Minä luovutin...

Noin puoli litraa verta.

Yritin jo kerran aikaisemmin luovuttaa, mutta silloin luovutukseni esti akuutisti muutama päivä aiemmin tapahtunut nilkan nyrjähdys ja vähän pitkäaikaisemmin epäselvyys siitä, mitä kaikkea silmilleni on tehty ts. onko jotain syytä, miksen saisi luovuttaa. Asia selvitettiin - käy sääliksi se lääkäri-parka, joka joutui käymään läpi silmätietoni 20 vuoden ajalta - ja minusta tuli vihdoin luovuttaja.

Veripalvelun työntekijöille on hienosti ohjeistettu, että näkövammaisen luovuttamaan tulevan henkilön kanssa henkilökunta täyttää terveydentilakyselyn. Sitä ei saa täyttää sen henkilön kanssa, jonka kanssa tulee luovuttamaan, vaan se on aina täytettävä henkilökunnan kanssa. Vielä kun henkilökuntaa ohjeistettaisiin näkövammaisten opastamisessa... Tuli hieman hämmentävä tilanne, kun sairaanhoitaja kehotti minua tulemaan perässään 'koppiin'. Onneksi omistan suun, jolla kysyä ja kyllä se henkilökunta oikeasti oli hyvin ystävällistä ja avuliasta.

HB 149, matalin mittaustulos minulta ikinä. Taidan olla rautainen tyyppi.

Olisin oikein mielelläni katsonut, mitä kädessäni tapahtuu ja miten veri valuu pussiin. Yritin minnä sinnepäin katsoa, mutta eipä mitään näkynyt... Pienen neulanheiluttelun jälkeen veri alkoi pulputa letkuun ja siitä lähtevän äänen sentään kuulin.

Ensiluovuttajia makuutetaan luovutuksen jälkeen vähintään kymmenen minuuttia. Minun olooni veren menettäminen ei vaikuttanut kuinkaan ja pidin sitä makoilua vähän turhana, vaikka toisaalta ymmärrän kyllä hyvin, miksi niin tehdään. Edes seuraavana päivänä pituushyppykisoissa en huomannut luovutuksella olleen mitään vaikutusta - tai voinhan tietysti syyttää verenluovutusta siitä, etten hypännyt ennätystäni.

Kolmen kuukauden päästä pääsen taas luovuttamaan.

*******

Huomenna ajattelin mennä suomen kielen fuksien varaslähtöpiknikille. Siinä on vain pieniä vaikeuksia: en tiedä, löydänkö Tuomiokirkon portaat saati sitten sieltä vihreähaalarisia tutoreita.

Portaiden luo löytämisestä uskon selviytyväni, kun eilenkin onnistuin kävelemään Musiikkitalolta Töölönkadulle. Apuna voin myös käyttää BlindSquarea. Mutta niitä vihreitä haalareita ei löydä BS:nkään avulla.

En lähde Lontooseen, mutta opin uuden asian

Vaikka Lontooseen paralympialaisiin lähteminen ei ollutkaan minulle mikään pitkäaikainen haave – vastahan vuosi sitten aloin taas harjoitella yleisurheilua – nyt vähän harmittaa, etten sinne lähde. Paralympiamatka oli hyvin lähellä, kun kerta A-rajan ylitin ja minulle haettiin villiä korttia. Se oli niin lähellä, että ehdin jo ihan ajatella ehkä lähteväni Lontooseen. Se oli sen verran lähellä, että nyt lukiessani tuttujeni Lontoon-valmistautumisesta Facebookista tai blogeista, vähän harmittaa, etten ole mukana.

Nyt voin kuitenkin keskittyä rauhassa opintojen alkuun eikä tarvitse miettiä, mitä teen, kun olen kurssien alun Lontoossa. En ole. Voin myös tähdätä treenaamisen neljän vuoden päähän Rion paralympialaisiin – silloin olisi ehkä jo teoreettiset mahdollisuudet pärjätäkin kisoissa. Nyt, vaikka olenkin pituushypyssä ylittänyt A-rajan, tuskin olisin paralympialaisissa sijoittunut kovinkaan hyvin, sillä siellä urheilijoiden vähyyden vuoksi on yhdistetty sokeiden F11 luokka heikkonäköisten F12 luokkaan. Heikkonäköiset hyppäävät paremmin.

Pituushypyn treenaamisen lisäksi sain eilisestä piirimestaruuskisasta rutkasti lisämotivaatiota juoksun harjoitteluun. Osallistuin siis 100 metrin juoksuun. Lähtö oli hermostuttava, sillä meidät ammuttiin kahdesti takaisin – ensimmäisellä kerralla yksi varasti, toisella kerralla yksi sai varoituksen. Vasta kolmannella yrityksellä pääsimme oikeasti matkaan. Juoksu tuntui kulkevan hyvin – ainakin paremmin kuin Iisalmessa pari viikkoa sitten – mutta aika (15,77) jäi kaivertamaan. Se on kuitenkin neljä kymmenystä hitaampi kuin kesäkuussa tekemäni ennätys.

