Unettomuuden paluu

Olen miltei koko kesän nukkunut vähintäänkin omalla mittapuullani kumman hyvin. En osaa sanoa yhtään, milloin univaikeuteni ovat alkaneet - sen osaan sanoa, etten yläasteellakaan suurimmaksi osaksi nukkunut kauhean hyvin. Yksi osatekijä on varmasti sokeuden ja valontajun puutteen aiheuttama melatoniinituotannon häiriöityminen, ja melatoniinin syöminen auttaakin minua nukkumaan, ainakin jossain määrin.

Tänä kesänä aloin ensimmäistä kertaa miettiä, voisiko univaikeuksieni syynä sittenkin olla myös jotain psyykkistä. rupesin pohtimaan sitä Maltan-matkan jälkeen, sillä siellä nukuin täysin ongelmitta, mutta kotiin palattuani en. Tajusin saman ilmiön noin muutenkin: kesäleireillä olen yleensä nukkunut oikein hyvin, kotona taas heikommin. Onko minulla kotona jotenkin niin paljon stressaavia asioita, jotka estävät nukkumasta?

Alkukesän jälkeen olen siis tosiaan nukkunut pääosin ihan hyvin ja riittävästi, kunnon virkistävää unta. Nyt viimeisen viikon aikana en ole nukkunut. Osaksi siksi, että olen pitkälle iltaan ja yöhön selaillut vuokrattavia asuntoja ja pakottautunut kuitenkin ylös aikaisin aamulla tekemään asioita. Jo valmiiksi vähän lyhyempien yöunien haitaksi on tullut keskellä yötä herääminen siinä jossain kolmen ja neljän välillä. Huomaan myös nukkuneeni melko pintapuolista unta, joka ei oikeasti juurikaan virkistä; tunnistan sen erityisen kummallisista uninsta.

Liian vähäinen uni näkyy mielialassani, oppimiskyvyssäni (vaikka kuinka olisin oppinut kesän aikana englantia, tämä viikko on ollut melkoista takapakkia), ruokahalussani (-haluttomuudessani) sekä vähitellen myös hienomotoriikassa. Unohtelen helposti asioita, pitkitän aamulla sängystä nousemista niin pitkälle kuin ikinä voin ja viimein väsymyksestä miltei itkien väännän itseni ylös, unohdan koko päiväksi syömisen ja joudun pakottamaan itseni syömään jne, jne.

Tänään heräsin joskus siinä kolmen ja neljän välillä, enkä sen jälkeen enää saanut unta. Viime sunnuntaina oli sama tilanne. Kaikkina muinakin öinä olen herännyt, mutta nukahtanut reilun puolen tunnin sisällä uudestaan. Päiväunia on ollut pakko nukkua, kun Hesaria koneelta lukiessa on pää vain tippunut näppäimistölle ja siivouksen lomassa hetkeksi pysähtyessä on tullut otettua pieniä torkkuja lattialla.

Tilanne ei enää ole missään määrin kovinkaan miellyttävä. En tiedä, kuinka saan itseni taas nukkumaan. Viikon kestänyt stressi ja epätietoisuus siitä, missä asun kuukauden päästä, kun menee asunto alta, ei ole juuri helpottanut. Sen lisäksi on englannin tunteja ja tehtäviä, joita en ehdi tai väsymykseltäni meinaa jaksaa tehdä ja takaraivossa yltyvä muistutus siitä, että filosofiaakin pitäisi ryhtyä vähitellen lukemaan. Ei sovi myöskään unohtaa kirjoittamattomia lehtijuttuja, siivousta, kaupassakäyntiä, tiskausta tai muita asioita, joille pitäisi vuorokaudesta riittää aikaa.

Hienomotoriikan heikkeneminen ja muut motoriset ongelmat eivät tässä tilanteessa yhtään helpota: minulla ihan tosissaan on ensi viikolla esiintymisiä sekä kitaran että taikuuden kanssa. Molemmat vaatisivat sitä hienomotoriikkaa, niinkuin harjoitteleminenkin. Erityisesti toinen kitarakappaleistani pitäisi soittaa nopeasti, mutta sormeni eivät meinaa taipua siihen. Korttien käsittely näyttää ja tuntuu tavalistakin kömpelömmältä.

