Mikä on kohteliasta?

Ovet.

Minä olen pitkään ihmetellyt, miksi sokko laitetaan aina ensimmäisenä ovesta. Okei, ei aina. Silloin, kun menen opastuksessa, oppaani menee tietysti ennen minua ovesta sisään. Mutta bussipysäkillä, vaikka bussiin olisi tulossa muitakin, he antavat minun mennä edeltä. Sama tilanne oli, kun kesällä olin isäni ja hänen naisystävänsä kanssa asuntoautolla liikkeellä; minut laitettiin aina ensimmäisenä asuntoauton ovesta sisään.

Ymmärrän jotenkin ihmisten ajatuksen siitä, että on ihan kohteliasta antaa tämän vammaisen nuoren mennä edeltä, mutta minua vain pännii se omalta osaltaan hyvin suuresti. Harvoin liikenteen meteliltä kuulen kunnolla, missä kohtaa bussin ovi on. Jos muut pysäkillä olijat menisivät ennen minua, tai edes yksi, kuulisin siitä, missä kohtaa ovi on ja osittain myös sen, kuinka kaukana bussi on pysäkin reunasta.

Sama homma on asuntoauton oven kanssa: monta kertaa kävelin ovelle jonkun opastuksessa, mutta minut paikalle opastanut sanoikin: "Mene sinä Ronja ensin." Usein tilanne oli vielä niin, etten oikeasti voinut tarkkaan tietää, missä kohtaa ovi on. Näin kävi myös silloin, kun minä menin ensimmäistä kertaa kyseiseen asuntoautoon sisään, eikä oven edessä ollut edes portaana toimivaa jakkaraa. En siis tiennyt, kuinka korkea kynnys siinä oli. Jos kanssani kulkenut henkilö olisi mennyt edelläni sisään, olisin tiennyt, missä kohtaa ovi on ja kuinka korkea kynnys siinä edessä on. Koska minut laitettiin edellä, tunsin aina ovesta mentäessäni itseni ja sen tilanteen hyvin epävarmaksi. Usein myös vielä erikseen pyysin, että voisiko joku mennä ennen minua, mutta koskaan pyyntöäni ei toteutettu.

Tilanne on ollut usein sama pikkubussimalliseen taksiin mentäessä. Välillä minusta tuntuu, että veljeni on tahallaan tehnyt sen niin, että laittoi minut edeltä. En tiedä.

Pyydän siis, arvoisat näkevät: jos olette bussipysäkillä sokon kanssa menossa samaan bussiin, menkää ennen sokeaa henkilöä sisään. Tilanne on aivan eri, jos sokko pyörii ympyrää tietämättä yhtään, mihin suuntaan pitää mennä. Silloin saa hyvinkin tulla opastamaan, mutta edelleen olisi kiva, jos joku menisi ensin siitä bussin ovesta. En usko olevani ainoa sokko, joka näin saisi hyvin paljon tarvitsemaansa informaatiota tuosta kyseisestä oviaukosta.

Ratikoiden ovet kuulee jotenkin paljon paremmin kuin bussien, niistä kuuluu parempi ääni oven auetessa.

Mietin tänään, kuinka tärkeää minun onkaan sokkona kaupungilla liikkuessani tarkkailla ympäristöä. Suurimalla osalla muista on käytössä useampi aisti ympäristön tarkkailuun, joten siihen ei oikeastaan tarvitse edes kiinnittää niin paljoa huomiota. Minä taas saan lähes kaiken informaation kuuntelemalla, joten tarkkaavainen on pakko olla. Tajusin tänään vihdoin kunnolla senkin, kuinka tärkeä aisti tuntoaisti onkaan, myös kaupungilla liikkuessa. Mäkelänkadun melusaasteessa usein tulee mietittyä, kuulenko varmasti ratikan tulon. Aina silloin muistutan itseäni, ettei minun tarvitse kuulla sen tuloa; maa tärisee jalkojen alla sen verran paljon, että sen kyllä huomaa siitäkin.

Vielä ihan täysin offtopic...

Celiasta voi lainata myös äänikirjaksi luettuja Valittuja paloja. Äänikirjasta löytyy myös sudokut luettuina, mikä on minusta tajuttoman hieno juttu. Yritin sitten tänään ensimmäisen kerran elämässäni ratkaista oikeaa kunnon sudokua, tähän asti olen vain tehnyt jotain lasten eläinsudokuja.

