Olipa kerran...

…nilkka, joka nyrjähti. Sitten se nyrjähti uudestaan ja uudestaan, taas uudestaan.

Ja sitten sen nilkan omistajaa jo otti aika pahasti päähän.

jos olisi rahaa, menisin yksityiselle, sillä muutoin ketään ei tunnu kiinnostavan tutkia nilkkaani kovin tarkkaan. Minusta jossain on jo vikaa, jos saan kävelyvauhdissa tukisiteen kanssa nyrjäytettyä nilkan, kun astun alas 2 cm patjalta.

Tähän kyllä vaikuttaa olennaisestit myös sokeus. Kun en näe näitä pieniä korkeuseroja, aivot eivät lähetä mihinkään viestiä siitä, että lihaksia pitäisi käyttää vähän eri tavalla. Ja kun kuvittelen käveleväni tasaisella ja yhtäkkiä onkin joku pieni epätasaisuus, kuten (madallettu) rotvalli, patja, laattojen välissä tai asvaltissa rko, saan nilkkani väännettyä.

YTHS:n tätiä ei tänään kiinnostanut kuin se, onko nilkkani murtunut. No ei ole. Sain vain kehotuksen soittaa huomenna uudestaan, jos on turvotusta, kipuä ja varaaminen ei onnistu. Sitä päivää saa odotella, etten minä pysty varaamaan kipeälle jalalle – entä sitten, jos vähän sattuu…

Tahtoisin nilkkani kuntoon, koska TAHDON treenata. Olisi ihan kiva, jos joku joskus viitsisi tutkia sitä enemmänkin kuin sen verran, että ”on turvoksissa, pistetään tukiside ja syä kipulääkettä”.

Jos liikuttelen käsin nilkkaani ja vertaan sitä toisen nilkan liikkumiseen, tuntuu siltä,ettei nilkan nivel ole juuri yhtään paikallaan. Se vaan heiluu ja lonksuuu.

Nyt saa kärsiä siitä, ettei ole tullut hankittua tapaturmavakuutusta riittävän aikaisin…

Urheilujuttuja

Viikonloppu meni Paralympiakomitean nuorten leirillä. Ne on kivoja leirejä, kun sen lisäksi, että pääsee treenaamaan ja saa vähän myös treenikavereita (aika usein minun treenini on kovin yksinäisiä, kun on vain minä +valmentaja), näkee myös muiden lajien edustajia ja muita vammaryhmiä. Joistain urheilijoista oppaani kanssa arvuutellaan yhdessä, mikähän vamma sillä on.

Nuorten pararyhmän leirillä tulee tutuksi koko vammaisurheilun lajikirjo aika mukavasti, vaikkei siellä todellakaan ole kaikista lajeista urheilijoita. Vaikka olen ollut vasta kahdella ko. leirillä, olen oppinut siellä vammaisurheilusta yleensä aika paljon.

Minun osaltani leiri oli kohtalaisen kevyt, kun toipilaalla nilkalla ei vielä voi hyppiä tai juosta. Poljin kuntopyörää, kävin sauvakävelemässä, heittelin kuntoaalloa ja tein lihaskuntotreeniä. Jossain vaiheessa kropassa tuntui, että tämähän on ihan liin kevyttä. Kyllä kuitenkin eilen iltapäivästä kotiin tullessani lihakset totesivat, että jotain tuli tehtyä.

Yksi syy keveyden tunteelle on varmaan siinäkin, että kuntoni ja lihasvoimani on yksinkertaisesti noussut. Sama treeni ja samat treenimäärät tuntuvat nyt ihan helpoilta, vaikka mieli vanhasta tottumuksesta sanookin, että pitäisi olla rankkaa. Ja juu, juoksemattomuus ehkä sekin vaikuttaa. Mutta kerankin oli leiri, jonka jälkeen ei ole penikat kipeät.

Olen tehnyt suunnitellut opintoni niin, että suoritan kandidaatin tutkinnon suositellun kolmen vuoden sijasta viidessä vuodessa. Tämä siksi, että ehdin urheilla enemmän ja valmistautua Rion paralympialaisiin. Mutta oikeasti minua ei jaksaisi tällä hetkellä opiskelu kiinnostaa melkein yhtään, mieluiten vain urheilisin. Enpä taida kuitenkaan voida heittäytyä ihan kokopäiväiseksi urheilijaksi…

Nilkan selvästi löystyneet nivelsiteet ärsyttävät nyt aika rankasti. Pidin tukisidettä pidempään kuin kehotettiin. Viikonloppuna en sitä kuitenkaan enää juurikaan käyttänyt. Lauantaina kuntopalloa heitellessä meni ensin ihan mukavasti, vaikka välillä hyppäsinkin pallon perään ja tulin alas ”kipeälle” nilkalle. Kuitenkin jossain heitossa tukiaskeleni meni ilmeisesti vähän epävarmemmin ja se hieman sattui. Hallilta poispäin kävellessä muljautin nilkkani kipeästi asvaltissa olevassa railossa. Seuraavana päivänä oli siis taas laitettava tukiside, koska muljauttelu tuskin tekee kovin hyvää vielä toipilaille nivelsiteille…

Ärsyttää, kun nilkka menee koko ajan uudestaan ja uudestaan eikä pääse edes kunnolla paranemaan koskaan. Tai eiköhän se nyt tässä välissä (ennen siis kaksi viikkoa sitten tapahtunutta nyrjähdystä) ollut jo ehtinyt parantua. Joka tapauksessa tällainen nilkkavammaisuus vaikeuttaa treenaamista aika paljon. En yhtään nyt tiedä, milloin voin alkaa taas juosta. Rasittavaa. Jos voisi luottaa siihen, että nilkka kuntoutuu ja sen jälkeen siitä ei ole enää vaivaa, tämä tuskin ärsyttäisi niin paljon. Mutta kun asia valitettavasti on enemmänkin päinvastoin. Ehkä minun täytyy vaan loppu ikäni juosta nilkkatuen kanssa.

