keskiviikkona, toukokuuta 25, 2011

Olenko liian positiivinen optimisti?

Kävin viime viikolla puhumassa HUMAKissa yhteisöpedagogiopiskelijoille sekä näkövammaisten lasten kuntoutuskurssilla vanhemmille näkövammaisena elämisestä. sain siis palkkaa siitä, että puhuin mukavien ihmisten kanssa itsestäni. nyt näiden kahden ”luennoimistilaisuuden” jälkeen olen alkanut oikeasti miettiä, suhtaudunko asioihin liian positiivisesti ja erityisesti, annanko näkövammaisuudesta liian positiivisen kuvan.

Kyllä minä totisesti myönnän, ettei sokeana eläminen ole aina niin kovin herkkua. Mutta silloin, kun kerron elämästäni, unohdan helposti ne huonot puolet, jos niitä ei joku erikseen kysy. siis kun noin muutenkin yleensä unohdan ne huonot puolet ja vaikeat asiat. Minulle elämä on niin paljon kaikkea muutakin, että sitä ihan tuppaa aina silloin tällöin unohtamaan olevansa mikään aistivammainen.

Minun täytyy täyttää rasittavia ja vaikeita hakemuksia Kelalle ja kaupungin sosiaalitoimeen, vaikkei yhtään kiinnostaisi. Niihin pitää aika usein selvittää hyvin tarkkaan, missä asioissa tarvitsen apua ja millä tavoin vamma/sairaus vaikeuttaa elämääni. En voi todellakaan sanoa pitäväni niiden täytöstä, mutta turha sellaista asiaa on miettiä sen enempää. Silloin, kun on jotain haettava jommastakummasta edellä mainitusta paikasta, pitkitän yleensä hakemusten täyttöä viimeiseen hetkeen saakka, koska inhoan sitä. Mutta kun hakemukset on täytetty ja postitettu, sen elämän inhottavan puolen saattaa taas unohtaa pitkäksi aikaa.

sokeana en voi lähteä ihan minne vaan ihan milloin vaan. Hyvin usein tarvitsen näkevät silmät mukaan, esimerkiksi vaateostoksille, asioimiskäynneille tai kulttuuritapahtumiin. Vaikka minulla onkin avustaja, jonka työnantajana vain voin itse määrittää ne ajat, jolloin apua tarvitsen, olen silti myös muiden aikataulujen armoilla. Jos kukaan ei pääse kanssani johonkin juuri silloin, kun itse haluaisin, on minun usein jätettävä menot väliin tai vaihdettava ajankohtaa. tässä suhteessa olen itse ehkä vähän liian lepsu, erityisesti siis avustajan kanssa. Minä muutan usein suunnitelmia toisten aikataulujen mukaan. Onhan se rasittavaa ja silloin tällöin myös ahdistavaa, miten paljon joutuu olemaan toisten hyväntahtoisuuden, avun ja aikataulujen varassa, mutta sellaista se on. turha siinä on märehtiä.

vapaaseen liikkumiseen liittyy muitakin inhottavuuksia. Mikäli tahdon liikkua yksin, minun on oikeasti opeteltava kaikki reitit ihan ajan kanssa. Käytän vapaa-aikaani siihen, että opettelen liikkumaan asuinympäristössäni ja usein tarvitsemillani reiteillä. Sen lisäksi, että tosiaan joudun opettelemaan kaikki reitit ulkoa enkä opi niitä vain katsomalla kartasta, sokkona liikkuminen vaatii muutenkin enemmän keskittymistä, energiaa ja jännittämistä. Aina sitä joutuu miettimään, osaanko nyt jäädä oikealla pysäkillä pois, muistaako kuljettaja sanoa oikean pysäkin, löydänkö juuri sen tolpan, joka on maamerkkinäni, mitä jos eksyn enkä löydä ketään, jolta kysyä apua, entä jos reitillä onkin jotain uutta ja outoa (kuten eilen syvä kuoppa kadussa)… Kaikki tällainen energiaa vievä rasitus kuitenkin syrjäytyy ihan vaan sen rinnalla, että voin ja saan liikkua itsenäisesti. vieraisiin paikkoihin en kuitenkaan niin vaan yksin lähde – etenkään, kun taksimatkoja on kuukaudessa vain 18 yhdensuuntaista. Niillä ei kauheasti juhlita.