Lukijan ohjeiden mukaisesti tein itselleni pistekirjoituksella sudokutaulukon ja sinne ne valmiina olevat numerot. Pisteillä sudokun tekeminen on vaan pirun hidasta, kun en tosiaankaan näe koko ruudukkoa kerralla. Väänsin sitä ainakin kaksi tuntia, kunnes luovutin: vielä viisi numeroa pitäisi saada ruudukkoon mahtumaan, mutta niitä ei vain saa. Aion kuitenkin tästä lähtien tilata joka kuukauden Valitut palat ja saada vielä joskus sen sudokun tehtyä. Minä en, hitto vieköön, matemaatikkona luovuta!

"Jos tehtävän ratkaisuun meni 60 minuuttia tai et saanut sitä ratkaistua, sudokut ei taida olla sinun juttusi." Ja pah.

Soluttautumista joukkoon

Siltä minusta tuntuu. Siltä, että olen soluttautuja ja yritän soluttautua muiden lukiolaisten joukkoon. Ehkä sopeutuminen olisi kuitenkin tässä kohtaa parempi sana.

Minä yritän näyttää muille, että olen muutakin kuin sokea. Olen muutakin, kuin koko ikänsä näkövammaisena ollut lukiolainen. Minussa on muutakin kuin näkövamma.

Meidän piti kirjallisessa ilmaisussa tehdä minä-kuvaukset, jotka laitettiin koulun seinälle kaikkien nähtäväksi. Tehtävän sai toteuttaa lähes missä muodossa tahansa. En kirjoittanut minäkuvaukseen kertaakaan, että olen sokea, tai en näe, tai olen aina ollut näkövammainen, tai en ole ikinä nähnyt kunnolla. Minun minäkuvaus oli "minä-pussi", "I bag" tai vaikka "minä pussissa". Kyseessä on siis pussi, jossa on paperilappuja. Jokaisessa lapussa lukee jokin fakta minusta. Vaikka minä olen ensisijaisesti muutakin kuin näkövammainen, näkövamma on kuitenkin hyvin suuri osa minua. Halusin sen siis ilmaista minä-työssänikin. Ratkaisin ongelman kirjoittamalla pari lappua pistekirjoituksella ja liittämällä mukaan pisteaakkoset. En sano suoraan olevani sokea, mutta jos joku ei sitä tajua, on se ihme.

Jostain syystä pyrin hyvin pitkälle välttämään näkövammaisuuteni korostamista. Silti teen sitä melkein huomaamattani. Silti yritän aina laittaa näkemättömyyteni enemmän hauskaksi asiaksi. Esimerkiksi musiikintunnilla, kun katsoimme dokumenttia, kysäisin ihan yleisesti: "Mihin suuntaan mu npitää katsoa?" Ihmiset kyselevät minulta sokeudesta ja siitä, miten pystyn tekemään asioita. En minä voi olla vastaamatta. Puhun sentään muustakin kuin näkövammaisuudesta. Yritän olla selittämättä koko ajan joistain näkkärikavereistani tai muusta näkövammaistoiminnasta.

Kirjallisen ilmaisun ensimmäinen kunnon kirjoitustehtävä oli lapsuusmuisto. Kauhukseni huomasin, että melkein kaikki muistoni liittyvät jotenkin siihen, etten näe tai näen ainakin huonommin kuin muut. Nyt alan muistaa jo paljon muitakin asioita. Paljon sellaista, mistä olisin voinut kirjoittaa ja mikä olisi vaikuttanut normaalimmalta muistolta kuin se, jonka kirjoitin. Minulla oli jopa yksi sellainen vaihtoehtona. Mutta silti jaoin muun killin ryhmäni kanssa sen ensimmäisen ja viimeisen kerran, kun olen oikeasti nähnyt tähtiä. Se oli silloin hieno hetki, se on edelleen hieno ja tärkeä muisto.