Eilisessä kisassa kävi myös ensimmäisen kerran niin, että aika oli otettu vahingossa opasjuoksijastani. Tarvitsen juoksussa kaksi rataa – toinen minulle, toinen oppaalleni. minun radakseni oli ilmoitettu 7, tosiasiassa siis radat 7 ja 8. Opas juoksee vasemmalla puolellani, eli tällä kertaa sillä radalla 7. Maalikameraa tarkkailevat toimitsijat olivat ilmeisesti ajatelleet vain, että minulla on rata 7, joten sen tulos katsotaan. Opasjuoksija ei saa ylittää maaliviivaa ennen minua, niinpä hän siinä aivan lopussa hidastaa hieman. Oppaastani otettu aika oli 15,84. Koska meistä molemmista juoksu tuntui kulkeneen paremmin, epäilimme, olisiko aika otettu väärin. Olihan se. Vaikka ero olikin nyt huimat seitsemän sadasosaa, on kiva, että tulos saatiin korjattua.

Haluaisin mennä heti treenaamaan lisää juoksua, haluan oppia juoksemaan paremmin. Ongelmana on vaan vähän se, etten voi mennä yksin eikä minulla enää tällä viikolla taida olla ketään opasta tarjolla. Tahtoisin niin kovasti mennä heti!

*******

Olen aina pitänyt vanhempiani hyvin sallivina sen suhteen, mitä asioita voin sokkona tehdä. Tai tarkemmin sanottuna niin, että voin tehdä samoja asioita kuin näkevätkin. Viime viikonloppuna huomasin kuitenkin, ettei asia ihan niin yksinkertainen olekaan.

Olin yötä äidilläni Tuusulassa. Kotona ei ollut ”talonväkeä” muita kuin pikkuveljeni. Aamulla huomasin (kun yritin veljen tiskejä tiskata), ettei hanasta tule lämmintä vettä. Pikkuveli vielä veti sikeitä, niinpä soitin äidille. Selvisi, että lämpimän veden puute oli ihan suunniteltu ja tietoinen juttu: kun talossa ei ole ketään, on turha pitää öljylämmitystä päällä. Pitäisi siis vaan laittaa pannu päälle ja vesi lämpenisi.

Äiti kysyi, onko pikkuveljeni hereillä, hän kun osaa sen pannun laittaa päälle. Minä sanoin meneväni herättämään sen.

Niin meninkin. Uninen veli vastasi pyyntööni pannun käynnistämisestä: "Etkö sä muka osaa tehdä sitä? Sehän on ihan helppo homma." Totesin, ettei kukaan ole ikinä kertonut minulle, miten se tehdään – eli ei, en osaa. Veli neuvoi, sanallisesti.

Laitoin pannun päälle ja pääsin aamusaunani yhteydessä myös lämpimään suihkuun.

Leivontaa, opiskelun odotusta ja sellaista

Tuossa reilu viikko sitten juhlistin teinivuosieni päättymistä ja tein sen kunniaksi valkosuklaajuustokakun. Kuvan muistin ottaa vasta sitten, kun kakusta oli jo syöty aika paljon… Ainakin näkee, että kelpasi. (Oli ensimmäinen iPhonella ottamani kuva ja kohdistukset varmaan taas ihan miten sattuu.)


Tämä oli ensimmäinen kerta sitten 7. luokan kotitaloustuntien, kun käytin liivatelehtiä. Silloin muinoin meitä varoiteltiin siitä, miten tarkkana liivatteen kanssa pitää olla ja miten vaikeaa sen käyttö onkaan. Nämä varoittelut saivat aikaan sen, etten edes yrittänyt kokeilla liivatteen käyttöä ennen tätä kakkua. Juustokakkujakin olen toki tehnyt – mutta vain sellaisia, jotka paistetaan uunissa. Tämä taisi olla tekemistäni juustokakuista ehdottomasti paras.

Nyt niitä liivatelehtiä on vielä jokunen jäljellä, joten eipä taida jäädä viimeiseksi liivatekokeiluksi. Mitähän sitä seuraavaksi tekisi?

*******

Kävin viime viikolla ensimmäisen kerran opettelemassa yliopistoreittejä liikkumistaidonohjaajan kanssa. Nyt löydän tieni Porthaniaan, yliopiston päärakennukselle ja Metsätaloon. En ehkä löydä kyseisissä rakennuksissa sisältä mitään, mutta kaikki aikanaan.

