Holman Prize -apurahalla kohti jalkapallounelmaa ja yli englannin ahdistuksesta

Olen hakenut 25 000 dollarin Holman Prize -apurahaa, jotta voisin lähteä Englantiin pelaamaan jalkapalloa ja opiskelemaan englantia the Royal National College for the Blind:iin. RNC:ssä on "Football academy", joka olisi mainio paikka jalkapallon pelaamisen opetteluun. Englannin ulkopuolelta tulevien opiskelijoiden lukukausimaksu olisi noin puolelta vuodelta arviolta 30 000 puntaa (maksun suuruuteen vaikuttaa se, mitä kaikkea haluaa opiskella).

Holman Prize -apurahaa varten tein pitchaus-videon (alla). Voit auttaa minua unelmani tavoittelussa tykkäämällä videosta YouTubessa – eniten tykkäyksiä kerännyt video pääsee suoraan finaalikierrokselle – sekä äänestämällä minua Holman Prizen kandidaattiblogissa.



Tämän 1,5 minuutin videon tekeminen oli työn ja tuskan takana ja vaati minulta itseni ylittämistä. Monet minut tuntevat ja blogiani pitkään lukeneet tietänevät, että englanti on ollut minulle aina haastavaa. Usein kaikki siihen kieleen liittyvä on ollut haastavan lisäksi myös ahdistavaa. Viimeisen parin vuoden aikana englannin luku- ja kirjoitustaitoni on parantunut huomattavasti, koska ohjelmointialalla ei yksinkertaisesti pysty välttämään englannin käyttämistä. Nykyään en siis enää ahdistu englanniksi lukemisesta tai kirjoittamisesta, mutta puhuminen... Se on järjettömän kamalaa. Käytännössä siis ongelmana on lähinnä uskallus; en useinkaan yksinkertaisesti ahdistukseltani kykene puhumaan englantia. Jos vain voin, sälytän puhumisen jollekulle muulle ja olen itse hiljaa.

Videon tekemiseen liittyvistä vaiheista ja siitä, miksi apurahaa niin kovin havittelen, kirjoittelin Facebookissa:


Julkisen videon tekeminen englanniksi oli niin mullistava kokemus, että tätä pitää käsitellä nyt vähän enemmän.

Englannin puhumisahdistukseni on vähän kummallinen asia: jos joku tulee englanniksi kysymään, tarvitsenko apua, pystyn kyllä vastaamaan ja useinmiten ihan hyvin kertomaankin esimerkiksi, minne olen menossa tai mitä etsimässä. Olen lentänyt Euroopassa yksin ja pystynyt keskustelemaan lentoemäntien ja lentokenttähenkilökunnan kanssa englanniksi niin, että aina olen päätynyt oikeaan paikkaan ja saanut oikean laukun mukaani ja kaikkea. Eli tiedän, että monissa tilanteissa selviän kyllä englannillani. Silti välttelen sen puhumista kaikin keinoin, jos vaan mitenkään mahdollista.

Jalkapallon lisäksi tuo englannin oppiminen on suuri syy siihen, miksi tahdon päästä RNC:hen. Olen hyvin vakuuttunut, etten tule oppimaan englantia kunnolla, jos minun ei ole pakko käyttää sitä jatkuvasti. Minusta tuntuu niin tyhmältä, turhalta (vaikka ei se varmaan turhaa olisi) ja teennäiseltä harjoitella englannin puhumista seurassa, jossa oikeasti voisimme puhua suomea ja sillä tavoin ymmärtää toisiamme paremmin. Jotenkin myös tuntuu siltä, että etenkin suomalaisten seurassa jännitän englanniksi puhumista kohtuuttomasti.

Puhumisen lisäksi kuulunymmärtäminen tuottaa minulle suuria vaikeuksia, vaikka tosiaan nykyään jo luenkin suht hyvin. Englanninkielisiä ohjelmia, podcasteja tai vaikka äänikirjoja minun on äärimmäisen vaikea seurata: yleensä niissä puhutaan niin nopeasti, etten ehdi ymmärtää sisältöä. Useamman hengen keskusteluissakin se vähän vaivaa, sillä yleensä siinä vaiheessa, kun olen ehtinyt jonkun asian tajuamaat, muut ovat siirtyneet keskustelussa jo eteenpäin, joten en oikein pysty osallistumaan.

Päässäni englannin kielen käyttöön yhdistyy niin paljon huonoja ja ahdistavia muistoja, etten järkeilemällä ole päässyt vaikeudestani yli. Monissa ohjelmointialan työpaikoissa vaaditaan sujuvaa englannin kielitaitoa, myös harjoittelu- ja kesätyöpaikoissa. Sellaisia työpaikkoja en tällä hetkellä pysty hakemaan. Etenkin se suullinen kielitaito on ihan liian heikoissa kantimissa.

Ahdistavia kokemuksia englannin kielen kanssa olen kerännyt ala-asteelta lähtien. Viitosluokan puolivälissä sokeuduin ja opiskelin kevätlukukauden käytännössä täysin ilman kirjoja, koska pistekirjoja ei niin lyhyellä aikataululla järjestynyt. Ikuisesti muistan, kun avustajani käski minunkin kirjoittaa kappalesanastot kotona vihkoon, kuten kaikki muutkin tekevät. "Mistä mä ne kirjotan, kun ei ole kirjaa?" Siihen kysymykseen en saanut vastausta. Opiskelin siis puolet viidennen luokan englannista ilman mitään kirjallisia materiaaleja. Siitä lähti alamäkeni kyseisen kielen kanssa.

Yläasteella, etenkin loppupuolella, alkoi englannin kanssa olla suurempia ongelmia. Ahdistavimpana tilanteena muistan tunnin, jolla jokainen käänsi kappaleesta vuorollaan yhden lauseen. Laskeskelin itselleni valmiiksi, mikä lause kohdalleni osuisi ja yritin ymmärtää sen. Kun vuoroni tuli, en kyennyt kääntämään minulle osunutta, lyhyttä lausetta. En edes opettajan kannustuksella. Noloa ja inhottavaahan se oli, mutta tilanteesta teki vielä pahemman se, että seuraavilla kierroksilla opettaja hyppäsi ylitseni kokonaan. Ehkä hän ajatteli sen olevan minulle parempi, ettei tarvitse muiden edessä niin mokailla. Tulkitsin sen mielessäni kuitenkin lähinnä siten, että olen niin huono, ettei minua pyydetä kääntämään.

Lukiossa sitten... Noh. Enhän minä osannut edes sitä peruskoulussa opiskeltua perussanastoa. Oli aika vaikeaa ymmärtää kirjan kappaleiden sisältöä tai tehdä kielioppitehtäviä, kun ei ollut sanoja, joita käyttää. Meinasi jäädä koko lukio kesken englannin takia, kun en vaan päässyt kursseista läpi. Tukiopetusta yritin saada, mutten enää oikein edes muista, miksei se sitten lopulta kuitenkaan järjestynyt. Tunneilla ahdisti ja nolotti, kun en ymmärtänyt enkä osannut.

