Viikko vanhan musiikin parissa

Olen ollut tämän viikon vanhan musiikin kesäkurssilla Karjaalla. Koskaan ennen elämässäni en ole treenannut näin intensiivisesti: tiistaista lähtien olen soittanut 8-9 tuntia päivässä, eilen, kurssin viimeisenä kokonaisena päivänä jo sentään vähän vähemmän. Erityisesti vasen käsi alkaa vähän jo valittaa rasituksesta. Itsekseni treenatessa soittoasento ei myöskään ole ollut mikään erityisen hyvä, ja olinkin melko kokonaisvaltaisessa jumissa aina välillä. 

Tämän viikon aikana olen tehnyt henkilökohtaisen omaksumisennätyksen mitä musiikkiin tulee. Koska sokkona en pysty lukemaan nuotteja (tai tabulatuuria) soittaessani, minun on soitettava aivan kaikki ulkoa. Päädyin kamarimusiikkiyhtyeeseen, jonka kappale valittiin vasta kurssilla, joten en ollut voinut harjoitella sitä etukäteen. Samoin hieman suuremman renessanssiorkesterin kappale päätettiin vasta ensimmäisenä päivänä. Omilla soittotunneilla opettelimme myös yhden uuden kappaleen. 

Opettelin siis neljän päivän aikana yhden helpohkon soolon (ihme polyfoniaa, välillä vaikea hahmottaa), yhden kamaribiisin säestyksen (Dowlandia, lähentelee sooloa se säestysstemmakin) ja yhden sinfonian soinnut. Monet täällä työstävät tämän kurssin aikana useampia kappaleita kuin minä, mutta ne soittavatkin nuoteista (yritin ehdottaa renessanssiorkesterille, että loppukonsertissa kaikki soittaisivat ilman nuotteja - ei mennyt läpi). Olen henkilökohtaisesti aika tyytyväinen suoritukseeni. Torstaina meinasi kyllä usko loppua kesken etenkin tuon orkesterikappaleen kanssa, mutta harjoituksissa se yhtäkkiä valkenikin minulle (en todellakaantainnut kyllä aina soittaa oikeaa sointua...). 

Luuttua soitetaan lähinnä tabulatuureista, jotka saan yhdellä ohjelmalla käännettyä itselleni pisteille, käytännössä txt-tiedostoksi. Niinpä olen pistänyt pistetabit Dropboxin kautta kännykkään ja yhdistänyt pistenäytön siihen bluetoothilla. Samoin orkesteribiisin muistiinpanoni (niitä ei voi kutsua nuoteiksi) on minulla puhelimessa. Olen kokenut orkkatreeneissä yhteenkuuluvuutta, kun minullakin on ollut nuottiteline. Mukana kulkeneissa muistiinpanoissa oli sekin äärimmäisen hyvä puoli, että kun käskettiin aloittaa tietystä tahdista, pystyin katsomaan, mikä se mahtaa olla ja olin täysin messissä. 

Kuljin siis puhelimen ja pistenäytön kanssa melkein koko ajan. Puhelin toimi myös äänityslaitteena, koska mukanani olleet akkupatterit eivät enää ihan toimineetkaan, joten en voinut käyttää Zoomia. Mutta ihan hyvin se iPhone tuollaisissa treeniäänityksissä pelittää. 

Hienoa on muuten sekin, että opin meidän kurssikeskuksesta kaikki tarpeelliset reitit ensimmäisenä päivänä, joten pystyin varsin hyvin kulkemaan itsekseni (ei kellään olisi oikein ollut aikaakaan minua joka paikkaan opastaa). Lähdin siis kurssille rohkeasti ilman avustajaa, mikä oli ehdottomasti oikea ratkaisu (ilmoittautumisen jälkeen laitoin vain järjestäjille viestiä, että olen muuten tulossa enkä muuten nää ja aion pärjätä ilman avustajaa - ei kai haittaa). Maanantaina pistin pari paikkaa myös BlindSquareen muistiin, mutten hyödyntänyt kuin kerran yhtä paikkaa. Niistä voi sitten olla enemmän hyötyä, jos (kun) menen samalle leirille uudestaan, enkä enää muistakaan paikkoja kunnolla. 

Eilen oli vielä loppukonsertti Karjaan keskiaikaisessa kirkossa, jonka jälkeen aivan mahtava illanvietto. On käsittämätöntä, miten sitä voikaan tuntea olonsa niin tervetulleeksi ja kotoisaksi seurassa, josta aikaisemmin tunsi vain yhden. Minusta pidettiin myös varsin hyvin huolta, kun esimerkiksi loppukonsertissa vieruskaveri kertoi aina, mikä kappale on seuraavana tiedossa ja ketkä lavalle menevät. Toki välillä oli jo vähän turhaakin huolehtimista, kuten niin usein porukassa, jossa ei ole totuttu sokkoihin. Onneksi osaan myös kieltäytyä avusta.

Yritin kuvata vielä luuttunikin ihan vain siksi, että jostain syystä en saa puhlimen Blogger-sovellukseen liitettyä tekstiä, ellen ensin pistä mukaan kuvaa (kirjoitin tämän alunperin puhelimella). En tiedä, miten hyvin onnistuin luuttuni kuvaan saamaan.
Tulipa tähän tekstiin taas paljon sulkuja...

Induktiolieden selätys

Uusi kotini tutustutti minut tosiaan samalla myös itselleni uudenlaiseen lieteen, induktioon. Tässä liedessä oli - näin sokkokäyttöä ajatellen - pienenä haasteena hipaisunäppäimet. Toki myös levyt, jotka ovat vaan samassa tasossa olevaa pintaa, on vähän vaikea löytää, mutta kyllä niiden rajat sen verran tuntuu, että tarkasti tunnustellen kattilan saa kohdalleen.