Itä-Helsingin kokoinen seikkailu

Tänään oli kyllä sellaisia sankarillisia seikkailuja Itä-Helsingissä, että niistä täytyy jo raportoida.

Menin suorittamaan yleisen musiikkitiedon perustason koetta (noin normaalisti yl.musiikkitieto suoritetaan jotakuinkin kahdeksannella luokalla, mutta minä olen vähän jälkeenjäänyt näissä kurssisuorituksissani)ennalta täysin tuntemattomaan paikkaan, Roihuvuoren nuorisotalolle. Tiesin sen olevan Roihuvuoren kirkon vieressä ja kirkon sijainnin tiesin hyvin epämalkaisesti: jokunen sata metriä musiikkiopistolta eteenpäin… No, menin kyllä paikalle taksilla ja taksikuski ja nutan joku työntekijä opastivat yhteistuumin minut oikeaan paikkaan. Suullisen kuulusteluni (vihaan suullisia kuulusteluja) jälkeen minut tenttinyt opettaja ohjasi minut vain nutan ovelle ja kysyi: ”Sä varmaan pärjäät tästä eteenpäin?” Vakuutin pärjääväni ja sanoin soittavani taksin.

Kun hän sitten oli sulkenut oven ja olin yksin pihamaalla, muistin, että pihahan olikin aidattu ja minun pitäisi mennä ensin jostain portista, josta ei autolla voisi tulla. Muistelin, mistä olin mahtanut taksikuskin kanssa tulla ovelle ja lähdin siihen suuntaan – löysin portin ja osasin jopa avata sen.

Aloin siinä sitten kaivaa puhelinta aikeissa soittaa taksi, mutta keksinkin, että kai voisin lähteä julkisilla. Tiesin sen bussin, jolla yleensä menen musiikkiopistolle, menevän myös Roihuvuoren kirkon ohi, eli samalla se menisi nuorisotalonkin ohi. Ei siis muuta kuin BlindSquare esiin ja bussipysäkit hakuun. Löysin pari pysäkkiä, joista BS ei tosin kertonut, mitkä bussit niistä menee. Lähdin joka tapauksessa suunnistamaan pysäkkien suuntaan ja parissa kohtaa hieman epäröityäni ja haparoituani löysin pysäkille. Sitten kaivoinkin Kyyti-sovelluksen, jotta saisin varmistuksen sille, mitä busseja ja milloin kyseiseltä pysäkiltä mahtaisi mennä. Asia ei oikein selvinnyt – en tiennyt, mikä pysäkin numero mahtaa olla – ja sain lähinnä tietooni, että siitä menisi joko 82, jolla olin tottunut kulkemaan, tai 80, jota en koskaan ollut käyttänyt mutta jonka tiesin menevän ainakin jossain vaiheessa Herttoniemen metroasemalle. En ehtinyt saada edes mitään aikataulutietoja esiin, kun bussi ilmestyi pysäkille – kyytiin vaan! (Unohdin kysyä kuskilta, mikä bussi se on.)

Istuskelin bussissa tietämättä linjan numeroa mutta silti onnellisena siitä, että olin ainakin lämpimässä. Melkein heti ymmärsin, ettei bussi ole 82 enkä ole turvallisesti matkalla kohti Itäkeskusta. Seurailin BS:llä, missä mennään ja huolestuin hiukan, kun se ilmoitteli jatkuvasti samoja paikkoja… Taisimme kulkea jonkinlaista ympyrää. Teiden nimet olivat sen verran tutun kuuloisia, että olin varsin luottavainen siitä, että vielä joskus päädyn Herttoniemeen metroasemalle, josta selviäisin kyllä metroon. Vähän tosin se huolestutti, että bussi oli suorastaan aavemaisen tyhjä. Lopulta yhdellä pysäkillä pamahti bussiin lauma ihmisiä.

Ja metroasema löytyi! Edellisestä visiitistäni kyseiselle asemalle oli vierähtänyt jo melkoisesti (ainakin vuosi, varmaan enemmänkin), enkä ollut ihan varma enää paikoista. Seurailin kuitenkin ihmisiä ja käytin korviani, jotta löysin liukuportaat ja pääsin laiturialueelle. Yritin päätellä, kummalta puolelta minun metroni mahtaisi mennä.

Kun metro sitten tuli niille raiteille, jotka päättelin omakseni, hyppäsin kyytiin. Seuraavaan asemaan mennessä huomasin, ettei siellä kuulunut kuulutuksia. Lisää jännitystä siis: olenkohan varmasti oikeaan suuntaan menevässä metrossa? Ja meneekö tämä Vuosaareen vai Mellunmäkeen – ajattelin jäädä pois Myllypurossa (yksi asema Itäkeskuksesta Mellunmäen suuntaan)? Itäkeskuksen kohdalla minulle varmistui, että suunta oli oikea, kun jotkut puhuivat Itiksestä. Hyppäsin varmuuden vuoksi pois, koska en halunnut joutua Puotilaan (asema Itiksestä Vuosaaren suuntaan) ja Itiksen asemalla ainakin kuulisin kuulutuksista, mihin seuraava metro menee.

Olin laiturialueella sen verran pitkällä, etten meinannut kuulla kuulutuksia. Höristelin siis vain korviani, sillä en myöskään halunnut mennä lähemmäs kaiuttimia – Myllypuron asemalla olisi parasta olla junan peräpäässä, että tulee mahdollisimman vähän kävelyä laiturialueella. Höristelemällä selvisi, että seuraava juna menisi Vuosaareen – eli se, josta olin hypännyt pois, olisi mennyt oikeaan suuntaan. Eipä minulla mikään kiire ollut, niinpä odottelin kiltisti seuraavaa metroa.

