Nyt olen ylioppilas

Maanantaina Kallion lukiossa lakitettiin 20 uutta ylioppilasta.

Minun täytyy sanoa, että lakkiaisten jälkeen olo oli helpottunut: viimein olen ylioppilas. Juhlassa en lentänyt nenälleni, vaikka jouduin kolmasti lavalle kipuamaan ja vaikka minulla olikin korkokengät ja pitkä mekko ja vaikka olin vain kahteen kipuamiseen varautunut.

Nyt voin jo paljastaa tarkoin varjellun salaisuuden, jonka sai kuulla aikaisemmin vain muutama harva ja valittu: sain suuren kunnian pitää ylioppilasjuhlissa ylioppilaan puheen. Väänsin puhetta parin viikon ajan suurella tuskalla ja vaivalla. Välillä tuntui, ettei minulla mitään sanottavaa ole, mutta syntyihän se lopulta, kun pakotti ja istui ja ajatteli ja kirjoitti ja teki töitä. Onneksi ihanainen puheilmaisun opettaja oli puheen teossa apuna. Häneltä sai hyviä ja konkreettisia neuvoja sekä suurempiin linjoihin että pienempiin yksityiskohtiin ihan lause lauseelta. Hän vaati minut miettimään ja perustelemaan, miksi haluan sanoa mitäkin ja mitä haluan sanoa milläkin.

Aikaisemmin syksyllä mietin, että haluaisin kovasti pitää ylioppilaan puheenlakkiaisissa. En tiennyt yhtään, miten puhuja valitaan. Tuntui siis oikeasti hienolta, kun rehtori soitti ja pyysi minua puheen pitäjäksi.

Pohdiskelin etukäteen myös sitä, kuinka käytännössä lakitustilaisuudessa oikein pärjään – tiedän myös ainakin erään pohtineen ja jännittäneen sitä etukäteen – turhaan. En käyttänyt avustajaa, en hukannut itseäni, en sekoillut enkä tosiaan edes korkkareilla portaissa kompastunut (olenhan jo kerran koko koulun edessä mennyt nurin). Ihan mallikkaasti sain nimeni kohdalla itseni lavalle rehtorin luo, joka minulle todistuksen antoi, ryhmänohjaaja hieman huuteli avuksi suuntaa, antoi lakin ja yksi aakkosissa minua aika paljon ennenollut ylioppilas auttoi minut riviin oikeaan paikkaan. Lavalta pääsin vieruskaverin opastuksessa pois.

Puhettani varten olin ennen juhlan alkua pari kertaa testannut, että itse löydän puhujan pönttöön. Tässäkin vaiheessa olisin voinut tietysti jotakuta käyttää vähän apuna, mutta piti sinne itse mennä – puhuinhan puheessanikin rohkeudesta. Ainut kerta, kun lavalle mennessä hieman häkellyin, oli stipendien jako: en osannut lainkaan odottaa saavani stipendiä enkä siis ollut varautunut kipuamaan niitä muutamaa porrasta kuin kahdesti. En ihan tarkkaan tiennyt, mihin minun sillä kertaa siellä lavalla pitäisi mennä. Onneksi stipendiä samaan aikaan tuli noutamaan muutama muukin ja minua ohjailtiin kivasti oikeaan suuntaan, sekä pystyin taas palaamaan paikalleni siististi opastuksessa.

Koulun lakitustilaisuus oli noin muutenkin ihan onnistunut. Lauloimme vielä virallisen juhlan päätteeksi portaikossa Kalliolle kukkulalle (vähän taisi olla ihmisillä stemmat hukassa, kun ensimmäisestä musiikinkurssista, jolla ne kaikkien täytyy opetella, ehkä oli hiukan aikaa… minäkään en siis stemmoja oikein hallinnut). Puhettani kiiteltiin, kauheasti halailtiin ja onniteltiin. Kotiin (tai siis äidin kotiin Tuusulaan) päästessäni ensimmäiset vieraat olivat jo paikalla.

