautomaatilla?

Nyt on aivan pakko tarttua ajankohtaiseen aiheeseen, koska se vaikeuttaa hitusen itsenäistä elämääni.

Kaikki Suomessa olevat Otto-automaatit, joihin olen tähän mennessä törmännyt, ovat toimineet samalla tavalla. Osaan siis itse nostaa automaatista haluamani summan rahaa ongelmitta. Tai siis tähän saakka olen osannut.

viime torstaina yrittäessäni kiiruhtaa junaan (olin myöhässä ratikkakuskin takia, joka ei vastannut kysymykseeni) piti minun nostaa automaatista rahaa, jotta voisin maksaa lippuni junassa. Näppäilin tuttuun tapaan pinkoodini ja valitsin nostettavan summan, mutta sitten ei enää tapahtunutkaan mitään. Kiskaisin kortin pihalle ja yritin uudestaan, samoin tuloksin. Kolmaskaan kerta ei auttanut. Ajattelin automaatissa olevan vikaa ja missasin junani.

Lauantain Helsingin sanomat kertoivat, miksen saanut automaatista rahaa pihalle.

Minusta on aivan mielettömän hieno idea pyytää pankkiautomaatilla käteisnostoja tekeviä lahjoittamaan euro hyväntekeväisyyteen. Siis kyllä, kannantan ideaa ja toimintatapakin on ihan hyvä. Mutta valitettavasti se estää nyt kuukauden ajaksi itsenäisen asiointini pankkiautomaatilla. Ei minua haittaisi lainkaan lahjoittaa sitä euroa hyvään tarkoitukseen, mutten onnistunut edes siinä.

tiedän tarvitsevani tämän kuukauden aikana myös käteistä, joten on kai pakko pyytää joku kanssani automaatille, kun en edes tiedä, mistä löytäisin pankin, josta voisin käydä "vanhanaikaisesti" nostamassa rahaa. Vähän ärsyttää, koska tähän saakka olen voinut senkin tehdä itse.

Jos vain Suomessa pankkiautomaatit puhuisivat, kuten Ranskassa...

Epätodellinen vapauden tunne

Ylioppilaskirjoitukset ovat tältä keväältä ohi ja olo on melko epätodellinen. Tajuan joka päivä uudelleen sen, ettei minulla ole käytännössä enää koulua (paitsi vähän englantia ja kaikkia kivoja kursseja), etten tarvitse enää ikinä noita matikakirjoja, joita huoneessani on 5,1 hyllymetriä, ettei minun tarvitse käyttää aamupäiviä ennen musiikintunteja lukemiseen… Minulla on vapaus nukkua pitkään (nautin!) ja tehdä kivojakin asioita. Tästä suuresta vapaudesta pitää nyt nauttia seuraavat kaksi viikkoa, sitten alkaa seuraava jakso, jossa rutistetaan englantia.

Tämä tuleva kaksi viikkoa on kyllä ehkä ihan parasta ikinä. Viikonlopun olin Näkövammaisten kulttuuripalvelun järjestämällä kuunnelmakurssilla, jossa YLEn äänisuunnittelija Anders Wiksten opetti äänisuunnittelua. Eilen kurssin jälkeen olin ihan pähkinöinä kaikesta äänisuunnitteluun ja –editointiin liittyvästä hommasta. Tämä loppu aika ennen ensi jaksoa täyttyykin musiikista, kirjoittamisesta, äänittämisestä, editoimisesta, äänittämisestä, musiikista, editoimisesta, musiikista… Minulla on nyt siis aikaa tehdä ”äänitaideteokseni” loppuun; saan tällä viikolla palautetta teksteistäni, väännän raivolla musiikkia kasaan ja olen värvännyt ihmiset lukemaan runoja nauhalle. Haluaisin saada sen materiaalin mahdollisimman nopeasti koottua, koska tahdon päästä editoimaan!