Pääsin Myllypuroon ja selvisin putoamatta metroasemalta ylös. Eilen kävin opettelemassa liikkumistaidonohjaajan kanssa vihdoin valmistunutta ostariamme ja halusin pistää vasta oppimani taidot koetukselle ja käydä S-marketissa (olin myös saanut Mikaelilta listan, mitä hän tarvitsisi vielä vlljenpoikani synttärileivonnaisiin). Metroaseman läheiset suojatiet ovat sokkona vähän haastavia, koska niiden kohdalla reunat ovat täysin madallettu ja silotettu, eikä sokkona ole juuri mitään mahdollisuuksia huomata, missä kävelytie loppuu ja autotie alkaa. Jotta minä sen huomaisin, pitää vähän kiertää sivusta ja kuunnella ja olla äärimmäisen tarkkana. Tällä kertaa sattui myös ystävällinen maahanmuuttajamies, joka kertoi, että voin mennä suoraan yli.

Ostarille päästyäni piti enää selvitä halki laajan aukion, jossa ei ole mitään hyviä maamerkkejä sokolle (siellä menee poikittaissuunnassa hieman erilaisista laatoista tehtyjä raitoja – jos ne vain menisivät pitkittäin, niistä voisi jopa olla sokkona jotain apua). S-marketin löytäminen sujui ongelmitta ja pääsin testaamaan, kuinka palvelualtista kyseisen kaupan henkilökunta on. Oli siis ensimmäinen kerta, kun siellä kävin yksin.

Apua sain, ostokset tuli tehtyä (sisälsivät myös tarjouksessa olevaa Aino-suklaajäätelöä ja Fazerin joulusuklaalevyn) ja enää oli haasteena löytää ostarilta kotiin. Taas oli ylitettävänä laajahko aukio, mutta minä löysin, kotiovelle kommelluksitta.

Summa summarrum: en eksynyt kertaakaan, vaikka kuljin ennalta tuntemattomalla ja vasta eilen opitulla reitillä. Itseluottamus vieraissakin paikoissa selviämiseen kohosi taas muutaman pykälän. Parantamistakin toiminnassani olisi: muutamissa tilanteissa olisi voinut kysyä apua, niin olisi ehkä selvinnyt pienemmällä päänvaivalla ja nopeammin. Mutta kyllä se näinkin meni, eikä minulla ollut mitään kiirettä mihinkään.

Terveydenhuollon pyörteissä

En yleensä ole kovin tapaturma-altis, vaikka toimintani saattaakin siltä joskus vaikuttaa (luulen, että kohta pitää jo tämäkin mielipide itsestäni muuttaa…), mutta tässä parin viikon sisällä on taas tapahtunut ja olen piipahtanut kahteen kertaan terveydenhuollon hoivissa.

Kaksi viikkoa sitten teatteriharjoituksisa jätin sormeni liikuteltavan väliseinäpalan ja seinän väliin. Syy oli vain ja ainoastaan omaa ajattelemattomuutta ja huolimattomuutta. Harjoitukseni alkoivat reissulla Myllypuron terveyskeskuspäivystykseen.

Lähdin päivystykseen taksilla, sormet kylmäpakkauksen sisällä. Taksikuski ystävällieesti auttoi minut vastaanottoon, otti vuoronumeron ja kävi vielä kansliassa asti kertomassa, että olisi tällainen näkövammainen asiakas. Hyvä niin, sillä Myllypuron uudessa ”hienossa” tervveyskeskuksessa ei ole kovinkaan järkevästi tuota asiakaspalvelupistettä järjestetty. Vastaanottavat työntekijät eivät näe odotustilaan eikä odotustilasta näe kuin vuoronumerotaulun. Välimatka on myös niin pitkä, ettei hoitajat oikein voi edes huudella niitä numeroita, koska ei se kuuluisi. Eli toisin sanoen: jos ei syystä tai toisesta näe taululla olevaa vuoronumeroa, on melkein mahdotonta selvitä siitä odotustilasta mihinkään ilman apua.

Mutta onneksi taksikuski kävi kertomassa minusta ja pääsinkin (lyhyen jono ohi, hähä) suoraan vastaanottavan hoitajan huomaan. Hän otti tietoni ylös ja lähti viemään minua alakertaan vastaanottohuoneeseen (tässä toinen tyhmä järjestely: asiakaspalvelu on 2. kerroksessa, mutta akuuttivastaanottohuoneet 1. kerroksessa… Hieno puhuva hissi siellä sentään on).

Hoitaja katseli turvonneita sormiani ja soitti lääkärin paikalle. Tuomiona verenpurkaumia kynnen alla, muttei niin pahoja, että olisi tarpeen tehdä kynteen reikää. Sain kipulääkepiikin pakaraan ja todella katu-uskottavan paketin sormeen, ettei kynnen alta tihkuva veri sotkisi paikkoja. Mietin vaan, miksei terveyskeskuksessa ole leikattavaa laastaria.

Hoitaja opasti minut aulaan, pyysi vahtimertaria soittamaan taksin ja tuli vielä pihalle odottamaan sitä taksia kanssani. Käyntini päivystyksessä kesti noin puoli tuntia ja palasin takaisin teatteritreeneihin.

Melko pitkään sormi oli kipeä, etenkin soittaminen ja tietokoneella kirjoittaminen oli vaikeaa, kun paine kynnen alla kasvoi. Nyt kynsi on melkein irronnut ja vain odottelen, että se lähtisi kokonaan irti. Välillä tekisi mieli itse repiä se pois, mutta niin masokisti en taida olla.