Paljon kävi vieraita; en yhtään tiedä, kuinka paljon. Vähän jäi harmittamaan, etten oikein ehtinyt seurustella kaikkien ihmisten kanssa, mutta niinhän siinä varmaan aina käy. Toisaalta voin syyttää ehkä aika paljon itseäni, kun jumituin vain yhteen pöytään samojen ihmisten kanssa aika pitkäksi aikaa (minulla oli aina ruoka kesken, kun koko ajan piti mennä ovelle!).

Sain mukavia lahjoja, vaikka suurin osa antoivatkin lahjansa vain rahana tilille (ehkä voin vielä joskus ostaa luutun…). Mutta olen nyt parin leikkuulaudan ja parin maljakon, teepannun, pöytäliinan, hyvän leipäveitsen, Kalevala-korun ja akkuporakoneen tyytyväinen omistaja. Veljeni epäilivät minun olevan varmasti ainut – erityisesti naispuolinen – ylioppilas, joka on (pyytänyt) saanut lahjaksi akkuporakoneen.

Tämä kirjoitus tulee vielä tulevaisuudessa sisältämään ainakin valokuvia, mahdollisesti myös videokuvaa, kunhan saan ko. materiaalia ensin edes itselleni.

*******

Kumma hiekkalaatikkokauhu oli nopeasti ohitettu ja hyppiminen sujui tänään oikein hyvin. olen luullut ottavani 10 metrin vauhdin, mutta se onkin 11 metriä.

*******

"Mä tajusin just, että meillä on oma jääkaappi. Ja siellä on omaa ruokaa." - Mikael

Vieraiulla Heikin kylässä, yleisurheilua, loman autuutta ja arjen pulmia

Tiedättekö, missä on Heikin kylä? En minäkään. Tai siis sitä ei enää ole, koska tilalle rakennetaan tekojärvi.

Tämän vuoden NKL:n nuorisofoorumin teemana oli tarina (edellisenä vuonna oli hyvät tavat ja tanssiaiset, aikaisemmin on ollut sirkusta ja elokuvaa ja vähän kaikkea) ja rahoitusta saatiin EU:n Youth in Action -ohjelmasta. Tarinamme sijoittui kuvitteelliseen Heikin kylään, jonka päällikkö Heikki oli lähtenyt lätkimään. Lauantai päivä vietettiin kylän askareita tehden, uutta päällikköä valiten ja illan kyläjuhlia valmistellen. Pääsimme mm. kantamaan puita, värkkäämään kukkakoristeita ja lypsämään lehmää. Myös erilaisia viljoja tunnisteltiin, valmistettiin yrttilitkuja ja leivottiin lettuja. Kaikesta kylän eteen tehdyistä askareista ansaitsi rahaa. Ohjelmassa oli myös sumopainia – sitä en tiedä, kuinka se helpotti kylän elämää, mutta olin siinä aika hyvä, vaikka itse sanonkin. Ansaitsin myös lisärahaa seisomalla päälläni.

Päällikön valinta oli moniosainen: päällikkökokelailta testattiin voimaa ja älyä ja lopulta mitattiin kansan suosio lyhyiden mainospuheiden perusteella, huutoäänestyksellä. Mutta koska Heikin kylässä sallittua oli lahjonta, kiristys ja kaikki mahdolliset hieman kyseenalaiset keinot, huutoäänestyksen melko selvästä tuloksesta huolimatta valituksi tuli hän, jolla oli vähiten kannatusta mutta joka oli lahjonut tuomarin. Tästä epärehellisyydestä suivaantuneena minä ja pari huonetoveriani päätimme ryhtyä kapinaan. Niinpä kyläjuhlan aluksi kiersimme latoon kerääntyneiden kyläläisten joukossa värväämässä kapinaamme väkeä.