Että sellainen historia minulla tämän kielen kanssa. Yliopistolla valitsin alunperin pääaineeni osin sen mukaan, missä ei kaikki kurssikirjat ole englanniksi. Sitten mutkien kautta päädyinkin varsin englantipainotteiselle alalle ja motivaatio kielen oppimisen suhteen on sen myötä kääntynyt positiivisempaan suuntaan. Enää tarvitsisin sen ympäristön, jossa kuulla ja puhua englantia päivittäin. Uskoisin senkin kielen tällä tekniikalla tarttuvan myös minun kovaan kallooni.

Ja sitä sokkojalkapalloa ei käytännössä tosiaan pysty pelaamaan Suomessa. Meillä on liian vähän sokkoja. Siispä olen ikionnellinen jokaisesta tykkäyksestä YouTubessa ja Holman Prizen sivulla, sillä niiden avulla olen hivenen lähempänä unelmieni urheilulajia ja parempaa kielitaitoa.

Musiikkitalo korkattu, ja muita kuulumisia

Kävin perjantaina Musiikkitalossa ensimmäisen kerran, uudestaan heti sunnuntaina. Ensimmäisellä kerralla olin kuuntelemassa Sibeliusakatemian orkesteria ja Pekka Kuusistoa (opiskelijalippu 11 euroa, ei paljon päätä huimaa) ja sunnuntaina Apokalyptikaa (Mikaelin pikkuveli ei halunnutkaan lähteä – en tajua - ja sain siis hänen lippunsa). Molemmat konsertit olivat isossa salissa, Siba ilman äänentoistoa ja Apokalyptika sitten äänentoiston kanssa.

Musiikkitalon akustiikkaa on jo hyvin moni kehunut, mutta minunkin pitää hiukan: se on mahtava. Finlandia-talossa ääni jäi jotenkin tunkkaiseksi matkan varrelle, mutta Musiikkitalossa se pääsi soimaan hyvin. Perjantaina istumapaikkamme eivät olleet ehkä mitkään parhaat, istuimme orkesterin takana parvella. Etenkin Markus Linbergin viulukonsertossa tuli ajatelleeksi, että sooloviulu olisi saattanut kuulua paremmin vähän eri paikoille.

En ole erityisemmin kuunnellut Apokalyptikaa, mutta olen nähnyt herrat jopa kerran aikaisemmin livenä. Pidän kovasti heidän instrumentaalikappaleistaan. Minua kuitenkin hämmentää, miten paljon sellot voivatkaan kuulostaa sähkökitaroilta. Heillä on kuitenkin aivan selvästi soittotekniikat hallussa. Edvard Griegin Vuorenpeikkojen tanssi kiihtyi hyvin paljon, enkä ymmärrä, miten sen teeman edes saattoi soittaa niin nopeasti.

Musiikkitalossa on kai joka kerroksessa seinällä kohokartta. Yhtä karttaa vähän hiplailin, mutten oikein tajunnut siitä mitään. Varmaan jos rauhassa olisi sitä saanut tutkia, olisi paikat alkaneet hahmottua. Kohokartoissa yleensäkin on vähän sellainen huonompi puoli, että niistä ei ihan niin äkkiä ota selkoa kuin mustavalkokartoista. Musiikkitalosta tehdään myös sanakartta, mutta vielä se ei ole valmistunut. Jotain opasteraitoja lattiassakin meni, mutta niistä en tiedä sen enempää. En osaisi liikkua siellä yhtään yksin. Eikä perjantaina oppaananikaan ollut henkilö meinannut löytää mihinkään, kun paikat oli hassusti merkattu.

*******

Tänään oli minula englannin kuuntelu. Suurin osa on kuunnellut sen jo eilen, mutta koska kirjoitan sen lyhyenä, oli minulla eri kuuntelukin.

Olin ajatellut jo eilen aamuni niin, että lähden 10.30 bussilla kotoa ja ehdin siis aamulla hyvin lukea ja kaikkea. Ajattelin, että minun pitää olla koululla 11.30. Siinä hiukan kymmenen jälkeen tajusin yhtäkkiä, että minun kuuntelunihan alkaa yhdeltätoista, joten koululla pitäisi olla noin 10.30. Soitin taksin.

Taksikuski kysyi, onko minulla kauhea hoppu. Vastasin myöntävästi. Silti se jäi pihaan naputtelemaan navigaattoriin osoitetta ja ihan rauhallisesti pohtimaan, mitä kautta hänen kannattaisi lähteä ajamaan. Ei pelkkä navigaattori edes riittänyt (”Mä en ihan osaa käyttää tätä aparaattia”), vaan hän kaivoi esiin myös oikean kartan. Minä olin ihan hermona, koska oli noin 12 minuuttia aikaa ehtiä Myllypurosta Kallioon.

Juoksin portaat neljänteen kerrokseen ja kielistudion ovella kuunteluani valvova opettaja kysyi: ”Moi Ronja, haluatko sä tulla jo nyt sisään?” Niin. Miksi kummassa minulla olikaan niin kiire, kun kerta tiesin olevani ainut kuuntelija? Siihen jäi vielä oikein hyvin aikaa hieroa korvat, säätää laitteet toimimaan ja juoksennella pistekysymysteni perässä.

Oli kummallista olla ainut kuuntelija kielistudiossa. Istuin takarivissä, koska se oli ainut paikka, jossa tietokoneen sai seinään. Opettajakin naureskeli sille, että muuten täysin tyhjä kielistudio, mutta takanurkassa yksi tyyppi.

Kuuntelu tuntui kohtalaisen helpolta, vaikka vähän minä myös arvailin enkä oikeasti osaa sanoa, olenko vastannut jotain aaivan muuta.

*******

Kävin viikonloppuna myös Turussa. Meillä oli kesäleiriohjaajien virkistysviikonloppu, jossa ei ollut kuin ehkä puolet ohjaajista, ei tainnut ihan sitäkään olla. Kävimme Tuli on irti –näyttelyssä, joka oli minusta oikein hauska kokemus. Mitähän siitä sanoisin? Kannattaa käydä. Mukavan toiminnallinen ja interaktiivinen pläjäys. Pelastimme palavasta kerrostalosta hyppiviä ihmisiä.

*******

Filosofian kirjoitukset maanantaina. vielä lukematta yksi kirja kokonaan, toisesta noin 2/3. En suosittele tätä yo-kirjoituksiin valmistautumistyyliä kenellekään.

*******
Ostin kaveriltani käytetyn iPhonen. Vanha puhelimeni alkoi jo hajota käsiin. Jossain on sanottu iPhonen käytön olevan hauskaa – allekirjoitan väitteen täysin. Se ei tosin ole puhelimena mikään kätevin, ensin kun täytyy avata puhelinsovellus… En minä vielä kyllä sitä käytäkään kovin sujuvasti, että ehkä tämä tästä vielä. Puhelua en osaa katkaista muuten kuin todella monimutkaisin kommervenkein ja puoliksi tuurilla, niinpä tänäänkin olen tainnut jättää jo parin eri ihmisen vastaajaan kummallisia tyhjiä viestejä.