Minua hävetti lukea tekstini ääneen tunnilla. "Miksi minun piti kirjoittaa tästä? Miksen minä osannut kirjoittaa tätä paremmin? Miksi näin? Miksen sanonut tuota asiaa eri tavalla?" Hävetti ja pelotti. Pelkäsin sitä, miten ihmiset ymmärtävät tekstini. Pitävätkö ne minua ihan typeränä, kun olen innoissani kiikaroinut taivaalle nähdäkseni vain muutaman tähden? Jo pelkästään oman tekstin lukeminen on minusta hirveää. Tuollaisen tekstin, joka on minulle tärkeä muisto ja jota olen pohtinut pitkään, kirjoittanut melkein sydänverellä, lukeminen oli vielä kamalampaa. Tietokoneen puhesyntikan perässä tekstin luku ei ole nopeaa ja se takkuili paljon, tämä lisäsi häpeääni sitä kohtaan. Olen silti edelleen hengissä.

Näpertäminen on kivaa

Kävin lauantaina pyörimässä parin kaverini kanssa Helsingissä askarteluliikkeissä. Toiset olivat tulleet Tampereelta asti lasimaalin ja helmien tähden, minä taas yritin vasta siellä kaupassa ollessamme keksiä, mitä ostaisin nyt, kun kerrankin olen päässyt oikeasti askarteluliikkeeseen asti. En meinannut keksiä mitään, vaikka yleensä mielessäni on vaikka kuinka paljon sellaista, mitä pitäisi ostaa, jos joskus pääsisi ostamaan.

Bongasin kuitenkin jossain välissä rautalankoja ja tykötarpeita. Niitä hiplailin pitkän aikaa ja kävin mielessäni tiukkaa pohdintaa siitä, tarvitsenko vai en. Lopulta päätin tarvitsevani ja ostin ohutta, vihreää ja hopeaa rautalankaa, vähän vahvempaa metallin väristä ja vielä vahvempaa, sellaista runkolankaa, metallinvärisenä. Piti minun ostaa lisäksi leikkuritkin, että päääsisin jotain tekemään. Tajusin sentään meiltä löytyvän pihdit, ettei niitä tarvinnut ostaa.

Viimeistään kesäleirillä tajusin, kuinka kiva materiaali rautalanka onkaan. Siitä voi tehdä oikeastaan mitä tahansa.

Meillä näkkäreillä on oikeus lainailla näkövammaisten kirjastosta äänikirjoja Daisy-muodossa, mikä vastaa ehkä lähinnä MP3-muotoa. Daisy-levyjä ei palauteta kirjastoon, mutta ne kuuluu hävittää. Minä itse olen pohtinut sen olevan ihan mieletöntä ja silkkaa tuhlausta - kuunnella kerran joku kirja ja heittää se muoviläpyskä roskiin. Keksin jossain vaiheessa, että niitä voi uusiokäyttää vaikka miten. Viikonloppuna sain lisää uusiokäyttöideoita Daisy-levyille. Kehittämäni uusiokäyttö on sellaista, ettei kirjoja voi enää kuuunnella, mutta levyistä on iloa vielä muuten. Lähinnä nyt askartelua ja muuta vastaavaa olen suunnitellut.

Toteutin sunnuntaina ensimmäisen visioni, joka tuli kyllä suhteellisen tyhjästä. Käytin siihen sekä rautalankaa että yhden Daisy-levyn. Mukaan tuli vielä foliopaperia, joka on alunperin ollut suklaalevyn kääreenä. Kaverini kanssa totesin, että ensin voi kuunnella kirjan ja syödä suklaan, sitten aloittaa asioiden hyötykäytön ja käsillätekemisen.

Sunnuntain luomukseni oli kynttilänjalka. Pohjana Daisy-levy, joka oli peitetty foliolla, runko muuten rautalangasta. Kuva tulee mukaan, kunhan ehdin. Väänsin sitä nelisen tuntia ja vasta, kun olin saanut hökötykseni valmiiksi, saatoin mennä aamupalalle. Alkoi olla jo hiukan nälkä, mutta ei sitä siinä käsillätekemisen innossa edes huomannut.

Hupsan...

Tänään minä eksyin Mäkelänkadulla. Suora katuhan se on, mutta silti siellä voi eksyä – uskokaa tai älkää. Minä melkein hätäännyin. Pyörin varmaan kymmenen minuuttia ympyrää pienellä alueella ja yritin kerätä rohkeutta pysäyttääkseni pelottavia ihmisiä, jotka vain ravasivat kauhean kovaa vauhtia ohitseni. Viimein joku ystävällinen ihminen pysähtyi ja kysyi, tarvitsinko apua. Niin minä sain opastuksen ratikkapysäkille ja kaikki oli taas hyvin. Myöhästyin kyllä tunnilta.

