[!VAROITUS!] Meikkipostaus [/!]

Silloin tällöin minulta on joku kysynyt (erityisesti teinitytöt), meikkaanko. Olen aina vastannut, etten harrasta sitä. Ihan vaan siitä syystä, ettei kiinnosta (usein olen myös selittänyt, että kyllä tiedän sokeita, jotka ihan ahkerasti meikkaa ja olen kuullut jonkun myös tatuoineen silmäluomiinsa luomivärille rajat, jotta ne sormella tuntee).

Mutta.

Tässä seuraa jonkinlainen meikkipostaus.

Vähän aikaa sitten osallistuin viikonlopputapahtumaan, jonka osana ohjelmassa oli ”vastakohtailta”. Ideana oli pukeutua omaksi vastakohdakseen. Minä pukeuduin pissikseksi ja sitä varten kävin vähän meikki- ja vaateostoksilla.

En tiedä siis meikeistä oikeasti lähes mitään. On minulla toki meikkiä ollut naamassa, vanhojentansseissa ja ylioppilasjuhlissani ja teatteriesityksissä, totta kai. Joskus ala-asteella yritin kiinnostua meikkaamisesta, kun kaikki muutkin luokallani sitä harrastivat (ei auttanut piireihin pääsyyn, loppui siis siihen). Mutta arkena, vapaaehtoisesti ja itse en ole meikkejä harrastanut enkä edes omistanut. Paitsi siis nyt.

Ostoslistallani oli huulipuna, ripsiväri ja puuteri. Kynsilakkaa lainasin kaverilta ja kauheaa luomiväriä minulta löytyi laatikosta (huijasin siis äsken! Mutta se luomiväri oli oikeasti tarkoitettu teatteriin, jotenkin vaan ikinä ei ole sinne asti kulkeutunut…). Tunsin itseni äärimmäisen asiantutevaksi (not) siellä Anttilan meikkiosastolla. Anttilassa siksi, että kuvittelin pääseväni kohtuu halvalla. Shoppailukaverina oli isoveli, joka kovin taisi arvostaa tätä nakkia.

Pinkki huulipuna löytyi ihan omin avuin. Sitten puuterin ostoon kysyttiin vähän myyjältä apua.

Minä: ”Missäteillä on puutereita?”
Myyjä: ”Millasta sais olla?”
Minä: ”Öö… Jotain aika perus, niinku väritöntä. Mä en oo oikein mitään käyttänyt.” (Huomaattehan asiantutevan otteeni!)
Myyjä (kävelyttää pari metriä eteenpäin): ”No tässä on näitä [jonkun merkin] puutereita. Sulla on kuitenkin sen verran sävyä kasvoissa, että se väritön puuteri näyttäis valkoselta. Mä suosittelisin tätä kolmossävyä.”
Minä: ”Okei, joo. Niin. No, se on varmaan ihan ok, kiitos.”

Ja sitten etsittiin vielä sitä ripsaria. Nyt toinen myyjä tuli oma-aloitteisesti kysymään, kaipaammeko apua (näytettiinkö me muka jotenkin eksyneiltä siellä? – pah, en usko).

Minä: ”Joo, ripsiväriä etitään.”
Myyjä: ”Haluaisitko sä tuuheuttavaa vai pidentävää?”
Minä: ”Pidentävää.” (Nyt tiesin vastauksen!)
Myyjä: ”No, mustaa vai ruskeaa?”
Minä: ”Mustaa.”
Myyjä: ”Sitten mä suosittelisin tällaista ihan uutta [jonkun merkin] maskaraa. Tässä on kaksi eri paksuista harjaa, alaripsille pienempi ja ylöripsille isompi.”
Minä: ”Okei, joo. SE on varmaan ihan hyvä. Kiitos.” (Vähän kiirekin meillä oli.)