Syksy lienee saapunut

On taas vierähtänyt aikaa edellisestä kirjoituksesta. En vain ole ehtinyt. Hyvä, että olen ehtinyt koneella istua muutenkaan.

Hajotin miniläppärini. Muutin. Olin ilman nettiä. Kävin Seinäjoella yleisurheilukisoissa. Mikael muutti. Kirjoitin roolipeliä. Sellaista kaikkea.

Asun siis nyt – toivottavasti pitkään – Myllypurossa. Ostarille, metroasemalle ja Liikuntamyllyyn (urheiluhali, josta löytyy juoksuradat ja kaikki) ei ole pitkä matka. Valitettavasti vaan keskellä matkaa sattuu olemaan yksi kohtalaisen suuri rakennustyömaa, jonka ohittaminen ei ole sokkona niin kovin helppoa. Totesimme liikkumistaidonohjaajan kanssa, että siitä on turha mitään reittiä opetella. Niinpä meillä oli muutaman päivän ajan sellainen hyvin epäkätevä järjestely - kun en osannut kotoa mihinkään (paitsi Siwaan)enkä mistään kotiin - että soitin aina Mikaelin hakemaan minut metrolta. Maanantaina hänkin jo sanoi, ettei järjestely ole oikein toimiva. Onneksi lähelle tulee myös bussi, joten käytän sitä.

Mahtavaa on se, että tunnistan jo nyt oikean bussipysäkin, vaikka olen tullut bussilla vasta neljästi: kerran liikkumistaidontunnilla ja kolme kertaa yksin. Saatan tosin vielä varmistaa kuljettajalta, olemmehan oikealla pysäkillä, mutta periaatteessa voisin olla varmistamattakin. Tässä on vaan vähän pahana puolena se, että pidän tuollakin matkalla maamerkkinäni muutamia rakennustyömaita enkä tiedä, miten helposti tunnistan pysäkin sitten joku kaunis päivä, kun työmaita ei enää ole.

Kaasuhellaa en osaa vielä käyttää. Ostin huuto.netistä sängyn, mutten tiedä kyllä yhtään, miten hyvän. Kuten äitini sanoi, olisin ehkä voinut pyytää jonkun katsomaan sitä kuvaa... Suuri vaatehuone on aika kiva juttu.

*******

En päässyt englannin uusintakokeestani läpi. Suoritan kurssin Eiran aikuislukiossa verkkokurssina, mikäli nyt saan sen sivuston jotenkin toimimaan. Rehtori lupasi päästää minut kirjoittamaan, kunhan tietää sen kurssin olevan tulossa. Minua turhauttaa jo koko englannin opiskelu (en ole siis tosiaan vielä käytännössä aloittanut sitä verkkokurssia...) ja tekisi mieli luopua valkolakista tämän takia. Luovuttaminen ei taida kuitenkaan sopia luonteeseeni. En vaan jaksaisi enää tätä vaikeutta.

Ensi viikolla on englannin kuuntelu. Tein tällä viikolla yhden vanhan yo-kuuntelun harjoituksen vuoksi, vielä pari löytyisi, jotka voisin tehdä. Tekisi varmasti hyvää… Oli aika vääriä vastauksia avoimissa kysymyksissä.

Ensi perjantaina on myös äidinkielen tekstitaidon koe. Kirjoitin äidinkielen tosiaan jo keväällä, mutta tarkoitus olisi korottaa arvosanaa e:stä l:ään. Saa nähdä, kuinka siinä käy.

Tämä syksy on taas mennyt vähän pieleen näiden ylioppilaskirjoitusten valmistautumisen suhteen. Jo kolmannet kirjoitukset, enkä vieläkään oikeasti osaa lukea. Taitaa olla itsekurissa, opiskelutekniikoissa ja kaikessa muussakin vikaa. Ainut hyvä puoli on se, etten ota stressiä. Tällä tavalla en tosin voi mitään hyviä tuloksiakaan odottaa. Puolentoista viikon kuluttua on filosofian koe, enkä voi sanoa lukeneeni. Vielähän tässä ehtii… Eh.

Onneksi ylioppilaskirjoitukset ovat osaltani tämän syksyn jälkeen ohi. Toivottavasti. Tämä ei taida kuitenkaan luvata mitään kovin hyvää myöskään jatko-opintojen tenttien suhteen.

*******

Tein tällä viikolla ensimmäisen kerran oikeasti yksin kärrynpyörän. Tänään tein niitä lisää. Kärrynpyörä oli asia, jonka halusin oppia akrobatiakurssilla. Tavoite siis saavutettu. Olen oppinut myös seisomaan aika hyvin päälläni ja käsilläseisonta sujuu hyvin ainakin silloin, kun joku vähän auttaa.

*******

Lauantaina oli vammaisten yleisurheilun SM-kilpailut Seinäjoella. Oman ja valmentajan sairastelun vuoksi treenaaminen muutaman edellisen viikon aikana jäi melkoisen vähälle, emmekä siis oikeasti olleet ehtineet harjoitella kuin noin kolme kertaa. Paransin viime helmikuun ennätystäni (315 cm) 25 sentillä, hyppäsin siis 340 cm. Ei mitään hupputuloksia, jos vertaa vammattomiin ikäisiini, mutta tuolla hypyllä ylitin Lontoon paralympialaisten sokkonaisten b-rajan. Se oli pituushypyssä minulla sellainen pitkän ajan tavoite, mutta koska se nyt tuli vähän vahingossa jo saavutettua, varmaan seuraava tavoite on se a-raja (380 cm).

Pidimme eilen loikkatreenin ja hyppelimme erilaisia loikkia ja muita hyppyjä. Kummallinen havainto oli, että hypin yhdellä jalalla paljon paremmin vasemmalla kuin oikealla, jonka pitäisi olla se vahvempi ponnistava jalka. Täytynee harkita ponnistusjalan vaihtamista.

*******

Nyt voisin käydä vähän seisomassa päälläni ja lukea sitten sitä filosofiaa.

Pikapäivitys

Akrobatiaryhmässä meni eilen jo paljon paremmin. Kyllä minä vielä näytän niille.

*******

Huomenna on englannin kurssin uusintakoe, josta on käytännössä kiini koko ylioppilaaksi tulemiseni. En ole koskaan ollut näin luottavaisin mielin ennen englannin koetta. Pian se nähdään.

*****

Yhtäkkiä iskenyt selvä tietoisuus vanhemisestani (ah, tiedän, että 19-vuotias on 'niiiiiiin' vanha, ja koko elämä on jo takana...) ja aikuistumisesta ovat aiheuttaneet minulle pienehkön kriisin, joka ei oikeasti ole missään suhteessa vakava, lähinnä vain maailman menon ihmettelyä. Aikuistumiskriisiä ei suinkaan helpota se tosiseikka, että reilun viikon päästä olen paperilla avoliitossa ja että taidan olla ihan tosissani perustamassa parin kaverini kanssa yritystä. Aikuisten maailma hyökkää viimeistään nyt niskaan.