Jos olisin edes tämän viikonlopun stressaamatta. Ehkä asiat tästä taas helpottuvat ja nukkumiseni normalisoituu, kunhan asuntoasiat varmistuvat. Huomenna ainakin vietän syntymäpäiviäni ja mietin vasta maanantaina näitä suuria velvotteita.

*******

Minut voi siis nähdä ensi perjantaina Joensuussa Parafest -tapahtumassa esiintymässä. Minusta parasta on se, että esitykseni tulkataan viittomakielelle.

Aika haltuun ja ryhtiä elämään

Törmäsin viime viikolla "tomaattitekniikkaan", Pomodoroon, joka lupaa ajanhallintaa ja tehokkuutta työskentelyyn. En kauhean syvällisesti ole tutustunut tekniikan saloihin, mutta luin siitä täältä. Heti on työntekoni saanut ryhtiä. tomaattien kerääminen on hyvin kannustava ja toimiva tapa. Tämä taitaa olla se, jota ajanhallintani on kaikki nämä vuodet kaivannut. Myös eilen saamallani noin tunnin kestäneellä kannustus/motivoimispuheella voi olla oma vaikutuksensa asiaan. Joskus täytyy vain kuulla itsestäänselvyyksiä jonkun toisen suusta.

Tällä hetkellä taas suuresti tuntuu siltä, ettei aikani riitä mihinkään. Sen lisäksi, että täytyy opiskella englantia ja harjoitella kitarakappaleita ja taikatemppuja ensi viikon keikkoja varten, on minun - jälleen - etsittävä itselleni asuntoa, ellen tahdo olla koditon syyskuussa. Olisi myös muutama kirjoittamaton lehtijuttu ja aivan liian pitkään roikkunut pöytäkirja. Onneksi tomaatit tuovat ryhtiä päivääni. enköhän selviä tästä kaikesta, kunhan vaan olen tiukka itselleni ja teen töitä, enkä syö jäätelöä kavereiden kanssa ulkona.

On ihan hauskaa, että tänään olen tehnyt jo kolme tomaattia yhdeksään mennessä (toisin sanoen suomensin yhden englannin kappaleen). Sen lisäksi olen soittanut yhdelle asuntovälittäjälle (turhaan). Jos sama meno jatkuu, tästä tullee tehokas päivä, joka sisältää vielä ainakin englannin tunnin, pari asuntonäyttöä ja leivän tekoa. Toivottavasti myös vähän harjoittelua.

Edit keskiviikkona: Olenpa mokaillut harvinaisen paljon linkkien kanssa; ensin oli linkin nettiosoitteessa kirjoitusvirhe, ihan siinä klikattavassa tekstissäkin kirjoitusvirhe. Ja vasta tänään huomasin, että toinen linkkini ei edes ollut linkki, kun oli koodissa virhe (kuvittelen olevani kunnon dataaja, kun osaan jopa html-koodata linkin... ja vähän muutakin).

Luokkakokous

Sain kutsun ala-asteen luokkakokoukseen. Vähän on tavallaan aikaisin (kahdella isoveljelläni oli myös sovittu ala-asteen luokan luokkakokous tälle vuodelle), mutta niin me vaan jotenkin päätettiin silloin kuudennella. En vielä tiedä lainkaan, haluanko mennä.

Tämä on nyt ehkä sinänsä hieman vaikea ja huono aihe kirjoitettavaksi julkisessa blogissa. En tiedä yhtään, kuinka moni entinen luokkalaiseni on mahtanut tai mahtaa lukea tätä, mutta aivan sama. Otan riskin. Senkin riskin, että joku heistä lukee kirjoitukseni ennen luokkakokousta.

Minulla ei ollut ala-asteella mitenkään mukava luokka. en voi sanoa nauttineeni siitä porukasta kauhean paljon. Kaverini sanoin: he eivät tehneet elämästäni kovinkaan helppoa. kuten olen täällä ennenkin sanonut, olin koulukiusattu - tajusin sen paremmin ehkä vasta jälkikäteen. Vaikka kiusaamiseni oli enimmäkseen "vain" porukasta ulkopuolelle jättämistä ja hyvin selkeää syrjimistä, oli se kuitenkin aika rankkaa. En tainnut edes vanhemmilleni puhua siitä, vaikka taatusti he ainakin osan tiesivät (kiva teidän varmaan lukea tällaista blogistani. Terkkuja vaan sinnekin.).