Toinen reissuni terveydenhuollon pariin olikin sitten ilmaiseen opiskelijaterveydenhuoltoon, YTHS:ään. Käyntini oli ensimmäinen (mutta tuskin viimeinen) siellä. Syynä maanantai-iltana nyrjähtänyt nilkka. En enää illalla lähtenyt testaamaan uudestaan Myllypuron päivystystä, sillä, kun tätä kokemusta nilkan nyrjähdyksistä on jo kertynyt, ajattelin ensin vain katsella tilannetta, millaiseksi nilkka mahtaa kehittyä. Seuraavana aamuna turvotusta oli kuitenkin vielä sen verran, että totesin parhaaksi käydä näyttämässä sitä lääkärissä – etenkin, kun se nyt oli jo kolmas nyrjähdys puolen vuoden sisällä.

Puhelimessa minulle neuvottiin jo aika hyvin, mistä akuuttihoitohuoneet löytyvät. Koska käyntini tosiaan oli ensimmäinen ja paikka täysin vieras, kysyin kuitenkin infotiskiltä, jonka sijainti myös puhelimessa kerrottiin, mihin suuntaan minun pitäisi lähteä. Tosin ensin oli selvittävä taksista sisään rakennukseen – se ei ollut mikään helpoin homma, kun kuski vain tipautti minut ulos eikä neuvonut sen pidemmälle. Joka tapauksessa infotiskin täti lähti opastamaan minut oikeaan paikkaan.

Melkein ehdin takamukseni laskea penkille, kun jo minut kutsuttiin sisään. (Huomautettakoon, että sain ajan kahden tunnin päähän soitostani – kohtuu nopeasti akuuttiaika ilman päivystyksessä istuskelua.) Hoitaja katseli hetken nilkkaani, totesi sen vain nyrjähtäneen (ehkä vielä joskus onnistun murtamaankin sen) ja pisti siteen. Kun kerroin nyrjähdyksen olleen jo kolmannen laatuaan tässä melko lyhyen ajan sisällä ja eetä se tapahtui ihan vain kävellessä, matalan rotvallin reunan kanssa, hoitaja kehotti jatkossa varovaisuuteen… Heh, itse en olisikaan tuota keksinyt. Siteen lisäksi sain myös noin kahden viikon hyppy- ja juoksukiellon (ärsyttää), jota taisin jo eilen vähän rikkoa, kun juoksin portaat ylös.

Tiistai-iltana, nyrjähtäneestä nilkasta huolimatta, lähdin ainejärjestöni fuksisitseille, eli akateemisiin pöytäjuhliin: laulua, ruokaa ja juomaa (allekirjoittaneella alkoholittomasti, toim.huom.). Pienistä jaloista ja tavallisesti hieman liian isoista kengistä oli kerrankin hyötyä, kun korkokenkään meni mukavasti myös side. Saanen kiittää myös äitiäni, jolla ko. kengät ovat olleet melko pitkäaikaisessa lainassa ja joka hieman paksumpijalkaisena on tainnut vähän venyttää kenkien nahkaa. Luulen tosin, ettei korkkarit nyrjähtäneen nilkan kanssa ollut ihan se, mitä YTHS:n hoitaja tarkoitti kehoittaessaan varovaisuuteen… Mutta ilta oli hauska ja oli ihan piristävää pukeutua mekkoon ja korkokenkiin piiiiiitkästä aikaa.

J.K. Haluaisin kirjoittaa vielä pidempiä virkkeitä ja vielä enemmän sulkeita ja ajatusviivoja, mutta se ei liene kovin järkevää. Taitaa olla vielä vähän oppimista tässä kirjoittamisessa.

Keittiöstä tulee ihastuttavia tuoksuja, sillä ravintolakoulua käyvä avopuoliskoni leipoo veljenpoikani synttäreille keksejä… Mums.

Tänään, sekalaisia asioita

Menin tänään yliopiston kahvilaan aikomuksenani ostaa lattea (maailma on kääntynyt päälaelleen, sillä enhän minä pidä kahvista tippaakaan), koska olin jo edellisellä luennolla torkkunut ja vielä oli kaksi jäljellä. Jollain muullakin oli aie käydä kahvilassa luentojen välissä ja jono oli aika pitkä. En ensin ihan tajunnut sitä ja - kun vihdoin hoksasin asiain tilan - kysyin parilta pojalta (mieheltä), ovatko he jonossa.

"Joo."

"Okei. Missähän täällä on se jonon pää?"

"Itse asiassa sä olit ennen meitä."

Niin.

No, herrat ohjasivat minut sitten paremmin jonoon ja päätin olla skarppina ja kyetä seuraamaan edellä menevää tyyppiä, jotta jonotuksesta tulee jotain. Se on sokkona nimittäin vähän vaikeaa, jos ei kehtaa olla kontaktissa siihen edellä menevään… Ajattelin myös, että ehkä ne takanani olevat herrat sitten sanovat, jos jotenkin jään tosi paljon jälkeen jonosta.

Olin todella tyytyväinen jonotustaitoihini, kunnes yksi kaverini (joo, olen onnistunut saamaan oikeasti ainakin yhden sellaisen) huikkasi kauempaa, tarvitsenko apua. Hän sitten luikahti jonon ohi auttamaan minua ja samalla tajusin, että edessäni ollut hahmo, jonka etenemistä yritin kuunnella, olikin tolppa.

Eipä ihme, kun jono ei kauheasti liikkunut eteenpäin.

Ja niin, tulin järkiini siinä tiskillä ja vaihdoin latte-ajatukseni Pepsi Maxiin.