Vanhoissa yliopistorakennuksissa ja vanhoilla mukulakivikaduilla niiden ympäristössä oli ilmassa tietynlainen henki. Ehkä se johtui siitä, että yliopistomaailma on minulle vielä täysin vieras, enkä ole turtunut paikkoihin ja rakennuksiin, mutta minusta oli hienoa kulkea kaduilla ja käytävillä ja miettiä niitä opiskelijoita vuosikymmenten takaa, jotka ovat kulkeneet samoja reittejä. ehkä yliopistokampuksen lumo laimenee tulevien vuosien aikana, mutta ainakin nyt ensimmäisellä kerralla oikeasti yliopiston opiskelijana tuntui hienolta.

Olen odotellut kärsimättömänä suomen kielen amanuessilta vastausta kyselyyni erityisjärjestelyistä yliopistolla. Eräs ystäväni varoitteli, että jos olen lähettänyt helsinki.fi-osoitteeseen (yliopiston sähköposti) postia jostain muusta osoitteesta, se on saattanut mennä roskaposteihin ja ehkä jäänyt siksi huomaamatta. Tänään vihdoin kävin penkomassa sähköpostini lähetettyjä viestejä ajatuksenani lähettää sama viesti uudestaanyliopiston sähköpostista,jollainen minullakin nykyään on, kun huomasin, etten ole lähettänyt koko viestiä! Ei siis ihmekään, ettei minulle ole vastattu… Nyt lähetin, ihan siitä yliopiston osoitteesta.

Tänään sain tiedon, että Lyyra-opiskelijakorttini on valmis. Pitää tosin malttaa vielä muutama päivä, ennen kuin sen voi noutaa.

Odotan innosta kihisten opintojen alkua ja seuraavaa liikkumistaidontuntia, jotta oppisin vähän lisää yliopistokampuksesta.

*******

Sain Kelalta hymyilyttävän päätöksen, joka pisti myös vähän miettimään Kelan logiikkaa. Tajusin kyllä päätöksen pari kertaa luettuani, miten siihen tulokseen on päädytty, mutta silti näin maalaisjärjellä ajateltuna logiikka vähän ontuu. No, kerrankin minun hyväkseni.

******

Haen yliopisto-opiskeluun avustajaa. Olen muutaman varteenotettavan hakemuksen jo saanut. Tekisi mieli kommentoida asiaa täällä, mutta en ehkä nyt, kun hakuprosessi on vielä kesken. Mutta jos blogini lukijoissa sattuu olemaan pääkaupunkiseutulaisia työttömiä, niin minulle vaan työhakemusta tulemaan!

Vammaisurheilupäivä

Aamulla lähdin taksilla juna-asemalle ja taksikuski - Suomi-paitani nähtyään - ilmeni entiseksi naisten maalipallomaajoukkueen valmentajaksi. Koko matka turistiin lähinnä erityisryhmien palloilusta Suomessa ja harmiteltiin sitä, ettei näkövammaisfutsalia täällä oikein ole (myöhemmin päivällä minulle selvisi siihen ihan syykin). oli hauska sattuma törmätä häneen.

Junassa menin sisään kakkosvaunusta ja selvitin tieni viitoseen, jossa paikkani oli. Häädin paikalta ihmisen, joka oli ehtinyt jo ilmeisesti torkahtaa. Kirkkonummella seistiin reilut puoli tuntia odottamassa, että eteen hajonneelle sorajunalle saatiin tehtyä jotain. Liput tarkistettiin vasta sen jälkeen, eikä konnari (taaskaan) halunnut edes nähdä opiskelijakorttiani. Myöhemmin seistiin vielä odottamassa vastaantulevaa liikennettä ja juna oli Salossa melkein tunnin myöhässä.

Salossa oli SLU:n alueleiri, jossa tänään oli ohjelmassa vammaisurheilua. Vajaalle kahdellesadalle lapselle pyöritettiin 2,5 tunnissa kuusi eri vammaisurheilurastia. Minä ehdin Salohalliin paikalle kymmenen minuuttia ennen rastien alkua ja matkalla asemalta halliin sain kuulla vetäväni maalipallorastia.

Edellisestä liikunnanohjauksestani oli vierähtänyt jo tovi, mutta viimeistään parin ensimmäisen ryhmän jälkeen homma alkoi sujua ihan mukavasti. Meitä oli kaksi vetäjää maalipallossa, mutta myös kaksi kenttää, joten ryhmät jaettiin aina kahtia. Minulla oli kymmenen lasta kerrallaan. Onnekseni ryhmillä oli mukanaan myös omia ohjaajia, sillä yksin tuossa tilassa en olisi kyennyt vetämään sujuvasti.