Niiden hipaisunäppäinten takia mietin, mahdanko onnistua lainkaan tuon käytössä. Kuitenkin ongelma ratkesi ns. kuplatarrojen avulla: kuplilla on merkitty kaikki tarpeelliset näppäimet. Tuollaisia merkitsemiseen tarkoitettuja tarroja on myös vähän muunkin muotoisia kuin pelkkiä kuplia (myös eri värejä löytyy). Minulla ei kuitenkaan ole kuin tuota yhtä. Nyt olisi ollut jopa hyötyä erilaisista tarroista, niin olisi voinut merkitä plus- ja miinus-nappulat eri tarroilla. Menee se näinkin. Ehkä elokuussa apuvälinemyymälän taas avauduttua käyn ostamassa erilaisia merkkaustarroja.

Noilla kuplilla on minulla merkitty mikrossa minuutteja, pyykkikoneessa pari ohjelmaa, tiskikoneessa myös oikea ohjelma, ompelukoneessa käyttökelpoisimmat ompeleen tiheydet... Kaikenlaista. Sellaiset laitteet, joissa manuaalisesti väännetään jotain kiekkoa oikeaan asentoon, on vielä aika helppoja käyttää sokkona ja tarvittaessa merkata. Valitettavasti vaan enenevissä määrin kaikki taitaa olla jotain näytöllisiä vehkeitä, jolloin käyttö sokkona vähän vaikeutuu. Ehkä kuitenkin onnistun vielä löytämään tiskikoneen, jota pystyn käyttämään.

Tässä vielä kuva havainnollistamaan näppäinten merkkailuja. Enää pitää vaan osata laskea, montako kertaa nappia painaa. Keskellä oleva teippi yritti estää ajastimen käytön, mutta se tuntee kosketuksen teipin läpikin. Tiedänpähän ainakin, mistä kohtaa ei kannata hiplailla. Näillä merkinnöillä onnistuin eilen kokkaamaan itselleni ruokaa. (älkää välittäkö sormenjäljistä kuvassa, en minäkään välitä.)

Uusia tuulahduksia

Tämän kuun alussa tuli viisi vuotta siitä, kun muutin lähes maalaistollona Helsinkiin.

Samana päivänä sain plakkariini jo viidennen osoitteen Helsingissä. Tätä vauhtia tunnen muutaman vuoden kuluttua tämän kaupungin läpikotaisin.

Muutan nyt asumaan ensimmäisen kerran yksin. Pieneen, söpöön kaksioon, josta on urheilukentälle kilometri (mutten pysty kulkemaan sitä matkaa kävellen yksin, koska ensimmäisen tienylityksen valot eivät pidä ääntä ja tie on vähän liian riskaabeli ylitettäväksi ilman tietoa valoista). Vierestä löytyy myös kulttuuria ja muuta ajanvietettä. Sekä bussipysäkki, josta menisi bussi kätevästi sinne, missä Tuusulassa asuin. Valitettavasti äitinikään ei asu enää siellä, joten enpä paljoa hyödy.

Mitä tämä muutto käytännössä tarkoittaa? No, ei kovin paljoa mitään ihmeellistä. Toki tässä on nyt tullut opeteltua ennen liikkumistaidonohjaajan kesälomia muutamia tärkeimpiä reittejä, kuten ruokakauppoja ja ratikkapysäkkejä. En siis kuole nälkään enkä joudu kärsimään mökkihöperyydestä. Koska kaksioni vessa on niin kompaktin kokoinen, että siellä mahtuu juuri ja juuri kääntymään, joudun luopumaan pyykinpesukoneesta ja alkaa käyttää pesutupaa. Vielä on epäselvää, miten pystyn käyttämään pesukonetta. 20 sentin kolikoita olen kyllä keräillyt jo muutaman viikon, koska kone toimii niillä. Pesutuvan varaaminen taas toimii merkinnällä vihkoon, joten pyykkivuoron hommaamiseen tarvitsen aina avustajaa. Ehkä varailen kuukauden vuorot valmiiksi. Muutenkin kompakti asunto pistää myös tiskikoneeni vaihtoon (ei kukaan haluaisi ostaa käytettyä 60 cm leveää konetta minulta pois?).

Vastaan tuli myös induktioliesi. Senkin käyttö on vielä varsin kyseenalaista: lieden etureunassa on hipaisunäppäimet. Jotenkin pitäisi saada niihin merkintöjä, jotta käyttö olisi edes teoriassa mahdollista. Hienoa kiertoilmauuniani sen sijaan olenkin jo ehtinyt käyttää. Hämmentävää ääntä se pitää. Mutta jos minä olen selvinnyt puolitoista vuotta kaasuhellan käytöstä, enköhän tuon induktionkin selätä. Tosin pitää ostaa ainakin yksi uusi kattila.

Kuukauden verran minulla on kaksi asuntoa. Hoidan muuttoni pääosin kävellen tai ratikalla, vähän kerrallaan. On vaikea päättää, mitä oikein pakkaisin seuraavaksi. Todennäköisesti olen jossain vaiheessa aivan sekaisin siitä, mistä mitkäkin tavarat löytyvät.

*******

Minä, joka olen aika pitkään sanonut, etten aio hankkia opaskoiraa, olen tätä nykyä opaskoirajonossa. Niin se mieli muuttuu. Olen tajunnut, miten monissa tilanteissa koirasta voisi olla hyötyä. Edelleenkään en ehole ihan hirveän innoissani aamulenkeistä, mutta noin yleisesti ajatus enemmästä kävelemisestä ja koiran lenkittämisestä ei enää tunnu niin kovin rankalta. Ainakin pystyn helpommin kulkemaan vieraammissa paikoissa, kun on mukana silmät, jotka etsivät suojatiet.