Uusi, vääryydellä valittu päällikkö aloitti työnsä tekemisen kysymällä, valmistaako kylän makeistehdas suklaata vai salmiakkia (”ne, jotka haluavat valmistettavan suklaata, nostavat oikean kätensä ylös”) ja käytetäänkö kylän varoja uuden koulun vai urheilu- ja monitoimihallin rakentamiseen (”ne, jotka ovat urheilu- ja monitoimihallin kannalla, nostavat vasemman kätensä ylös”). Kun nämä päätökset oli tehty, minä itseoikeutettuna kapinajohtajana pyysin puheenvuoroa ja kerroin kyläläisten joukosta kuuluneen hieman soraääniä uuden päällikön valinnasta. "Ne, jotka haluavat nykyisen päällikön pysyvän vallassa, nostakoon oikean kätensä ylös." Yksikään käsi ei noussut, vaikkemme aivan kaikkia saaneetkaan varmasti kapinaamme mukaan. Niinpä vääryydellä valittu päällikkö syrjäytettiin ja uudeksi päälliköksi nostettiin ainut naisehdokas. (Olen aika ylpeä tästä spontaanista kapinajohtajan roolistani; olen tainnut palata juurilleni, onhan kuuluisa nuijasotapäällikkö Jaakko-Ilkka isoisoisoisoisoisoisoiso…isäni kolmentoista polven takaa. Meidän kapinamme oli tosin täysin väkivallaton.)

Nuorisofoorumin tarkoituksena on valita Nutoriin, eli nuorisotoimijaryhmään, uusia jäseniä. minä olen nutorissa ollut kaksi kautta, vuodet 2007-2010. Tänäkin vuonna olin ehdolla, mutten tullut valituksi – kuten en edellisenäkään vuonna. Mutta hyvät tyypit sinne valittiin, siitä olen iloinen.

Päätimme foorumin kiertelemällä Lahdessa gallupoimassa. Jakauduimme pieniin ryhmiin ja jokainen ryhmä sai keksiä itselleen gallup-kysymyksiä, jotka jollain tavoin liittyvät yhteiskuntaan. meidän ryhmämme kyseli lahtelaisilta vapaaehtoistyöstä.

*******

Tapasin eilen HKV:n (Yleisurheiluseura Helsingin Kisaveikot) tyttöjen valmentajan. Juoksin ja hyppäsin pituutta, jotta hän vähän näki tekniikoitani ja asioita, joiden treenaamisesta kannattaa lähteä liikkeelle. Hän tekee minulle lihaskunto-ohjelman, jota voin itsenäisesti tehdä kotona, ja pitää treenejä ainakin aluksi kerran viikossa. Käytännössä sain siis itselleni yksityisvalmentajan, koska en – ainakaan nyt aluksi – ole menossa siihen hänen valmentamaansa tyttöryhmään. Hauskaa on se, että treeneissä minulla on todennäköisesti aina mukana myös oppaani, jonka kanssa olen kahdestaan treenaillut tämän syksyn, joten saan tavallaan tuplavalmennusta.

*******

Lukio on minun osaltani nyt täysin ohi. Tai en vielä ihan lopullisesti uskalla juhlia, koska minun on päästävä siitä englannin kokeesta läpi, jonka viime viikolla tein. Ensi maanantaina siis tiedän, onko lukio ohi vai ei. Kuitenkin tässä on nyt mukavasti aikaa, jolloin minun ei tarvitse tehdä yhtikäs mitään. Olen tämän viikon nukkunut joka päivä aika pitkään eikä minulla ole ongelmia aikani kuluttamisessa. Jos nyt luotamme, että se koe meni läpi, on minulla seuraavan kerran koulua aikaisintaan ensi syksynä (paitsi jos menen jollekin yrittäjäkurssille, mutta sitä ei ehkä lasketa). Tajusin eilen, että minun kai pitää ilmoittautua joulukuussa työttömäksi. Hassua.

*******

Tämän päivän pulmana oli, kuinka avata viinipullo ilman korkkiruuvia. Tarvitsimme valkoviiniä ruokaan (vähänkö kuulostaa luksukselta, kun keskellä viikkoa käytetään viiniä ruuanlaitossa), eikä meidän taloudessamme kauheasti alkoholia tavata, joten ei ole korkkiruuvillekaan tullut aikaisemmin käyttöä.