En osaa sanoa, oliko minulla ala-asteella enemmän "huonoja" vai "hyviä" päiviä. Olen sen verran aktiivisesti pyrkinyt unohtamaan koko ajanjakson elämästäni. Sen tiedän, että päivästä tuli hyvä, jos kukaan ei erityisesti syrjinyt minua, joku sattui puhumaan ystävällisesti ja vapaaehtoisesti tai muutoin oli edes inhimillinen minua kohtaan. Muistan eräänkin päivän kuudennella luokalla, kun yksi tyttö eniten minua kiusanneesta porukasta yhtäkkiä pukuhuoneessa näyttikin minulle, missä on vapaa paikka. Olin siitä iloinen vielä kotona.

Muistan ala-asteelta parhaiten sen suuren epävarmuuden ja huonouden tunteen, jonka vallassa taisin olla lähes päivittäin. Neljännen luokan jälkipuoliskolta se aina vain lisääntyi. Vietin välitunteja vessassa lukkojen takana, jottei minun tarvitsisi olla siellä muiden lasten keskellä - tai oikeastaan yksin seinän vieressä. Odotin innolla välitunnin loppumista, sillä tunneilla luokassa oli niin paljon helpompaa. Siellä yksinäisyys ei paistanut läpi. Siellä minua ei juostu karkuun juuri näkökenttäni äärirajoilla tai kyselty, miksen minäkin ole harjaantumiskoulun puolella, kuten "kaikki muutki vammaset".

En voi sanoa olleeni tekemisissä silloisten luokkalaisteni kanssa ala-asteen jälkeen. Jokainen taisi kyllä tulla vielä samalle yläasteelle, muutama samalle luokallekin, mutta seiskaluokan satunnaisia moikkauksia lukuunottamatta en ollut heidän kanssaan tekemisissä. Yksi entinen luokkalaiseni on ollut samassa lukiossa kanssani, oli vielä samassa ryhmässäkin, mutta emme juurikaan liikkuneet samoissa porukoissa. En tiedä yhtään, mitä ihmisten elämään on mahtanut kuulua yläasteen jälkeen. Kukaan heistä ei ole edes Facebook-kaverini.

Sinänsä voisi olla mielenkiintoista käydä luokkakokouksessa katsomassa, mitä heistä on tämän kuuden vuoden aikana oikein kasvanut. voisin pitää sitä jonkinlaisena psykologisena ja sosiaalisena kokeena. Vaikka kuusi vuotta onkin toisaalta pitkä aika, se on kuitenkin vielä niin lyhyt aika, etten ole varma, olenko valmis tapaamaan entisiä kiusaajiani. Aktiivisesta unohtamiseen pyrkimisestä (miten vaikeasti sanottu...) huolimatta muistot ovat vielä sen verran arkoja, että hieman epäröin.

Epäröintiä lisää jonkin verran myös tapaamispaikka. Sovimme jo silloin kuudennella luokalla tapaavamme eduskuntatalon edessä. Siitä olisi nyt siis tarkoitus ilmeisesti lähteä jonnekin ravintolaan syömään. yrityksestä huolimatta Helsingin keskusta-alue on minulle edelleen hyvin tuntematonta ja sekalaista seutua. en siis käytännössä osaa mennä siellä yhtikäs mihinkään (Rautatieasemalta löydän hyvällä tuurilla Kaisaniemeen ja kruununhakaan, myös sisäreittiä Foorumiin ja ehkä Kamppiin asti). En tiedä, olisiko kukaan porukassa halukas opastamaan minua ja pitämään huolta siitä, että pysyn matkassa. eiköhän joku sen velvollisuudentunteesta ja pakosta tekisi, mutta hieman epäilyttää. Tämän paikkojen outouden vuoksi en oikein usko voivani tehdä niinkään, että kävisin vilkaisemassa, millainen meininki oikein on ja lähtisin sitten pois. voisin ehkä myös ottaa jonkun kaverin mukaan, mutta se saattaisi olla vähän vaivaannuttavaa, jos joukossa olisi yhtäkkiä joku aivan outo tyyppi. Toisaalta en edes tiedä, kuinka pääsisin eduskuntatalolle yksin.