Ensin luulin, että bussikuski olisi sanonut pysäkkiä liian aikaisin, että olemme Mäkelänrinteessä – niinkin on kerran käynyt (silloin takana oleva ystävällinen matkustaja sanoi, etten jää yleensä sillä pysäkillä pois, vasta seuraavalla). En siis tuntenut paikkaa, jossa jäin bussista pois. Tavallisesti kuljen suoraan bussin ovelta kohti seinää, mutta siinä ei ollutkaan seinää. Olin aika ongelmissa siitä, että missä minä nyt oikein muka olen. En tiennyt yhtään, mihin suuntaan minun pitäisi lähteä.

Bussissa, ennen kuin pysähdyimme pysäkille, minulta kysyttiin, tarvitsenko apua. Siinä vaiheessa sanoin, etten tarvitse, sillä kuvittelin meidän pysähtyvän ihan normaalisti siihen pysäkin kohtaan tai vähän ennen tai jälkeen pysäkkikatoksen. Apua tarjonnut nainen lähti siitä sitten suoraan omaan suuntaansa ja minä olin aivan hukassa, koska olimme ilmeisesti ajaneet aika paljon ohi pysäkin.

Lähdin etsimään taloa, ja löysinkin sellaisen, mutta olin lähtenyt aivan väärään suuntaan. Jos olisin lähtenyt kulkemaan vain totuttuun tapaan samaan suuntaan kuin yleensä, olisin luultavasti löytänyt normaalisti ratikkapysäkille ja ehtinyt ajoissa kouluun. Kuitenkin kun luulin, että olimme edellisellä pysäkillä, lähdin kulkemaan siihen bussin kulkusuuntaan ajatuksenani kävellä Mäkelänrinteen kohtaan. Mikä varmaan sekin oli aika typerä ajatus, sillä en varmaankaan olisi osannut ylittä niitä vastaan tulleita poikkikatuja.

Ensimmäinen kerta, kun eksyin Helsingissä. Nytkin olin vain joku 10 metriä sivussa siitä kohdasta, missä yleensä bussista noustessani olen, ja olin jo ihan hukassa. Tällä kertaa en ehtinyt vielä soittaa hätääntynyttä puhelua kenellekään helsinkiläiselle kaverilleni, lähellä kyllä oli. Ongelmanani on vain se, että suurin osa paikallisista kavereistani on koulussa tai töissä päivisin. Isoveljelleni meinasin kyllä soittaa, koska tiesin hänellä olleen välitunti juuri siihen aikaan ja kuvittelin jääneeni sillä pysäkillä, millä veljeni jää kouluun mennessään. Onneksi en kuitenkaan soittanut. Mutta jos olisin jollekin kaverilleni soittanut, puhelu olisi ollut hyvin mielenkiintoinen. ”Mä olen eksyksissä. Jossain Mäkelänkadulla… En mä vaan tiedä, missä kohtaa”, tämä tietysti itkunsekaisella äänellä soperrettuna.

On hienoa huomata, että Helsingissä eksymisestä selviää hengissä, jopa tällainen ”maalla” koko ikänsä asunut sokko-olento.

Koulusta lähtiessäni, vasta puoli seitsemän jälkeen, bussi ajoi ohi. Kuljettaja tuli hakemaan minut pysäkiltä ja sanoi, että huomasi Hyrylä-kylttini vähän liian myöhään. Hän oli siis oikeasti pysähtynyt liikennevalojen jälkeen tien viereen kohtaan, jossa ei ole bussipysäkkiä, ja tuli sieltä itse hakemaan minut kyytiin. Vau! Niin minä päsin kotiin.

Koulua, ryhmäytymistä ja koulua

Nyt voisi olla taas aika kirjoittaa.

Kaksi kokonaista kouluviikkoa takana ja lukio tuntuu edelleen hauskalta paikalta. Hauskaa se on, vaikka iltapäivisin ei tunnu enää riittävän aika mihinkään, jonka ehkä huomaa bloggailun vähentymisenä. Toisaalta en ymmärrä, mihin sen ajan hävitän. Viime viikko oli kyllä muutenkin aika poikkeuksellinen.