Niin. ”Halpa” meikkiostosreissuni tuli maksamaan 42 euroa. Tässä ei ollut mukana irtoripsiä, jotka ostin toisesta kaupasta. Todennäköisesti myyjät myivät minulle tietämättömälle aika kalliita tuotteita. Ei vaan ollut aikaa jäädä valikoimaan sen kummemmin, koska muuten olisin myöhästynyt junasta. - Ajatelkaa nyt, mikä panostus yhtä iltaa varten.

Sitä pinkkiä huulipunaa en todennäköisesti tule käyttämään enää ikinä. Ehkä lahjoitan sen pahaa-aavistamattomille pikkusiskoilleni (kuten myös sen vaaleanpunaisen topin). Ripsaria yritin jo lahjoittaa äidilleni, mutta hän oli juuri edellisenä päivänä ostanut uuden. Toisaalta mietin jo siellä meikkiostoksilla, että kaipa puuterille ja ripsarille oikeasti voisi olla jotain käyttöä myöhemminkin.

Sitten siihen meikkaamiseen.

Kynsiäni olen lakannut viimeksi joskus yli kymmenen vuotta sitten. Silloin näin vielä. Sain äidiltäni jonkun vanhan, värittömän lakan, jossa oli hopeista kimalletta. Sitä joskus sitten töhersin kynsiini lukutelevision avulla. Sen jälkeen kynsiäni ei olekaan ikinä lakattu. Paitsi nyt.

Tietysti tällä suurella kokemuksellani halusin tehdä sen itse, mites muutenkaan. Lopputuloksena oli se, etten todellakaan tajua, miten jotkut voi kynsiinsä piirrellä kukkasia, kun se ihan perus lakkaus on jo niin saakutin vaikeaa.

Vasemman käden kynsistä tuli ihan jopa melkein siistit. Oikeassa, kun piti väärällä kädellä työskennellä, olikin sitten vähän paakkuisempaa ja epätasaisempaa menoa. Eikä ne vasurinkaan lakat iltaan asti siisteinä pysyneet, kun tökkäsin käsiäni koko ajan johonkin niin, että lakat lohkeilivat ja piti vetää uutta kerrosta (esim. liikkuvassa bussissa), eikä se enää ihan niin siististi onnistunutkaan. Tulin minä kyllä siihenkin tulokseen, että ehkä sen homman voi oppia. Myös sokkona.

Tapahtumapaikalle päästyämme oli ensin ruokailun aika. Sitten annettiin noin puoli tuntia aikaa iltaohjelmaan valmistautumiseen. Puoli tuntia! Eihän se meinannut millään riittää vaatteiden vaihtoon, hiusten laittoon ja meikkaamiseen (minua käytiinkin pariin otteeseen hoputtamassa, vaikka lopulta olin paikalla ihan täsmälleen oikeaan aikaan!).

Luomivärin levittäminen onnistui sormella kai ihan hyvin. Sitten yritin tuhertaa niitä hemmetin irtoripsiä päähäni. Pakkauksessa piti kai olla mukana joku liima, mutta ehkä hukkasin sen heti. Tai sitten se liima oli niissä ripsien nauhoissa (vaimikäsesanaon) valmiina ja minä vaan pilasin kaiken, kun hiplasin niitä vähän liian pitkään. Ripsien kiinnittämistä toki vaikeutti se, ettei minulla ole ikinä sellaisia ollut enkä oikeasti edes kovin tarkkaan tiedä, miten ne pitäisi pistää ja oikeastaan sekin, että mihin kohtaan, tarkalleen. Netistä löytyisi vaikka mitä video-ohjeita siihenkin touhuun, muttei se minua auta. Joka tapauksessa lopputulos oli se, etten saanut irtoripsiä pysymään päässäni. (Tässä kohtaa lisäsin vähän luomiväriä, kun ajattelin pilanneeni senkin jo siinä tuhertaessani.)