On tätä vielä pari viikkoa aikaa miettiä suuntaan ja toiseen.

*******

Olenpa kirjoitellut tällä viikolla harvinaisen ahkerasti.

Eilen minulla oli parin tunnin yleisurheiluharjoitukset. Juostiin vähän vetoja ja hypittiin pituutta. Yllättävän hyvin tuntui molemmat sujuvan näin tauon jälkeenkin. Pituteen otettiin heti vähän pidempi vauhti: aikaisemmin olen hypännyt viidellä askelella, nyt otettiin seitsemän. Treenaaminen pitkästä aikaa oli oikeasti todella mahtavaa. Minulla ei varmaan ikinä sillloin kasiluokan yleisurheiluaikoinanikaan ollut näi suurta motivaatiota. Olisin voinut olla Eläintarhan kentällä vielä paljon pidempäänkin treenaamassa. Seuraavalla kerralla todenäköisesti myös muistan, kumpaan suuntaan ratikalla pitää mennä - nyt menin ensin ihan päinvastaiseen...

Eilen illalla tajusin yhtäkkiä jotenkin hyvin suuresti ja voimallisesti olevani oikeasti onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Se on kuulkaas hieno tunne. en edes keksi, mikä voisi olla paremmin.

Taikurimietteitä

Olen miettinyt viime aikoina melko paljon, miksi oikein haluan taikoa ja esiintyä taikurina; mitä minä siitä saan ja mitä haluan antaa katsojille? Miksi käytän tunteja - ja avustajatunteja - vain yhden tempun harjoittelemiseen? Millainen on taikuripersoonani? Mitä oikein tahdon sanoa?

Viime vuoden Taikapäivillä Pete Poskiparta käski luennollaan kaikkien miettiä juuri sitä, miksi esiintyy ja mitä taikuudellaan haluaa sanoa. En osannut esiintymiseni syyksi siinä parin minuutin miettimisajan jälkeen sanoa kuin jotain siihen suuntaan että "esiintyminen on kivaa ja ainakin mulla on hauskaa siellä lavalla, siksi mä sitä haluan tehdä". Hyvä alku kai sekin, mutta tuolla periaattella tuskin pärjää pidemmälle.

Kun aloitin taikuuden harrastamisen noin kolme ja puoli vuotta sitten (käsittämätöntä, miten siitäkin on jo niin kauan!), taisin haluta vaan yksinkertaisesti oppia "hauskoja temppuja", joita voi näyttää kavereille ja perheenjäsenille. Silloin minulla ei ollut mitään sen suurempaa filosofiaa koko taiteenlajista. Halusin olla vain taikuri, en ensisijaisesti mikään sokea taikuri. Kaikeksi onneksi minulle melko pian opetettiin ja itsekin tajusin, että sokeus on niin suuri osa minua ja kaikkea, mitä ikinä tulenkaan tekemään, ettei sitä ole mahdollista jättää ulkopuolelle - eikä tarvitsekaan. Sokeana taikurina oleminen on se, jolla erotun kaikkien muiden joukosta. Se on asia, joka tekee minusta kiinnostavan. Niinpä olen rehellisesti sokea taikuri.

Mitä minä sitten sokeana taikurina haluan yleisölleni sanoa ja antaa?

Yksi suuri osa on tietysti sellaista kaupanpäällisiksi tulevaa asennekasvatusta ja erilaisuuden hyväksymistä: näytän, että sokeana pystyy tekemään ihan hyvin muutakin kuin soittaa ja värkätä harjoja tai rottinkikoreja. vähennän ennakkoluuloja ja haluan ihmisten tajuavan, ettei mikään vamma itsessään määritä ihmistä tietynlaiseksi vaan jokainen - oli sitten vammainen tai ei - on oma persoonansa ja loppujen lopuksi se on asenne, joka ratkaisen hyvin paljon.