Oman ääniteokseni lisäksi musiikkia on, koska meillä on musaproggiksemme viimeiset harjoitukset ja keikat tämän parin viikon sisällä. Sen lisäksi olen itse menossa katsomaan kai ainakin kahta keikkaa. Reilun kahden viikon päästä suoritan myös kitarassa 3/3-tutkinnon, joten soittaminen ei liene yhtään pahasta.

*******

Kuten varmaan aika monen muunkin bloginpitäjän mielestä, minustakin on mielenkiintoista silloin tällöin katsoa, millä hakusanoilla ihmiset ovat blogiini löytänyt. Siellä oli muutamia ylioppilaskirjoituksiin liittyviä hakusanoja, kuten ”millainen paita ylioppilaskirjoituksiin” tai ”tekstitaito 2011” sekä muita lukio-opiskeluun liittyviä juttuja. eniten minua kuitenkin hämmentää se, että suurin osa Googlen kautta blogiini päätyneistä ovat käyttäneet hakusanana nimeäni, ”Ronja Oja blogi” tai blogini nimeä. Pitäisikö tästä päätellä jotain?

*******

Saan tänään tietää äidinkielen esseen alustavat pisteet ja viimeistään keskiviikkona psykologian alustavat pisteet, yhteiskuntaoppikin tulee kai piakkoin. Laskujeni mukaan minulla on teoreettiset mahdollisuudet saada pitkästä matikasta m, mutta siitä nyt ei oikeasti voi vielä tietää mitään, koska en voi varmasti sanoa saavani täysiä pisteitä niistä tehtävistä, joiden vastaukset olivat oikein. tällä panostuksen määrällä m olisi parempi kuin olisin koskaan osannut odottaa.

Ehkä minusta vielä tulee ylioppilas

Täytyy tämä ilosanoma nyt täälläkin käydä kertomassa: pääsin englannin uusintakokeestani läpi! Torstaina kokeen jälkeen en olisi ihan uskonut.

Eihän minun tarvinnutkaan käydä kurssia kuin kahdesti ja tehdä koetta neljästi. Se tehdyn työn määrä on nyt kyllä suoraan verrannollinen ja korreloi positiivisesti tämän onnen tunteen kanssa; harvemmin sitä on ihan näin riemuissaan vitosesta.

Nyt minulla ei ole enää englannista etenemisestettä, joten edessä on ensi jaksossa yhden englannin kurssin itsenäinen uusiminen ja toisen kurssin käyminen ihan tunnilla istuen. Ennen syksyn kirjoituksia menen myös käymään Englannissa. Jos joku tänään kysyisi, lupaisin puhua koko viikon paikallisten kanssa, mutta ehkä taas kesäkuussa en uskaltaisikaan.

Kiitos kaikista bloginkin kautta tulleista tsemppauksista englannin suhteen (melkein meinasi unohtua).

Ei minulla tänään muuta.

Hei, olen luuseri. Hauska tutustua.

Viime aikoina olen tuntenut itseni luuseriksi, vähintäänkin kovakalloiseksi idiootiksi. tunnen olevani rasitteeksi ihmisille; ei riitä, että olen sokko ja siksi aiheutan lisätyötä, olen vielä tyhmäkin.

En päässyt englannin kurssista läpi, jonka kävin viime jaksossa uudestaan. Sain pari viikkoa sitten tietää hylätystä arvosanastani. Ylihuomenna on uusintakoe, josta on PÄÄSTÄVÄ läpi, mikäli meinaan kirjoittaa englannin ja selviytyä lukiosta pois ensi jouluksi. Kuudesta pakollisesta kurssista saa korkeintaan kaksi olla hylättyjä, minulla on kolme ja yksi vielä käymättä. Tämä uusintakoe pitäisi saada hyväksytysti suoritettua, jotta edes pääsen sille viimeiselle kurssille.