Maalipalloa kuuluisi pelata hiljaisessa salissa. Meillä oli palloiluhalli, joka oli verhoilla jaettu useampaan osaan. Hiljaista ei todellakaan ollut. Se ehkä haittasi lapsia kuulemaan, missä pallo oikein menee, mutta minua se haittasi todennäköisesti enemmän. Oli kuitenkin kiva huomata, miten mutkattomasti ala-asteikäiset lapset suhtautuivat siihen, että heillä oli sokea "ope": kun kysyin, onko kaikilla laput silmillä, sain oikeasti vastauksen. minulle tuotiin pallo sitä pyytäessäni ja muutenkin asia näytti olevan aivan ongelmaton. Parin lapsen kanssa puhuin siitä, millaista on olla sokea, kun he sitä tiedustelivat.

Ei minusta varmaan ikinä hyvää liikunnanohjaajaa tule, mutta ainakin jotenkin pärjään siinä hommassa. Uskoisin pystyväni myös ohjaamaan täysin yksin ryhmiä tietyissä olosuhteissa, esim. tutussa paikassa, jossa ei tule niin suurta hälinää ympäriltä... Näissä olosuhteissa ryhmien omista ohjaajista oli suuri apu. Lapset myös itse pitivät huolta siitä, että toisilla oli pelatessa laput päässä eikä niiden alta kurkittu.

Kesän kulku

Jokin elonmerkki pitänee täällä käydä antamassa, ettette luule minun jääneen autonalle tai pudonneen laiturilta, kuten tässä eräänä menneenä kesänä. Sen ajan, joka miminulle on viiden päivän kitaraleirin, yleisurheiluharkkojen ja yliopistoasioiden järjestämisen lisäksi jäänyt, olen käyttänyt täydelliseen pääntyhjentävään rentoutumiseen ja käsitöihin. Ehdin tosin myös piipahtaa päivän Turussa ja melkein Suomenlinnassa, mutta ilma oli niin ikävä, ettemme ihan sinne asti raaskineetkaan mennä.

Mutta se kitaraleiri.

Minun on pitänyt 11-vuotiaasta saakka mennä kesällä Ikaalisiin kitarakesä-leirille. Tähän vuoteen asti leiri on ollut joko a) liian kallis, b) sellaiseen aikaan, etten ole päässyt tai c) molemmat edellämainitut. Hinta (erityisesti Ikaalisten kylpylän hotellimajoitus) tietysti nytkin kirpaisi, mutta pakko sinne oli viimein päästä, kun opettajani on sitä mainostanut jo vuosia. Tänä vuonna houkuttimena oli myös saada luutunsoitto-opetusta heti luutun saatuani.

Sain luutun postista pari viikkoa sitten maanantaina (se oli lojunut siellä jo perjantaista, mur) ja lähdin tiistaina leirille. Koska leirillä omien soittotuntien lisäksi oli luvassa myös yhteissoittoa, oli minulla matkassa sekä luuttu että kitara. Omilla tunneilla soitin lähinnä luuttua, orkestereissa kitaraa.

Musiikkiopistossa on tullut pieni kamariorkesterisoitto tutuksi ja sitä tuollakin harjoitettiin. Minulle uusi asia oli soittaa isossa, noin 50 hengen orkesterissa. Meidän orkesterissamme oli vain kitaroita.

Pienessä kamarimusiikkiryhmässä opettaja on aina voinut hyvin kertoa minullekin erikseen, mistä kohdasta harjoittelemme kulloinkin. Tässä isommassa orkesterissa ei minua huomioitu erityisesti lainkaan ja etukäteen jännitin, kuinka oikein tiedän, milloin pitää alkaa soittaa ja mitä. No, harjoituksissa orkesterinjohtaja laski usein tahteja ääneen ja opettajani minulle tekemässä harjoitusnauhassa oli kerrottu nuottiin merkityt ”harjoitusnumerot”. Näin olin suurimman osan ajasta täysin perillä siitä, missä mennään.

Leirin loppukonsertissa en ollut ihan niin mallikkaasti mukana. Minulla ei oikein ollut haisua siitä, milloin muu orkesteri kumarteli. Stressasin sitä paljon enemmän kuin itse soittamista ja mokailin siinä ilmeisen lahjakkaasti – ainakaan en ollut pystyssä ihan joka kerta, kun muut.

Luuttu on aivan mahtava soitin. Oli hyvä, että sain heti alkuun asiantuntevaa opetusta. En ainakaan oppinut aluksi soittamaan väärin. Koska luutussa – toisin kuin kitarassa – on parikielet, soittotekniikka on hieman erilainen. Luuttu on luonnostaan melko hiljainen soitin ja siksikin sitä on soitettava vähän eri tavalla kuin kitaraa. On myös hassuja luutunsoiton perinteitä, joita edelleen luutistit noudattavat. En nimittäin ymmärrä, miksi kummassa pikkurilliä pidetään kannessa kiinni, mutta niin vain minäkin teen sen nykyään jo ihan luontevasti.