Haluan myös opettaa, että meillä on muitakin aisteja kuin näkö. Haluan näyttää, kuinka helposti huijattavissa näkö oikeasti onkaan. Haluan tuottaa visuaalisia harhoja ja leikitellä näkemättömyyden ja näkemisen tuomilla eroilla havannoida maailmaa sekä sillä, miten erilaisessa asemassa olenkaan näkevään yleisööni nähden. Haluan antaa ihmisille jotain pureskeltavaa myös kotiin viemisiksi. tietysti toivon, että tämän kaiken asennekasvatuksen ja silmien avaamisen lomassa ihmiset myös viihtyisivät.

Tällä hetkellä harmittaa ehkä eniten tieto siitä, että jos olisin harjoitellut tämän kolme ja puoli vuotta aktiivisesti ja ahkerasti, voisin oikeasti olla jo sairaan hyvä taikuri. Toisaalta olen tänä aikana käynyt lukion melkein kokonaan, harrastanut teatteria, alkanut soittaa jälleen kitaraa ja aloittanut uuden instrumentin. On vähän harmi pitää niin monesta asiasta, ettei missään kykene kehittymään täydelliseksi. Olen ikuinen keskinkertaisuus, mutta siihen on kai tyydyttävä, jos tunkee lusikkansa kerralla joka soppaan. Seuraavat viikot on kyllä oikeasti harjoiteltava ahkerasti, jotta voisin edes melkein hyvällä omalla tunnolla kutsua itseäni elokuussa taikuriksi. Huijaaminen ei ole helppoa hommaa.

*******

Viimeöisen valvomisen seurauksena nukuin tänään päivällä muutaman tunnin, eikä nyt tietenkään ole unta ihan äkkiä tulossa. Aloin sen kunniaksi hieman järjestellä (vähintäänkin suunnitella järjestelemistä) kirjahyllyäni. Sieltä löytyi kangaskassi, johon äiti pari vuotta sitten Tuusulasta Helsinkiin muuttaessani keräsi kaikki huoneestani löytyneet irralliset korttipakat. Voi olla, että kassi on sen jälkeenkin hieman täydentynyt. en ole kertaakaan tutustunut kassin sisältöön sen tarkemmin, tunkenut sen vaan hyllyn perälle. nyt otin asiakseni katsoa, mitä se on oikein syönyt.

14 korttipakkaa, joista kuusi täysiä ja kahdeksasta pakasta puuttui yksi tai useampi kortti. Niiden lisäksi oli irrallaan (kai) neljä ässää. vähän mietin, miksi aina avaan uuden pakan, kun noistakin suurin osa oli miltei käyttämättömiä.

Kangaskassillisen lisäksi hyllyssäni on kolme avaamatonta pakkaa, pöydälläni neljä avattua ja taikurisalkussa kai kuusi tai jotain. Yksittäisiä pakkoja saattaa myös löytyä melkein jokaisesta käyttämästäni laukusta. Sunnuntaina tilasin laatikollise (12 pakkaa) lisää.

Joskus voisi heittää noita vanhoja pakkoja, joita en ihan oikeasti enää käytä, pois. Toisaalta voisin yrittää keksiä pelikorteille myös jonkin uuden käyttötarkoituksen. Miten olisi vaikka muistilappuja? Tai ehkä annan kaikille tutuille kirjanmerkki-pelikortteja.

Kesäloma tyhjää täynnä - vai onko sittenkään

Tämä on ensimmäinen kesä - ja varmaan muutenkin ensimmäinen kerta - kun minulla ei oikeasti ole kuukauteen mitään suuniteltuja menoja. Yleensä olen aina jossain, mutta nyt on hyvin tyhjää. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö minulla tekemistä olisi. mutten ole varmaan ikinä ennen ollut kokonaista kuukautta kesälomasta vaan kotona.