Ensi jaksossa olisi siis tarkoitus käydä viimeinen pakollinen kurssi ja samalla uusia yksi hylätty kurssi, jotta voisin saada siitä viimeisestä kurssista nelosen (opettaja arveli, etten pääse siitä läpi). tämä siis vaatii sen, että ensin läpäisen ylihuomenna olevan kokeeni. Jos en onnistu suorittamaan näitä kursseja tänä keväänä, opiskelen sitten varmaan kesällä. Jos nimittäin en pääse kirjoittamaan englantia syksyllä, on minun aloitettava kirjoittaminen alusta, sillä englanti on minulla pakollinen aine ja syksyn kirjoituskerta olisi kolmas. Kirjoituskertoja ei siis saa olla enempää kuin kolme.

Luuseritunnetta on kovasti lisännyt se, että – vihdoin ja viimein – olen kysellyt koulusta tukiopetusta. Vastauksiksi olen saanut epämääräistä selittelyä, en mitäään tarkkaa. Kiitos individualistisen kulttuurimme aivoihini on syöpynyt ajatus siitä, että ihmisen on pärjättävä yksin ja jo avun pyytäminen englannin opiskeluun oli hyvin korkean kynnyksen takana. Eikä edes riittänyt, että kysyin opettajaltani tukiopetusmahdollisuudesta, olen nyt vinkunut asiaa jo suunnilleen koko koulumme tukitiimille (opot, erityisopettaja, koulupsykologi, rehtori). Mitään selkeää en ole vieläkään kuullut. Toivottavasti siellä jotain tapahtuu, en nimittäin rehellisesti usko itse selviäväni yhdestä uudesta kurssista ja toisen kurssin uusimisesta, jos en saa mitään tukea miltei heprealta vaikuttavaan kieleen.

Jos olisi joku selkeä diagnosoitu oppimisvaikeus, joka selittäisi ongelmat vieraiden kielten kanssa, vaikka äidinkieli sujuukin kiitettävästi, ei tarvitsisi tuntea itseään näin avuttomaksi luuseriksi. Tunnetta ei yhtään helpota ihmisten kummastelut siitä, että kirjoitan englannin lyhyenä tai siitä, miten joku voi olla osaamatta englantia. Järjellä tiedän, ettei ole noloa tai typerää olla lukiossa tukiopetuksessa (jos sitä nyt koskaan edes tulen saamaan) tai huono jossain kielessä, mutta tällä tunteella ei ole hirveästi järjen kanssa tekemistä. Jos olisin huono ruotsissa, se olisi sosiaalisesti elpompaa ja ihmiset ymmärtäisivät sen paremmin, pitäisivät ehkä syynä motivaation heikkoutta. Joo, ei minulla ruotsikaan hyvin suju, mutta niistä kursseista olen ainakin päässyt läpi. ehkä minua englanninkin suhteen voi osin syyttää huonosta motivaatiosta, mutta se ei kyllä taatusti selitä kaikkea. Sitä paitsi motivaationi tuon kielen oppimiseen on noussut oikein huimasti, kun siitä nyt on kiinni koko valmistumiseni.

Englannin uusiminen on pistänyt myös ylioppilaskirjoitusten lukuaikataulun melkoisesti uusiksi. Eilen oli äikän esseekoe, huomenna psykologia, ensi viikolla matikka ja yhteiskuntaoppi. Matikkaa en ole vielä lukenut yhtään,sillä olen keskittynyt kahteen reaaliini ja tuohoniänikuiseen englantiin. En myöskään osaa arvioida, miten hyvin osaan psykologiaa tai yhteiskuntaoppia. Sen näkee sitten.

Pelkokynnyksiä ja urheilua

Tämä on taas näitä asioita, joiden ääneen sanominen (tai kirjoittaminen) kuulostaa vähän hölmöltä: tänään kävin ensimmäisen kerran yksin uimahallissa. Voihan tietysti olla, ettei joku vaan koskaan tule käyneeksi yksin uimassa, vaan aina on seuraa, mutta silloin se ei johdu uskalluksesta tai muusta sellaisesta syystä. Olen asunut syyskuusta lähtien käytännössä ihan uimahallin vieressä ja varmaan ihan yhtä kauan suunnitellut meneväni uimaan. Siinä on kuitenkin ollut aika iso pelkokynnys.