*******

Tällaista tänään. väsyttää mielettömästi, vaikka kello on vasta yhdeksän. Kävin tänään uimassa ja sain ainakin pari mustelmaa käteeni, tuon yhden alkuperästä en ole varma.

Aika haltuun ja ryhtiä elämään

Törmäsin viime viikolla "tomaattitekniikkaan", Pomodoroon, joka lupaa ajanhallintaa ja tehokkuutta työskentelyyn. En kauhean syvällisesti ole tutustunut tekniikan saloihin, mutta luin siitä täältä. Heti on työntekoni saanut ryhtiä. tomaattien kerääminen on hyvin kannustava ja toimiva tapa. Tämä taitaa olla se, jota ajanhallintani on kaikki nämä vuodet kaivannut. Myös eilen saamallani noin tunnin kestäneellä kannustus/motivoimispuheella voi olla oma vaikutuksensa asiaan. Joskus täytyy vain kuulla itsestäänselvyyksiä jonkun toisen suusta.

Tällä hetkellä taas suuresti tuntuu siltä, ettei aikani riitä mihinkään. Sen lisäksi, että täytyy opiskella englantia ja harjoitella kitarakappaleita ja taikatemppuja ensi viikon keikkoja varten, on minun - jälleen - etsittävä itselleni asuntoa, ellen tahdo olla koditon syyskuussa. Olisi myös muutama kirjoittamaton lehtijuttu ja aivan liian pitkään roikkunut pöytäkirja. Onneksi tomaatit tuovat ryhtiä päivääni. enköhän selviä tästä kaikesta, kunhan vaan olen tiukka itselleni ja teen töitä, enkä syö jäätelöä kavereiden kanssa ulkona.

On ihan hauskaa, että tänään olen tehnyt jo kolme tomaattia yhdeksään mennessä (toisin sanoen suomensin yhden englannin kappaleen). Sen lisäksi olen soittanut yhdelle asuntovälittäjälle (turhaan). Jos sama meno jatkuu, tästä tullee tehokas päivä, joka sisältää vielä ainakin englannin tunnin, pari asuntonäyttöä ja leivän tekoa. Toivottavasti myös vähän harjoittelua.

Edit keskiviikkona: Olenpa mokaillut harvinaisen paljon linkkien kanssa; ensin oli linkin nettiosoitteessa kirjoitusvirhe, ihan siinä klikattavassa tekstissäkin kirjoitusvirhe. Ja vasta tänään huomasin, että toinen linkkini ei edes ollut linkki, kun oli koodissa virhe (kuvittelen olevani kunnon dataaja, kun osaan jopa html-koodata linkin... ja vähän muutakin).

Kesäloma tyhjää täynnä - vai onko sittenkään

Tämä on ensimmäinen kesä - ja varmaan muutenkin ensimmäinen kerta - kun minulla ei oikeasti ole kuukauteen mitään suuniteltuja menoja. Yleensä olen aina jossain, mutta nyt on hyvin tyhjää. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö minulla tekemistä olisi. mutten ole varmaan ikinä ennen ollut kokonaista kuukautta kesälomasta vaan kotona.

Täytän loma-aikani hyvin tiiviisti mm. englannin opiskelulla. "Yksityisopettajani" (tai ei sitä ehkä edes tarvitsisi lainausmerkkeihin laittaa) viettää jonkin verran aikaa maalla, jolloin emme voi nähdä kasvotuksin - mutta onneksi on tietokoneet ja nykyteknologia: pidimme tänään tunnin Skypen välityksellä. Huomenna homma jatkuu. Onneksi minulla on joku, joka pakottaa minut opiskelemaan englantia, muuten olisin jo varmaan lannistunut koko kielen opiskelun kanssa.

Ostin viime viikolla pari DVD-boksia englanninkielisiä sarjoja: Housen ensimmäisen tuotantokauden ja Poirottia. Sen lisäksi kuulunymmärtämistä olen treenannut kuuntelemalla kolmatta Harry Potteria englanniksi ja sain lainaksi myös Agatha Cristien jotain kuunnelmia, joita en vielä ole ehtinyt kuunnella. Tajuan lukemastani tekstistä tätä nykyä roimasti enemmän kuin vaikka vuosi sitten, mutta kuultuna menee kyllä hyvin paljon ohi. Potterit ovat siitä hyviä, että olen lukenut ne kaikki suomeksi useampaan kertaan, eikä siksi tarvitse edes ymmärtää kaikkea pysyäkseen kärryillä.

Englannin opiskelun lisäksi pitäisi varmaan vähitellen alkaa lukea myös filosofiaa. Ensimmäisen kurssin kirjaa luin jo muutaman kappaleen, kun ei ollut muutakaan tekemistä. Siihen ehkä pitäisi vaan saada enemmän ajatusta mukaan. Onneksi minulla on myös henkilökohtainen filosofian selittäjä, jolle ei tarvitse kuin vähän vihjaista, mistä asioista juuri luin kirjasta, kun aiheesta seuraa seikkaperäinen luento ja keskustelu. Nyt lienee siis ihan mahikset kirjoittaa siitä hyvin.

Pituushyppytreenit alkanee tällä viikolla, kunhan valmentajan kanssa saadaan sovittua joku harjoitusaika. Mielikuvaharjoittelun aloitinkin jo. Ehkä se riittää? Voi tietysti olla, että hyppääminen vaatii myös käytännön treeniä. Lihaksistakaan ei liene haittaa. Kuinka paljon itseään pidemmän matkan ihminen voi hypätä? Helmikuussa hyppäsin jo miltei kaksi kertaa pidemmän matkan kuin mikä oma pituuteni on.

Blogiin turhia kirjoitteleminen on myös aika hyvä ajanviete näin tyhjään kesään.

Jotenkin kaikki muu tekeminen - ulkomaan matkat, englannin opiskelu ja leirillä ohjaajana oleminen - ovat vähentäneet hieman soittoinnostustani. Nyt soitan suurin piirtein joka toinen päivä kitaraa, joka toinen viulua. Ehkä sekin riittää ainakin hetkeksi. Taikatemppuja sen sijaan treenaan päivittäin, vähintäänkin ajatuksen tasolla.

*******

Eilen illalla päätin korvata loppukesän matkustuksen puutetta nukkumalla parvekkeella. Vein sinne makuualustan ja -pussin (ne voisi muuten hakea poiskin) ja otin myös tyynyn matkaan. Muuten todella virkistävää, mutta makuualusta betonilattialla on aika sampurin kova. Jonkin aikaa pyörittyäni hain sisältä vielä yhden petauspatjan lisäpehmusteeksi. vähän se pehmensi. makuupussini on ihan kunnolla paksu ja sen kanssa oli kuuma, vaikken ollut edes pussin sisällä. Jossain vaiheessa yötä alkoi vähän sataa ja ukostaa, mutten antanut sen häiritä - kyllä nyt yksi yö nukutaan vaikka vesisateessa! Sade oli sen verran heikkoa, ettei pisarat edes ulottuneet minuun saakka.