No, onneksi oli sitä ripsaria sentään, kun irtoripset ei kerta onnistuneet. Sekään ei ollut ihan helppo nakki, näin ensikertalaiselle. Rupesin siinä maskara kädessäni (ensin mietin pitkään, miten saan sen purkin auki ja missä päässä nyt oikein on joku harja ja missä sitä väriä) pohtimaan, kuuluuko ripsiväriä levittää ripsien ala- vai yläpintaan. Pistin sitten sinne alle, koska sen koin helpommaksi (ja onhan silmät nyt kuitenkin enimmäkseen auki). Vähän ehkä tökin silmään, mutta kyllä sinne ripsiinkin väriä meni. Kukaan ei myöskään ainakaan sanonut, että olisin sotkenut puoli naamaa siinä samalla. Kiinnostavana yksityiskohtana huomasin tarkkaa ripsarinlevittämistyötä tekeväni suuauki. Onneksi ei ollut ketään näkemässä.

Jossain välissä se huulipuna ja puuterikin päätyivät naamaan, mutta niiden laitossa ei mitään kummallisempia tapahtumia ollut. Ihan varmaan riittävän sujuvasti meni.

Tästä kaikesta olisi tietysti voinut lannistua, mutta minäpä – yllätykseksi itsellenikin – oikeastaan taisin vähän kiinnostua meikkaamisesta. Ainakin osittain. Ainakin hetkeksi. Vaikka yritinkin jo lahjoittaa sitä maskaraakin eteenpäin. Olen nyt sitten pohdiskellut, minkä väristä kynsilakkaa voisin hankkia (sitä kaverilta lainaamaani vaaleanpunaista en kyllä enää käytä, kiitos vaan). Ja pitäisikö hommata vähän jotain muuta luomiväriä kuin tuota sinistä/lilaa (joo todellakin, jos meinaan luomiani värjätä). Entä sitten huulipuna. Ja joku rajauskynä. Ja meikkivoide. Phuuuuh!

Apua. En minä osaa. Enkä voi yhtäkkiä hommata kauheaa läjää meikkejä, kun tähän mennessä en ole omistanut mitään. Ehkä tarvitsisin jonkun kädestä pitäen neuvomaan. Mutta en usko, että minua oikeasti nyt tämä ihan ehkä niin paljon kiinnostaa, jotta viitsisin rahojani sijoittaa vaikka johonkin meikkikouluun. Tahi isoon läjään kosmetiikkaa. Katsotaan.

*******

Öö, nyt hämmennyin. Blogissani on viimeisen reilun viikon aikana vieraillut yli 5000 kävijää. Tässähän alkaa tuntea kirjoittavansa suosittua blogia!

Kaupunkikierros

Tänään päättyvän sokeainviikon kunniaksi kuvasin tässä yhtenä päivänä videon, joka koettaa näyttää kaupunkia minun näkökulmastani. Pääsette kulkemaan kanssani vähän pitkin poikin Helsinkiä.

 

 

 

Videon kuvaamista varten sain GoPro-kameran, joka oli viritetty pyöräilykypärään. Kuvakulmat eivät loppujen lopuksi olleetkaan sitten ihan sitä, mitä olisin halunnut – suunnitelmissani kuvassa ei olisi näkynyt eteenpäin juuri mitään. Nyt te havaitsette vastaantulevat esteet ja ihmiset melko pajlon ennen minua. Toisaalta tätä kuvatessani minusta myös tuntui, että törmäilin tavallista enemmän joka paikkaan.

 

Äänet on otettu mukaan Zoomilla, koska GoPron mikki oli aika surkea. Äänten synkan vuoksi eri pätkissä kuvatut videot eivät vaihdu mitenkään siististi, koska Windowsin Movie maker ei osannut leikata ääniä, jos videopätkien taitekohtiin olisi halunnut jotain hienoja häivytyksiä. Videon taiteellinen puoli jää täten melko heikoksi.

 

Mutta, nauttikaa elämäni ensimmäisestä videopostauksesta!

  

 

Edit: Ainakaan minä en kyllä saa tuota videota tästä käyntiin. Lieneekö liian pitkä pätkä Bloggeriin liitettäväksi, vai mistä kiikastaa. Tässä vielä varmuuden vuoksi suora osoite YouTubeen (linkkiäkään en saanut toimimaan, murrrr...):

http://www.youtube.com/watch?v=kqdoJKMR3r0

Valoa korville!