Yksi minusta aika mahtava ajatus oli tehdä paksusta rautalangasta korkkiruuvi ja laittaa sen päähän poikittain kynä. Valitettavasti rautalanka ei ollut kuitenkaan ihan riittävän tukevaa eikä sen kärki riittävän terävä. Ei onnistunut.

Seuraavaksi ruuvasin korkin sisään ruuvin ja kiskoin sitä irti pihdeillä. Otin Mikaelin avuksi kiskomaan ja ruuvi irtosi, mutta korkki oli ja pysyi pullon suussa.

No. Loppujen lopuksi Mikael tunki korkin pullon sisään. Pitänee siis juoda se koko pullo… Onneksi on pieni. En ole koskaan ennen juonut viiniä, jos ehtoollisviiniä ja kuohuviiniä ei lasketa. Valkoviiniä en ole edes maistanut ikinä. Saa nähdä, päätyykö tämä juoma kuitenkin viemäriin.

Syksy lienee saapunut

On taas vierähtänyt aikaa edellisestä kirjoituksesta. En vain ole ehtinyt. Hyvä, että olen ehtinyt koneella istua muutenkaan.

Hajotin miniläppärini. Muutin. Olin ilman nettiä. Kävin Seinäjoella yleisurheilukisoissa. Mikael muutti. Kirjoitin roolipeliä. Sellaista kaikkea.

Asun siis nyt – toivottavasti pitkään – Myllypurossa. Ostarille, metroasemalle ja Liikuntamyllyyn (urheiluhali, josta löytyy juoksuradat ja kaikki) ei ole pitkä matka. Valitettavasti vaan keskellä matkaa sattuu olemaan yksi kohtalaisen suuri rakennustyömaa, jonka ohittaminen ei ole sokkona niin kovin helppoa. Totesimme liikkumistaidonohjaajan kanssa, että siitä on turha mitään reittiä opetella. Niinpä meillä oli muutaman päivän ajan sellainen hyvin epäkätevä järjestely - kun en osannut kotoa mihinkään (paitsi Siwaan)enkä mistään kotiin - että soitin aina Mikaelin hakemaan minut metrolta. Maanantaina hänkin jo sanoi, ettei järjestely ole oikein toimiva. Onneksi lähelle tulee myös bussi, joten käytän sitä.

Mahtavaa on se, että tunnistan jo nyt oikean bussipysäkin, vaikka olen tullut bussilla vasta neljästi: kerran liikkumistaidontunnilla ja kolme kertaa yksin. Saatan tosin vielä varmistaa kuljettajalta, olemmehan oikealla pysäkillä, mutta periaatteessa voisin olla varmistamattakin. Tässä on vaan vähän pahana puolena se, että pidän tuollakin matkalla maamerkkinäni muutamia rakennustyömaita enkä tiedä, miten helposti tunnistan pysäkin sitten joku kaunis päivä, kun työmaita ei enää ole.

Kaasuhellaa en osaa vielä käyttää. Ostin huuto.netistä sängyn, mutten tiedä kyllä yhtään, miten hyvän. Kuten äitini sanoi, olisin ehkä voinut pyytää jonkun katsomaan sitä kuvaa... Suuri vaatehuone on aika kiva juttu.

*******

En päässyt englannin uusintakokeestani läpi. Suoritan kurssin Eiran aikuislukiossa verkkokurssina, mikäli nyt saan sen sivuston jotenkin toimimaan. Rehtori lupasi päästää minut kirjoittamaan, kunhan tietää sen kurssin olevan tulossa. Minua turhauttaa jo koko englannin opiskelu (en ole siis tosiaan vielä käytännössä aloittanut sitä verkkokurssia...) ja tekisi mieli luopua valkolakista tämän takia. Luovuttaminen ei taida kuitenkaan sopia luonteeseeni. En vaan jaksaisi enää tätä vaikeutta.

Ensi viikolla on englannin kuuntelu. Tein tällä viikolla yhden vanhan yo-kuuntelun harjoituksen vuoksi, vielä pari löytyisi, jotka voisin tehdä. Tekisi varmasti hyvää… Oli aika vääriä vastauksia avoimissa kysymyksissä.