Kahden maissa katsoin kelloa ja mietin, että olikohan tämä sittenkään fiksu idea, kun vieläkään en nuku. Jotenkin koko parvekkella nukkumisen järjestely ja ajatteleminen sai kroppani energiseksi ja ylivirittyneeksi, eikä unesta ollut tietoakaan. Kuuntelin Dorian Greyn muotokuvaa ja rauhoittavaa vesisadetta sekä ukkosen jyrinää, mutta ei tullut nukku-Matti vierailulle. Ehkä se ei löytänyt minua parvekkeelta.

Kello taisi olla jotain kolmen, kun sateen yltyessä päätin siirtyä sisään pehmeämpään sänkyyn. Turvallisesti omassa sängyssä maatessani kuuntelin, kuinka vesisade oikeasti yltyi aika hervottoman isoksi. Jotkut tyypit pihalla vielä hyppivätkin vesilätäkössä. Ei sitä unta vieläkään oikein tullut. En tiedä, kuinka paljon olen nukkunut viime yönä - jonkin verran joka tapauksessa, kun kerta herätyskello herätti.

*******

Teimme eilen hampurilaisia: minä väänsin pihvit ja Mikael sämpylät. Tuli aika hyvää. Pihvini onnistuivat olemaan paremman makuisia kuin perjantaina samasta taikinamössöstä tekemäni lihapullat. Onneksi olin harjoitellut sitä jo kerran, ja toisella kerralla muistin laittaa jopa suolaa. Englannissa syömieni ja nyt itse tehtyjen hampurilaisten jälkeen ei todellakaan tee mieli syödä mitään Mäkkärin tai Hesen tekeleitä.

Kai tässä alkaa olla aika katsoa, mitä ruokaa tänään vetäisi napaansa.

Kesälomakuulumisia

Olen saanut miniläppärini lähes toimimaan. Kovalevyn hajoamisen myötä esimerkiksi office-pakettia tai muita vastaavia ohjelmia ei vielä löydy. Saa nähdä, milloin jaksan niitä asennella.

Sain tähän asennettua Jawsin, puheohjelman, jota olen aina käyttänyt, mutta sen aktivointikoodi olikin vanhentunut. Nyt se toimii vain 40 minuuttia kerralla. Kuulin sitten kaveriltani ilmaisesta puheohjelmasta, jolla "pärjää ihan hyvin". Kävin lataamassa sen koneelleni ja nyt ainakin voin siis käyttää konetta pidempäänkin kuin 40 minuuttia kerralla. Tässä uudessa ohjelmassa on vielä vähän opettelemista.

Lähden ylihuomenna (tai no joo, siis huomenna, perjantaina) viikoksi Englantiin. Suuntaamme Alnwick-nimiseen pikkukaupunkiin jonnekin Pohjanmeren rannalle. Luvassa on keskiaikaisia linnoja, teetä, nummia, lampaita, ruokaa ja kuningasperhe, joka tulee viikon päästä vierailulle samaan kaupunkiin (tai siis ainakin kuningatar Elizabeth tulee, en niistä muista ole varma). Eiköhän viikkoon ehdi vielä jotain muutakin mahtua. Matkaseurana on poikaystäväni ja hänen perheensä. Aamulennot tulivat jo Maltan matkalla tutuiksi, pääsen sellaista harrastamaan myös perjantaina.

Vaikka olen lomalla, minusta tuntuu, etten ehdi tehdä juuri mitään. En ymmärrä, mihin aikani kuluu. Nyt olen pari päivää yrittänyt saada miniä toimimaan mukavasti, olen käynyt kaverin kanssa kaupungilla ja hoitanut jotain asioita, tehnyt englannin läksyjä ja soittanut ja soittanut. En ole sitä englantiakaan ehtinyt opiskella yhtään niin paljon kuin olisi pitänyt. en ole ehtinyt kirjoittaa paria lehtijuttua enkä pöytäkirjaa.

Niin, kävin minä tänään myös koululla. Soitin ääniteokseni Aulikki Oksaselle ja tapasin entisen ryhmänohjaajani. Hain myös syksyn yo-kirjoitusten laskun ja opiskelutodistuksen. Koulu oli aavemaisen hiljainen. en uskaltanut puhua aulassa edes puhelimeen, koska siellä olisi kaikunut liikaa.

ietin taas, mikä kumma minulta vie yöunet. Maltalla nukuin aivan älyttömän hyvin, siellä ei ollut tietoakaan mistään univaikeuksista: nukahdin hetkessä ja porskutin aamuun asti. Pari yötä Maltan jälkeenkin menivät vielä jokseenkin normaaleissa rajoissa, mutta nyt viimeiseen neljään yöhön en oikeastaan ole taas nukkunut. Ehkä stressaan alitajuntaisesti kotona tekemättömiä asioita ja siksi lomalla on helpompi nukkua. Ehkä lomaillessa vietän enemmän aikaa ulkona ja puuhailen kaikkea ja siksi siellä nukuttaakin paremmin. Ehkä Välimeren auringossa oli niin paljon voimaa, että se sai sokealle kehollenikin viestitettyä, milloin melatoniinia tulee erittää. Ehkä, ehkä ja ehkä. Ei aavistustakaan, mistä se oikeasti johtuu. Sen minä vaan tiedän, että vähitellen haluaisin nukkua. Toivottavasti Englannissa nukuttaa.

Kun palaan taas Suomeen, alkaa juhannuksen jälkeisellä viikolla nuorten kesäleiri, johon menen ohjaajaksi. Olen ollut jo kahdella viikonloppuleirillä ohjaajana, mutta tämä tulee olemaan ensimmäinen viikon mittainen nuortenleiri, jossa olen töissä. vähän tuntuu hassulta: viime vuonna olin vielä niiden kaikkien ihmisten kanssa yhdessä leiriläisenä, ja nyt olenkin niiden ohjaaja! Saa nähdä, tuottaako tämä status minulle auktoriteettia. ei ehkä.

Leirin jälkeen minulla ei ole enää mitään tarkkaa suunniteltua koko loppu kesälle. Filosofiaa voisi siinä joskus heinäkuussa alkaa lukea ja taikuutta on pakko treenata, sillä elokuun alussa menen Joensuuhun Parafest-festivaaleille esiintymään. Soittamista ja kirjoittamista en niiitäkään aio unohtaa heinäkuuksi.

