Päivä tanssien

Ehkä minun pitäisi viimein kirjoittaa vanhojen tansseistakin jotain. Aloitin tämän tekstin jo lauantaina, mutta se jäi kesken, kun kaveri tuli kylään ja sen jälkeen olenkin viettänyt aikaani niin tiiviisti saman kaverin kanssa, ettei ole ehtinyt... Nyt otimme pienen pesäeron, jotta ehdimme molemmat tehdä tekemättömiä tehtäviämme.

Kallion lukiossa tanssitaan siis vaan perjantaina, vaikka jotkut vanhat aloittavat tanssiurakkansa jo torstaina. Meidän perjantain ohjelmaamme kuului kenraaliharjoitus ala-asteelaisille, esitys oman koulun väelle ja esitys vanhemmille ja sukulaisille. Minä istuin aamulla kahdeksalta kampaajalla laitattamassa tukkaani, jonka jälkeen äidin luona kiskoin nopeasti mekon ylleni ja kiiruhdin taksilla Paasitorniin tanssahtelemaan.

Tanssien alkaminen oli pienehköä kaaosta, kun porumkka ei ihan osannut riittävän ajoissa muodostaa jonoa. Lisää kaaosta lisäsi se, ettei jono ollut oikeassa järjestyksessä ja juontajat aloittivat ryhmän esittelyn nimillä, vaikka kenraaliharjoituksessa ei pitänyt nimiä tulla. Siinä sitten parit astuivat jonoista esiin ihan sekaisessa järjestyksessä. Muutoin sujui kenraali ihan hyvin, ilman kovin suuria kommelluksia. Vähän oli välillä ahdasta tanssia.

Minulla oli ensimmäisen esityksen aikana ranteessani pieni pussukka, jossa pidin kännykkää ja keppiä. En oikein tiedä, miksi halusin kuljettaa niitä oikeasti mukanani. Pelkäsin koko ajan, että hakkaan ihmisiä sillä pussillani ja tangossa pussin nauhan solmu aukesi ja pussi lensi ranteestani. Sen jälkeen en enää ottanut sitä tanssimaan kanssani.

Heti ensimmäisen esityksen jälkeen paikalla kävi Kajastus-lehden toimittaja ja valokuvaaja haastattelemassa minua, pariani ja liikunnanopettajaamme. Koska kenraalimme oli hiukan venynyt, ei haastatteluun ja valokuviin hirvceästi ollut aikaa. Saatiin ne kuitenkin siinä pikaisesti hoidettua ja juoksimmekin sitten heti parini kanssa valmistautumaan seuraavaan koitokseen.

Koko loppupäivä sujui suuremmitta kommelluksitta. Muistimme kaikki askelet ja ruuhka yhdessä tanssissa saatiin vältettyä jakamalla tanssijat kahteen piiriin. Kehruuvalssissa sain välillä etsiä seuraavan pojan kättä, kun kaikki eivät olleet aina ihan valmiina vastaanottamaan seuraavaa pyörähtävää tyttöä. Olin lähes ainoa, jonka puku ei hajonnut päivän aikana ja jolta ei löytynyt jeesusteippiä tai hakaneuloja. Kenkiäkään minun e tarvinnut riisua joka välissä, ne kun oli ihanan tukevat eivätkä hajottaneet jalkojani.

Puvustani sain kuulla hyvin moneen kertaan, miten kaunis se onkaan. Ihan ventovieraatkin kävivät kehumassa sitä. Valitettavasti kuvia ette vielä saa, sillä en ole itsekään saanut niitä vielä sähköpostiini. Kyllä nekin sieltä kohta tulevat. Olin joukosta poikkeava historiallisella puvullani. Monet myös hämmästelivät sitä, että puku oli oikeasti äitini minulle sitä varten tehnyt. Silmämeikkini oli ehkä hiukan liian tumma, äiti kun oli kuvitellut meidän olevan kaukana yleisöstä ja halusi tehdä näkyvän silmämeikin, ikään kuin teatteriin. No, näytinpähän kerrankin dramaattisesti meikatulta.

Jatkamaan lähdimme muutaman kaverini kanssa Kabukiin ja nautimme oikein ihanasta sushista ja kärsimme oikein kovasta pakkasesta. Tunsin itseni Bambiksi järven jäällä, kun liukastelin kolmen sentin koroillani. En ehkä ole tottunut sellaiseen. Eniten sitä kävelyä tosin haittasi oikeasti liukas ja tasainen pohja kuin ne korot, minä kun yleensä käytän maihareita.
Kaiken kaikkiaan olen melko tyytyväinen koko päivään. En mokaillut, minulla oli ihan hauskaa ja pukuni sekä kampaukseni pysyivät myös ihan kunnossa. Silti olen melko tyytyväinen siihen, että tanssit ovat nyt ohi. 12 tuntia korsetissa ja käymättä vessassa oli ihan riittävästi. Oli sanoin kuvaamaton helpotus päästä eroon puvusta ja siitä nestemäärästä, joka ehkä Kabukin vihreän teen tähden sisässäni oli. En ole ikinä kokenut niin tuskallista hissimatkaa.