Ensi perjantaina on myös äidinkielen tekstitaidon koe. Kirjoitin äidinkielen tosiaan jo keväällä, mutta tarkoitus olisi korottaa arvosanaa e:stä l:ään. Saa nähdä, kuinka siinä käy.

Tämä syksy on taas mennyt vähän pieleen näiden ylioppilaskirjoitusten valmistautumisen suhteen. Jo kolmannet kirjoitukset, enkä vieläkään oikeasti osaa lukea. Taitaa olla itsekurissa, opiskelutekniikoissa ja kaikessa muussakin vikaa. Ainut hyvä puoli on se, etten ota stressiä. Tällä tavalla en tosin voi mitään hyviä tuloksiakaan odottaa. Puolentoista viikon kuluttua on filosofian koe, enkä voi sanoa lukeneeni. Vielähän tässä ehtii… Eh.

Onneksi ylioppilaskirjoitukset ovat osaltani tämän syksyn jälkeen ohi. Toivottavasti. Tämä ei taida kuitenkaan luvata mitään kovin hyvää myöskään jatko-opintojen tenttien suhteen.

*******

Tein tällä viikolla ensimmäisen kerran oikeasti yksin kärrynpyörän. Tänään tein niitä lisää. Kärrynpyörä oli asia, jonka halusin oppia akrobatiakurssilla. Tavoite siis saavutettu. Olen oppinut myös seisomaan aika hyvin päälläni ja käsilläseisonta sujuu hyvin ainakin silloin, kun joku vähän auttaa.

*******

Lauantaina oli vammaisten yleisurheilun SM-kilpailut Seinäjoella. Oman ja valmentajan sairastelun vuoksi treenaaminen muutaman edellisen viikon aikana jäi melkoisen vähälle, emmekä siis oikeasti olleet ehtineet harjoitella kuin noin kolme kertaa. Paransin viime helmikuun ennätystäni (315 cm) 25 sentillä, hyppäsin siis 340 cm. Ei mitään hupputuloksia, jos vertaa vammattomiin ikäisiini, mutta tuolla hypyllä ylitin Lontoon paralympialaisten sokkonaisten b-rajan. Se oli pituushypyssä minulla sellainen pitkän ajan tavoite, mutta koska se nyt tuli vähän vahingossa jo saavutettua, varmaan seuraava tavoite on se a-raja (380 cm).

Pidimme eilen loikkatreenin ja hyppelimme erilaisia loikkia ja muita hyppyjä. Kummallinen havainto oli, että hypin yhdellä jalalla paljon paremmin vasemmalla kuin oikealla, jonka pitäisi olla se vahvempi ponnistava jalka. Täytynee harkita ponnistusjalan vaihtamista.

*******

Nyt voisin käydä vähän seisomassa päälläni ja lukea sitten sitä filosofiaa.

Pikapäivitys

Akrobatiaryhmässä meni eilen jo paljon paremmin. Kyllä minä vielä näytän niille.

*******

Huomenna on englannin kurssin uusintakoe, josta on käytännössä kiini koko ylioppilaaksi tulemiseni. En ole koskaan ollut näin luottavaisin mielin ennen englannin koetta. Pian se nähdään.

*****

Yhtäkkiä iskenyt selvä tietoisuus vanhemisestani (ah, tiedän, että 19-vuotias on 'niiiiiiin' vanha, ja koko elämä on jo takana...) ja aikuistumisesta ovat aiheuttaneet minulle pienehkön kriisin, joka ei oikeasti ole missään suhteessa vakava, lähinnä vain maailman menon ihmettelyä. Aikuistumiskriisiä ei suinkaan helpota se tosiseikka, että reilun viikon päästä olen paperilla avoliitossa ja että taidan olla ihan tosissani perustamassa parin kaverini kanssa yritystä. Aikuisten maailma hyökkää viimeistään nyt niskaan.