Olen törmännyt viime aikoina yllättävän usein aivan todella mukaviin ja ihaniin ratikka- ja bussikuskeihin. Muutama ratikka on odottanut pysäkillä, että olen ehtinyt kävellä sieltä alkupäästä ratikan etuovelle ja kuljettaja on kertonut, mikä vaunu se on (aika usein ne vaan lähtevät, tuo odottaminen on ollut ihanan huomaavaista). Joku bussi teki ihan samoin. Tänään taas bussissa kuljettaja kysyi sisään mennessäni, missä jään pois ja vielä muisti sen pysäkilläni. Onneksi muisti, en nimittäin kehdannut kopeloida pysäytysnappia, kun vieressäni istui joku ja ne ovat aina vähän eri paikassa siinä kuljettajan takana. En myöskään jotenkin saanut suutani auki pyytääkseni sitä vieruskaveria painamaan eikä kukaan muu ollut jäämässä sillä pysäkillä. Jos kuljettaja ei olisi muistanut, olisin joutunut Hakaniemeen ja varmaan kävellyt sieltä sen puoli kilometria (toisaalta se liikunta ei varmastikaan olisi ollut yhtään pahitteeksi).

Liikunnasta puheenollen... Olen noin kuukauden miettinyt, ryhtyisinkö taas treenaamaan vähän aktiivisemmin yleisurheilua, erityisesti pituushyppyä. Motivaattorina toimii Lontoon paralympialaisten sokeiden naisten rajat, joiden ylittäminen ei varmastikaan olisi mahdottomuus, kunhan treenaisi. eilen sitten vihdoin kysyin entiseltä yu-valmentajaltani, ehtisikö hän taas hyppiä kanssani. Niinpä ensi vuoden (ja varmasti jo loppu kesän) toimintoihini kuuluu myös urheilu. Hyvä niin, muuten tämän kroppa kohta jo rapistuisi.

Että tällainen kesä minullla. Tänään ei taaas kauheasti muuta sanottavaa.

Nyt olisi muuten täydellinen kuunpimennys. Valitettavasti vaan se ei oikein sokkona avaudu.

Ehkä minusta vielä tulee ylioppilas

Täytyy tämä ilosanoma nyt täälläkin käydä kertomassa: pääsin englannin uusintakokeestani läpi! Torstaina kokeen jälkeen en olisi ihan uskonut.

Eihän minun tarvinnutkaan käydä kurssia kuin kahdesti ja tehdä koetta neljästi. Se tehdyn työn määrä on nyt kyllä suoraan verrannollinen ja korreloi positiivisesti tämän onnen tunteen kanssa; harvemmin sitä on ihan näin riemuissaan vitosesta.

Nyt minulla ei ole enää englannista etenemisestettä, joten edessä on ensi jaksossa yhden englannin kurssin itsenäinen uusiminen ja toisen kurssin käyminen ihan tunnilla istuen. Ennen syksyn kirjoituksia menen myös käymään Englannissa. Jos joku tänään kysyisi, lupaisin puhua koko viikon paikallisten kanssa, mutta ehkä taas kesäkuussa en uskaltaisikaan.

Kiitos kaikista bloginkin kautta tulleista tsemppauksista englannin suhteen (melkein meinasi unohtua).

Ei minulla tänään muuta.

Viimeisten viikkojen kouluahdinkoa ja muita kuulumisia

Olen näemmä taas pitänyt hieman pidempää taukoa tänne kirjoittamisen kanssa. Yritin kovasti tehdä töitä päästäkseni englannin vitoskurssin uusintakokeesta läpi ja siihen opiskeluun meni aikaa. Valitettavasti yritys ei tuottanut tulosta, vaikka käytinkin opiskeluun hyppytuntien lisäksi aikaa myös yöunilta ja tein oppimiseni eteen enemmän töitä kuin pitkiin aikoihin. Kokeen arvosana pysyi edelleen liian alhaisena, eikä sitä enää voi siitä korottaa käymättä kurssia uudestaan.

Englanninkurssini ovat nyt aiheuttaneet minulle viime aikoina suurta ahdistusta ja tuskaa. Olen onnistunut läpäisemään tähän mennessä käymistäni viidestä kurssista vain kaksi, mikä käytännössä merkitsee liian montaa hylättyä kurssia. Minulla saisi olla kaksi nelosta, nyt niitä on kolme. Olisin kovin mielelläni halunnut kirjoittaa englannin syksyllä, mutta se ei nyt oikein onnistu. Kesälukioissa tarjotaan lähinnä vain englannin abikursseja (tai sitten "kertaa peruskoulun englantia" -kursseja). Parissa kesälukiossa olisi ollut kaipaamiani kursseja, mutta ne ovatkin sitten kaikki silloin, kun olen töissä ja vielä maksavat maltaita. Minun on siis siirrettävä englannin kirjoittaminen keväälle, jotta voin käydä syksyllä kursseja uudestaan, ja jätettävä kirjoituksista yhteiskuntaoppi tai psykologia pois. Tai sitten voisin olla vielä puoli vuotta pidempään lukiossa, mitä en haluaisi tehdä. En tosin haluaisi olla kirjoittamatta yhteiskuntaoppia tai psykologiaa, mutta näemmä on pakko tehdä jotain kompromisseja, jotta saan lukioni suoritettua, kun kerta olen näin huono. Onneksi sentään kirjoitan C-englannin.

Nyt minulla on englannin kutoskurssi, jota opettajamme pitää vaikeimpana pakollisena kurssina. Siitä olisi nyt ihan tosissaan pakko päästä läpi - etenkin kun tarkalleen sääntöjen mukaan en edes saisi olla sillä kurssilla, kun kerta etenemiseste on. Mikäli yhtään todennäköisyyslaskentaa hallitsen, minulla ei ole kovin suurta todennäköisyyttä läpäistä tätä kurssia, kun jo kaksi edellistä ovat hylättyjä. Opettajani kielsi kuitenkaan luovuttamasta. Vaikea on olla luovuttamatta, kun tähänkään mennessä tehty työ ei ole oikein tuottanut tulosta.

Minua ei tilanteessani lohduta pätkääkään, kun jotkut sanovat: "Englannin pitäisi olla ihan idioottihelppoa, sitä kun kuulee joka paikassa." Näin sanoi esimerkiksi ryhmänohjaajani ja aika moni muu. En myöskään ole kokenut apua niistä auttaviksi tarkoitetuista neuvoista, jotka kehottavat minua katsomaan englanninkielisiä ohjelmia, lukemaan kirjoja tai kuuntelemaan musiikkia englanniksi. kyllä minä - totisesti - tiedän kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot englannin opiskeluun ja niitä kaikkia olen kokeillut enemmän tai vähemmän. Ei kuitenkaan hirveästi motivoi katsoa montaa jaksoa englanniksi, jos ei tajua sisällöstä mitään. Se tuntuu täysin samalta, kuin katsoisi ohjelmia mandariinikiinaksi. Okei, saatan minä tajuta sanan sieltä, toisen täältä, mutta niin vähän, että edes puheenaihetta on vaikea ymmärtää. Kuulunmmärtämiskokeissa kysymykset helpottavat tajuamista ja tuurilla ne laivatkin seilaa.

Monet ovat ihmetelleetsitä, miten voin olla niin huono englannissa, kun ei minulla yleisesti ole oppimisessa tai ymmärtämisessä mitään vaikeuksia. Juu, sitä olen minäkin ihmetellyt, enkä ole oikein tullut mihinkäään muuhun tulokseen kuin siihen, että minä vain yksinkertaisesti olen huono. Lupasin opettajalleni, etten luouta (ah, se olisi niin helppoa) ja tsemppaan tämän kurssin loppuun, jotta jotenkin saisin sen suoritettua.