Opaskoirajonossa voi vierähtää vuodesta kahteen, eli ihan heti en ole hännänheiluttajaa vierelleni saamassa.

Sokko somen sokkeloissa

Tässä taannoin keväällä Ylellä oli juttua sokeasta sosiaalisessa mediassa. Nyt yhden Urheilija ja (sosiaalinen) media –luennon istuneena ja uusia aluevaltauksia tehneenä ajattelin jakaa omia ajatuksiani aiheesta.

Ensinäkään minusta sokea somettaja ei ole mikään kummajainen. En minä vaikka Facebookiin muutama vuosi sitten liittyessäni miettinyt, voinko mennä sinne mukaan. IRC-Galleriakin oli silloin yläasteikäisenä kovassa käytössä. Molemmissa kuitenkin minusta pääpaino on yhteydenpidolla ja asioiden jakamisella, Galleriassa paljon myös keskustelulla. Kun sivut kerta toimivat apuvälineillä, ei mukanaolossa ole mitään ongelmia.

Twitteriin päädyin viime vuonna. Vasta tänä vuonna olen siellä vähän enemmän aktivoitunut (vaikka profiilikuvani edelleen onkin vaan muna). Ensin se tuntui todella sekavalta ja oudolta kanavalta, mutta sitten, kun älysin ladata iPhoneen Twitter-sovelluksen, on sekin alkanut maistua. Verkkosivu apuvälineillä oli aika kaoottinen, mutta sovelluksen kanssa homma toimii paaaaaljon näppärämmin ja mukavammin. En ehkä vieläkään ole täysin sinut sen homman kanssa, mutta kovasti yritän. Välillä minusta on alkanut tuntua jo siltä, että 140 merkin twiittien kirjoittaminen sujuu kätevämmin kuin kokonaisen blogitekstin (ehkä siksikin olen täällä ollut hiljaisempi).

Sitten se uusin aluevaltaukseni: Instagram!

Tässä kohtaa voi ehkä ihan syystäkin kysyä, mitä ihmettä sokko tekee instagramissa. En tiedä vielä kunnolla itsekään. Kuvien jakaminen minusta on hauskaa. Toisinaan kuvilla kertoo asioita helpommin kuin tekstillä, toisinaan ne värittävät mukavasti sanomaa. Toki muiden jutut Instagramissa jäävät minun osaltani vähän vähemmälle huomiolle. En myöskään tiedä, onko siellä oiekasti jotain tiettyä ”tyyliä” kuvilla. En tiedä, näyttääkö minun kuvani siellä kuvavirrassa yhtään samoilta kuin muiden. Enkä edes aina tiedä, mitä niissä kuvissani oikeasti on. Mutta silti! Haluan myös näyttää, ettei sokeus estä kuvaamista ja hyvin paljon kuviin perustuvaan some-viestintään osallistumista.

Tässä kuvien jakamisessa melkein lyömätön apuväline on TapTapSee – sovellus, joka kertoo (ainakin suunnilleen) mitä kuvassa on. Kierrätän aina ottamani kuvat sen kautta, ennen kuin jaan ne kaikelle kansalle nähtäväksi.

Videopostauksiakin haluaisin vähän enemmän tehdä… Ehkä minun pitää oikeasti ostaa videokamera. Toki iPhonestakin johonkin on, mutta en minä sillä jaksa videoita ottaa.

(Twitteristä ja Instagramista minut löytää @RonjaOja. Kätevää, kun on sen verran lyhyt nimi, ettei se vie kokonaisenakaan hirveästi merkkejä twiitistä.)

Meitä on moneksi

Yksi on hyvä matematiikassa, toisella on pettämätön värisilmä. Joku soittaa kuulemansa melodian tuosta noin vain, joku toinen rakentaa käsillään kauniita esineitä. Kolmas osaa sujuvasti useita kieliä ja neljännellä on hillitön lavakarisma.

Osa asioista on opittavissa, toiset saadaan syntymälahjoina. Nekin taidot, jotka kortteja jaettaessa jäivät vähiin, voivat elämän myötä kehittyä. Mutta jokaisella on oma vahvuutensa, jokainen on jossain hyvä. Kaikkien ei tarvitse tai kuulukaan osata samoja asioita.

Jonkun vahvuudet näkyvät käytännön asioissa, jonkun toisen taas enemmän teoriassa. Mutta jokaisella on omat vahvuutensa, jotka pitää tunnistaa ja hyödyntää. Ei vähiten oman itsensä vuoksi.

Vaikka kukaan ei voi olla hyvä kaikessa eivätkä kaikki voi olla hyviä samoissa asioissa, minua ärsyttää ja harmittaa oman osaamattomuuden selittäminen jollain ominaisuudella, jolla ei oikeasti ole asian kanssa mitään tekemistä. On turha sanoa, ettei ymmärrä laitteista mitään, koska on nainen. Tai että miehenä ei kykene tekemään käsitöitä. On surullista, jos perustellaan asioiden heikompaa osaamista aivan toissijaisilla ominaisuuksilla.

Näkövammaisten keskuudessa tätä näkee harmittavan usein. Jonkun mielestä pankkiautomaatilta rahan nostaminen itsenäisesti ei ole mahdollista sokeana (paitsi juuri ja juuri nyt, kun on puhuvia automaatteja – jopa Suomessa). Jollekulle on aina toitotettu, ettei hän voi selviytyä itsenäisesti ruuanlaitosta, koska keittiö on niin vaarallinen paikka näkövammaiselle. Joku taas ajattelee, ettei pärjää itsenäisesti julkisissa liikennevälineissä, eikä uskalla edes yrittää. Valitettavasti ajatukset kumpuavat monesti ympäristön syöttämistä ajatusmalleista ja ennakkoluuloista.