Olen nyt muutaman viikon käyttänytValkeen kirkasvalokuulokkeita. Niiden ideana on välittää valoa korvakäytävän kautta niin suoraan aivoihin kuin mahdollista. Valkeen luvataan auttavan kaamosmasennukseen, makeanhimoon, energisyyteen, vuorokausirytmin ylläpitoon ja reaktionopeuteen.

Koska uniongelmani lisääntyvät huomattavasti aina, kun syksy pimenee, uskoisin ympäristön valoisuudella olevan asian kanssa tekemistä. Kirkasvalolamppuja monet ovat käyttäneet jo vuosien ajan pimeänä aikana apuna väsymykseen. Oma kokemukseni kirkasvalolampuista on melko vähäistä, mutta silloin, kun sellaisen lähettyvillä hengailin (TET-jaksolla ysillä), sain vain silmät ja pään kipeiksi. Epäilen myös, riittääkö kirkasvalolampun teho minulle, joka en valoa näe – välittyisikö tieto valoisuudesta aivoille asti. Halusin siis kokeilla, olisiko korvien kautta välitetystä valosta hyötyä ja sain Valkeelta kuulokkeet kokeiluun.

Kuulokkeiden valon tehoa sekä ”valotusaikaa” voi säätää tietokoneohjelman avulla. Ensimmäinen ongelma tosin tuli vastaan, kun apuvälineideni kanssa en saanut ohjelmaa edes asennettua. Asennusohjelmassa piti ruksia kohta ”hyväksyn käyttöoikeudet” (tai vastaava), mutta en edes tätä pystynyt tekemään, enkä siis päässyt ohjelmassa eteenpäin. Kuulokkeiden käytön pystyin silti aloittamaan, sillä niissä on tehdasasetukset valmiina. Kun lopulta sain jonkun kanssani katsomaan sitä ohjelmaa – noin viikon käyttämisen jälkeen – en edes muuttanut asetuksia. Sittenmin en ole tarkistanut, onnistuuko ohjelman käyttö sen asennuksen jälkeen apuvälineillä. Senkin vielä kyllä testaan, vaikkei tarvetta asetusten muuttamiselle ole.

Minulla kuulokkeiden kirkkaus on säädetty täysille ja aikanakin on suurin mahdollinen, 12 minuuttia. Kuulokkeita suositellaan käyttämään päivittäin säännöllisesti samaan aikaan. Uniongelmiin paras käyttöaika on aamuisin. Oman kimurantin unirytmini takia käyttöaika ei ole ihan aina sama ollut, mutta pyrin koko ajan enemmän ja enemmän siihen, että oikeasti heräisin samoihin aikoihin (muutenkin tuo säännöllinen rytmi on aika tärkeä osa uniongelmista selviämistä).

Itsessään laitteen käyttö on tosi yksinkertaista. Siinä on tavallisten nappikuulokkeiden kaltaiset kuulokkeet, jotka on varustettu LED-valoilla, ja suorakaiteen muotoinen ”laatikko”, jossa on yksi nappi ja pari valoa. Kuulokkeet pistetään korviin ja painetaan nappulasta, jolloin korvavalot syttyy ja laite piippaa. Säädetyn käyttöajan jälkeen laite piippaa kahdesti ja sammuu. Valojakin se vilkuttelee, mutta niistä en tiedä mitään. Myös akun ollessa vähissä kuuluu piippauksia (ja on sitä vilkuttelua). Jos ’valotuksen’ haluaa lopettaa kesken, voi siitä nappulasta painaa pitkään, ja laite sammuu (piippausten ja vilkuttelun kera).

Ensimmäisen viikon käyttöaikani olivat todella epäsäännölliset, enkä oikein huomannut mitään vaikutusta. Valot vaan vähän lämmittivät korvissa, mutta yhteyttä vireystilaan tai unirytmiin en nähnyt. Toisella viikolla meni sen rytmin kanssa jo paljon paremmin ja väittäisin Valkeen auttaneen sen ylläpidossa. Sitten tuli taas viikonloppu ja, ihan omasta syystä, kaikki meni vähän pieleen. Nyt on homma (rytmi) taas hieman parantunut. Hankin jokin aika sitten vihdoin myös melatoniinia ja erityisesti tämä yhdistelmä – hormonia illalla, kirkasvaloa aamulla – tuntuu toimivan.