*******

Minulla oli vielä eilen kännykkä, joka päätti itse, milloin hän suvaitsee toimia. Kännykälläni oli oikeasti oma tahto ja se sääteli sitä, kennelle soittelen ja kenelle en, erityisesti tekstiviestien kanssa minulla oli paljon ongelmia. Eikä kukaan muukaan oikein saanut aina halutessaan minua kiinni, vaan pääsivät juttelemaan vastaajani kanssa. En tiedä, mikä rasisti puhelimeni oli. Nyt minulla kuitenkin on uusi ja hieno puhelin, joka toimii koko ajan ja josta minä jopa kuulen, mitä minulle puhutaan. Edellisen kännykkäni kaiutin oli aivan hävyttömän surkea ja jouduin yleensä arvailemaan suurin piirtein joka toisen sanan, joka minulle sanottiin. Aikaisemmin oli aivan luksusta, jos joskus pääsin puhumaan jonkun toisen kännykällä ja kuulin puhekumppanini. Nyt on aivan luksusta, kun kuulen jopa omasta kännykästäni puhekumppanini.

Tämän uuden kännykän toimintatavat ovat minulle vielä hivenen hämärän peitossa. Siellä on hassuja asetuksia, joille ehkä pitäisi tehdä jotain. Tekstiviestien kirjoittaminen on mielettömän hidasta ja sitä hidastaa sekin, että aika monta kertaa pistettä painaessa painankin vahingossa vihreää luuria ja siksi saan lähetellä asiani useammassa viestissä... Enkä vielä ole oikein tottunut soittoääneeni.

"Valitse skannattavan kuvan laji..."

Minä sitten niin inhoan kirjeitä. En muuten, mutta kun joka helkkarin kirje on pakko skannata, jotta voin sen lukea. Ja se skannaaminen minun koneellani ei olekaan mikään kovin yksinkertainen prosessi.

Kun minä saan kirjeen, olkoon sitten vaikka lasku tai jotain tärkeää tietoa pankilta tai Kelasta tai mitä vaan, se jää lojumaan pöydälleni määrittelemättömäksi ajaksi, koska skannaamisen aloittaminen on aina kovin suuren henkisen työn takana. Enkä edes osaa avata siististi kirjekuoria: niistä tulee aina ihan hirvittävän repaleisia ja kauheita, vaikka omistan jopa kirjeveitsen. En varmaan oikein osaa käyttää sitä.

Kun vihdoin ja viimein, suurten henkisten ponnistelujen jälkeen, päädyn skannaamaan kirjeitäni, niitä on yleensä kertynyt jo vähän useampi. Tänään oli kahdeksan. Skannaamista varten minun on irroitettava tietokoneestani nettikaapeli ja siirrettävä se toiseen paikkaan, jotta skannerin kaapeli ylettyy koneeseen kiinni. Sitten täytyy aata skannaus/tekstinkäsittelyohjelma.

Revin (kirjaimellisesti) kuoren auki, pohdin ensin hetken, miten päin laitan paperini skanneriin ja sujautan sen sitten skannerin väliin. Valitsen Omnipagesta "skann" ja se alkaa skannata. Kun skannaus on suoritettu, täytyy minun ensiksi kertoa ohjelmalleni, tahdonko skannata lisää sivuja samaan tiedostoon, vai lopettaa siihen. Yleensä lopetan, ellen ole saanut jotain hyvin pitkiä kirjeitä. Seuraavaksi minun on tallennettava tiedosto pdf-muotoon, avata Omnipagelle uusi dokumentti ja aloittaa alusta.

Kun joskus olen selvinnyt kaikkien kirjeideni skannaamisesta, alkaa vaihe, jossa muutan pdf-muotoiset tiedostot tekstimuotoon, jotta pystyn lukemaan ne. Avaan siis Wordin ja valitsen sen Omnipage-valikosta "acquire text settings", jolloin ohjelma kysyy minulta, minkä tiedoston haluan ladata. Kun olen valinnut tiedoston, alkaa koneeni latailla sitä. Tässä kohtaa se ilmeisesti myös näyttää minulle lataamansa sivut, että kelpuutanko minä niiden kuvat, mutta siitä en välitä, vaan painan aina "page ready". Omnipage siirtyy seuraavaan vaiheeseen, jossa se tahtoo tarkistaa sellaiset sanat, joita sen (englannin kielinen) sanakirja ei tunnista. Tämänkin yleensä ohitan, sillä tekstistä saa kohtalaisesti selvää, vaikka Ä:t onkin A ja jotkut muutkin merkit välillä hassusti.