Jos sitten tulee joku näkövammainen, joka kertoo tekevänsä tätä kaikkea päivittäin, saa hän negatiivisen ”supersokko”-leiman otsaansa hyvin nopeasti. Siitä maineesta voi olla vaikea päästä eroon.

Minä en ymmärrä miksi. En ymmärrä, miksei toisten esimerkkiä voisi pitää kannustavana ja rohkaisevana. Miksei silloin voisi ajatella, että ”jos tuokin pystyy ja osaa, niin kyllä minäkin opin!” Niin minä olen aina ajatellut. Ajattelen yhä. Vaikka yleisesti ottaen en pidä enää juuri mitään mahdottomana sokealle, tulee edelleen aika-ajoin sellaisia hetkiä, jolloin joku toinen on tehnyt jotain mahtavaa ja vaikeasti saavutettavaa. Niistä hetkistä saan voimaa ja halua tehdä itsekin uusia asioita, kokea kaikkea hienoa ja tavoitella unelmia, joita jotkut toiset pitävät kohdallani mahdottomina.

Voisin vaikka joskus hypätä moottoripyörällä, kuten Matt.

Sokkokokki ja munkinpaisto

Minua on aina vähän varoiteltu ja peloteltu rasvassa paistamisesta. Ehkä itsekin olen pelännyt ajatusta kuumasta rasvasta, enkä – tätä ennen – ole tainnut juurikaan edes haaveilla mistään uppopaistohommista. Mutta maanantaina päätin, että minähän paistan munkkeja.

Näin tein.

Googlaamalla löytyi ohje, jossa pidin erityisesti kohdista "Nopeampi keino tehdä rinkilöitä on tökätä pullan läpi sormi ja heiluttaa sormea, kunnes aukko on venynyt riittävän suureksi" ja "Voit myös laittaa sokerin ja munkit muovi/paperipussiin ja heilutella, kunnes sokeri on tarttunut joka puolelle". Ensimmäistä neuvoa käytin, toista sitten kuitenkaan en.

Taikina nyt syntyi ihan vanhan pullaleipurin kokemuksella (hahaa), vaikka tajusinkin vasta siinä vaiheessa, että eihän minulla olekaan sokeria riittävästi sekä taikinaan että sokeroimiseen. taikinasta tuli kuitenkin oikein hyvä. Hiiva oli tosin vähällä unohtua. Taikinan kohotessa ehti kipaista kauppaan hakemaan lisää sokeria – ja rasvaa munkkien paistoon.

Noudatin tässäkin ohjetta ja pyysin myyjältä kookosrasvaa. Sitä emme ihan löytäneet, mutta kookosöljyä löytyi. Sillä sitten. Ohjeen mukaan paistamiseen tarvitaan 700-900 ml öljyä/rasvaa, joten otin kaksi 450 ml purkkia. Kassalla vasta tuli mieleen, että taisi olla aika kallista tavaraa...

No, takaisin kotiin ja munkkeja pyörittelemään.

"”Kun öljy alkaa liikkua ja siitä alkaa nousta vähänkään höyryä, on aika vääntää lieden tehoa pienemmälle." Onneksi oli tuo höyry ohjeessa mukana. Niinpä minä odottelin käsi kattilan päällä, koska se mahtaa höyrytä. Ja sitten testimunkiksi pieni taikinanpala, plumpsis.

Kun taikinanpalanen oli ollut paistumassa noin minuutin, tulikin vastaan ensimmäinen ongelma. Koska minulla ei ole reikäkauhaa, käytin öljystä noukkimisessa haarukkaa. En meinannut ensin millään löytää koko kökkärettä. Sitten se vaan karkaili. Hetken aikaa kissaa ja hiirtä leikittyäni piti hakea toinenkin haarukka. Kahden työvälineen avustuksella sain kökkäreen noukittua, niinpä olikin ensimmäisen oikean munkin aika.

Se pitäisi kääntää. Mutta milloin? "Kun ensimmäinen puoli on ruskistunut kunnolla". Aha. Joo. Just. No, ohjeesta myös selvisi, että pieni munkki paistuu noin minuutissa. Siispä puhelin taskuun niin, että se kertoo aina minuutin vaihtuessa ja noin minuutin paisto per puoli. Kahdella haarukalla munkin kääntäminen sujui yllättävän näppärästi – paljon näppärämmin, kuin minkään kalapuikon tai nugetin tai pihvin kääntäminen pannulla on ikinä sujunut. Siinä kääntäessä myös tunsi, onko munkin pinta rapeutunut mukavasti.

Kuuntelin radiota, tanssahtelin keittiössä, join vähän simaa ja paistoin ja kierittelin sokerissa parikymmentä munkkia. Aikaa siihen toki meni, koska minulla oli paistumassa munkki kerrallaan. Niin pystyin vähän paremmin hallitsemaan tilannetta. Rasva ei syttynyt palamaan enkä minä saanut palovammoja, vaikka viimeinen munkki ei oikein tahtonutkaan tulla kattilasta pois ja räiskäytteli vähän öljyä. Paistosession jälkeen sokeria oli paljon sekä pöydällä että lattialla ja rasvaakin oli munkeista valunut siihen kattilan ja talouspaperilla vuoratun lautasen väliin. Tänä iloisena kevätpäivänä ei edes keittiön siivoaminen tuntunut vastenmieliseltä hommalta.

Lopun vappuaatosta vietän munkeista ja simasta nautiskellen (tai nakeista ja pepsi maxista, ainakin aina välissä) rauhaisasti kotona. Myös englannin kurssin kanssa täytyy vielä tehdä hommia. Manta on saanut lakkinsa, joten minäkin voisin kaivaa omani päähän.