Käyttökokemukseni ovat vielä kohtalaisen lyhyeltä (ja epäsäännölliseltä) ajalta, enkä uskalla todeta mitään Valkeen vaikutuksista mielialaani tai makeanhimoon. Tosin oikeaa makeanhimoa ei ole tässä kolmen viikon aikana kyllä kauheasti näkynyt (silti olen sitä makeaa vetänyt, jos sitä on tarjolla ollut). Mutta ehkä siitä ei kuitenkaan voi Valkeeta kiittää, sillä jo sinä päivänä, kun kuulokkeet vielä majailivat postissa, ei minun tehnytkään mieli syödä ostamiani karkkeja loppuun. Myöskään vaikutuksista reaktionopeuteen en pysty sanomaan mitään, koska minun ei ole tarvinnut oikein mitään nopeita reaktioita vaativia juttuja tehdä tässä.

Lisää kokemuksia kirkasvalokuulokkeista seuraa myöhemmin...

(Postaus tehty yhteistyössä Valkee OY:n kanssa.)

*******

Edellinen postaukseni poiki hyvin monta Facebook-jakoa (ensimmäinen kerta, kun näin kenenkään jakaneen blogiani), pari uutta lukijaa ja kävijöitä viimeisen viikon aikana on ollut yli tuhat. Moni näkövammainen tuttavani on ilmaissut jakavani samoja aatoksia kanssani. Uskon muidenkin kuin näkövammaisten tietävän, mistä puhuin.

Kirjoituksestani on voinut saada myös sen kuvan, ettei kukaan osaisi suhtautua minuun normaalisti, tai en ikinä saisi tehdä mitään. Ei asia ihan niin ole. Olisi vaan mennyt tekstiltä aika paljon tehoa pois, jos olisin alkanut luetella tilanteita, joissa voin toimia tasa-arvoisesti, tai ihmisiä, jotka näkevät minut ensisijaisesti minuna, eivätkä vammaisena. Nyt tiedän ainakin herättäneeni ajatuksia. Tahtomattani onnistuin myös sohaisemaan syyllistävästi ihmisiä, joilla ei ole mitään tarvetta syyllistyä.

Haluan sanoa teille, ihanat elämän kanssakulkijat, että olkaa vaan ihan rauhassa. Jos tahdotte auttaa, kysykää rohkeasti tai luottakaa siihen, että minä (tai kuka tahansa muu vammainen) osaa kyllä ilmaista, milloin sitä apua oikeasti tarvitsee. Ja jos sanon pärjääväni itse, luottakaa - jooko – siihenkin. Se vasta ahdistavaa onkin, kun mukamas annetaan tehdä itse, mutta kuitenkin kytätään koko ajan, miten homma sujuu ja kommentoidaan ja tungetaan auttamaan tarpeettomasti, kun ehkä suoriudun hitaammin tai vain eri tavalla asiasta. Mutta onneksi maailmaan mahtuu monenlaista taapertajaa.

havaintoja

Siitä lähtien, kun sokeuduin, minulta ei ole edellytetty enää mitään.

Kun vielä näin jotain, sain tehtäväkseni pöydän kattamista ja vastaaviaikäisilleni soveltuvia tehtäviä. Nykyään olen aina se, jolle sanotaan "pysy vaan siinä", "ei sun tarvitse", "mä voin viedä sen" jne. Näin siis silloin, jos itse erehdyn tarjoutumaan tekemään jotain. Sillä eihän minulle edes ehdoteta, että voisin olla avuksi jossainn. Minua ei pyydetä osallistumaan järjestelyihin, vaikka kaikilla muilla olisi jokin pieni rooli ja osa.