Vihdoin pääsen lukemaan kirjeeni... Ja sitten täytyykin taas alkaa muuttaa seuraavaa kirjettä kuvasta tekstiksi.

Inhoan koko prosessia niin paljon, että yritän välttää sitä mahdollisimman pitkälle. Tästä syystä makselen välillä laskuja vähän myöhässä, kun en vaan ole millään jaksanut aloittaa sitä pitkäveteistä skannausrumbaa, enkä jaksa aina vaivata veljeä kirjeilläni. Erityisesti minua ilahduttaa Kelan tiedotteet siitä, että he ovat maksaneet minulle rahaa; niin turhauttavaa skannata sellainen kirje, sillä näenhän minä tililtäni, jos sinne on rahaa tullut.

Kirjeiden lukemisen yksinkertaisuus on suurin piirtein ainoa asia - valmiin ruokapöydän lisäksi - jota kaipaan vanhempien luona asumisesta. Minun ei tarvinnut yhtään huolehtia siitä, kuka minua kirjeillään vaivaa. Äiti kertoi niistä, jos oli jotain kertomisen aihetta. Voisin tietysti käyttää postini kanssa avustajaa apuna, niin ei tarvitsisi edes veljeä aina vaivata.

Kuulin joskus vuosi sitten Optacon-laitteesta, jolla pystyy lukemaan mustavalkotekstiä. Laite muuttaa kirjaimet jotenkin hassusti sähköiseksi värinäksi - tai jotain sinne päin, jonka avulla sen sitten pystyy tunnustelemaan. Niistä tulee siis ikään kuin kohokirjaimia. En ole ikinä tällaista laitetta nähnyt, mutta yksikin sokko sanoi sellaisella aina ensin katsovansa kirjeistään, onko ne skannaamisen arvoisia. Sillä näet pystyy lukemaan vain kirjaimen kerrallaan, joten kovin pitkiä kirjeitä ei kyseisellä laitteella mielellään lukisi. Minusta se olisi niin kätevää! Voisin ensin katsoa, onko saamani kirje lasku vai joku tyhjänpäiväinen ilmoitus siitä, että olen saanut Kelalta rahaa, ja sitten päättää, tarvitseeko minun skannata sitä vai ei. Paha vain, Optaconeja ei valmisteta enää eikä niitä saa mistään.

Huomasin vasta tänään saaneeni nimpparikortin. Se ilahdutti tuon skannausrumban keskellä. Mummoni tekee aina korttiin jotain sellaista, jonka voin tunnustella. Nyt hän oli muovisilla kirjaimilla kirjoittanut siihen "onnea" ja tehnyt kreppipaperista tai vastaavasta kukan.

...Ja vatsa täyttyy

Tästä on tulossa vähitellen oikein ruokablogi, sillä aion taas kertoa, mitä olen oikein viimepäivinä napaani vetänyt. Ketään ei varmaan oikeasti kiinnosta, mutta ei se mitään. Minulla ainakin on hauskaa. Siis ainakin sitä ruokaa laittaessa.

Viikko sitten eräs kaverini oli luonani tekemässä toiselle kaverilleen synttärilahjaksi juustokakkua. Siitä innostuneena minun piti tehdä samalla itselleni juustokakku, meillä oli siis kunnon juustokakkutehdas. Katsoin netistä itselleni kivan ohjeen ja kaverini teki sen ohjeen mukaan, jota itse olin aikaisemmin käyttänyt. Molemmat käytimme kuitenkin ohjeista poiketen pohjassa domino-keksejä, emmekä Dikestive-keksejä (miten ne sitten kirjoitetaankaan). Siinä kävi vaan sellainen moka, ettemme tajunneet oikein Dominoissa olevan vähemmän sitä keksiainesta samassa painomäärässä... Joten meille tuli kovin ohukaiset pohjat.

Sitä minä vaan en ymmärrä, miten juustokakuistani ei koskaan tule kauniita tai edes mitenkään erityisen hyvän makuisia. Olen monta kertaa syönyt aivan mielettömän hyvää juustokakkua, mutta ne on aina olleet jonkun muun tekemiä. Ja olen minä nyt sentään jo kolmesti tehnyt itsekin juustokakkua. Ikinä en vaan onnistu kovinkaan hyvin, vaikka teen täsmälleen ohjeen mukan. Tällä kertaa jopa itse puristin sitruunan mehun, enkä käyttänyt valmista mehua.