Hauskaa vappua!

Liikuteltavien mainostelineiden kohtalo on avoin

Helsingin ja Uudenmaan näkövammaiset teki viime vuonna kunnallisaloitteen siirrettävien mainostelineiden, tuttavallisemmin A-ständien, kieltämisestä Helsingissä. Minun piti tähän aiheeseen tarttua jo silloin, mutta se on jäänyt. Nyt, kun Helsingin rakennusvirasto on pistänyt aiheesta pystyyn verkkokyselyn ja Hesarikin siitä mainitsee, aion viimein sekoittaa lusikkani tähän soppaan.

Hesari aloittaa juttunsa: ”Näkövammaiset ovat esittäneet siirrettävien mainostelineiden kieltoa - -”. Valitettavasti me näkövammaiset emme ole aivan kaikessa homogeeninen ryhmä. Minä olen nimittäin tästä asiasta aivan eri mieltä kuin se joku porukka alueyhdistyksessäni, joka on mainostelineiden kieltoa lähtenyt ajamaan.

Rakennusviraston kyselyssä kysytään esimerkiksi, elävöittääkö mainostelineet katukuvaa. Siihen en osaa vastata mitään, mutta hyötyä niistä minulle kuitenkin on. En löytäisi yhteen lähikauppaani ilman kaupan ulkopuolella olevaa ständiä. Tai löydän, jos sahaan ensin kymmenen minuuttia edes takaisin tai hiplaan talon seinää pitkältä matkalta. Nyt minä bongaan mainostelineen ja tiedän, että kaupan ovi on heti sen jälkeen.

Lähikauppani ei ole ainut, jonka löytämisessä mainostelineet ovat minua auttaneet. Tällä hetkellä se on tosin arjessani yleisin paikka, jossa hyödyn ständistä. Vieraammassakin ympäristössä ständi kertoo minulle, että ”tässä taitaa olla joku liike”. Minä en siis missään nimessä halua, että A-ständit kielletään Helsingissä.

Huvittavaa oli eräänkin kerran, kun olin juuri lähikauppaani menossa ja etsin sen mainostelineen, pari ohikulkevaa rouvaa totesivat toisilleen: ”On noi aika vaarallisia noi ständit.” Juu, on tosi vaarallista, että pääsin ruokaostoksille!

Toki todella kapeilla jalkakäytävillä kaikki esteet (mukaan lukien polkupyörät ja kukkaruukut) ärsyttävät ja häiritsevät. Mutta jos on leveä jalkakäytävä, ei seinän vieressä olevista A-ständeistä ole mitään haittaa – päinvastoin. Oma ehdotukseni Helsingin rakennusvirastolle on, että A-ständeillä tulisi olla tietty paikka, mihin sen saa laittaa. Siis niin, että yritys laittaa mainostelineensä aina tasan tarkkaan samaan kohtaan. Näin se taitaa tälläkin hetkellä yleisimmin olla (ainakin se lähikauppa löytyy ständin perusteella joka kerta). Ehkä muutkin näkövammaiset kuin minä ja joku kaverini tajuaisivat, että niistä on myös apua, jos ne ovat aina varmasti samoilla paikoilla.

Tämän mielipiteenilmauksen jälkeen voinen varautua julkiseen lynkkaukseen näkövammaispiireissä. Eipä olisi ensimmäinen kerta.

Verkkokysely löytyy tästä likistä.

Pääsiäisyön käsityöpostaus

Elämässäni on luovia kausia ja vähemmän luovia kausia. Myös luovuuden kohde vaihtelee.

Tänä vuonna se on ollut käsityöt. Olen neulonut melko paljon. Jossain vaiheessa tajusin, että olen muutamien viime vuosien (okei, ehkä sellaisen kuuden vuoden) aikana neulonut todella paljon siihen nähden, kuinka moni neuloksistani on oikeasti päätynyt käyttöön. Koska tapani neuloa on vähän sellainen… Noh, vedän ohjeet päästäni ja teen hommaa jokseenkin sinnepäin (suurimmaksi osaksi siis näin), aika moni lopputulos onkin sitten sellainen, joka ei koskaan päädy muualle kuin kaapin pohjimmaiseksi. Moni työ jää minulta myös kesken tai lapaselta tai villasukalta jää uupumaan pari. Tälläkin hetkellä on keskeneräisenä tammikuussa aloittamani villapaita, koska lanka loppui – myös kaupasta. Enkä sitten ole jaksanut/muistanut/viitsinyt/vaivautunut selvittämään, saisinko sitä netistä. Olen myös neulonut yhden sukan, joka odottaa pariaan. Ja yhden slipoverin, josta olisi voinut tulla hieno (kehitin siihen mielestäni aika mukavan kuvion pitsineuleella), jos lankaa olisi ollut vähän enemmän. Nyt se jäi turhan lyhyeksi.

Tällä hetkellä päässäni pyörii kuva hameesta, johon olen jo virkannut ja tulen vielä virkkaamaan aika monta neliötä. Virkattujen neliöiden lisäksi aion käyttää viime joulukuussa ostamiani housuja, joissa huomasin viikko sitten olevan reikä (on muuten sairaan ärsyttävää!). Mahdollisesti myös aiemmin hajonneet farkkuni pääsevät käyttöön. Ihan uuttakin kangasta pitäisi vähän ostaa.

Tapanani ei siis ole heittää rikkinäisiä vaatteita heti pois. Kaappieni perältä (myös muutoissa kulkeneena) löytyy vaatteita, jotka ovat hajonneet muutamakin vuosi sitten. Osa pyörii siksi, että ne odottavat korjaamista. Toiset taas siksi, että ne odottavat uutta elämäänsä jossain aivan toisessa muodossa. Olen vanhoista housuista tehnyt esimerkiksi olkalaukun (sitä käytinkin aika pitkään ja kuva siitä saattaa myös löytyä täältä… jostain).