*******

Tällaista tänään. väsyttää mielettömästi, vaikka kello on vasta yhdeksän. Kävin tänään uimassa ja sain ainakin pari mustelmaa käteeni, tuon yhden alkuperästä en ole varma.

"Hyvinhän se meni."

Minulla oli tänään koululla ensimmäinen kunnon akrobatiatunti. Ihan muistutukseksi, koko syksynä ei minulla käytännössä ole muuta koulua kuin tuo yksi akrobatiakurssi, ellei yhtäkkiä kiinnostakin tehdä vielä jotain muuta. Tänään oli siis ensimmäinen tunti, jolla oikeasti tehtiinkin asioita.

Aloitimme tunnin alkulämmittelyillä, lihaskunnolla ja venyttelyllä. ”lajinomaiseen” harjoitteluun päästiin sivuttaisilla kuperkeikoilla, eli käytännössä sikiöasennossa pyörittiin ympäri. Kun olin pyörinyt patjan päähän, yksi ryhmäläinen totesi: ”Hyvinhän se meni.” Oliko aihetta epäillä jotain muuta?

Hetken kuluttua teimme kuperkeikkoja eteen ja taaksepäin. En ole koskaan kokenut niitä vaikeiksi, olen myös liikuntakerhossa ohjaajana ollessani opettanut muita kuperkeikkojen saloihin. Tiedän osaavani kuperkeikat ihan mallikkaasti. Opettaja hetken pyörimistäni seurattuaan totesi: ”Ronja, sä olet ihan kone.” Niin, pitikö sen olla vaikeaa? Myönnetään, kyllä minulle myös annettiin lisävinkkiä kuperkeikkojen tekniikkaan.

Harjoittelimme käsilläseisontaa jalat seinällä 90 asteen kulmassa. Opettaja näytti esimerkkiä ja antoi kohtalaisen selkeät sanallisetkin ohjeet. toimimme kolmen hengen ryhmissä. Kun minun vuoroni tuli, ryhmäläiseni alkoi neuvoa: ”Tässä on tää seinä. Laita sit kantapäät sitä vasten. Noin...” Paikalle tuli vielä opettajakin antamaan lisätukea lantiosta – joka kerta, kun olin seinällä, eikä hän oikeastaan edes katsonut, pärjäisinkö ilman.

Tänään jos koskaan huomasin pääosin melko ennakkoluulottomienkin ihmisten ennakkoasenteita sitä kohtaan, mitä sokkona voi osata tai pystyä tekemään. Akrobatia ei ehkä kuulosta ihan ensimmäiseltä sokkolajilta, mutta tiedän kyllä oikeasti akrobatiaa harrastavia syntymäsokkoja. Minä olen sentään joskus nähnyt ja harrastanut käytännössä koko ikäni enemmän tai vähemmän liikuntaa, eikä siinä ole mitään vaikeuksia. ”Sokeus ei ole liikuntarajoite”, kuten Mikael asian totesi.

Joudun selvästi tekemään taas hieman enemmän työtä kuin muut, jotta löydän paikkani ryhmässä. Saan myös tehdä työtä sen eteen, että ryhmä – opettajaa myöten – ymmärtävät minunkin kykenevän liikunnallisesti samoihin asioihin kuin muut. siitä olen varma, että ne vielä tulevat huomaamaan sen. Tarvitsen ehkä apua joissain asioissa, en välttämättä ymmärrä kaikkia liikkeitä vain sanallisesta selityksestä enkä aina löydä patjan päätä itsenäisesti, mutta ei se estä minua seisomasta käsillä tai tekemästä kuperkeikkoja.

Tänään alkoi myös musiikkiopistolla jälleen teoriatunnit. Bussipysäkiltä opistolle vievä tie oli käytännössä täysin auki ja kuljin hieman epävarmasti. Parkkipaikalle tullut nainen kysyi: ”Saanko mä auttaa sua, vai haluatko sä harjoitella?” Harjoitella, mitä? En ihan ymmärtänyt, mutta otin kyllä avun vastaan, vaikka siitä kohtaa olisinkin jo löytänyt itse.