Muut kouluaineet sujuvatkin sitten ilman mitään ongelmia. Matikassakin olen kärryillä, vaikka olen jättänyt pari tuntia väliin ja parilla tunnilla vähän torkahdellut, mutta ne asiat ovat silti loksahdelleet aika helposti paikoilleen. Integroiminen on ihan hauskaa.

*******

Minun on pitänyt kuvauttaa olkalaukkuni monta kertaa, mutten ole koskaan muistanut pakottaa ketään ottamaan siitä kuvia. Sain sen nimittäin valmiiksi viikko sitten. Monet kehut olen jo laukustani kuullut ja itsekin olen siihen melko tyytyväinen, vaikka toiset housut olivatkin todellisuudessa melko eri väriset, kuin miksi olin ne kuvitellut. Sellaista sattuu aina silloin tällöin. Kyllä se niiden oikeakin väri sopii laukkuuni ihan hyvin.

*******

Englanti on minulle niin suuri ongelma, että on melko ihme, kun pystyin aiheesta edes kirjoittamaan. Toivon siis teidän kunnioittavan tunteitani ja vaikeuttani englannin suhteen niin, ettette tule kommenteissa kertomaan, miten helppo ja yksinkertainen kieli se on, sitä kun "kuulee joka paikassa". Minulle se ei ole helppoa eikä ainakaan yksinkertaista.

Harrastusmeininkiä

Ensin on mainittava, että reputin viime jaksossa englannin (en muista, mainitsinko sitä täällä) ja tänään oli sitten uusintakoe. Nyt voisin jopa melkein kuvitella pääseväni läpi. Vastauspaperiin jäi ainakin paljon vähemmän tyhjiä kohtia kuin viimeksi. Ehkä se tästä vielä.

*******

Minun on pitänyt varmaan sata kertaa esitellä täällä niitä neulomiani villasukkia. Tein niitä puolitoista viikkoa ja sain jopa langat hiihtolomalla pääteltyä. Villasukkien valmistumisen jälkeen tein itselleni lapaset. Nekin tulivat valmiiksi jo kaksi viikkoa sitten, toisessa lapasessa meni päivä, toisessa joku pari, kun piti välillä olla koulussakin, valitettavasti. Okei, kyllä minä käytin yhden filosofiantunninkin neulomiseen.



Kuvassa pitäisi näkyä kivasti sekä villasukat (toinen lila vihreillä raidoilla, toinen vihreä liloilla raidoilla) että pikkulettini, jotka väsäsin vajaa pari viikkoa sitten samalla, kun kuuntelin hirveää läjää näytelmätekstejä. Koulussa ihmiset sanoivat minua pikkulettien ja tuon asun (vihreää fleegeä oleva tunikamainen hupparisysteemi, jossa pitkä "haltiahuppu") takia metsähaltiaksi.



Tässä sitten ovat lapaset. Samoista langoista tehty kuin villasukat. Ranneosa vihreä kahdella ohuella lilalla raidalla, kämmenosa lila vihreällä sahalaitaisella langalla. Äitini pääsi oikein valokuvamalliksi tätä kuvaa varten.

Esimerkiksi äitini ihmetteli, kuinka osasin tehdä lapasiin tuollaista kuviota, vaikken näe niitä lankoja. Hän ei kuulemma olisi osannut, jos pitää kuvio pitää vaan päässä. Ihan helppoahan se oli... Aina välillä piti vaan tarkistaa, kumpaan lankakerään se lanka milloinkin meni. Joo, okei, kyllä se takkuili välillä tosi paljon, mutta sain kuvion kuitenkin tehtyä ja se oli aika hienoa. Minulta on myös pari tässä kysynyt, voinko opettaa heitäkin neulomaan, hih. En minäkään ollut vielä vuosi tai pari sitten mikään hyvä neuloja. Yläasteellakin meni pari kuukautta, että sain villasukat valmiiksi ja silloin tuli toisesta sukasta pienempi kuin toisesta, kun en jaksanut keskittyä siihen niin kauaa.

*******

Kuukauden päästä on Kouvolassa Taikapäivät (koko pääsiäinen taikureita, jeah!) ja olen taas vaihteesta ihan fiiliksissä kaikesta, mihin saattaa tietysti vaikuttaa sekin, että pääsin eroon englannin opiskelusta. Joka tapauksessa odotan Taikapäiviä jo ihan 'kybällä'.

Ostin maanantaina itselleni salkun, johon voin taikavermeeni sijoittaa. Se on hieno sininen lukollinen työkalusalkku. Opin jopa käyttämään sitä lukkoa, kun päivän verran sitä pohdin. Salkkuni tulee kyllä kokemaan tässä vielä paljon tuunausta.

Ihan melkein käskystä pitää mainita (ei minua oikeasti mitenkään käsketty ;) ), kuinka mahtipalvelua sainkaan tällä viikolla Markku Purho KY:ltä. Heilläkään siellä ei ole ollut kokemusta sokkoasiakkaista ennen minua. Tähän asti on jo ollut todella upeaa, että sain viime Taikapäiville oppaani halvemmalla ja että olen saanut Jokerista sähköisen version. Tällä viikolla sain Jokerin sähköisen version jo ennen, kuin sitä on edes paperiversion tilaajille lähetettykään. Eli, olen tällä kertaa Suomen ensimmäinen, joka sai vuoden -09 toisen Jokerin itselleen!

Olen koko alkuvuoden miettinyt, uskaltautuisinko sunnuntaisin tapaamaan Helsingissä muita taikuri-ihmisiä. En ole vielä uskaltanut, mutta ehkä tässä vielä... Ei, kun kyllä, minä vielä uskallan mennä sinne. Eivät ne niin pelottavia ole.


---
Villasukkakuva: Lotta


Edit: Sain kuulla, ettei tämän merkinnän kuvat näy normaalisti. Saattepahan tekin uusia kokemuksia netinkäytöstä: se on ihan normaalia, että tietää sivulla olevan kuvia, mutta niiden sisältö jää hämärän peittoon. Minä olen sentään ainakin yrittänyt selittää kuvien sisältöäkin.

Ei vaisinkaan. En tiedä, mikä niissä mättää, koska kuvien html-koodit näkyvät (minusta ainakin) ihan normaalisti ja muutenkin ne puheohjelmilla on ihan normeja. Kuulemma kuvattomia kuvia klikkailemalla saa ne näkymään. Jos ei sekään auta, voin yrittää tehdä asialle jotain, jos osaan.

Pimeää ja valoisaa, koulua ja vapaa-aikaa

Otsikon pilkulla erotellut osiot eivät ole verrainnollisia, siis pimeä ei ole sama kuin koulu ja valoisa ei ole sama kuin vapaa-aika, vaikka toisaalta se voisi ollakin niin... Mutta tarkoitukseni ei ollut se, piti vain saada paljon asiaa samaan otsikkoon. Melkein muuten kirjoitin, että pimeä on erisuuri kuin koulu, jep. Pitkä matikka.