Se kofeiinijuoma tuli kyllä tarpeeseen. Kassalle päästyäni pengoin hädissäni laukun sivutaskua, johon olin juuri aulassa lompakkoni laittanut. Tasku oli tyhjä. Olin jo aivan varma, että lompakkoni on pudonnut jonnekin. Ihmettelin sitä ääneen kaverille ja kassatädille. Minua auttaneet herrat vähän taaempaa: "Se on varmaan toi tossa tarjottimella."

Kaivoin lompakosta lyyra-opiskelijakortin ja visa elektronin. Ojensin kassatädille kortin ja hän:

"Sä maksat tällä lyyra-kortilla?"

"Joo. Ei kun… Enhän mä voi maksaa sillä."

(Vielä viime syksyn uudet opiskelijat saivat sellaiset lyyra-kortit, joissa on myös maksuominaisuus. Näissä uusissa ei enää ole ja muutenkin se ominaisuus poistuu pian käytöstä.)

Seuraavat luennot pysyin hereillä.

******

Urheilukassi tekee kyllä urheilijan. Tähän saakka olen kanniskellut treenikamojani siinä samassa repussa, jota käytän kaikkialla: koulureppuna, viikonloppureissulla laukkuna… kaikkialla. Pari viikkoa sitten ostin kuitenkin ihan oikean treenikassin, koska alkoi tulla jo pieniä tilaongelmia, kun yritin tunkea tietokoneen, treenikamat (kahdet piikkarit, juomapullon, vaatteita) ja eväät samaan reppuun. Nyt, repun ja treenikassin kanssa kulkiessa, tunnen itseni oikeasti urheilijaksi. Tänään sitä tunnetta lisäsi HKV:n tuulipuku, jonka sain.

Oli muuten mukava käydä urheilemassa melkein kahden viikon tauon jälkeen. Tahtoisi heti lisää.

*******

Jos joku voisi antaa minulle kyvyn kieltäytyä herkuista. Tai edes kyvyn syödä niitä vähän.

*******

Kommentoin yhden blogin kommenttia ja kadun sitä nyt suuresti. Poistin kommenttini, koska se oli tyhmä ja turha (kuten minusta sekin, jota kommentoin). Sain vain haukut - sekä kommentistani että sen poistosta. Ei siis kannata osallistua nettikeskusteluihin, edes omalla nimellään. Voi myös olla, etten ymmärrä hten ymmärrä huumoria. Taidan siis jatkaa hiljaista linjaani, koska suun avaamisesta tulee vain paha mieli.

Syksy on käynnistynyt

On vierähtänyt aika melkoisesti siitä, kun viimeksi olen blogiani päivittänyt. Muutenkin viime aikoina (aika pitkällä katsantokannalla) blogin päivitystahti on vaan harventunut harventumistaan, niinpä olen jo harkinnut koko bloggaamisen lopettamista. Nyt kuitenkin vähän viimeaikaisia kuulumisia.

*******

Yliopisto-opinnot ovat käynnistyneet tällä viikolla kunnolla. Ainakin nyt vielä ensimmäisten luentojen perusteella suomen kieli on kiinnostava opiskeluala. Ainut mietityttävä asia opinnoissa tällä hetkellä on ihmisiin tutustuminen. En lopppujen lopuksi ole kovinkaan sosiaalinen ihminen – tai olen, jos joku muu tekee aloitteen. Minulle aloitteen teko ja aivan turhanpäiväinen smalltalk on haastavaa. Aloitteellisuutta tietysti vaikeuttaa se, etten löydä ihmisiä, mutten oikein osaa ryhtyä juttelemaan edes luennolla viereen istuvien tyyppien kanssa, elleivät he aloita.

Tähän mennessä en ole oikein tutustunut kehenkään. Jotkut saatan tunnistaa äänestä ja niiden kanssa tulee vaihdettua muutama sana, mutta suurimmaksi osaksi olen aika yksin. Tuntuu siltä, että todella monet ovat jo tutustuneet ihmisiin niin, että ovat ehtineet saada ihan kavereitakin. Minä tunnen oloni vielä melko ulkopuoliseksi, mutta toivon tilanteen tasaantuvan tässä ajan myötä.

Meillä on yllättävän vähän mitään pakollista kurssikirjallisuutta, suositeltavaa oheislukemista kuitenkin löytyy. Olen hankkinut niitä oheislukemistoksi suositeltavia kirjoja, jotka ovat näkövamaisten kirjastossa Celiassa. Muutoin taidan pärjätä aika hyvin ilman kirjatilauksia sieltä. Monisteita sitten meillä käytetäänkin aika paljon. Suurin osa niistä löytyy netistä sähköisessä muodossa, joten niidenkin lukeminen onnistuu – kuten luentokalvojen, jotka melkein jokaisella kurssilla on netissä jo ennen luennon alkua, jotkut opettajat laittavat vasta luennon jälkeen.

*******

Olin pitkästä aikaa harjoitusleirillä, kun tammikuun jälkeiset leirit ovat syystä ja toisesta jääneet väliin. Tämänkertainen leiri oli paralympiakomitean nuorten leiri ja meitä urheilijoita oli siis useista lajeista javammaluokista. Tämä tarkoitti käytännössä leirin ohjelmassa sitä, että illalla oli koko porukalle yhteisiä palauttavia harjoituksia, joissa pääsi vähän kokeilemaan muitakin lajeja. En tiedä, mitä aiemmilla leireillä on yhteisissä harjoituksissa tehty, koska tuo oli ensimmäinen paraleirini, jolle pääsin. Nyt pelattiin pyörätuolikorista ja yleisurheilijoiden järjestämässä harjoituksessa tehtiin aitakävelyä (pyörätuoliurheilijat jotain muuta – en tiedä, mitä) ja heiteltiin turbokeihästä.