No, sitä juustokakkua sitten oli se irtopohjavuoallinen. Vaikka minun teki hirveästi mieli tehdä juustokakkua, ei minun tehnytkään enää niin kovin mieli syödä sitä. Yritin muutaman päivän ajan huudella Facebookissakin jotain kylään ja syömään kanssani juustokakkua, mutta jostain kumman syystä kukaan ei ollut tulossa. Kuvittelivat kai minun myrkyttäneen sen. Piti siis yksin vetää koko kakku, velikään ei auttanut lainkaan. (Kuvitteli varmaan sekin minun myrkyttäneen kakkuni.)

Kun juustokakusta sitten loppujen lopuksi pääsin eroon, piti tehdä ihan oikeaa ruokaakin välillä. Tein siis lauantaina elämäni ensimmäisen makaronilaatikon, joka oli - jälleen kerran - todistus siitä, että minun todellakin kannattaa kaikki nuudeleita haastavammat ruuat tehdä pilkulleen ohjeen mukaan. Ajattelin järkevänä, että koska tulen mitä todennäköisimmin syömään makaronilaatikkoni ihan vaan yksin, minun ei ole järkeä tehdä sitä yleisen ohjeen mukaista koko satsia. Eikä minulla ollut ihan 400 grammaa jauhelihaakaan. Pienensin siis annosta aika paljon. Mutta sitten en osannutkaan yhtään suhteuttaa munamaidon määrää siihen pienentämääni annokseen. Tai no joo, varmaan olisin osannut, jos olisin mitannut sen maidon... Mutta enhän minä nyt niin tehnyt.

Lopputuloksena oli aivan ylivetinen - tai siis maitoinen - makaronilaatikko, jota sentään taisin osata melkein maustaa ihan kohtalaisesti. Satsi oli kuitenkin sen verran suuri, että olen tässä saanut kiskoa sitä kolme päivää. Voin sanoa, ettei se ollut alun perinkään kovin hurmaavan makuista. Kyllä sitä kuitenkin syödäpystyi, kunhan vaan laittoi riittävästi ketsuppia. Onneksi se on nyt loppu: viimeiset makaronilaatikkoni rippeet muhivat nyt vatsassani.

Ei minun kokkailuni tähän jääneet. Viikonloppuna teki mieli tehdä pullaa, kun kaapistani kaikki tarpeet löytyivät - paitsi hiivaa. Sunnuntaina kävin sitten kaupasta hakemassa sitä hiivaakin, joten pääsin vääntämään pullataikinaa. Onnistuin siinä pullataikinassa oikeasti aivan mielettömän hyvin, siitä tuli suunnilleen täydellinen taikina. Tai ainakin tähän mennessä tekemistäni pullataikinoista täydellisin.

Pullataikinastani syntyi suklaa-bostonkakku. En ollut koskaan aikaisemmin sellaistakaan tehnyt, enkä ollut tedes tajunnut, miten se tehdään, ennen kuin katsoin ohjeesta. Bostonkakustani tuli sitten loppujen lopuksi ehkä hiukan vähemmän täydellinen, kuin mitä pullataikina antoi odottaa. Ihan syötävää se silti oli (varmaan suklaa pelasti) ja se onkin tässä mennyt jo parempiin suihin. Tämän kanssa jopa veljeni vähän auttoi.

Ruuanlaitossa ja ylipäänsä ruokaostoksissa minulla on kyllä kaksi nettisivustoa, jotka ovat lähes korvaamattomia. Kotikokki.net ja ruokamenot.fi, josta ensimmäisestä löytyy kätevästi ohjeet lähes ruokaan kuin rukaan ja jälkimmäisestä pääsen helposti katsomaan, mitäs ruokakaupoissa onkaan tällä hetkellä tarjouksessa. Ruokamenot.fi toimii käsittääkseni täysin vapaaehtoisvoimin, eikä siellä olevat ruokatarjoukset ole aina täysin ajantasalla. Tai siis ne päivittyvät sinne vähän vähitellen, mutta ainakin suuntaa-antavaa se on. Ja onhan se aina kiva käydä kaupassa ja uulla myyjältä: "Tää onkin meillä nyt tarjouksessa."