Kuvan luutustani liitän mukaan, kunhan saan sen kamerasta pihalle (muuten vaikka heti, muttei ole juuri silmiä kertomassa, mikä niistä kuvista on luuttu).

Huomenna suuntaan Iisalmeen vammaisyleisurheilun sm-kisoihin. Ensi viikolla selviää, onko kansainvälinen paralympiakomitea myöntänyt minulle villiä korttia Lontooseen. Jos ei, aloitan suomen kielen opinnot elokuun lopussa (sosiologiaan en päässyt sisään).

Sellaista. Kesälomaa on vielä viikkoja edessä, suunnitelmia paljon, mutta niiden toteutumisesta en uskalla sanoa mitään.

Opiskelijaelämä, here I come!

Posti toi tiistaina paksun kirjeen, joka kertoi, että syksyllä askeleni suuntaavat Helsingin yliopistoon. Pääsin sisään lukemaan suomen kieltä (kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeessa en ollut jostain tehtävästä saanut riittävää pistemäärää, mikä hiukan kummastuttaa). Nyt, kun sosiologian tulosten julkistamiseen on vielä vajaat kaksi viikkoa, mietin kovasti, pitäisikö minun vain vastaanottaa tuo opiskelupaikka vai odottaa niitä sosiologian tuloksia. Jos vastaanottaisin paikan nyt, voisin alkaa jo hoitaa kaikkia asioita, joita minun on pakko hoitaa ennen opintojen alkua.

Kun muut opiskelijat voivat mennä yliopistolle orientaatioviikon alussa miltei autuaan tietämättöminä tulevasta ja luottaa, että kyllä kaikki selviää, minun on hoidettava aika monta asiaa sitä ennen.

Täytyy hakea lisää liikkumistaidon tunteja, jotta yliopiston rakennukset tulisivat tutuiksi.

Täytyy suunnitella aika pitkälle, mitä aion opiskella ensimmäisenä vuotenani – ainakin syksyllä, jotta ehdin saada tarvittavat kurssikirjat Celiasta.

Täytyy hakea kuntoutusrahaa Kelasta. Ja selvittää, voinko saada nuoren kuntoutusrahalleni jatkoa, vai onko se pelkkä kura nyt sitten.

Täytyy niin ikään hakea Kelasta uusia apuvälineitä. Nykyinen tietokoneeni alkaa vähitellen olla elinkaarensa lopussa. Apuvälineitä varten pitäisi hakea myös apuvälinekartoitusta, ja siitä minä en tiedä mitään.

Täytyy miettiä, kuinka paljon mahdan tarvita avustajaa opinnoissani ja miten sen hoidan: etsinkö uutta avustajaa vai saako herra M vaan enemmän työtä (voisi mennä hankalaksi, hänkin kun yliopistoon pääsi).

täytyy tehdä vielä ehkä jotain muutakin, johon en ole varautunut. Ainakin kirjoittautua yliopistoon.

Mutta tämä kaikki joutaa kai nyt odottaa, kun elättelen – ehkä turhaan – toiveita siitä, että olisin päässyt myös sosiologiaan. Voin toki aloittaa jo joidenkin Kelan lomakkeiden täytön ja selvittää, mitä kaikkea niissä tulee olla liitteenä. Onneksi on näkövammaisia kavereita, jotka opiskelevat yliopistossa. Voin aina kysyä heiltä, kuinka asiat hoituivat.

Jännäksi opintojen alku menee myös siinä tapauksessa, jos pääsenkin Lontooseen paralympialaisiin. Silloin olen Lontoossa, kun pitäisi olla orjentaatioviikolla yliopistolla. No, turha sitä on miettiä ennen elokuun 1. päivää, jolloin tulee tieto, onko kansainvälinen paralympiakomitea (IBC) myöntänyt minulle villin kortin.

Terveisiä Hollannista

EM-kisareissu Hollannin Stadskanaalissa on nyt takana. Toin sieltä Suomelle f11-luokan pituushypystä pronssia. Tulos jäi sentin päähän ennätyksestäni, hyppäsin 383 cm. Meitä oli huimat neljä hyppääjää. Kisa oli minulta hyvä suoritus ottaen huomioon kaksi viikkoa aiemmin nyrjähtäneen nilkan, joka oli teipattuna.