Joskus pienenä olen leikkinyt koristuolilla, mutta nyt ensimmäisen kerran oikeasti käytin sellaista. Ensin vähän mietitytti, mitä mahtaa tulla sokkona koriksen pelaamisesta, mutta kyllä se ihan sujui ja hauskaa oli. Seuraavana päivänä oli hartiat jumissa niin, että huomasi tehneensä niillä jotain. En tiedä, kipeytyivätkö ne siitä kelaamisesta vai siitä, kun heittelin ennen korispelin alkua ihan vaan paikaltani koreja (olin siinä aika haka). Pyörätuolikoriksesta ja muusta tuolin käytöstä - mm. kelasin tuolin liikuntasalista ulkokautta paikkaan, johon ne piti palauttaa - tuli sellainen luottamus, että jos joskus joutuisi jonkin onnettomuuden takia joksikin aikaa istumaan pyörätuolissa, sillä liikkuminen onnistuisi myös sokkona. Keksin senkin, mitä urheilulajia voin harrastaa, jos onnistun vammauttamaan itseni tuplavammaiseksi - varasuunnitelma on tietysti oltava jo valmiina. Viimestään Viimeistään silloin minusta tulisi kuulantyötäjä/keihäänheittäjä.

Tämä leiri palautti minut maanpinnalle, kun penikat kipeytyivät kunnolla ensimmäisen kerran sitten tukipohjallisten hankkimisen jälkeen. Ehkä jalkani eivät vaan kestä peräkkäisinä päivinä isoja juoksumääriä, kun ne vaivaavat joka leirillä. Täytynee seuraavilla leireillä vähän yrittää miettiä treenien järjestystä sen mukaan, että välissä tekee vähemmän juoksuja. Mutta nyt ainakin olen varma siitä, että aion treenata seuraaviin paralympialaisiin Rioon 2016. Katsotaan sitten parin vuoden päästä uudestaan, olenko edelleen yhtä motivoitunut…

Minä luovutin...

Noin puoli litraa verta.

Yritin jo kerran aikaisemmin luovuttaa, mutta silloin luovutukseni esti akuutisti muutama päivä aiemmin tapahtunut nilkan nyrjähdys ja vähän pitkäaikaisemmin epäselvyys siitä, mitä kaikkea silmilleni on tehty ts. onko jotain syytä, miksen saisi luovuttaa. Asia selvitettiin - käy sääliksi se lääkäri-parka, joka joutui käymään läpi silmätietoni 20 vuoden ajalta - ja minusta tuli vihdoin luovuttaja.

Veripalvelun työntekijöille on hienosti ohjeistettu, että näkövammaisen luovuttamaan tulevan henkilön kanssa henkilökunta täyttää terveydentilakyselyn. Sitä ei saa täyttää sen henkilön kanssa, jonka kanssa tulee luovuttamaan, vaan se on aina täytettävä henkilökunnan kanssa. Vielä kun henkilökuntaa ohjeistettaisiin näkövammaisten opastamisessa... Tuli hieman hämmentävä tilanne, kun sairaanhoitaja kehotti minua tulemaan perässään 'koppiin'. Onneksi omistan suun, jolla kysyä ja kyllä se henkilökunta oikeasti oli hyvin ystävällistä ja avuliasta.

HB 149, matalin mittaustulos minulta ikinä. Taidan olla rautainen tyyppi.

Olisin oikein mielelläni katsonut, mitä kädessäni tapahtuu ja miten veri valuu pussiin. Yritin minnä sinnepäin katsoa, mutta eipä mitään näkynyt... Pienen neulanheiluttelun jälkeen veri alkoi pulputa letkuun ja siitä lähtevän äänen sentään kuulin.

Ensiluovuttajia makuutetaan luovutuksen jälkeen vähintään kymmenen minuuttia. Minun olooni veren menettäminen ei vaikuttanut kuinkaan ja pidin sitä makoilua vähän turhana, vaikka toisaalta ymmärrän kyllä hyvin, miksi niin tehdään. Edes seuraavana päivänä pituushyppykisoissa en huomannut luovutuksella olleen mitään vaikutusta - tai voinhan tietysti syyttää verenluovutusta siitä, etten hypännyt ennätystäni.

Kolmen kuukauden päästä pääsen taas luovuttamaan.

*******

Huomenna ajattelin mennä suomen kielen fuksien varaslähtöpiknikille. Siinä on vain pieniä vaikeuksia: en tiedä, löydänkö Tuomiokirkon portaat saati sitten sieltä vihreähaalarisia tutoreita.

Portaiden luo löytämisestä uskon selviytyväni, kun eilenkin onnistuin kävelemään Musiikkitalolta Töölönkadulle. Apuna voin myös käyttää BlindSquarea. Mutta niitä vihreitä haalareita ei löydä BS:nkään avulla.

En lähde Lontooseen, mutta opin uuden asian

Vaikka Lontooseen paralympialaisiin lähteminen ei ollutkaan minulle mikään pitkäaikainen haave – vastahan vuosi sitten aloin taas harjoitella yleisurheilua – nyt vähän harmittaa, etten sinne lähde. Paralympiamatka oli hyvin lähellä, kun kerta A-rajan ylitin ja minulle haettiin villiä korttia. Se oli niin lähellä, että ehdin jo ihan ajatella ehkä lähteväni Lontooseen. Se oli sen verran lähellä, että nyt lukiessani tuttujeni Lontoon-valmistautumisesta Facebookista tai blogeista, vähän harmittaa, etten ole mukana.

Nyt voin kuitenkin keskittyä rauhassa opintojen alkuun eikä tarvitse miettiä, mitä teen, kun olen kurssien alun Lontoossa. En ole. Voin myös tähdätä treenaamisen neljän vuoden päähän Rion paralympialaisiin – silloin olisi ehkä jo teoreettiset mahdollisuudet pärjätäkin kisoissa. Nyt, vaikka olenkin pituushypyssä ylittänyt A-rajan, tuskin olisin paralympialaisissa sijoittunut kovinkaan hyvin, sillä siellä urheilijoiden vähyyden vuoksi on yhdistetty sokeiden F11 luokka heikkonäköisten F12 luokkaan. Heikkonäköiset hyppäävät paremmin.