*******

Meillä oli siis viime torstaina radiotyön kurssin "lopputyönä" tunnin mittaiset radiolähetykset, jotka tulivat ihan suorana netistä. Se oli aika jännittävää. Minä en ole kovinkaan nopea lukemaan pisteitä, saatika ääneen ja vielä silloin, kun vähän jo muutenkin jännittää. Pääsin lähetyksessä lukemaan paperista yhden ohjelman juonnot ja yhden Raamatun kohdan. Juontojen kohdalla vähän takeltelin välillä, mutta pätkä Vuorisaarnasta meni jo paremmin, sillä olin lukenut sitä etukäteen vähän enemmän.

Lähetyksen aikana yhden ihmisen piti tietokoneelta klikkailla aina seuraavaa kappaletta ja tekemiämme haastatteluja tietokoneelta soimaan, yhden piti sitten "liukujen" avulla huolehtia siitä, mikä ääni menee pihalle; mikrofonit vai tietokone. Jokaiselle mikille oli vielä oma liukunsa. Niitä olisi myös riittänyt CD- ja vinyylisoittimelle, mutta me emme tarvinneet kuin mikkejä ja tietokonetta. Toivomus oli, että vuoroja vaihdeltaisiin, jotta jokainen pääsisi tekemään kaikkea. Minä en kuitenkaan oikein voinut sitä studion tietokonetta käyttää, joten olin ensin hoitamassa liukuja ja myöhemmin vaan juttelemassa mukavia. Mielenkiintoisia hetkiä tuli, kun piti lukea pisteiltä jutun juontoa ja samaan aikaan pistää tietokoneen liuku ylös, jotta juttu saataisiin pihalle. Onneksi tässä kohtaa toinen ryhmäläiseni tajusi, ettei käteni oikein riitä joka paikkaan ja vähän auttoi liukujen kanssa. Minä en itsekään tajunnut sitä kuin vasta siinä tilanteessa.

Radiossa jutteleminen oli ihan rentoa. Varmaan suureksi osaksi siitä syystä, että sitä tuskin oli oikeasti kukaan kuuntelemassa. Saimme me sentään itsellemme äänitteenä lähetyksemme, mutta valitettavasti niitä ei ole Bodcasteina Hatturadion nettisivuilla.

*******

Netti-viuluostokseni päättyivät siihen, että tänään kävin kiikuttamassa viulun takaisin postiin ja paluumatkalle Ouluun. Ei ollut kovin hyvä viulu; pohja oli halki ja kuulemma talla ja viritystapit olivat sellaisia, ettei se viulu tulisi koskaan oikein pysymään vireessä. Sain neuvon palauttaa viulun ja ostaa Musiikkifazerilta uuden, pari sataa kalliimmalla. Aion kyllä vielä sen viulun hankkia, mutta mikäli oikein muistan, sukulaisillani on yksi käytetty, tällä hetkellä käyttämättömänä oleva viulu... Katsoo nyt, mihin tässä vielä päädyn.

*******

Otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin edellisen kirjallisen ilmaisun kurssin tekstit loppuun. Se kurssi päättyi jo joulukuun alussa, mutta minulla oli - tuota - vähän jäänyt tekstejä kesken. Seuraava kurssi alkaa ensi jaksossa, joka alkaa ylihuomenna, joten ajattelin, että on parasta saada ne vanhat tekstit nyt ensin pois alta.

Kirjoitin siis vihdoin ja viimein elämäkertani loppuun. Se ei ole kuin 20 sivua pitkä. Oli oikein mielenkiintoista kirjoittaa omista hautajaisistaan - etenkin, kun en ole koskaan oikeasti edes käynyt hautajaisissa. Piti vähän googletella, että mitä ihmettä ja missä järjestyksessä siellä oikein tapahtuukaan.

Alunmperin olin aika tyytyväinen elämäkertaani ja sen rakenteeseen, mutta nyt en enää juurikaan pidä siitä tekstistä. Rakenne on ehkä ihan kiva, mutta se sisältö ja kirjoitustyyli... Ehkä minä olen sitten niin naiivi, miltä tekstini minusta vaikuttaa.

Radiotyö

Minulla on ollut monta kertaa mielessä, että tämä ja tämä asia pitäisi kirjoittaa blogiin... Mutta nyt en muista sitten niistä yhtäkään.

Piti kuitenkin tulla mainostamaan, että meidän radiotyön kurssin "lopputyöt", eli tunnin pituiset live-lähetykset tulevat tämän viikon torstaina, 4.2 pihalle. Niitä voi kuunnella osoitteessa www.hattu.net. Meidän lähetyksemme aiheena on uskonto ja se alkaa kello 12. Kannattaa olla kuulolla! Valitettavasti lähetyksiä ei voi kuunnella muualla kuin netissä.