Reissu oli aikas mukava. Koska lähdin Hollantiin ajoissa luokittelua varten, jäi minulle ja oppaalleni melko paljon aikaa ihan vain turistinakin olemiseen. Näin etenkin siksi, että luokitteluni olikin heti tulopäivänämme eikä seuraavana, kuten aikataulussa sanottiin. Mukana ollut kyynärsauva tosin hämäsi ihmisiä ja minun luultiin menevän liikuntavammaisten luokitukseen.

Luokitus oli jännä tilanne. Kaksi silmälääkäriä kävi lampun kanssa tuijottamassa silmiäni ja kysyivät, näenkö valoa. No en nähnyt. Olin ihan sekaisin, kun en edes kunnolla tajunnut, että minua osoitetaan koko ajan lampulla silmiin. Onneksi oli yleisurheiluavustaja mukana, sillä vähän oli tuon kielitaidon kanssa vaikeuksia. Sokean paperit sieltä aika helposti tuli, mutta kahden vuoden päästä pitää mennä uudestaan.

Kävimme pyöräilemässä tandemilla (ilman kypärää, koska sellaisen hankkiminen Hollannista oli vaikeaa), hämmästyimme vajaan 20000 asukkaan pikkukaupungin tarjonnasta, söimme Milka-suklaata ja minä sinistä Smurffi-jäätelöä… Muutoin ruokavalio oli melko leipäpainotteista.

Kontaktit muunmaalaisiin jäivät suhteellisen vähäisiksi, mutta muuhun Suomen joukkueeseen tutustuin kyllä paremmin. En ole ehtinyt vielä käymään kuin yhdellä maajoukkueleirillä, joten porukka oli minulle vielä melko vierasta. YU-avustajani kanssa olimme yhdessä miltei 24/7, mutta hermot eivät tainneet mennä kummallakaan, ihme kyllä.

Viimeisen illan partyissä pöydissä kierteli close-up-taikuri, ja minäkin vähän innostuin esittämään korttitaikuutta pöytäseurueelleni. Edellisestä kerrasta olikin vierähtänyt aikaa… Pääsin myös tanssimaan pyörätuolitanssia suomalaisten ratakelaajien lajivalmentajan sylissä. Oli ehkä tähänastisen elämäni mieleenpainuvin tanssikokemus. Kävin myös tutustumassa heittotuoliin, joka on varsin jännittävän näköinen kapistus.

Ensimmäiseltä kansainväliseltä yleisurheilukisareissulta jäi paljon hyviä muistoja. Kannatti käydä. Suomi sai myös aika paljon enemmän mitaleja vammaisyleisurheilun Euroopan mestaruuskisoista kuin ”terveiden” vastaavista mittelöistä. Hollannin saalis oli 9 mitalia.

Helppo ja vaikea reitti

Huomenna aamusta on lähtö Hollantiin EM-kisoihin. Oikeastaan kisat alkavat vasta lauantaina avajaisilla, mutta tässä niitä ennen tehdään luokituksia. Vammaisurheilussa urheilijat luokitellaan vamman ja sen vaikeuden mukaan ja luokituksia tarkistellaan aina silloin tällöin. Minulla ei vielä kansainvälistä luokitusta edes ole ja siksi lähden Hollantiin muuta joukkuetta aikaisemmin.

Koska tämä Suomessakin tehty ”perusluokitus” on tehty vain papereiden perusteella, ei minulla oikein edes ole käsitystä, mitä luokitustilanteessa tapahtuu. Näkö siellä tarkistetaan, juu. Luokitusta varten olen lähettänyt Hollantiin etukäteen lääkärinlausunnon ja käännättänyt viimeisimmän epikriisini englanniksi.

Uskon minun kohdalla tuon luokittelun olevan aika helppo homma, kun en edes valoa näe.

Hollannista palattuani alkaa sitten taas treenit, kun toivottavasti nilkka on toipunut kunnolla siihen mennessä. Mutta tulevia treenejä varten olin tänään opettelemassa reittiä Olympiastadionille ja Eläintarhan urheilukentälle. Molemmat reitit olisivat ihanhelppoja ja yksinkertaisia, jos kaikki liikennevalot piippaisivat.

Olympiastadionille meneminen ei ole ongelma, mutta sieltä pois tullessa pitäisi ylittää Mannerheimintie sellaisesta kohtaa, jossa valot eivät pidä ääntä. Liikkumistaidonohjaajani mukaan siinä ei välttämättä edes kulje muita jalankulkijoita, joilta voisi kysäistä valon väriä. Olympiastadionilta paluureitissä minun pitää myös kuunnella jalkapallokentän laidalla olevaa rakennusta, jotta tietäisin, missä yksi suojatie on.

