Itä-Helsingin kokoinen seikkailu

Tänään oli kyllä sellaisia sankarillisia seikkailuja Itä-Helsingissä, että niistä täytyy jo raportoida.

Menin suorittamaan yleisen musiikkitiedon perustason koetta (noin normaalisti yl.musiikkitieto suoritetaan jotakuinkin kahdeksannella luokalla, mutta minä olen vähän jälkeenjäänyt näissä kurssisuorituksissani)ennalta täysin tuntemattomaan paikkaan, Roihuvuoren nuorisotalolle. Tiesin sen olevan Roihuvuoren kirkon vieressä ja kirkon sijainnin tiesin hyvin epämalkaisesti: jokunen sata metriä musiikkiopistolta eteenpäin… No, menin kyllä paikalle taksilla ja taksikuski ja nutan joku työntekijä opastivat yhteistuumin minut oikeaan paikkaan. Suullisen kuulusteluni (vihaan suullisia kuulusteluja) jälkeen minut tenttinyt opettaja ohjasi minut vain nutan ovelle ja kysyi: ”Sä varmaan pärjäät tästä eteenpäin?” Vakuutin pärjääväni ja sanoin soittavani taksin.

Kun hän sitten oli sulkenut oven ja olin yksin pihamaalla, muistin, että pihahan olikin aidattu ja minun pitäisi mennä ensin jostain portista, josta ei autolla voisi tulla. Muistelin, mistä olin mahtanut taksikuskin kanssa tulla ovelle ja lähdin siihen suuntaan – löysin portin ja osasin jopa avata sen.

Aloin siinä sitten kaivaa puhelinta aikeissa soittaa taksi, mutta keksinkin, että kai voisin lähteä julkisilla. Tiesin sen bussin, jolla yleensä menen musiikkiopistolle, menevän myös Roihuvuoren kirkon ohi, eli samalla se menisi nuorisotalonkin ohi. Ei siis muuta kuin BlindSquare esiin ja bussipysäkit hakuun. Löysin pari pysäkkiä, joista BS ei tosin kertonut, mitkä bussit niistä menee. Lähdin joka tapauksessa suunnistamaan pysäkkien suuntaan ja parissa kohtaa hieman epäröityäni ja haparoituani löysin pysäkille. Sitten kaivoinkin Kyyti-sovelluksen, jotta saisin varmistuksen sille, mitä busseja ja milloin kyseiseltä pysäkiltä mahtaisi mennä. Asia ei oikein selvinnyt – en tiennyt, mikä pysäkin numero mahtaa olla – ja sain lähinnä tietooni, että siitä menisi joko 82, jolla olin tottunut kulkemaan, tai 80, jota en koskaan ollut käyttänyt mutta jonka tiesin menevän ainakin jossain vaiheessa Herttoniemen metroasemalle. En ehtinyt saada edes mitään aikataulutietoja esiin, kun bussi ilmestyi pysäkille – kyytiin vaan! (Unohdin kysyä kuskilta, mikä bussi se on.)

Istuskelin bussissa tietämättä linjan numeroa mutta silti onnellisena siitä, että olin ainakin lämpimässä. Melkein heti ymmärsin, ettei bussi ole 82 enkä ole turvallisesti matkalla kohti Itäkeskusta. Seurailin BS:llä, missä mennään ja huolestuin hiukan, kun se ilmoitteli jatkuvasti samoja paikkoja… Taisimme kulkea jonkinlaista ympyrää. Teiden nimet olivat sen verran tutun kuuloisia, että olin varsin luottavainen siitä, että vielä joskus päädyn Herttoniemeen metroasemalle, josta selviäisin kyllä metroon. Vähän tosin se huolestutti, että bussi oli suorastaan aavemaisen tyhjä. Lopulta yhdellä pysäkillä pamahti bussiin lauma ihmisiä.

Ja metroasema löytyi! Edellisestä visiitistäni kyseiselle asemalle oli vierähtänyt jo melkoisesti (ainakin vuosi, varmaan enemmänkin), enkä ollut ihan varma enää paikoista. Seurailin kuitenkin ihmisiä ja käytin korviani, jotta löysin liukuportaat ja pääsin laiturialueelle. Yritin päätellä, kummalta puolelta minun metroni mahtaisi mennä.

Kun metro sitten tuli niille raiteille, jotka päättelin omakseni, hyppäsin kyytiin. Seuraavaan asemaan mennessä huomasin, ettei siellä kuulunut kuulutuksia. Lisää jännitystä siis: olenkohan varmasti oikeaan suuntaan menevässä metrossa? Ja meneekö tämä Vuosaareen vai Mellunmäkeen – ajattelin jäädä pois Myllypurossa (yksi asema Itäkeskuksesta Mellunmäen suuntaan)? Itäkeskuksen kohdalla minulle varmistui, että suunta oli oikea, kun jotkut puhuivat Itiksestä. Hyppäsin varmuuden vuoksi pois, koska en halunnut joutua Puotilaan (asema Itiksestä Vuosaaren suuntaan) ja Itiksen asemalla ainakin kuulisin kuulutuksista, mihin seuraava metro menee.

