Mainiot maamerkit

Jokainen meistä käyttää reittien muistamisessa ja liikkumisessa maamerkkejä. Kun näkö on poissa pelistä, maamerkeistä tulee ehkä vieläkin tärkeämpiä. Ainakin ne ovat hyvin erilaisia ja pienenkin asian muuttuminen saattaa merkitä paljon. 

Liikkumistaidon tunneilla opetellaan reittejä, siitä olen taatusti puhunut paljonkin. Reittien varrelta etsitään hyviä maamerkkejä, joita voi sitten itsekseen liikkuessa käyttää. Minä olen nykyään aika hyvä bongailemaan tällaisia asioita myös silloin, jos kuljen jonkun muun kanssa, eikä pääasiallinen tarkoitukseni ole oppia reittiä. Saatan esimerkiksi kiinnittää huomioni siihen, että juuri ennen kaupan ovea on kadussa sadevesikouru, tai keskellä korttelia oleva suojatie on sähkökaapin kohdalla. 

Maamerkkeinä toimii monenlaiset asiat. Nyrkkisääntönä se, että ne on pystyttävä havaitsemaan joko jaloilla (maaston muodot, alusta), kepillä (tolpat, kuopat, alusta...) tai korvin (äänimerkit, syvennykset, suuremmat objektit). Näkevä voi suunnata kohti tuttua kaupan kylttiä, minun pitää siitä reitin varrelta tietää paljon pieniä yksityiskohtia. 

Reittien opettelemisessa voidaan käyttää myös laskemista. Esim oikea ovi on kolmas vasemmalta tai neljännestä risteyksestä pitää kääntyä oikealle. Koska olen liikkuessani taipuvainen uppoutumaan ajatuksiini, pyrin yleensä välttämään tällaista laskemista. Se kolmas ovi menee helposti ohi tai en olekaan enää varma, kuinka monta tietä olen ylittänyt. Siksi sellaiset maamerkit, joita on vaikea ohittaa, toimivat ainakin minulle paremmin. Toki esimerkiksi risteysten laskemisen korvaan hyvinkin sillä, että olen aina tietoinen siitä, minkä tien ylitän. On paljon helpompi pysyä kartalla, jos ensin ylittää Fleminginkanun ja Kaarlenkadun ja sitten kääntyy, kuin että kääntyy kolmannesta risteyksestä. Yli kolmen menevät laskemiset ohitan vähän liian helposti. 

Maamerkkien pitää siis olla fyysisiä, kohtalaisen pysyviä asioita. Talvella on toisinaan vähän vaikea opetella uusia reittejä, kun lumikinokset saattaa vaihtaa paikkaa. Samoin erilaisten katutöiden ja muiden remonttien käyttö maamerkkinä on vähän riskaapelia touhua. Tänä syksynä opettelin reitin Topeliaan, yhteen yliopiston keskustakampuksen rakennukseen. Molemmilla kerroilla, kun liikkumistaidossa reittiä katsoimme, oli juuri ennen Topelian porttia naruin rajattu katutyö. "Haa, heti tämän jälkeen on portti", ajattelin. Kunnes sitten menin ensimmäiselle luennolle, eikä katutyöstä ollut enää jälkeäkään. Joka kerta Topeliaan mennessä mietin, mahdankohan löytää sitä porttia. Samoin Apteekki löytyy kahden julkisivuremontin takia olevan metalliaidan välistä. Sinä kauniina päivänä, kun remontti on valmis, en varmaan löydä Apteekkiin. 

Nyt opaskoirajonossa olessani olen miettinyt, miten ihmeessä osaan liikkua koiran kanssa. Samanlaisia maamerkkejä ei voi käyttää (ei kai tarvitse). Mutta sitten taas, kun on tottunut paljon kulkemaan koiran kanssa, eipä olekaan enää ne kepittelijälle hyvin tarkeät maamerkit hallussa. 

Voisin kuvata joskus viime marraskuisen kaupunkikierrksen kaltaisen videopätkän, jossa kerron, mihin asioihin kiinnitän liikkuessani huomiota ja mistä tiedän, milloin kääntyä mihinkin. Avaisi ehkä paljonkin tätä asiaa sellainen. 

