Auringonlaskua ja nostalgiaa

viime viikolla istuin yhtenä niistä ihanan kauniista ja lämpimistä illoista parvekkeella syömässä jäätelöä ja lukemassa jotain koulujuttua. Ilma oli lämmin ja tyyni, linnut lauloivat ja liikenteen meteli Kehä I:llä vaimeni hetki hetkeltä. Yhtäkkiä minulle tuli sellainen olo, että taivaalla olisi oikein kaunis auringonlasku.

siinä minä sitten istuin, mango-banaanijäätelöä mutustellen ja fiilistelin leppoisaa kesäiltaa ja kaunista auringonlaskua. Myöhemmin tajusin, etten oikeasti edes tiennyt, oliko aurinko laskenut jo ajat sitten. Minulle riitti tunne kauniista ja punertavasta taivaasta, jotta pystyin nauttimaan siitä.

Loppuviikosta ostin Fazerin eukalyptus-pastilleja. Seisoin kaupassa karkkihyllyn vieressä pastillirasia kädessäni, tuijotin rasiaa ja nostalgisoin. Siitä oli älyttömän monta vuotta, kun olin syönyt niitä aiemmin. Silti muistin rasian kuvan niin elävästi, että näin sen sieluni silmin ja saatoin tuntea lapsuuteni kolkuttelevan takaraivossa: näitä minä söin pienenäkin.

Varmistin kaveriltani, että rasia oli varmasti punainen ja että siinä varmasti oli edelleen ne valkoiset säteinä ylöspäin aukeavat viivat, kuten muistinkin. Olisi ollut niin noloa nostalgisoida rasiaa, joka olisi ollutkin erinäköinen.

Ehkä on outoa nauttia auringonlaskusta, jota ei näe, tai nostalgisoida pastillirasia kourassa, joka tuntuu samanlaiselta kuin vaikka Mynthon-rasia. Minulle ne kuitenkin olivat hienoja hetkiä.

"Vain sydämmelllään voi nähdä."

Soluttautumista joukkoon

Siltä minusta tuntuu. Siltä, että olen soluttautuja ja yritän soluttautua muiden lukiolaisten joukkoon. Ehkä sopeutuminen olisi kuitenkin tässä kohtaa parempi sana.

Minä yritän näyttää muille, että olen muutakin kuin sokea. Olen muutakin, kuin koko ikänsä näkövammaisena ollut lukiolainen. Minussa on muutakin kuin näkövamma.

Meidän piti kirjallisessa ilmaisussa tehdä minä-kuvaukset, jotka laitettiin koulun seinälle kaikkien nähtäväksi. Tehtävän sai toteuttaa lähes missä muodossa tahansa. En kirjoittanut minäkuvaukseen kertaakaan, että olen sokea, tai en näe, tai olen aina ollut näkövammainen, tai en ole ikinä nähnyt kunnolla. Minun minäkuvaus oli "minä-pussi", "I bag" tai vaikka "minä pussissa". Kyseessä on siis pussi, jossa on paperilappuja. Jokaisessa lapussa lukee jokin fakta minusta. Vaikka minä olen ensisijaisesti muutakin kuin näkövammainen, näkövamma on kuitenkin hyvin suuri osa minua. Halusin sen siis ilmaista minä-työssänikin. Ratkaisin ongelman kirjoittamalla pari lappua pistekirjoituksella ja liittämällä mukaan pisteaakkoset. En sano suoraan olevani sokea, mutta jos joku ei sitä tajua, on se ihme.

Jostain syystä pyrin hyvin pitkälle välttämään näkövammaisuuteni korostamista. Silti teen sitä melkein huomaamattani. Silti yritän aina laittaa näkemättömyyteni enemmän hauskaksi asiaksi. Esimerkiksi musiikintunnilla, kun katsoimme dokumenttia, kysäisin ihan yleisesti: "Mihin suuntaan mu npitää katsoa?" Ihmiset kyselevät minulta sokeudesta ja siitä, miten pystyn tekemään asioita. En minä voi olla vastaamatta. Puhun sentään muustakin kuin näkövammaisuudesta. Yritän olla selittämättä koko ajan joistain näkkärikavereistani tai muusta näkövammaistoiminnasta.

Kirjallisen ilmaisun ensimmäinen kunnon kirjoitustehtävä oli lapsuusmuisto. Kauhukseni huomasin, että melkein kaikki muistoni liittyvät jotenkin siihen, etten näe tai näen ainakin huonommin kuin muut. Nyt alan muistaa jo paljon muitakin asioita. Paljon sellaista, mistä olisin voinut kirjoittaa ja mikä olisi vaikuttanut normaalimmalta muistolta kuin se, jonka kirjoitin. Minulla oli jopa yksi sellainen vaihtoehtona. Mutta silti jaoin muun killin ryhmäni kanssa sen ensimmäisen ja viimeisen kerran, kun olen oikeasti nähnyt tähtiä. Se oli silloin hieno hetki, se on edelleen hieno ja tärkeä muisto.

Minua hävetti lukea tekstini ääneen tunnilla. "Miksi minun piti kirjoittaa tästä? Miksen minä osannut kirjoittaa tätä paremmin? Miksi näin? Miksen sanonut tuota asiaa eri tavalla?" Hävetti ja pelotti. Pelkäsin sitä, miten ihmiset ymmärtävät tekstini. Pitävätkö ne minua ihan typeränä, kun olen innoissani kiikaroinut taivaalle nähdäkseni vain muutaman tähden? Jo pelkästään oman tekstin lukeminen on minusta hirveää. Tuollaisen tekstin, joka on minulle tärkeä muisto ja jota olen pohtinut pitkään, kirjoittanut melkein sydänverellä, lukeminen oli vielä kamalampaa. Tietokoneen puhesyntikan perässä tekstin luku ei ole nopeaa ja se takkuili paljon, tämä lisäsi häpeääni sitä kohtaan. Olen silti edelleen hengissä.