Olin laiturialueella sen verran pitkällä, etten meinannut kuulla kuulutuksia. Höristelin siis vain korviani, sillä en myöskään halunnut mennä lähemmäs kaiuttimia – Myllypuron asemalla olisi parasta olla junan peräpäässä, että tulee mahdollisimman vähän kävelyä laiturialueella. Höristelemällä selvisi, että seuraava juna menisi Vuosaareen – eli se, josta olin hypännyt pois, olisi mennyt oikeaan suuntaan. Eipä minulla mikään kiire ollut, niinpä odottelin kiltisti seuraavaa metroa.

Pääsin Myllypuroon ja selvisin putoamatta metroasemalta ylös. Eilen kävin opettelemassa liikkumistaidonohjaajan kanssa vihdoin valmistunutta ostariamme ja halusin pistää vasta oppimani taidot koetukselle ja käydä S-marketissa (olin myös saanut Mikaelilta listan, mitä hän tarvitsisi vielä vlljenpoikani synttärileivonnaisiin). Metroaseman läheiset suojatiet ovat sokkona vähän haastavia, koska niiden kohdalla reunat ovat täysin madallettu ja silotettu, eikä sokkona ole juuri mitään mahdollisuuksia huomata, missä kävelytie loppuu ja autotie alkaa. Jotta minä sen huomaisin, pitää vähän kiertää sivusta ja kuunnella ja olla äärimmäisen tarkkana. Tällä kertaa sattui myös ystävällinen maahanmuuttajamies, joka kertoi, että voin mennä suoraan yli.

Ostarille päästyäni piti enää selvitä halki laajan aukion, jossa ei ole mitään hyviä maamerkkejä sokolle (siellä menee poikittaissuunnassa hieman erilaisista laatoista tehtyjä raitoja – jos ne vain menisivät pitkittäin, niistä voisi jopa olla sokkona jotain apua). S-marketin löytäminen sujui ongelmitta ja pääsin testaamaan, kuinka palvelualtista kyseisen kaupan henkilökunta on. Oli siis ensimmäinen kerta, kun siellä kävin yksin.

Apua sain, ostokset tuli tehtyä (sisälsivät myös tarjouksessa olevaa Aino-suklaajäätelöä ja Fazerin joulusuklaalevyn) ja enää oli haasteena löytää ostarilta kotiin. Taas oli ylitettävänä laajahko aukio, mutta minä löysin, kotiovelle kommelluksitta.

Summa summarrum: en eksynyt kertaakaan, vaikka kuljin ennalta tuntemattomalla ja vasta eilen opitulla reitillä. Itseluottamus vieraissakin paikoissa selviämiseen kohosi taas muutaman pykälän. Parantamistakin toiminnassani olisi: muutamissa tilanteissa olisi voinut kysyä apua, niin olisi ehkä selvinnyt pienemmällä päänvaivalla ja nopeammin. Mutta kyllä se näinkin meni, eikä minulla ollut mitään kiirettä mihinkään.

Terveydenhuollon pyörteissä

En yleensä ole kovin tapaturma-altis, vaikka toimintani saattaakin siltä joskus vaikuttaa (luulen, että kohta pitää jo tämäkin mielipide itsestäni muuttaa…), mutta tässä parin viikon sisällä on taas tapahtunut ja olen piipahtanut kahteen kertaan terveydenhuollon hoivissa.

Kaksi viikkoa sitten teatteriharjoituksisa jätin sormeni liikuteltavan väliseinäpalan ja seinän väliin. Syy oli vain ja ainoastaan omaa ajattelemattomuutta ja huolimattomuutta. Harjoitukseni alkoivat reissulla Myllypuron terveyskeskuspäivystykseen.

Lähdin päivystykseen taksilla, sormet kylmäpakkauksen sisällä. Taksikuski ystävällieesti auttoi minut vastaanottoon, otti vuoronumeron ja kävi vielä kansliassa asti kertomassa, että olisi tällainen näkövammainen asiakas. Hyvä niin, sillä Myllypuron uudessa ”hienossa” tervveyskeskuksessa ei ole kovinkaan järkevästi tuota asiakaspalvelupistettä järjestetty. Vastaanottavat työntekijät eivät näe odotustilaan eikä odotustilasta näe kuin vuoronumerotaulun. Välimatka on myös niin pitkä, ettei hoitajat oikein voi edes huudella niitä numeroita, koska ei se kuuluisi. Eli toisin sanoen: jos ei syystä tai toisesta näe taululla olevaa vuoronumeroa, on melkein mahdotonta selvitä siitä odotustilasta mihinkään ilman apua.

Mutta onneksi taksikuski kävi kertomassa minusta ja pääsinkin (lyhyen jono ohi, hähä) suoraan vastaanottavan hoitajan huomaan. Hän otti tietoni ylös ja lähti viemään minua alakertaan vastaanottohuoneeseen (tässä toinen tyhmä järjestely: asiakaspalvelu on 2. kerroksessa, mutta akuuttivastaanottohuoneet 1. kerroksessa… Hieno puhuva hissi siellä sentään on).