Syksy ja arki

Kesä vierähti, syksy alkoi ja jonkin sortin arkikin siinä samalla. Minun syksyyni kuuluu paljon kaikkea uutta ja mielenkiintoista: uusia reittejä, uusia oppiaineita… No, siinä ene sitten kai olivatkin.

Sen lisäksi, että tosiaan kesällä muutin (taas) ja pääsin opettelemaan uuden kotini lähialueita, aloitin tänä syksynä kahden eri aineen sivuaineopinnot. Vaikka yliopiston keskustakampukselta tunsinkin jo muutaman rakennuksen, sivuaineena olevan musiikkitieteen myötä pääsin opettelemaan vielä pari lisää, eikä kumpikaan edes ole mitään helppoja paikkoja. Tosin on myös harhaanjohtavaa sanoa, että opettelin uusia rakennuksia, sillä en minä niistä löydä oikeastaan muuta kuin tarvitsemani luentosalit. Ehkä vessatkin (ja limuautomaatin), jos hyvä tuuri käy.

Laajensin opiskelureviiriäni myös keskustan ja humanistisen tiedekunnan ulkopuolelle, sillä toisena sivuaineena aloitin tietojenkäsittelytieteen, jota opetetaan Kumpulan kampuksella. Kun kävin ensimmäisen kerran Kumpulassa harjoittelemassa reittejä, tuntuivat yliopiston rakennukset aaaivan liian uusilta ja moderneilta keskustan museokohteisiin verrattuna – eihän tämä voi olla yliopisto!

Sekä Kumpulaan että keskustaan pääsen jokseenkin kätevästi bussilla. Siitä olikin taas aikaa, kun olen säännöllisesti käyttänyt busseja. Viimeksi kuljin säännöllisesti bussilla Myllypurossa asuessani, missä se olikin melko yksinkertaista, kun bussipysäkiltä meni tasan se yksi bussi. Nyt pitäisi taas onnistua pysäkiltä nousemaan siihen oikeaan bussiin. Tässä apuvälineenä on kierrevihko, josta voi valita bussin numeoron ja jonka kanssa täytyy sitten töröttää siinä pysäkillä ja toivoa, että kuljettaja huomaa. En ollut käyttänyt ainakaan pariin vuoteen (arvelisin, että viimeksi vuonna 2010) tuota pysäytysvihkostani, joten tuntui hieman kummalliselta pitkästä aikaa seistä se kädessä pysäkillä. Tähän asti olen ainakin päätynyt oikeaan bussiin.

*******

Näin ensimmäisen opiskeluviikon jälkeen tietojenkäsittelytiede tuntuu paljon kiinnostavammalta kuin musiikkitiede. Tosin, musiikkitieteessä minulla on lähinnä johdantokursseja, kun tietojenkäsittelytieteessä pääsen opiskelemaan java-ohjelmointikieltä. Koodaaminen on hyvin koukuttavaa, enkä ole tällä viikolla ehtinytkään tehdä sitten paljoa muuta… Eilen illalla julkaistiin ensi viikon ohjelmointitehtävät, ja tein niistä jo yli puolet (hups). On melkoisen palkitseva tunne, kun saa kirjoittamansa ohjelmanpätkän toimimaan – vaikka se vaan tulostaisi pari riviä tekstiä.

En tiedä, onko oppiminen tuntunut minusta ikinä näin hauskalta kuin nyt ohjelmoinnin opiskeleminen. Yksi kaverinikin, joka on käynyt saman kurssin, sanoi, että niiden tehtävien tekeminen tuntuu ”kuin pelaisi jotain peliä”. Todellakin! Koukuttavaa, kiinnostavaa ja inspiroivaa. Eilen olin neljä tuntia harjoitusryhmässä vääntämässä parin tehtävän kanssa. En ollut syönyt aamupalaa ennen sinne lähtöäni ja kun poistuin sieltä, ei minulla vieläkään ollut nälkä, koska olin työskennellyt niin keskittyneesti ja flow-tilan vallassa.

Koodaaminen on kivaa.