Täytän loma-aikani hyvin tiiviisti mm. englannin opiskelulla. "Yksityisopettajani" (tai ei sitä ehkä edes tarvitsisi lainausmerkkeihin laittaa) viettää jonkin verran aikaa maalla, jolloin emme voi nähdä kasvotuksin - mutta onneksi on tietokoneet ja nykyteknologia: pidimme tänään tunnin Skypen välityksellä. Huomenna homma jatkuu. Onneksi minulla on joku, joka pakottaa minut opiskelemaan englantia, muuten olisin jo varmaan lannistunut koko kielen opiskelun kanssa.

Ostin viime viikolla pari DVD-boksia englanninkielisiä sarjoja: Housen ensimmäisen tuotantokauden ja Poirottia. Sen lisäksi kuulunymmärtämistä olen treenannut kuuntelemalla kolmatta Harry Potteria englanniksi ja sain lainaksi myös Agatha Cristien jotain kuunnelmia, joita en vielä ole ehtinyt kuunnella. Tajuan lukemastani tekstistä tätä nykyä roimasti enemmän kuin vaikka vuosi sitten, mutta kuultuna menee kyllä hyvin paljon ohi. Potterit ovat siitä hyviä, että olen lukenut ne kaikki suomeksi useampaan kertaan, eikä siksi tarvitse edes ymmärtää kaikkea pysyäkseen kärryillä.

Englannin opiskelun lisäksi pitäisi varmaan vähitellen alkaa lukea myös filosofiaa. Ensimmäisen kurssin kirjaa luin jo muutaman kappaleen, kun ei ollut muutakaan tekemistä. Siihen ehkä pitäisi vaan saada enemmän ajatusta mukaan. Onneksi minulla on myös henkilökohtainen filosofian selittäjä, jolle ei tarvitse kuin vähän vihjaista, mistä asioista juuri luin kirjasta, kun aiheesta seuraa seikkaperäinen luento ja keskustelu. Nyt lienee siis ihan mahikset kirjoittaa siitä hyvin.

Pituushyppytreenit alkanee tällä viikolla, kunhan valmentajan kanssa saadaan sovittua joku harjoitusaika. Mielikuvaharjoittelun aloitinkin jo. Ehkä se riittää? Voi tietysti olla, että hyppääminen vaatii myös käytännön treeniä. Lihaksistakaan ei liene haittaa. Kuinka paljon itseään pidemmän matkan ihminen voi hypätä? Helmikuussa hyppäsin jo miltei kaksi kertaa pidemmän matkan kuin mikä oma pituuteni on.

Blogiin turhia kirjoitteleminen on myös aika hyvä ajanviete näin tyhjään kesään.

Jotenkin kaikki muu tekeminen - ulkomaan matkat, englannin opiskelu ja leirillä ohjaajana oleminen - ovat vähentäneet hieman soittoinnostustani. Nyt soitan suurin piirtein joka toinen päivä kitaraa, joka toinen viulua. Ehkä sekin riittää ainakin hetkeksi. Taikatemppuja sen sijaan treenaan päivittäin, vähintäänkin ajatuksen tasolla.

*******

Eilen illalla päätin korvata loppukesän matkustuksen puutetta nukkumalla parvekkeella. Vein sinne makuualustan ja -pussin (ne voisi muuten hakea poiskin) ja otin myös tyynyn matkaan. Muuten todella virkistävää, mutta makuualusta betonilattialla on aika sampurin kova. Jonkin aikaa pyörittyäni hain sisältä vielä yhden petauspatjan lisäpehmusteeksi. vähän se pehmensi. makuupussini on ihan kunnolla paksu ja sen kanssa oli kuuma, vaikken ollut edes pussin sisällä. Jossain vaiheessa yötä alkoi vähän sataa ja ukostaa, mutten antanut sen häiritä - kyllä nyt yksi yö nukutaan vaikka vesisateessa! Sade oli sen verran heikkoa, ettei pisarat edes ulottuneet minuun saakka.

Kahden maissa katsoin kelloa ja mietin, että olikohan tämä sittenkään fiksu idea, kun vieläkään en nuku. Jotenkin koko parvekkella nukkumisen järjestely ja ajatteleminen sai kroppani energiseksi ja ylivirittyneeksi, eikä unesta ollut tietoakaan. Kuuntelin Dorian Greyn muotokuvaa ja rauhoittavaa vesisadetta sekä ukkosen jyrinää, mutta ei tullut nukku-Matti vierailulle. Ehkä se ei löytänyt minua parvekkeelta.