Päätin, että tänään viimein ylitän sen pelkokynnyksen. Ei ole ensimmäinen kerta, kun päätän tehdä niin. Nyt kuitenkin olin jo aika monta kertaa tehnyt mielikuvaharjoittelua uintireissustani – olen käynyt päässä läpi reittiä kotoa uimahallille ja uimahallin sisätiloja – että oli jo pakko uskaltautua. Pakkasin uintirepun edellisenä päivänä valmiiksi ja laitoin herätyskellon soimaan puoli seitsemältä, eli täysin kouluttomana päivänä aika aikaisin. Herätyskellon soidessa meni hetki tajuta, miksi kummassa minun muka pitäisi nousta ylös. Olin suunnitellut olevani uimahalilla seitsemältä, mutta siinä aamun pohdinnoissa (”menisinkö sittenkään uimaan, jos jäisin vaan nukkumaan”) meni aikaa niin, että lähdin kotoa vasta seitsemältä. Rapun ovesta astuessani ajattelin vaan: ”Täytyy ottaa nenästä kiinni ja sukeltaa.” (Tuo ajatus on jostain kirjasta tahi muusta kirjallisesta tuotoksesta, mutten muista yhtään, mistä. Jos joku muu tunnistaa, niin kertokoon – saadaan sitten lähdetiedot kuntoon…) Päätin myös, että jos en löydäkään uimahallille, tulen vaan kotiin. Yrityskin on jo parempi kuin ei mitään.

Kun opettelin uimahallireitin, ei lumesta ollut vielä tietoakaan. Niinpä nyt matkaaminen kohti hallia oli vähän sellaista ”ei oikeasti hajuakaan, missä olen, mutta tuohon suuntaan” –tyylistä. Olin ihan hukassa ja jonkin aikaa edes takaisin kuljettua arvelin melkein tietäväni, mikä meni pieleen ja mihin minun pitäisi suunnata, mutten jotenkin enää jaksanut yrittää vaan päätin mennä takaisin kotiin. Siinä seistessäni kuitenkin yksi koiranulkoiluttaja (edellisen koira vaan haukkui minulle) kysyi, tarvitsenko apua. Hän opasti minut uimahallin ovelle ja viimeistään silloin tajusin, missä olin mennyt vikaan.

Silloin, kun hallin sisätiloja opettelin, oli siellä ihmisiäkin sen verran, että kassa löytyi muuta menoa kuuntelemalla helposti. Vähän seitsemän jälkeen tiistaiaamuna ei ollut aulassa ketään. Kesti hetken, ennen kuin osasin suunnata kassalle. Lipunmyyjätyyppi kysyi, olenko käynyt siellä ennen. Vakuutin käyneeni mutta ilmaisin myös epävarmuuteni siitä, löydänköhän sittenkään oikein mitään. Onnistuin jotenkin vaikuttamaan hyvin epätoivoiselta ja –onnistuvalta yksilöltä, kun laukkujanikin pudottelin koko ajan, joten kassatyyppi ohjasi minut portille, jolle piti korttia näyttää. Siitä eteenpäin olinkin taas oman onneni nojassa.

Onneksi seitsemän jälkeen tiistaiaamuna ei ole paljon porukkaa. Vapaa kaappi oli siis helppo löytää. Katsoessani kelloa olin vähän hämmentynyt: kaikesta eksymisestä ja säädöstä huolimatta oli kulunut vain 20 minuuttia siitä, kun lähdin kotoa.