Hoitaja katseli turvonneita sormiani ja soitti lääkärin paikalle. Tuomiona verenpurkaumia kynnen alla, muttei niin pahoja, että olisi tarpeen tehdä kynteen reikää. Sain kipulääkepiikin pakaraan ja todella katu-uskottavan paketin sormeen, ettei kynnen alta tihkuva veri sotkisi paikkoja. Mietin vaan, miksei terveyskeskuksessa ole leikattavaa laastaria.

Hoitaja opasti minut aulaan, pyysi vahtimertaria soittamaan taksin ja tuli vielä pihalle odottamaan sitä taksia kanssani. Käyntini päivystyksessä kesti noin puoli tuntia ja palasin takaisin teatteritreeneihin.

Melko pitkään sormi oli kipeä, etenkin soittaminen ja tietokoneella kirjoittaminen oli vaikeaa, kun paine kynnen alla kasvoi. Nyt kynsi on melkein irronnut ja vain odottelen, että se lähtisi kokonaan irti. Välillä tekisi mieli itse repiä se pois, mutta niin masokisti en taida olla.

Toinen reissuni terveydenhuollon pariin olikin sitten ilmaiseen opiskelijaterveydenhuoltoon, YTHS:ään. Käyntini oli ensimmäinen (mutta tuskin viimeinen) siellä. Syynä maanantai-iltana nyrjähtänyt nilkka. En enää illalla lähtenyt testaamaan uudestaan Myllypuron päivystystä, sillä, kun tätä kokemusta nilkan nyrjähdyksistä on jo kertynyt, ajattelin ensin vain katsella tilannetta, millaiseksi nilkka mahtaa kehittyä. Seuraavana aamuna turvotusta oli kuitenkin vielä sen verran, että totesin parhaaksi käydä näyttämässä sitä lääkärissä – etenkin, kun se nyt oli jo kolmas nyrjähdys puolen vuoden sisällä.

Puhelimessa minulle neuvottiin jo aika hyvin, mistä akuuttihoitohuoneet löytyvät. Koska käyntini tosiaan oli ensimmäinen ja paikka täysin vieras, kysyin kuitenkin infotiskiltä, jonka sijainti myös puhelimessa kerrottiin, mihin suuntaan minun pitäisi lähteä. Tosin ensin oli selvittävä taksista sisään rakennukseen – se ei ollut mikään helpoin homma, kun kuski vain tipautti minut ulos eikä neuvonut sen pidemmälle. Joka tapauksessa infotiskin täti lähti opastamaan minut oikeaan paikkaan.

Melkein ehdin takamukseni laskea penkille, kun jo minut kutsuttiin sisään. (Huomautettakoon, että sain ajan kahden tunnin päähän soitostani – kohtuu nopeasti akuuttiaika ilman päivystyksessä istuskelua.) Hoitaja katseli hetken nilkkaani, totesi sen vain nyrjähtäneen (ehkä vielä joskus onnistun murtamaankin sen) ja pisti siteen. Kun kerroin nyrjähdyksen olleen jo kolmannen laatuaan tässä melko lyhyen ajan sisällä ja eetä se tapahtui ihan vain kävellessä, matalan rotvallin reunan kanssa, hoitaja kehotti jatkossa varovaisuuteen… Heh, itse en olisikaan tuota keksinyt. Siteen lisäksi sain myös noin kahden viikon hyppy- ja juoksukiellon (ärsyttää), jota taisin jo eilen vähän rikkoa, kun juoksin portaat ylös.

Tiistai-iltana, nyrjähtäneestä nilkasta huolimatta, lähdin ainejärjestöni fuksisitseille, eli akateemisiin pöytäjuhliin: laulua, ruokaa ja juomaa (allekirjoittaneella alkoholittomasti, toim.huom.). Pienistä jaloista ja tavallisesti hieman liian isoista kengistä oli kerrankin hyötyä, kun korkokenkään meni mukavasti myös side. Saanen kiittää myös äitiäni, jolla ko. kengät ovat olleet melko pitkäaikaisessa lainassa ja joka hieman paksumpijalkaisena on tainnut vähän venyttää kenkien nahkaa. Luulen tosin, ettei korkkarit nyrjähtäneen nilkan kanssa ollut ihan se, mitä YTHS:n hoitaja tarkoitti kehoittaessaan varovaisuuteen… Mutta ilta oli hauska ja oli ihan piristävää pukeutua mekkoon ja korkokenkiin piiiiiitkästä aikaa.

J.K. Haluaisin kirjoittaa vielä pidempiä virkkeitä ja vielä enemmän sulkeita ja ajatusviivoja, mutta se ei liene kovin järkevää. Taitaa olla vielä vähän oppimista tässä kirjoittamisessa.

Keittiöstä tulee ihastuttavia tuoksuja, sillä ravintolakoulua käyvä avopuoliskoni leipoo veljenpoikani synttäreille keksejä… Mums.