Pimeä tuntuu erilaiselta kuin valoisa. Siis, jos ulkona on hämärää tai pimeää, se tuntuu ihan erilaiselta kuin valoisa. En tiedä yhtään, mikä siinä on. En kuitenkaan sano tai kirjoita ikinä, että "tuntuu pimeältä". Ihan sanon, että ulkona on pimeää. Kuulostaisi hölmöltä, jos selittäisin ulkona tuntuvan pimeältä, vaikka se siltä tuntuu. Yleensä minä kuitenkin paremmin käsitän kellosta, milloin on pimeää. Ja niin, tätä ei voi selittää sillä, että muka näkisin vähän valoa ja aistisin siten ulkona pimeän ja valoisan eron - minä en erota valoa.

En ole tullut kauheasti aikaisemmin ajatelleeksi sitä, miten oikeasti se tuntuu erilaiselta, mutta kun pohdin intensiivisesti koulun kirjoituskilpailua ja erilaisia ilmaisutapoja, tuli mieleen tällainenkin. Aikaisemmin kiinnitin huomiota siihen, kuinka pilvinen ja aurinkoinen päivä tuntuu erilaiselta, ehkä kuulostaakin.

Se on aivan selvästi niin, että pimeys laskeutuu oikeasti koko maan ylle, sillä sen voi sanoa jopa kuulostavan erilaiselta. Jotenkin ympäristö tuntuu ja kuulostaa tummemmalta ja pimeällä on jostain syyystä vaikeampi kuulla esteitä ympäristössä. Ainakin minusta se on vaikeampaa. Pimeän myssy (onko se se? Minulla tuntuu olevan tänään kaikki sanat hukassa) on varmaan se, joka tummentaa myös äänimaiseman.

Perjantaina alkaa toisen jakson koeviikko. Ei jotenkin uskoisi, että tämä syksy on mennyt näin nopeasti. Koeviikon jälkeen on enää kolme viikkoa koulua, kunnes alkaa jo joululoma. Tämä on ihan käsittämätöntä.

Minulla on sellainen pieni kutina, etten välttämättä pääse englannista läpi. Se on törkeää, että kokeiden palautuspäivä on vasta joululoman jälkeen. Jännitän koko joulun, pääsenkö läpi siitä kokeesta vai en. Veikkaisin, että välttämättä en. Englanti ei ole missään määrin paras alani. Tänäänkin ainekirjoituksessa mietin melkein viisi minuuttia, mikä on käyttää englanniksi.

Pitkä matikka on muuten edelleen kivaa. Eilen kuulin, että ainakin kaksi sokkoa on jo joskus kirjoittanut pitkän matikan. En tunne niistä - tietääkseni - kumpaakaan. Olin eilen kaverini matikantunnilla, hän on siis eri opettajan kurssilla kuin minä. Joidenkin mielestä minä en ole ehkä ihan terve, kun menen vapaaehtoisesti 75 minuutin matikantunnille. Pääsin vastaamaan kysymykseen, johon kukaan muu ei osannnut vastata. Ei puhuta mitään siitä, että meidän ryhmä oli pari kappaletta edellä... Mutta sain ainakin kertailla niitä asioita.

Koulussamme on kirjoituskilpailu, jonka aiheena on "auki". Tuosta saa oikeasti loppujen lopuksi revittyä vaikka mitä. Mietin, että jonkun hienon runonkin varmaan saisi aikaan, jos osaisi kirjoittaa runoja. Taidan tyytyä proosatekstiin. Teksti pitää palauttaa viimeistään 8.12, joten tässä on vielä ihan hyvin aikaa, vaikka minun pitääkin yksi kirjallisen ilmaisun tekstikin vielä kirjoittaa. Olen kerran aikaisemmin osallistunut yhteen kirjoituskilpailuun, mutta se oli nuorten lehden kilpailu, joten ehkä kirjoitukseni ei ollut sinne niin sopiva. En oikein tiedä, millä periaatteella ne valitsivat voittajat. Nyt minä kuitenkin aion siis oikeasti kirjoitella tuohon koulun kirjoituskilpailuun, koska kirjoittaminen on kuitenkin alue, jossa minä pärjään ihan vallan hyvin noille näkeville otuksille. Kirjoittaminen - kirjallisuus yleensä - on minun keinoni nähdä visuaalinen maailma, joten en siinäkään mitään oikeastaan häviä.

Minä olen saanut hajotettua itseni parin päivän sisällä ihan kokonaan. Meillä oli maanantaina Sporttiksessa judoa ja Jani Kallungin valmentaja oli sitä meille vetämässä, kun Kallunki itse oli vetämässä "ehjien" treenejä. Minut otettiin sitten melkein joka paikkaan malliksi, ja voin sanoa, että rankkaa oli. Sporttiksen jälkeen - ohjaaja kun olen - pääsin kantamaan niitä ihanan painavia tatami-mattoja takaisin varastoon. Kerran mattoa kiskoessani kolhin toisen kämmenselkäni yhteen tuoliin. Nyt kämmenselässäni on hieno mustelma ja kohta, joka on hieman turvoksissa. Vasemman käden käyttäminen sattuu hiukan ja kirjoittaessakin siihen vähän jomottaa. Enkä myöskään pysty nyt taittamaan rannetta ihan niin paljoa, mitä tavallisesti, koska se kipu tuntuu ihan ranteessa asti. Olen siis onnistunut kolhimaan jänteen oikein kunnolla.

Eilen olin pitkästä aikaa maalipalloharkoissa. Myönsin kaikille, ettei minulla ole aavistustakaan, milloin olen viimeksi pelannut maalipalloa. Eilisten harkkojen jäljiltä minulla on toisen jalan etureisi ihan mielettömän kipeä ja melkein onnun kävellessäni portaita. Siksi vain toinen on kipeä, kun sen toisen venytin kai paremmin eilen illalla. Sen lisäksi, että lihakset on kipeät, onnistuin polttamaan molemmat ranteeni liikuntasalin lattialla syöksyillessäni. Niiden lisäksi poltin myös polvien ihon, mikä minua ihmetyttää suuresti, sillä käytin kuitenkin polvisuojia ja housuja, jotka tulevat reilusti polvesta yli. Joka tapauksessa minulla on molemmissa polvissa upeat palaneet kohdat ja voin sanoa, että kun on istunut 75 minuuttia paikallaan ja yrittää siitä lähteä liikkeelle, polven liikuttaminen sattuu ihan mukavasti. Tuollaiset ihovammat eivät ole hauskoja. Olin kuitenkin jopa niin fiksu, että rasvasin eilen sekä ranteeni että polveni.

Niille, jotka eivät tiedä, mitä maalipallo on, kehotan vierailua Wikipediassa ja sen lisäksi maalipallo.net -sivustolla. Kaikesta huomaa, että olen selittänyt lajin liian usein, enkä enää jaksa.