Pituushypyn treenaamisen lisäksi sain eilisestä piirimestaruuskisasta rutkasti lisämotivaatiota juoksun harjoitteluun. Osallistuin siis 100 metrin juoksuun. Lähtö oli hermostuttava, sillä meidät ammuttiin kahdesti takaisin – ensimmäisellä kerralla yksi varasti, toisella kerralla yksi sai varoituksen. Vasta kolmannella yrityksellä pääsimme oikeasti matkaan. Juoksu tuntui kulkevan hyvin – ainakin paremmin kuin Iisalmessa pari viikkoa sitten – mutta aika (15,77) jäi kaivertamaan. Se on kuitenkin neljä kymmenystä hitaampi kuin kesäkuussa tekemäni ennätys.

Eilisessä kisassa kävi myös ensimmäisen kerran niin, että aika oli otettu vahingossa opasjuoksijastani. Tarvitsen juoksussa kaksi rataa – toinen minulle, toinen oppaalleni. minun radakseni oli ilmoitettu 7, tosiasiassa siis radat 7 ja 8. Opas juoksee vasemmalla puolellani, eli tällä kertaa sillä radalla 7. Maalikameraa tarkkailevat toimitsijat olivat ilmeisesti ajatelleet vain, että minulla on rata 7, joten sen tulos katsotaan. Opasjuoksija ei saa ylittää maaliviivaa ennen minua, niinpä hän siinä aivan lopussa hidastaa hieman. Oppaastani otettu aika oli 15,84. Koska meistä molemmista juoksu tuntui kulkeneen paremmin, epäilimme, olisiko aika otettu väärin. Olihan se. Vaikka ero olikin nyt huimat seitsemän sadasosaa, on kiva, että tulos saatiin korjattua.

Haluaisin mennä heti treenaamaan lisää juoksua, haluan oppia juoksemaan paremmin. Ongelmana on vaan vähän se, etten voi mennä yksin eikä minulla enää tällä viikolla taida olla ketään opasta tarjolla. Tahtoisin niin kovasti mennä heti!

*******

Olen aina pitänyt vanhempiani hyvin sallivina sen suhteen, mitä asioita voin sokkona tehdä. Tai tarkemmin sanottuna niin, että voin tehdä samoja asioita kuin näkevätkin. Viime viikonloppuna huomasin kuitenkin, ettei asia ihan niin yksinkertainen olekaan.

Olin yötä äidilläni Tuusulassa. Kotona ei ollut ”talonväkeä” muita kuin pikkuveljeni. Aamulla huomasin (kun yritin veljen tiskejä tiskata), ettei hanasta tule lämmintä vettä. Pikkuveli vielä veti sikeitä, niinpä soitin äidille. Selvisi, että lämpimän veden puute oli ihan suunniteltu ja tietoinen juttu: kun talossa ei ole ketään, on turha pitää öljylämmitystä päällä. Pitäisi siis vaan laittaa pannu päälle ja vesi lämpenisi.

Äiti kysyi, onko pikkuveljeni hereillä, hän kun osaa sen pannun laittaa päälle. Minä sanoin meneväni herättämään sen.

Niin meninkin. Uninen veli vastasi pyyntööni pannun käynnistämisestä: "Etkö sä muka osaa tehdä sitä? Sehän on ihan helppo homma." Totesin, ettei kukaan ole ikinä kertonut minulle, miten se tehdään – eli ei, en osaa. Veli neuvoi, sanallisesti.

Laitoin pannun päälle ja pääsin aamusaunani yhteydessä myös lämpimään suihkuun.

Leivontaa, opiskelun odotusta ja sellaista

Tuossa reilu viikko sitten juhlistin teinivuosieni päättymistä ja tein sen kunniaksi valkosuklaajuustokakun. Kuvan muistin ottaa vasta sitten, kun kakusta oli jo syöty aika paljon… Ainakin näkee, että kelpasi. (Oli ensimmäinen iPhonella ottamani kuva ja kohdistukset varmaan taas ihan miten sattuu.)


Tämä oli ensimmäinen kerta sitten 7. luokan kotitaloustuntien, kun käytin liivatelehtiä. Silloin muinoin meitä varoiteltiin siitä, miten tarkkana liivatteen kanssa pitää olla ja miten vaikeaa sen käyttö onkaan. Nämä varoittelut saivat aikaan sen, etten edes yrittänyt kokeilla liivatteen käyttöä ennen tätä kakkua. Juustokakkujakin olen toki tehnyt – mutta vain sellaisia, jotka paistetaan uunissa. Tämä taisi olla tekemistäni juustokakuista ehdottomasti paras.

Nyt niitä liivatelehtiä on vielä jokunen jäljellä, joten eipä taida jäädä viimeiseksi liivatekokeiluksi. Mitähän sitä seuraavaksi tekisi?

*******

Kävin viime viikolla ensimmäisen kerran opettelemassa yliopistoreittejä liikkumistaidonohjaajan kanssa. Nyt löydän tieni Porthaniaan, yliopiston päärakennukselle ja Metsätaloon. En ehkä löydä kyseisissä rakennuksissa sisältä mitään, mutta kaikki aikanaan.