Kello taisi olla jotain kolmen, kun sateen yltyessä päätin siirtyä sisään pehmeämpään sänkyyn. Turvallisesti omassa sängyssä maatessani kuuntelin, kuinka vesisade oikeasti yltyi aika hervottoman isoksi. Jotkut tyypit pihalla vielä hyppivätkin vesilätäkössä. Ei sitä unta vieläkään oikein tullut. En tiedä, kuinka paljon olen nukkunut viime yönä - jonkin verran joka tapauksessa, kun kerta herätyskello herätti.

*******

Teimme eilen hampurilaisia: minä väänsin pihvit ja Mikael sämpylät. Tuli aika hyvää. Pihvini onnistuivat olemaan paremman makuisia kuin perjantaina samasta taikinamössöstä tekemäni lihapullat. Onneksi olin harjoitellut sitä jo kerran, ja toisella kerralla muistin laittaa jopa suolaa. Englannissa syömieni ja nyt itse tehtyjen hampurilaisten jälkeen ei todellakaan tee mieli syödä mitään Mäkkärin tai Hesen tekeleitä.

Kai tässä alkaa olla aika katsoa, mitä ruokaa tänään vetäisi napaansa.

Leiriläisestä tulikin ohjaaja

Leirillä ohjaajana oleminen on rankkaa. Vaikka leiriläisenäkin on rankkaa ja leirin jälkeen väsyttää, kyllä se ohjaajan pesti oli paljon kovempi. Vapaa-aikaa ei nimeksikään ja koko ajan pitää olla skarppina. Hauskaa silti oli, en voi kiistää.

Melkein kaikki leiriläisistä olivat minulle jo ennalta tuttuja. toisaalta hyvä, toisaalta olisi saattanut vaikeuttaa statustani ohjaajana, kun kaikki tunsivat minut jo edellisiltä leireiltä leiriläisenä. Silti jo ensimmäisenä päivänä minun vetäessä hienoa itsekeksimääni tutustumisleikkiä koko 46 leiriläisen porukka kuunteli hiljaa ja noudatti ohjeita. Se tuntui hienolta: minua kuunneltiin ja toteltiin! Oli myös hauska nähdä, että suunnittelemani tutustumisleikki toimi myös käytännössä, vaikka emme olleetkaan sisällä, kuten olin ajatellut.

Leiripaikkana meillä oli Kulttuurikeskus Sofia vuosaaressa. Paikka oli noin muuten ihan mukava, vaikka kummalliset valaistukset häirisivät meidän heikkareita (ruokalassa ei kuulemma meinannut nähdä mitään) ja lukuisat portaat ja puoikkaat kerrokset ilman ainuttakaan hissiä häiritsivät meidän pyörätuolissa istuvaa leiriläistä. Paikan ainut invahuonekin oli portaiden takana. Hengissä näistäkin ongelmista selvittiin.

Leiriviikkoon mahtui niin paljon kaikkea, että siitä on enää vaikea kirjoittaa mitään tyhjentävää. En tiedä, aionko jatkossa mennä ohjaajaksi kesäleireille. Vaikka se onkin mielettömän hauskaa ja ihmiset ovat mukavia, on se myös oikeasti tosi rankkaa eikä minusta ole koko ajan mitään hyötyä, kun en voi auttaa ruokailuissa tms, vaan olen itsekin autettavana. Saa nähdä, miten tässä käy.

Pari sokkopoikaa olivat miettineet jossain vaiheessa viikkoa, kuinka voin olla ohjaaja, kun en näe. Kysyin heiltä viimeisenä päivänä, miten onnistuin roolissani. "Ihan hyvin", oli vastaus.