Hameen lisäksi pyöritän tällä hetkellä päässäni kuvaa paidasta, jonka tahdon tehdä. Tällaisina kausina olen miltei valmis tekemään oman malliston, kun ideoita vaatteisiin pursuaa vaikka muille jakaa (kiitos äiti, olen tainnut periä sinulta jotain). SE paita on myös syy siihen, miksi tätä kirjoitan.

Kuvitelmissani oleva paita vaatii ehdottomasti kankaiden ostamista. En ole täysin varma materiaalista, en edes väristä. Haluaisin rynnätä kangaskauppaan hiplailemaan kankaita tältä istumalta. Mutta ei: nyt on pääsiäinen, eikä kaupat ole auki. Eivätkä kangaskaupat ole mitään helpoimpia paikkoja sokkona.

Jos en tiedä tarkkaan, mitä haen, kankaan ostaminen on todella hidasta puuhaa. Voin toki hiplailla kasoittain kankaita ja tehdä valinnan sen tunnun mukaan. Aika usein silloin väri/kuvio on jotain sellaista, jota en todellakaan halua. Tai sitten voin pyytää avustajaa etsimään tietyn väristä kangasta. Silloin se tuntu taas voi olla aivan väärä. Helppoa tai nopeaa kumpikaan ei siis ole.

Tänään kangashimoissani keksin, että niitähän voi kai ostaa myös netistä. Ei muuta kuin nettiä selailemaan.

Löysin pari ihan mukavan oloista kangasnettikauppaa. Viimeistään tässä vaiheessa tajusin, etten taida tietää kankaista riittävän paljon, jotta voisin oikeasti niitä ostaa netistä. Minulle oli uutta muun muassa se, että college-kangas on puuvillaa. Eikä nettishoppailu tässä asiassa nyt tunnu ihan hirveän toimivalta ratkaisulta, sillä tahdon tietää, miltä kankaat tuntuvat.

Vaikeaa tästä hommasta tekee myös värit. Selailemissani kaupoissa on kyllä kivasti kerrottu kankaiden värit, mutta yhdessäkin paikassa sain sen tietooni vasta, kun avasin tuotesivun. Tuotelistassa ei siis ollut minkäänlaista viitettä kankaan väristä. Tekee hommasta hieman hidasta, kun jokaisen väri pitää erikseen klikkailla. Ja sitten siellä kerrotaan myös ”kuvion koko”, muttei sitä, mikä kuvio mahtaa olla kyseessä. Okei, minä tahdon yksivärisiä kankaita. Ihan jo siksikin, että sokkona ommellessa olisi hieman haastavaa kohdistaa kankaan kuvioita.

Täytnee siis odottaa arkea ja rynnätä avustajan kanssa kangaskauppaan. Tai koettaa tehdä kangasostoksia myyjien avustuksella. Mistähän löytäisin riittävän mukavia myyjiä?

Yksi vaikeus tässä käsityöharrastuksessaniovat myöskaavat. Jos näkisin, voisin vaan jostain käsityölehdestä piirrellä itselleni kaavoja. Nyt en voi. Minulla on puolitoista vuotta sitten ostettu housukangas, joka edelleen odottaa sitä, että saisin jostain kaavat. Olen minä itsekin kaavoja piirtänyt, ihan jopa onnistuneesti, mutta taitoni sillä saralla eivät ole vielä ihan niin huomattavat, että uskaltaisin kallilla housukankaallani kokeilla kaavojen piirtämistä itse. Toki se vaatii vain harjoitusta. Ehkä joskus teen myös housukaaveni omakätisesti.

Yläasteen valinnaisessa käsityössä kertyi ihan hyviä peruskaavoja monellekin vaatekappaleelle. Kun vaan tietäisin, mihin ne ovat joutuneet. Eivät siis ainakaan ole muutoissani kulkenut mukana, valitettavasti.

P.s. Kyllä, ompelukoneella ompeleminen sujuu ihan hyvin sokkona. Saumurinkin voisin joskus hankkia.

Edit: Kaivoin sen mainitsemani postauksen esiin, josta löytyy kuva muun muassa vanhoista housuista tehdystä olkalaukusta. Siitäkin on jo kohta neljä vuotta aikaa... Kuvat löytyvät täältä.

Yksin kaupungilla, osa XXX

Yleensä opettelen uudet reitit yhdessä liikkumistaidonohjaajan kanssa. Tästäkin blogista löytyy useita postauksia liikkumistaidontunneistani, erityisesti ihan blogin alkuajoilta, jolloin opettelin ensimmäisiä kertoja liikkumaan Helsingissä itsenäisesti. Silloin pelkkä kaupunkiympäristö, jalkakäytävät ilman turvallista nurmialuetta ennen autotietä,monikaistaiset ja vilkasliikenteiset tiet ja ratikat olivat minulle jännittävä asia. Ei meillä Tuusulassa sellaista.

Tässä reilussa viidessä vuodessa tilanne on muuttunut melkoisesti. Nykyään saatan lähteä itsekseni myös paikkoihin, joita en ole katsonut lt-ohjaajan kanssa, jos se ympäristö noin muuten on suhteellisen tuttua. BlindSquare auttaa tässä myös äärimmäisen paljon.

Tällä viikolla olen kahdesti kävellyt yliopistolta Kaisaniemestä kotiin Kallioon. Matkaa on noin 2 kilometriä. En ollut kävellyt sitä väliä koskaan kenenkään kanssa. Jonkinlainen käsitys kyllä oli siitä, miten tiet tällä reitillä oikein menevät. Olen sitä väliä kuitenkin kulkenut ratikalla niin, että olen BlindSquaresta seurannut matkaa. Kerran myös tutkin Kallio-Hakaniemi-alueesta tehtyä kohokarttaa.