Jossain vaiheessa jo ajattelin, että tämä uintireissu vaatii niin paljon omien pelkokynnysten ylittämistä ja on kovin stressaava, että jos halliin saakka löydän, istun vaan pukuhuoneessa hengittelemässä – korkeintaan käyn suihkussa – ja lähden pois. Mutta ehei, kyllä sinne uimaankin sitten piti päästä. Vapaa suihku oli helppo löytää (sen jälkeen, kun oli löytänyt vapaan tötsän tavaroilleen) sieltä, mistä ei kuulunut suihkun ääntä. tietysti minulla oli myös keppi matkassa, etten nyt ihan vaan törpöltä ihmiseltä vaikuta. Uimavalvojan tiskiltä sain ”radalla näkövammainen” –kyltin ja valvojaheppu opasti minut melko tyhjälle radalle. Hänkin kysyi, olenko käynyt siellä aikaisemmin. ”Joo, mutten koskaan ennen yksin.”

Tämän uintireissun tarkoituksena oli aloittaa aamu reippaasti ja vähän vetreyttää lihaksia. En siis jaksanut kauhean kauaa uida, sain ne lihakset riittävästi vetreytymään. Suuntaaminen kepin, juomapullon ja näkövammaisesta uimarista varoittavan kyltin kanssa takaisin uimavalvojan tiskille oli aika jännää. Uimahallissa on paljon hassuja kaikuja ja kun menossa oli joku vesijumppajuttu, musiikki ja vetäjän puhe mikkiin vähän vielä toi lisäelementtejä äänimaailmaan. Löysin kuitenkin takaisin oikeaan paikkaan ja suihkutiloissakin vielä sille tötsälle, jossa tavarani oli. oma kaappikin löytyi. Olin uinut vaan puolisen tuntia, mutta tänään se oli jo ihan riittävä.

Kotimatka oli melkein yhtä jännittävä kuin menomatkakin. Sattumalta löysin tieltä toiselle tielle nousevat portaat, joita en edes etsinyt. Päätin kuitenkin käyttää niitä, sillä en suinkaan ole varma, olisinko löytänyt lumihangesta sitä koloa, josta menee liukas polku ylämäkeen ja rappuni viereen. Ehkä porrasreitti oli hitusen pidempi, mutta ainakin siten löysin kotiin.

En tiedä, voiko elämässä tulla enää vastaan mitään pelottavaa tai hankalaa, kun tämäkin on nyt tehty. Itsensä ja omien pelkojensa ylittäminen on aika antoisaa.

*******

Lauantaina kävin yleisurheilukisoissa, siis ihan urheilemassa. Siitä on jotakuinkin 3,5 vuotta, kun lopetin yleisurheilun treenaamisen. Lukion aikana liikuntaharrastuksenani on käytännössä ollut vaan koulun portaat. en siis kauhean tarkkaan tiedä, mikä sai minut lähtemään kisoihin. Juoksin 60 metriä (hallikisoissa se on lyhin pikamatka) ja hyppäsin pituutta. Olin käynyt noin puolitoista viikkoa ennen kisoja entisen valmentajani kanssa vähän treenaamassa ja katsomassa, toimiiko meillä kummallakaan enää juoksu ja erityisesti toimiiko se yhdessä. Tämän yhden harjoituksen pohjalta oli oikein hauskaa juosta 60 metriä samassa ajassa kuin neljä vuotta sitten ja hypätä pituutta pidemmälle kuin koskaan ennen kisoissa. Treenaaminen on lahjattomille tai sitten Kallion lukion portaat on hyvä harrastus. (Koska muita sokkonaisia ei kisoihin osallistunut, tuloksena oli kaksi sm-kultaa. ensimmäiset yleisurheilukultani aikuisten kisoista. Aika huvittavaa.)

*******

Tekisi vähän mieli angstata englannista, mutta senkin ajan voin käyttää hyödyllisemmin ja lukea englantia. Tosin lähden kyllä ostamaan pikkusiskoilleni synttärilahjoja... Minulla on siis pienoinen englanti-ongelma taas tällä hetkellä, muttei siitä sen enempää.