Mitä muita näkövamman huonoja puolia sitä sitten keksisikään? Onhan niitä, kai. Mutta en minä ajattele noita jo luettelemianikaan kovin usein, ne eivät mitenkään ylen määrin hankaloita elämääni. voi myös olla, että minulla on vain käynyt tajuttoman hyvä tuuri kaiken suhteen, enkä siksi koe elämääni niin kovin vaikeana, vaikken näekään. Minulla on kavereita (aina ei ole ollut, mutta onneksi nyt on toisin), olen päässyt moniin erilaisiin harrastusjuttuihin ongelmitta – myös näkevien seuroihin, koulussakaan näkövammastani ei ole tullut koskaan suurta estettä (peruskoulussa aina ei yhteistyö toiminut, mutta ei mitään kovin pahaa), en ole syrjäytynyt, seurustelen – sekin näkövammaisille usein on hiukan vaikeampaa, minulla on perhe, joka kokemukseni mukaan suhtautuu näkövammaisuuteen itsestään selvänä arkeen kuuluvana asiana. Joten mistä enää valittaisin? (Taitaisi jollain äidinkielenopettajalla punakynä viuhua tuon edellisen pitkän lauseen kohdalla. toivottavasti se on sentään riittävän luettava.)

Optimistisuudestani tuskin on haittaa kellekään, mutta silti mietin, olenko minä liian positiivinen. Erityisesti olen nyt alkanut miettiä sitä yleisesti näkövammaisuuden julkisuuskuvan takia. Läheskään kaikilla asiat eivät ole menneet ihan niin mutkattomasti ja hyvin kuin minulla; esimerkiksi syrjäytyminen, kaverittomuus, rahattomuus jne. ovat ihan oikeasti aika monen näkövammaisen kohdalla arkipäivää ja suuria ongelmia. Jos minä toitotan vain elämäni helppoutta ja mahtavuutta, jäävätkö ne monien muiden näkövammaisten vaikeudet unohduksiin? Sillä vaikken ehkä aina haluaisikaan, edustan kuitenkin tavallaan kaikkialla tätä koko vammaryhmää, ihan arkipäiväisissäkin tilanteissa.

Olen todennut, että jos itse suhtaudun sokeuteeni mutkattomasti ja huumorilla, muidenkin on paljon helpompi tehdä niin. Jos minä en pyöri koko aikaa näkövamman mukana tuomissa vaikeuksissa, pystyvät ihmiset näkemään minussa muutakin kuin vammani. Huumori on myös aina oikein hyvä lähestymistapa: eilenkin puheilmaisun kurssin loppukavalkadissa minulla oli viiden minuutin stand-up-esitys, jossa kaikki jutut liittyivät tavalla tai toisella sokeuteen.

Viime syksynä YLEn aikaisen radiohaastattelun herättämässä jälkipuinnissa tuolla näkövammaisten keskustelupalstoilla joku oli sitä mieltä, että olen itsekäs, naiivi ja ajattelematon, kun en koe ongelmaksi lasten hankkimista, vaikka kohtuu suurella todennäköisyydellä silmäsairauteni periytyy. Vieläkään en ole pyörtänyt ajatuksiani sen suhteen. Jos minä pystyn elämään rikasta, nautittavaa ja upeaa elämää, jonka täyteläisyydessä yksi aistivamma jää taka-alalle, miksei mahdollisesti näkövammainen lapseni pystyisi samaan? Taatusti tiedän omakohtaisesti, millaista lisätyötä ja byrokratiaa näkövamman kanssa eläminen teettää, mutta ei se minua estä hankkimasta lapsia – olivat ne sitten näkövammaisia tai ei. Näkövamma, sokeuskin, on kuitenkin vielä aika helppo homma. en minä nyt silti ihan heti ole niitä lapsia hankkimassa.