Tästä huolimatta oikeasti matka Kaisaniemestä Kallioon oli minulle vieras. Kerrankin oli aikaa, eikä kiire heti jonnekin, siispä päätin lähteä käppäilemään. Selvisin suuremmitta ongelmitta Hakaniemeen. Siellä oli joku hämmentävä laaja alue, jossa ei ollut taloja eikä oikein mitään muutakaan (ei ollut tori, koska se on siinä toisella puolella). En vieläkään tiedä, mikä se oli. Tämän hämmentävän alueen, jonka onnistuin kyllä ylittämään ihan kivasti, jälkeen tuli sitten risteys, jossa mitä ilmeisimmin oli liikennevalot. Valot eivät kuitenkaan pitäneet mitään ääntä. Haahuilin siinä sitten miettien, että missähän kohtaa se suojatie oikein on. Kun sen löysin (valotolppa löytyi!), mietin, milloinkohan tästä voi mennä yli. Joku nainen tulikin siinä samassa tarjoamaan apua, koska näytin kuulemma siltä, etten ollut tutulla alueella. Heti perään oli toinen äänetön risteys, jossa kyllä ilmeisesti valot on. Sama nainen opasti minut siitäkin yli ja olinkin jo tutulla Hämeentiellä ja selvisin kivasti kotiin saakka.

Facebook-päivitykseni herättämän keskustelun innottamana kokeilin tänään sitten vähän toista reittiä sieltä Hakaniemestä loppumatkalle. Selvisin ensimmäisestä äänettömästä risteyksestä ihan mainiosti ilman apua – paitsi, että meinasin jäädä haahuilemaan keskikorokkeelle, kun en tajnnut sen ylityksen vielä jatkuvan. Joku taas vähän kysäisi, tarvitsenko apua. Sain ohjeistuksen jatkaa vaan suoraan. Tämän reittivalinnan ansiosta ei tarvinnutkaan ylittää sitä toista äänetöntä risteystä. Sen sijaan hetken kuluttua oli risteys, josta en ollutkaan varma, onko siinä valoja vai ei. Päättelin ensin, että yksi auto pysähtyi antamaan minulle tietä, mutten uskaltanut kuitenkaan lähteä yli, kun ketään muutakaan ei mennyt, enkä tosiaan tiennyt, onko siinä niitä valoja. Lopulta joku nainen taasen opasti minut tien yli ja vahvisti käsitykseni siitä, ettei siinä kohtaa ole lainkaan valoja. Kuvittelin tietäväni tarkalleen, missä olen, ja ehdin jo riemuita, että tästä on aaivan tuttu ja helppo reitti. Kävelin reippaasti eteenpäin, kunnes tajusin, että BlindSquare on jo hetken aikaa höpötellyt korvaani ihan väärän tien nimeä, kun se on kertonut, missä osoitteessaolen. Ei muuta kuin ympäri! Vastahan olin ehtinyt noin 200 metriäkävellä vääräänsuuntaan. Pienten sekoilujen jälkeen (valitsin vielä toisenkin väärän tien) löysin oikeasti oikealle ja tutulle reitille.

Tästä kaikesta olen oppinut ainakin pari asiaa.

Ensinäkin sen, että liikkumistaitoni riittävät aika moneen: voin lähteä vieraammalle (tai lähes täysin vieraalle…) reitille yksin ja selviän siitä hengissä. Aina voi myös kysyä, jos on oikeasti eksyksissä.

Tajusin myös sen, että on siitä liikkumistaidonohjaajasta oikeasti hyötyä. Se voi ainakin kertoa minulle, onko risteyksissä valot vai ei – siis siinä tapauksessa, että ne valot eivät pidä ääntä. Se myös kertoo, jos esim. joku tienylitys pitääkin tehdä vinoon eikä suoraan. LT-ohjaajan kanssa katsotaan myös erilaisia maamerkkejä, joiden avulla liikkuminen on helpompaa. Ja paljon muutakin. Eli vaikka pystyn jossain määrin liikkumaan pelkän kepin ja BlindSquaren varassa, tarvitsen kyllä myös ihmisiä, jos haluan saada oikeasti selkeän kuvan reitistä.

Sitäkin tässä olen miettinyt, että olisi siitä opaskoirasta apua… Se löytäisi ne suojatiet. Ja varmaan myös osaisi ylittää tien oikeaan suuntaan (suoraan tai vähän vinottain). Eikä välttämättä hämmentyisi yhtä paljon yhtäkkisestä avarasta alueesta kuin minä.

P.s. Täysin valottomat risteykset ovat monin verroin helpommat kuin ne, joissa on kyllä valot, mutta hiljaiset sellaiset. Ottaisin minä silti kaikkialle ääntelevät liikennevalot, kuten Tukholmassa. Tosin Tukholman valot ovat aika psykoottiset.

P.P.S. Mistä näitä ihmisiä oikein tulee! Blogillani on yli 102 000 sivunkatselua.

Kymmenen vuotta

Kymmenen vuotta sitten, tapaninpäivänä 2003, olin perheeni kanssa Tukholmassa. Kun kävelimme sangen lumettomia katuja, näköni sumeni, oikeastaan pimeni, useammin kuin koskaan. Se ei siis ollut minulle ihan vieras asia, että silloin tällöin saattoi maailma hetkeksi pimentyä, mutta se, että sitä tapahtui toistuvasti, oli kummallista. Jossain vaiheessa taisin jopa napata jonkun käsivarresta opastusotteen näiden hetkien varalta.