Eläintarhassa yhdetkään valot eivät pidä ääntä. Muuten reitti olisi hyvin selkeä, mutta vilkasliikenteisen kadun ylittäminen on vähän jännittävää, jos ei tiedä, milloin valot ovat vihreällä. Siellä sentään saattaa olla muita kulkijoita.

Jos voisin jotenkin vaikuttaa kaupunkiympäristööni, sen lisäksi, että metrolaiturin reunassa olevan turva-alueen tuntisi hyvin kepillä, haluaisin myös kaikkien liikennevalojen pitävän ääntä.

"Liikuntavamma" kaveriksi

Kävin nyrjähtäneen nilkkani takia hakemassa maanantaina kyynärsauvan, kun sellaisen hakemiseen ei edes lähetettä tarvita. Kahtakin sauvaa minulle tarjottiin, mutta yhdessä sairaanhoitajan (ainakin oletan, että ne apuvälineiden lainausta hoitavat tyypit ovat sairaanhoitajia) kanssa totesimme, etten ehkä pysty kahta keppiä missään tilanteessa käyttämään. Yhden siis sain ja onneksi sen hain.

Pystyn mainiosti astumaan tuolla nyrjähtäneellä nilkalla, sille pystyy varaamaankin – jo lauantaina pystyi – mutta käveleminen ei ole kovinkaan mukavaa ja jos pidempään kävelee, nilkka kipeytyy. Sauvasta on siis tosissaan apua, kun painoa voi vähän jakaa. Pientä opettelua vaati kyynärsauvan ja valkoisen kepin kanssa kulkeminen, nyt se alkaa jo sujua ihan mallikkaaasti.

Maanantaina oli pakko kävellä hitaammin, koska kyynärsauvan käyttörytmi ei ollut vielä ihan hallinnassa. Piti jokaisella askelella ajatella, milloin sen sauvan pitääkään olla maassa. Onneksi aloitin opastuksessa, sillä jos olisi samaan syssyyn pitänyt miettiä myös valkoisen kepin rytmiä, olisin ollut ihan sekaisin.

Portaiden alaspäin käveleminen oli ensimmäisenä päivänä ongelma. En meinannut millään osata tähdätä kyynärsauvaa oikealle portaalle, vaan se luiskahteli yhden liian alas. En sentään lentänyt Hakaniemen metroaseman portaissa, vaan hidastin tahtia ja vähitellen tähtäys parani.

Myllypuron metroasemalla tuli vaaratilannekin, joka todennäköisesti olisi sattunut, vaikkei minulla olisikaan kyynärsauvaa ollut. Olen aina pelännyt kyseisellä metroasemalla laiturialueella liikkumista, mutta maanantaina oli oikeasti jo lähellä, etten pudonnut raiteille. Joku mies ehti huutaa ”seis” juuri ajoissa – jos olisin ollut vähänkään lähempänä reunaa, olisi kyynärsauva ollut jo tyhjän päällä.

Viimeistään tiistaina alkoi kyynärsauvan kanssa liikkumisesta tulla sujuvampaa, sillä olin kaksi tuntia liikkumistaidontunnilla opettelemassa reittiä Olympiastadionille. Kahden tunnin kävelemisen tuloksena vasen ranne kipeytyi ja kämmenen iho punersi. Ei se nilkkakaan ehkä ihan mielissään ollut kävelyreissusta, mutta onneksi oli sauva.

Tänään on vauhtiakin liikkumisessa ollut miltei normaalisti, eli kyynärsauvan käytöstä on tullut jo aika luontevaa. Olen myös tajunnut vihdoin laittaa sauvakäteen pyöräilyhanskan, ettei iho ihan täysin hajoa (olisin voinut tajuta sen suoraan, sillä esim. kepeillä kävellyt veljeni käytti pyöräilyhanskoja).

Yhdistelmällä kyynärsauva ja valkoinen keppi saa katseita, ihmiset availevat ovia, autot pysähtyvät suojatien eteen, vaikka itse on vielä melko kaukana, ja pohjalaiset mummot tulevat juttelemaan bussipysäkillä. Kukaan ei ole kehdannut kysyä, miksi kävelen kepin kanssa; mummokin kysyi vaan, kuinka kauan olen ollut sokea.

Sen tapaturmavakuutuksen voisi hankkia…

*******

Vilkaiskaa, mitä YLE uutisoi minusta.

Kaupungin vammaispalveluja

Kesän tullen tuli tarve hakea paria kaupungin vammaispalvelun piiriin kuuluvaa asiaa: lisää avustajatunteja ja liikkumistaitoa. Molempiin syynä oli oikeastaan yleisurheilu. Koska harjoitukset siirtyivät hallista ulkokentille, pitää minun oppia itse menemään niille. Ja kun harjoitukset ja kisamatkat lisääntyvät näin kesällä, tietää se enemmän työtä yleisurheiluavustajalleni. Tähän asti hän on toiminut ihan palkatta, mutta nyt ainakin kesän ajaksi ajateltiin hakea kaupungilta siihen avustajatunteja, että hän saa ihan palkkaa hommastaan.