*******

Viime päivinä aikani on mennyt luvattoman paljon toimettomaan hengailuun. Toisaalta sekin on nautinnollista ja ehkä ihan hyväksi, ettei koko ajan tee jotain tähdellistä. Minun vaan pitäisi lukea englantia hieman ahkerammin. Tässä on otettava kunnon loppupuristus sen kielen ja erityisesti yhden kurssin kanssa. Väsyttäisi vaan kauheasti… toisaalta siitäkään en voi syyttää kuin itseäni; mitäs menin jättämään eilen taksikortin ja lompakon kotiin enkä katsonut kelloa ja missasin viimeisen metron ja piti yöpyä Vuosaaressa niin että oli pakko lähteä aikaisin aamulla jotta ehdin käydä kotona ennen koetta. Sen tästä hengailevasta elämänasenteesta saa.

*******

Ai niin, voitin laulukammoni sen verran, että kykenin suorittamaan primavistakokeeni. Ei se mitään helppoa ollut.

*******

Lankesin kulutusyhteiskunnan houkutuksiin ja tuhlasin kerralla oikein mukavasti rahaa vaatteisiin. En tee sitä ihan heti uudestaan. tällä vaatekaapilla pitäisi nyt ainakin vuosi pärjätä, oikeasti. Tuotakaan kaikkea en olisi välttämättä tarvinnut, vaikken nyt edes kauhean paljon ostanut.

keskiviikkona, toukokuuta 11, 2011

litsepääsemätön yksinlaulukammo

Monesta pelosta ja kammosta olen päässyt eroon, mutta näemmä olen saanut uuden kammon, joka nyt ihan oikeasti vaikeuttaa asioita.

Yksin laulaminen on tällä hetkellä varmaan kamalinta, mitä tiedän. en ymmärrä, mistä kammoni on oikein tullut.

Pystyn laulamaan läheisimpien kavereideni kuullen ongelmitta, vähän vähemmän läheisten kavereiden kuullen hieman jännittäen, pystyn laulamaan ”läpällä” ihan hyvin. Mutta jos minun täytyy esiintyä yksin laulaen, en kykene siihen. Esiintymiseen lasketaan tässä nyt kaikki tilanteet, joissa oikeasti lauluani kuunnellaan.

Kahdeksannella luokalla olen vielä esiintynyt isoisäni syntymäpäivillä laulaen yksin kitarasäestyksellä. Lukion ensimmäisellä luokalla musiikinkurssin palautetilanteessa lauloin opettajalleni, vaikka se jännitti melkoisen paljon. Viime vuonna Shakespearia esittäessä pystyin laulamaan yksin, vaikka se jännittikin aivan mielettömän paljon – helpotus oli, kun sai rauhassa laulaa pieleen. Ja, kuten kaverini minua muistutti, vuosi sitten pystyin vielä laulamaan musiikkiopiston pääsykokeissa pieniä melodiapätkiä, vaikka se jännittikin. nyt en saa suustani ääntäkään.

Viime jaksossa olleessa musaproggiksessa olisin saanut yhteen kappaleeseen laulusoolon. Parissa harjoituksissa lauloin sen, jännitin aivan sairaasti ja lauloin pieleen ja väärään aikaan ja mitä vielä. Loppujen lopuksi minun oli aivan pakko pyytää, että saisin laulaa sen jutun jonkun toisen kanssa, koska en vaan oikeasti pysty siihen yksin. Taisin olla ainut proggiksessa laulaneista, joka ei laulanut sooloa. Minä en vaan kyennyt.