Seuraava aamu valkeni silmissäni kirkkaana. Kun laiva saapui Helsingin satamaan, oli näkökenttääni laskeutunut kummallinen sumu. Erotin värejä, mutta kaikki oli sumuista. Pitelin kädessäni Jenkki-pakkausta, mutta näin merkin kohdalla vain vihreän läiskän. Ennen kuin lähdimme hytistä keskelle laivasta pois tunkevaa väkijoukkoa, kerroin näköni sumentuneen. Tarvitsin opasta, koska muuten olisin varmaan hukannut perheeni.

Vielä samana päivänä istuin Silmäklinikalla mikroskoopin takana. Huoneessa oli ylilääkäri, pari lääkäriä joille silmäni olivat tutut tapaukset jo pidemmältä ajalta ja vielä joku kandidaatti. Yhteensä viisi lääkäriä tuijottelivat silmiäni vuorotellen. Kukaan ei keksinyt, miksi en yhtäkkiä nähnyt.

Seuraavan viikon ajan näin aamuisin kirkkaasti, mutta 5-10 minuutissa heräämisestä näkö sumeni. Kaikki tekstarit piti siis lukea heti herättyäni. Uudenvuoden ilotulitusraketit olivat epäselviä väriläiskiä. Silmässä oli paljon nestettä, joka ei päässyt kiertämään, joten silmän paine nousi korkeaksi. Laserleikkauksellakoetettiin tehdäjonkinlainen reikä, jotta neste voisi liikkua. Homma epäonnistui, koska laser sattui puudutuksesta huolimatta niin paljon,etten kestänyt kahta ammusta enempää. Sain silmänpainelääkityksen, jonka kanssa kehotettiin syömään banaaneja.

Eilen tuli tasan kymmenen vuotta silmäleikkauksesta, johon päädyttiin laserleikkauksen ”epäonnistuttua”. Leikkauksesta, josta lasken sokeutuneeni. Tosin jälkimmäisestä asiasta voi olla useampaa mieltä: kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen näin vielä hieman lukea ja papereihin minut on merkitty sokeaksi vasta 2007.

Minä sanon kyllä sokeutuneeni silloin. Ennen leikkausta näin kirkkaasti, kirkkaammin kuin moneen kuukauteen. Vaikka olimme ajaneet Tuusulasta Silmäklinikalle ja herääämisestäni oli varmaan vähintään tunti, näköni oli edelleen kirkas ja niin terävä kuin se minulla ikinä saattoi olla. Leikkauksen jälkeen maailma oli yhtä sumua. Ensin ajattelin silmäni olevan vaan vielä puuduksissa leikkauksesta, ettei se ole toipunut siitä. Parin viikon sairasloman jälkeen näkö ei ollut palautunut yhtään ja sanoin, etten voi mennä kouluun, kun en kerta näe lukea. Vasta silloin päätin kokeilla, näkisinkö sittenkin lukea – ja näinhän minä; jos tausta oli musta ja teksti mieluiten keltaista (valkoinenkin kävi, esim. tietokoneella käänsin vain värit toisin päin), erotin kirjaimet. Kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen menin siis takaisin kouluun ja kykenin aamupäivällä lukemaan keltaista tekstiä mustalta pohjalta. Iltapäivällä teksti oli enää keltaisia läiskiä, joista ei pystynyt mitenkään erottamaan kirjaimia (aamupäivän aineena oli matikka, iltapäivällä enkku. Monet varmaan tietävät, kumpi aineista myöhemminkin on sujunut minulta paremmin kuin se toinen).

Tuona päivänä näkö romahti siis melko nopeasti vielä vähän huonommaksi. Sen jälkeen se vähitellen hiipui. Aluksi erotin väriläiskiä ja hyvillä kontrasteilla varustettuja esineitä toisistaan. Jonkin ajan kuluttua näin valoa ja ehkä valon värin. Sitten enää kirkasta valoa, enkä nykyään sitäkään.

Oman ajanlaskuni mukaan olen ollut siis kymmenen vuotta sokea. Silmänikin juhlisti tätä merkkipäivää olemalla kipeämpi kuin pitkään aikaan.

Muutamat ihmiset, joille kymmenvuotispäivästä mainitsin, kommentoivat asiaa jotenkin siihen tapaan, että ”surullista” tai ”siinä ei ainakaan ole kauheasti juhlimisen aihetta”. Mutta en minä pidä sitä surullisena. Okei, en ehkä hihkunut kymmenen vuotta sitten riemusta, kuten en hihku nytkään. Ei se silti ole surullista. Se on asia, joka tapahtui, ja jonka kanssa olen nyt yhden vuosikymmenen elänyt ja kasvanut. Se on asia, joka ei sellaisenaan herätä minussa suurempia tunteita. Mutta olisin saattanut oikeasti vähän sitä juhlistaakin, jos en olisi ollut Pajulahdessa leirillä.

Silloin kymmenen vuotta sitten, kun näköni meni, olin jonkin aikaa hieman varovaisempi. Tai en ehkä heti. Sen jälkeen, kun olin riittävän monta kertaa juossut päin aukiolevia ovia ja pudonnut kerran sängyn reunalta naama edellä metalliseen tuolinjalkaan, olin jonkin aikaa varovaisempi. Ei siitä mennyt vuottakaan, kun jo juoksin taas muiden perässä ja kiipeilin ja hyppelin (ainakin tietyissä paikoissa). Tämän kymmenen vuoden aikana minulle on tullut ehkä iän myötä jonkinlaista itsesuojeluvaistoa, enkä enää tee ihan sitä kaikkea, mitä joskus. En ehkä enää juoksentele yksin juurakkoisilla metsäpoluilla (tai… mistä sitä tietää) enkä kiipeä ihan joka paikkaan – ainakaan samalla vauhdilla.