Vanhoissa yliopistorakennuksissa ja vanhoilla mukulakivikaduilla niiden ympäristössä oli ilmassa tietynlainen henki. Ehkä se johtui siitä, että yliopistomaailma on minulle vielä täysin vieras, enkä ole turtunut paikkoihin ja rakennuksiin, mutta minusta oli hienoa kulkea kaduilla ja käytävillä ja miettiä niitä opiskelijoita vuosikymmenten takaa, jotka ovat kulkeneet samoja reittejä. ehkä yliopistokampuksen lumo laimenee tulevien vuosien aikana, mutta ainakin nyt ensimmäisellä kerralla oikeasti yliopiston opiskelijana tuntui hienolta.

Olen odotellut kärsimättömänä suomen kielen amanuessilta vastausta kyselyyni erityisjärjestelyistä yliopistolla. Eräs ystäväni varoitteli, että jos olen lähettänyt helsinki.fi-osoitteeseen (yliopiston sähköposti) postia jostain muusta osoitteesta, se on saattanut mennä roskaposteihin ja ehkä jäänyt siksi huomaamatta. Tänään vihdoin kävin penkomassa sähköpostini lähetettyjä viestejä ajatuksenani lähettää sama viesti uudestaanyliopiston sähköpostista,jollainen minullakin nykyään on, kun huomasin, etten ole lähettänyt koko viestiä! Ei siis ihmekään, ettei minulle ole vastattu… Nyt lähetin, ihan siitä yliopiston osoitteesta.

Tänään sain tiedon, että Lyyra-opiskelijakorttini on valmis. Pitää tosin malttaa vielä muutama päivä, ennen kuin sen voi noutaa.

Odotan innosta kihisten opintojen alkua ja seuraavaa liikkumistaidontuntia, jotta oppisin vähän lisää yliopistokampuksesta.

*******

Sain Kelalta hymyilyttävän päätöksen, joka pisti myös vähän miettimään Kelan logiikkaa. Tajusin kyllä päätöksen pari kertaa luettuani, miten siihen tulokseen on päädytty, mutta silti näin maalaisjärjellä ajateltuna logiikka vähän ontuu. No, kerrankin minun hyväkseni.

******

Haen yliopisto-opiskeluun avustajaa. Olen muutaman varteenotettavan hakemuksen jo saanut. Tekisi mieli kommentoida asiaa täällä, mutta en ehkä nyt, kun hakuprosessi on vielä kesken. Mutta jos blogini lukijoissa sattuu olemaan pääkaupunkiseutulaisia työttömiä, niin minulle vaan työhakemusta tulemaan!

Vammaisurheilupäivä

Aamulla lähdin taksilla juna-asemalle ja taksikuski - Suomi-paitani nähtyään - ilmeni entiseksi naisten maalipallomaajoukkueen valmentajaksi. Koko matka turistiin lähinnä erityisryhmien palloilusta Suomessa ja harmiteltiin sitä, ettei näkövammaisfutsalia täällä oikein ole (myöhemmin päivällä minulle selvisi siihen ihan syykin). oli hauska sattuma törmätä häneen.

Junassa menin sisään kakkosvaunusta ja selvitin tieni viitoseen, jossa paikkani oli. Häädin paikalta ihmisen, joka oli ehtinyt jo ilmeisesti torkahtaa. Kirkkonummella seistiin reilut puoli tuntia odottamassa, että eteen hajonneelle sorajunalle saatiin tehtyä jotain. Liput tarkistettiin vasta sen jälkeen, eikä konnari (taaskaan) halunnut edes nähdä opiskelijakorttiani. Myöhemmin seistiin vielä odottamassa vastaantulevaa liikennettä ja juna oli Salossa melkein tunnin myöhässä.

Salossa oli SLU:n alueleiri, jossa tänään oli ohjelmassa vammaisurheilua. Vajaalle kahdellesadalle lapselle pyöritettiin 2,5 tunnissa kuusi eri vammaisurheilurastia. Minä ehdin Salohalliin paikalle kymmenen minuuttia ennen rastien alkua ja matkalla asemalta halliin sain kuulla vetäväni maalipallorastia.

Edellisestä liikunnanohjauksestani oli vierähtänyt jo tovi, mutta viimeistään parin ensimmäisen ryhmän jälkeen homma alkoi sujua ihan mukavasti. Meitä oli kaksi vetäjää maalipallossa, mutta myös kaksi kenttää, joten ryhmät jaettiin aina kahtia. Minulla oli kymmenen lasta kerrallaan. Onnekseni ryhmillä oli mukanaan myös omia ohjaajia, sillä yksin tuossa tilassa en olisi kyennyt vetämään sujuvasti.

Maalipalloa kuuluisi pelata hiljaisessa salissa. Meillä oli palloiluhalli, joka oli verhoilla jaettu useampaan osaan. Hiljaista ei todellakaan ollut. Se ehkä haittasi lapsia kuulemaan, missä pallo oikein menee, mutta minua se haittasi todennäköisesti enemmän. Oli kuitenkin kiva huomata, miten mutkattomasti ala-asteikäiset lapset suhtautuivat siihen, että heillä oli sokea "ope": kun kysyin, onko kaikilla laput silmillä, sain oikeasti vastauksen. minulle tuotiin pallo sitä pyytäessäni ja muutenkin asia näytti olevan aivan ongelmaton. Parin lapsen kanssa puhuin siitä, millaista on olla sokea, kun he sitä tiedustelivat.

Ei minusta varmaan ikinä hyvää liikunnanohjaajaa tule, mutta ainakin jotenkin pärjään siinä hommassa. Uskoisin pystyväni myös ohjaamaan täysin yksin ryhmiä tietyissä olosuhteissa, esim. tutussa paikassa, jossa ei tule niin suurta hälinää ympäriltä... Näissä olosuhteissa ryhmien omista ohjaajista oli suuri apu. Lapset myös itse pitivät huolta siitä, että toisilla oli pelatessa laput päässä eikä niiden alta kurkittu.