Maanantaina minulla oli musiikinteoriakoe, jonka jälkeen olisi pitänyt suorittaa pieni primavistalaulukoe – siis laulaa noin tahdin mittaisia pätkiä suoraan nuoteista. Kirjoitin nuotit pisteille, enkä oikeastaan ehtinyt jännittää laulamista etukäteen lainkaan. Opettaja lauloi ensimmäisen tahdin malliksi ja pyysi toistamaan. Olin vähällä avata suuni, mutta sadasosan miettimistauko esti kaiken. en saanut suustani nuotin nuottia. Opettaja lauloi tahdin uudestaan malliksi, mutta minä en kerta kaikkiaan pystynyt laulamaan. Menin käytävälle odottamaan, että kaverini käy suorittamassa saman kokeen.

Kammoni yksinlaulua kohtaan on salakavalasti päässyt kasvamaan niin suureksi, että kun opettaja tuli vielä kysymään, haluaisinko yrittää laulaa ne kuusi tahtia, minä kieltäydyin itkien. En vaan yksinkertaisesti pystynyt siihen.

en todellakaan tajua, mistä kammoni on tullut tai mitä oikeastaan edes pelkään. Tiedän osaavani laulaa ihan hyvin, tiedän pysyväni äänessä ja kaikkea sellaista. Pystyn laulamaan heti, jos joku muu laulaa kanssani – vaikka vain eri stemmaa, mutta kunhan on joku toinenkin äänessä. Tuossa primavistakoetilanteessa sisältäni nousi vain niin suuri esto, että hyvä kun pystyin edes hengittämään.

Vuosi sitten olisin vielä kyennnyt tuonkin kokeen selvittämään. Nyt siitä ei tullut mitään.

Minun olisi pakko päästä laulukammostani eroon, jotta voin läpäistä musiikin teoriakokeen. Joko ensi tai sitä seuraavana maanantaina pitäisi uudestaan laulaa primavistana. en tiedä, pystynkö.

torstaina, toukokuuta 05, 2011

Kalliolaisuus sydämessä ja auttavaiset ystävät

Valitsin ensi vuodelle kaksi kurssia: akrobatiaa ja kirjallista ilmaisua. Molemmat ovat eri jaksoissa. Kuulostaako rennolta? Niin minustakin. Tosin en tiedä, saanko mennä akrobatiakurssille – se on tanssi kakkonen ja ykkönen pitäisi käydä ensin, eikä minulla ole aikomustakaan käydä sitä – ja viitsinkö ylipäänsä sitten syksyllä raahautua enää kolmesti viikossa koululle. Aika näyttää.

Muuten aion välivuoteni viettää kirjoittamalla, soittamalla ja taikomalla. Ainakin keikkatöitä todennäköisesti saan tehtyä. Ja voin kirjoittaa lehtijuttuja ja tehdä juttuja myös äänilehteen. Ehkä siis en kuole nälkään, vaikka pääasiallinen tulonlähteeni lakkaakin vuodenvaihteen jälkeen. Onneksi olen oppinut myös säästämään.

Mietin lukion ykkösellä aika monta kertaa, onkohan Kallio sittenkään se oikea paikka. Harkitsin vakavasti vaihtavani matikkalukioon, joka oli yhteishaussa toinen vaihtoehtoni – ehkä melkoiset ääripäät. En kuitenkaan vaihtanut ja siitä olen nyt oikein tyytyväinen.

Kallio on ollut näiden kolmen opiskeluvuoden aikana minulle totisesti se oikea paikka. Olen kasvanut koulukiusatusta, teiniangstisesta ja epävarmasta nuoresta hyväksytyksi, itsevarmemmaksi ja elämään tyytyväiseksi nuoreksi aikuiseksi. Olen saanut tehdä asioita, joista pidän, olen päässyt ylittämään rajojani, olen tuntenut itseni niin normaaliksi kuin varmaan ikinä tulen tuntemaan, olen saanut paljon ystäviä ja mukavia tuttavuuksia, olen saanut esiintymiskokemusta ja ennen kaikkea: olen nauttinut lukioajastani.