Joo, minun on vähän vaikeampi toimia vieraassa paikassa tai vieraassa keittiössä. On ehkä nopeampaa, jos joku muu hoitaa. Mutta oletus siitä, etten kykenisi tai osaisi tehdä asioita, paistaa kaikista kommenteista läpi niin räikeästi, että suututtaa.

Normaalilta nuorelta aikuiselta odotetaan heidän olevan jollain tavalla avuksi esim. vanhempien luona käydessä ruuanlaitossa tai vastaavassa. Isommalla porukalla mökillä kaikki osallistuvat vähän kaikkeen. Mutta en minä. Minut istutetaan sohvaan ja jos yritänkään liikahtaa johonkin suuntaan, heti kysytään, mihin olen menossa tai mitä tekemässä. Olen passiivinen ja passattava. Vaikka tarjoutuisinkin avuksi, ei apuani oteta vastaan. Ihmiset tarkoittavat taatusti hyvää ja haluavat tehdä minulle asiat helpoksi. Seurauksena tunnen itseni lähinnä toisen luokan kansalaiseksi, kun en edes saa osallistua mihinkään.

Sain viikko sitten eräästä tapahtumasta kyydin kotiin ihmiseltä, jota en ollut aiemmin tavannut. Hän kuskasi toisenkin tyypin Kallioon. Sanoin, että minut voi tipauttaa missä vaan siinä jossain Kallion ympäristössä, kunhan siihen suuntaan pääsen. "Ei, kyllä mä sut ihan kotiin asti vien." Ok, ihan ystävällistä. Mutta miksi sitä toista tyyppiä ei väkisin viety kotiovelle, vaan sille riitti joku kohta Kalliosta? Myös kuskille riitti se. Minut hän välttämättä halusi viedä kotiin saakka, vaikka useampaan kertaan sanoin, että vähempikin riittää.

Joudun jatkuvasti selittämään, että kyllä minä ihan oikeasti osaan ja pystyn. Ihan pienissäkin asioissa, lähtien leivän voitelemisesta. Minun täytyy koko ajan todistella kaikkea. Se on raskasta ja rasittavaa. En ihmettele tippaakaan, että jotkut ihmiset mahdollisesti haluavat pyöriä lähinnä vammaispiireissä, kun vammattomien keskuudessa vakuuttamisen taakka on painava.

On aika perseestä olla riippuvainen muista, tuntea itsensä vain autettavaksi objektiksi ja huomata, kuinka jokaista tekemistä katsotaan vamman kautta. Pienistäkin ”saavutuksista” ylistetään, kuumasta teekupista varoitetaan useampaan kertaan (en minä nyt ihan tyhmä ole), normaaleja arjen asioita kummastellaan ja mihinkään ei saa liikkua ilman huolehtivia kommentteja ja tukevia käsiä. Ei edes pimeässä saunassa, jossa minähän olen vahvimmillani, kun ei se pimeys haittaa tippaakaan.

On ihan kivaa silloin tällöin olla Elävänä kirjana tai kokemuskoulutttajana ja vastata kaikkiin kummallisiinkin kysymyksiin arjestani ja vammastani. Mutta joskus haluaisin ihan oikeasti tuntea itseni vaan normaaliksi ja tasaveroiseksi ihmiseksi. Oikeastaan kirjana tai kouluttajana, kun olen tilanteessa ”yläpuolella”, koen olevani enemmän normaali kuin sukujuhlissa, joissa minut on jo valmiiksi alennettu yksikseni sinne avuttomien kastiin.

Kontrasti on iso. Torstaina alkaa Tampereella apuvälinemessut, joilla olen kolme päivää tarjoilemassa pimeässä kahvilassa. Siellä minä teen kaikkea sitä, mihin en yleensä saa osallistua, vaikka kuinka tarjoudun. Siellä asiakkaat ovat – monet ensimmäistä kertaa elämässään – yhtäkkiä täysin sokeita. Mutta en minä silti heille jankuta, että se kahvi/tee on kuumaa. kyllä ne itsekin sellaisen tajuavat.