46 tuolin järjestäminen riveihin yksin oli jännää puuhaa. Onnistuin siinä ihan mallikkaasti, vaikka välilllä kadottelinkin niitä tuoleja ja kuljin salissa ympäriinsä taputellen käsiä. Yksi uusista ohjaajista ei meinannut uskoa, etten näe mitään. Käytin ensimmäisen kerran sitten vuoden 2004 oikeasti keppiä leirillä, enkä edes hävittänyt sitä. Ihmiset luottivat opastukseeni, mikä oli varmaan suurimpia luottamuksen osoituksia, jonka olen koskaan saanut. Ohjaajaporukalla oli hauskaa, sain vähintään 50 elinvuotta lisää (ja kymmenittäin käpyjä päälleni).

*******

Minusta on hyvin epäluontevaa puhua poikaystävästä, niinpä nyt, kun Hesarissakin olemme samassa jutussa näkyneet, hän saa luvan täälläkin olla Mikael.

Teimme eilen leipää. Tai jos tarkkoja ollaan, minä osallistuin leiväntekoon vain öljyttämällä yhden kulhon ja jauhottamalla kaksi. Mutta tuore itsetehty leipä on mielettömän hyvää.

*******

Kävin tänään vihdoin ja viimein ensimmäisen kerran Helsingissä rullaluistelemassa. Homma sujui muuten aivan mainiosti, mutta kadotin toisen rannesuojani jonnekin meidän eteisen ja talon takana menevän kävelytien välille. Alamäet menin hyvin tiukasti jarrutellen, sillä reitti ei ollut kovinkaan tuttu ennalta - alkumatkaa olen muutaman kerran kulkenut. Seurasin koko ajan kepillä tien reunaa ja uskoin palaavani täysin samaa reittiä, mutta olinkin jo ihan eksyksissä. Oikealle reitille löytääkseni päätin ottaa rullaluistimet pois jalasta.

Löysin itseni jälleen kartalle (tai niin ainakin uskoin), mutta jatkoin matkaa kuitenkin ilman luistimia. En ollutkaan yhtään tajunnut, miten pitkälle olin jo ehtinyt, kävellen se sama matka tuntui hyvin paljon pidemmältä, vaikka luisteluvaihtini ei olekaan mikään päätä huimaava. Laitoin luistimet takaisin jalkaan kun jo ihan varmasti tiesin, missä olen. törmäsin mieheen, joka ärähti: "Kato etees mitä sä teet!" Pysin anteeksi ja sanoin, etten näe. "Ootko sä näkövammanen? Anteeks." Ei hän kovin anteeksipyytävältä vaikuttanut. Jäin vain kummastelemaan sitä, kuinka hän ei minua nähnyt: rullaluistelin sillä hetkellä ylämäkeen, hyvin hidasta vauhtia, minulla oli keltainen huomioliivi ja valkoinen keppi. Tunnustan kyllä kirjoittaneeni tekstaria samaan aikaan, että oli sitä vikaa minussa itsessänikin. Olisin saattanut huomata miehen, jos minulla ei olisi ollut kännykkä korvalla. tästä opin siis ainakin sen, etten rullaluistellessa tekstaile.

Pääsin haavereitta kotiin, mutta kotona sitten kumarruin nostamaan lattialta sinne eilen pudottamaani samppoopurkkia, jota en silloin löytänyt. Kolautin silmäkulmani ovenkahvaan. Onnistuin haavoittamaan itseäni ihan niin, että vertakin tuli. Koko silmää en kuulemma saanut mustaksi, harmi. On sentään tuo silmäkulma turvoksissa.

*******

Kouvolassa Taikapäivillä tapaamani Ian Rowland kirjoittaa englanninkieliseen taikurilehteen Magic Circulariin palstaa. Heinäkuun numerossa hän puhuu Kouvolan Taikapäivistä ja kertoo jutussaan myös minusta, kuvan kera. Ian sanoi lukeneensa blogiani googlen kääntäjän avustuksella, niinpä terkkuja vaan sinulle, mikäli tämän luet! Tätä menoahan minusta tulee ihan kansainvälinen julkkis. Aika pelottavaa.

*****

Enää neljä viikkoa keikkaan Joensuun Parafestillä. Onneksi sitä ennen ei olekaan mitään suunniteltua, joten aikaa harjoitteluun (ja yo-kirjoituksiin lukemiseen ja erityisesti englannin opiskeluun) löytyy kylllä. Pituushyppytreenitkin aloittanen ensi viikolla.