Pikkuveljeni on nyt siellä matikkalukiossa, johon menemistä minäkin harkitsin. Hänen juttujensa perusteella olisin saattanut viihtyä sielläkin, mutta toisaalta minulle riitti aivan mainiosti myös normaali lukion pitkä matematiikka. Kuinkakohan paljon enemmän minulla olisikaan matikankirjoja kuin nyt, jos olisin matikkalukioon mennyt? en ehkä tahdo ajatellakaan. Kalliossa on sentään saanut ”harrastaa” muutakin kuin matikkaa.

Jos en olisi tullut Kallioon, tuskin olisin päässyt niin hyvin mukaan porukoihin. Jos en olisi tullut Kallioon, tuskin seurustelisin. Jos en olisi tullut Kallioon, tuskin pitäisin filosofiasta niin paljon (monissa kouluissa tuntuu olevan surkeita filosofian opettajia). Lista voisi olla pidempikin.

Vaikka tämä onkin nyt suurta Kallion ylistyspuhetta, on siinä koulussa – kuten taatusti kaikissa kouluissa – myös huonoja puolia. Eikä Kallio varmastikaan ole kaikille hedelmällisin opiskelupaikka. Minulle se on sitä ollut.

Toisaalta tuntuu hieman haikealta, kun suurin osa kavereista kirjoittaa nyt ulos eikä heitä näy enää koululla, ja minullakin on enää puoli vuotta tätä kalliolaisuutta jäljellä ja joudun jättämään lukion ensi joulukuussa. Toisaalta olen ihan valmis jatkamaan elämässäni eteenpäin, enkä suunnittele päätyväni takaisin Kallioon opettajaksi, kuten yksi ystäväni. Se aika elämästä oli jo tässä, seuraavaksi jotain muuta.

Oikeasti minun ei pitänyt kirjoittaa ylistyspuhetta tuolle Suomen jotakuinkin suosituimmalle lukiolle, johon haetaan Virosta saakka.

Minun piti kirjoittaa siitä, miten otettu olen ystävieni auttamishalusta. En tajua, miten ihmiset jaksavat koko ajan olla auttamassa yhtä sokkoa. Toisaalta kun mietin, että jos itse olisin näkevä ja minulla olisi sokko ystävä, varmaan auttaisin ihan yhtälailla.

Tässä jaksossa olen yhden kaverini kanssa kahdella samalla kurssilla. englannin tunneilla hän kertoo kaikki tehtävien vastaukset, tekee paritehtävät kanssani (kestää siis huonoa kielitaitoani, hidasta lukemistani ja ylipäänsä tuskaista opiskeluani). Opettajakin kiitti häntä siitä, että hän on ”avustajani” tunnilla. Scrap my book –kurssilla hän taas on esimerkiksi kiertänyt kanssani Tiimarissa etsimässä kirjaani kaikkea ällösöpöä krääsää, hän hakee kuvisluokassa minulle tavaroita ja on paljon silminäni tarvittaessa. voisin käyttää näihin kaikkiin asioihin myös avustajaani, mutta jotenkin se on vain mennyt tähän. Lupasin tarjota kaverilleni kiitokseksi vähintäänkin jäätelön. Ei kuulemma tarvitsisi, mutta minusta hän on todellakin ansainnut kiitoksen.

*******

Ääniteos valmistui viime perjantaina. Puolen vuoden uurastus on siis ohi. Nyt voisi keksiä jotain muuta. Tai keskittyä vaikka taikomaan.

Olen varmaan hullu, kun lupauduin vetämään taikurikeikan äitienpäivätapahtumassa yhdellä karavan-alueella sunnuntaina. Sitä siis kysyttiin minulta tänään. Vaatii tehotreeniä.