Olemme viettäneet ryhmämme kanssa yhden päivän Suomenlinnassa ryhmäytymällä. Leikimme ja tutustuimme toisiimme. Minulla ainakin oli hauskaa, vaikka jouduin lähtemään paikalta tuntia aikaisemmin. Viimeviikon maanantai-iltapäivänä meillä oli vielä ihan täysin ryhmän oma hauskanpitohetki, hengailimme ja söimme herkkuja. Tutorit leikittivät meitä täälläkin ja ryhmänohjaaja oli myös jonkin aikaa mukana. Kaikki eivät valitettavasti maanantaina päässeet, joten meidän on järjestettävä joku toinen kerta (let's) Get together.

Ryhmämme on edelleen mukava ja minut otetaan juttuun kuin juttuun mukaan. Välituntisin saan seuraa, välillä myös muiden ryhmien oppilaista, jotka ovat kanssani samaan aikaan jollain kursseilla. Minun täytyy muistaa joka tapauksessa olla itse aktiivinen myös niiden toisten suuntaan, etten vahingossa erakoidu - ja syytä siitä itseäni.

Olen törmännyt pitkässä matematiikassa pieniin ongelmiin, joista aion kyllä selvitä. Jo pelkästään se, etten voi graafista laskinta käyttää, on minusta pieni ongelma. Tiedän kuitenkin, että ilman kyseistä vempainta pärjää. Minulla on sentään käytössäni funktiolaskin, mutta sillä ei kuitenkaan voi laskea murtolukuja. Murtolukujen laskuominaisuus olisi tuolla matikantunneilla ihan kätevä lisä, mutta kun ei onnistu niin ei onnistu. Minun on aina kotitehtäviä tehdessäni laskettava murtoluvut päässä. Opettajamme lohdutti, että ensimmäisen kurssin jälkeen lasketaan lähinnä x:ää ja y:tä, joten muutkaan eivät hyödy laskimestaan niillä kohdin.

Toinen ongelma matikassa on se, ettei minulla ole kirjaa vielä ihan loppuun asti. Pistekirjani kun saan siihen asti, mitä sitä on ehditty tekemään. Pitkän matematiikan kirjoja - ainakaan tuota sarjaa - kun ei ollut Celiassa valmiina, niin he joutuvat tekemään sen ihan kokonaan uusiksi. Ensimmäisen kurssin kirjaa minulla on jo sivulle 81, mutta tällä viikolla olemme menossa sivulle 87. Maol-taulukkokirjaa minulla ei vielä ole, mutta sitä toisaalta tarvitseekin vasta kokeessa - eikä välttämättä vielä edes tässä ensimmäisessä ollenkaan. Jos en muista, kuinka potensseja lasketaan, se on oma mokani. Sellaista ei pitäisi joutua tarkistamaan Maolista, vaikka Maolista löytyykin kaikki ja vaikka isoveljeni pitkän matikan opettaja sanoikin Maolia lukiolaisen Raamatuksi.

Muut aineet minulla onkin sujuneet tässä jaksossa varsin hyvin. Biologianopettajakin oppi viimein, kuinka minä työskentelen. Saimme avustajalleni hommattua lokeron, johon opettajat voivat tuoda monisteita avustajalleni käännettäväksi. En oikein tiedä, ovatko opettajat oppineet käyttämään sitä, mutta se kuitenkin on ihan kätevä systeemi.

Olen huomannut, etten tarvitsisi avustajaa koulussa läheskään niin paljoa, mitä minulle on tunteja myönnetty. Etukäteen kun en oikein osannut kauheasti määrittää avustuksen tarvettani, vaikka tiesin jo heti, että 40 viikkotuntia on liikaa. Kunnalta saimme kuitenkin luvan käyttää niistä osan vapaa-ajan avustuksiin, mutten ole vielä ainakaan kauheasti keksinyt, mitä jäisin Helsinkiin tekemään koulun jälkeen. Ilmeisesti en ole vielä riittävän helsinkiläistynyt, kun mieluummin lähden kotiin tekemään läksyjä. Ehkä minä joskus keksin jotain tekemistä Helsingissäkin, kuten esimerkiksi joululahjaostokset.

Koulun kuoro on muuten hauska juttu. Ensimmäisissä harjoituksissa laulelimme afrikkalaisia kansanlauluja ja sinä samalla tuli hypeltyä 45 minuuttia. Tuli aika lailla kuuma. Olen huomannut, että alttojen stemmat on aina hirveän vaikeat. Tekisi mieli vaihtaa ihan sen takia sopraanoksi, vaikka alttokorkeuksilta on paaaaljon mukavampi laulaa.