Olen muuttanut Helsingissä asuessani niin monta kertaa, että oikeastaan yksikään sosiaalityöntekijöistäni ei ole tullut minulle mitenkään tutuksi. Nytkin piti ihan Helsingin kaupungin sivuilta katsoa, kuka mahtaa olla alueeni sosiaalityöntekijä, jolta minun pitäisi näitä asioita hakea.

Käytännössä yksi puhelinsoitto selvitti molemmat asiani. Avustajatunteja sain helposti lisää, eikä sekään ole ongelma, että minulle työskentelee kaksi eri henkilöä. ”Koska sä olet työnantaja, saat palkata ihan niin monta avustajaa kuin haluat.” Tuntien lisäys oli ihan yksinkertainen juttu, koska nykyään henkilökohtainen avustaja on vaikeavammaisille subjektiivinen etu – vai miksi sitä oikein kutsuisi. En tiedä, kuinka monta tuntia tähän subjektiivisuuden piiriin tarkalleen menee, mutta tällä päätöksellä minulla on elokuun loppuun 80 tuntia kuussa avustajaa käytettävissä. Koska Hollannin EM-kisamatka oli yksi syy, jolla lisätuntien tarvetta perustelin, lähetin vielä varmuuden vuoksi todisteeksi SUL:n hallituksen päätöksen EM-joukkueen kokoonpanosta.

Liikkumistaidon tuntien saaminen ei ihan niin yksinkertaista ollut, vaikka sos.työntekijä ottikin puheluni suullisena hakemuksena, eikä minun tarvinnut erikseen enää kirjoittaa vammaispalveluhakemusta. Liikkumistaidon tunnit ovat kuitenkin harkinnanalaisia ja sosiaalityöntekijäni miettikin mm. sitä, ovatko hakemani palvelut ristiriitaisia: jos minulla on avustaja harjoituksissa, miksi minun täytyy osata kulkea harjoituspaikalle itse, jos voisimme esimerkiksi tavata avustajan kanssa jossain pisteessä, johon jo valmiiksi osaan.

Tällä logiikalla voisi kyseenalaistaa myös sen, miksi minun piti osata mennä kouluun itse – minullahan oli avustaja!

No, sain perusteltua tarpeeni riittävän hyvin, jotta sosiaalityöntekijä lupasi myöntää 15 tuntia liikkumistaidonohjausta saatuaan lt-ohjaajaltani kustannusarvion. Hyvä niin, sillä vaikka sosiaalityöntekijä ei sitä ehkä ymmärtänytkään, on sokeana aika tärkeää se, että pystyy liikkumaan itsenäisesti. Vaikka teoriassa voisinkin mennä harjoituksiin niin, että näkisin avustajani ensin jossain tai hän hakisi minut jostain, on itsemääräämisoikeuteni ja vapauteni kannalta aika tärkeää, että pystyn myös itsenäisesti kulkemaan harjoituspaikoille. Aivan eri juttu on sitten kisamatkat paikkakunnilla (tai maassa), joissa en ole ennen käynyt. Siellä luonnollisestikaan en osaa kulkea itse ja tarvitsen jonkun mukaan.

Yksi vaihtoehto harjoituksiin menemiseen on tietysti taksi – sitä olenkin muutaman kerran käyttänyt, kun en ole ehtinyt opetella paikkoja. Kaikkiin harjoituskertoihin eivät taksimatkat kuitenkaan riitä. Enkä minä halua kulkea jatkuvasti taksilla sellaisia reittejä, jotka voisin opetella. Sekään ei tunnu järin vapaalta elämältä.

Nyt osaan jo mennä itse Pukinmäen urheilukentälle, vielä Olympiastadion ja Eläintarhan kenttä pitäisi opetella. Juuri nyt niillä ei olekaan niin kiirettä, sillä lauantaina Pukinmäessä kisoissa kahden suomenennätyksen lisäksi nyrjäytin – jälleen – nilkkani. Nyt se meni hiukan pahemmin kuin edellisellä kerralla, jos kivusta voi mitään päätellä. Harjoitukset jatkunevat heinäkuussa, kun ensin olen käynyt haistelemassa Hollannissa EM-kisatunnelmia. Saa nähdä, hyppäänkö siellä, vai tuleeko reissusta pelkkä fiilistelyreissu. Tietysti voin opetella reitit harjoituspaikkoihin jo valmiiksi, niin ei tarvitse heinäkuussa enää sitä miettiä.