Nainen lähti sitten opistolla vielä etsimään minulle oikeaa luokkaa, kun tietojeni mukaan luokka oli vaihtunut (ei ollutkaan, mutta netissä oli ilmoitettu eri luokka). menimme portaisiin ja kun – yllätys yllätys – onnistuin kävelemään portaita alaspäin kompastumatta, putoamatta tai muuten loukkaamatta itseäni tai hajottamatta ympäristöäni, nainen sanoi: ”Hyvinhän se meni.”

******

Olen ylpeä tämän päivän sosiaalisuudestani: istuin musaopistolla käytävässä, kun paikalle tuli uusi teoriaryhmäläiseni. aloitin oma-aloitteisesti keskustelun hänen kanssaan, muutama vuosi takaperi olisi se ollut sula mahdottomuus. Taisin myös aiheuttaa hänelle ja toiselle uudelle ryhmäläiselle hieman hämmentävän tilanteen, kun käytävllä istuessani minulla oli keppi siististi kasassa ja poissa näkyvistä. Hetken kuluttua aloimme epäillä olevamme väärässä paikassa ja lähdimme asiaa selvittämään, minä etunenässä. Nousin siis paikaltani ja otin vaan kepin esiin, lähdin johdattamaan meitä kohti teoriaopettajamme ääntä. en usko kummankaan heistä tajunneen tätä ennen, etten minä näe. Luokkaan tullessamme teoriaopettaja luuli minun ja sen ensimmäiseksi tapaamani uuden ryhmäläisen tuntevan toisemme etukäteen. No, olimmehan me jo viitisen minuuttia ehtineet jutella.

*******

Hieno filosofian lukusuunnitelma meni pieleen heti ensimmäisellä viikolla, kun olinkin kipeä. Nyt olen jo oikein kunnolla jäljessä. Onneksi suunnitelma oli löysä ja jätti loppuun paljon aikaa, joten ehkä kuitenkin ehdin. Taidan olla myös vähän jäljessä muuton kanssa: viikon kuluttua saan avaimet uuteen asuntoon, enkä ole vielä juuri mitään tehnyt.

Kalliolaisuus sydämessä ja auttavaiset ystävät

Valitsin ensi vuodelle kaksi kurssia: akrobatiaa ja kirjallista ilmaisua. Molemmat ovat eri jaksoissa. Kuulostaako rennolta? Niin minustakin. Tosin en tiedä, saanko mennä akrobatiakurssille – se on tanssi kakkonen ja ykkönen pitäisi käydä ensin, eikä minulla ole aikomustakaan käydä sitä – ja viitsinkö ylipäänsä sitten syksyllä raahautua enää kolmesti viikossa koululle. Aika näyttää.

Muuten aion välivuoteni viettää kirjoittamalla, soittamalla ja taikomalla. Ainakin keikkatöitä todennäköisesti saan tehtyä. Ja voin kirjoittaa lehtijuttuja ja tehdä juttuja myös äänilehteen. Ehkä siis en kuole nälkään, vaikka pääasiallinen tulonlähteeni lakkaakin vuodenvaihteen jälkeen. Onneksi olen oppinut myös säästämään.

Mietin lukion ykkösellä aika monta kertaa, onkohan Kallio sittenkään se oikea paikka. Harkitsin vakavasti vaihtavani matikkalukioon, joka oli yhteishaussa toinen vaihtoehtoni – ehkä melkoiset ääripäät. En kuitenkaan vaihtanut ja siitä olen nyt oikein tyytyväinen.

Kallio on ollut näiden kolmen opiskeluvuoden aikana minulle totisesti se oikea paikka. Olen kasvanut koulukiusatusta, teiniangstisesta ja epävarmasta nuoresta hyväksytyksi, itsevarmemmaksi ja elämään tyytyväiseksi nuoreksi aikuiseksi. Olen saanut tehdä asioita, joista pidän, olen päässyt ylittämään rajojani, olen tuntenut itseni niin normaaliksi kuin varmaan ikinä tulen tuntemaan, olen saanut paljon ystäviä ja mukavia tuttavuuksia, olen saanut esiintymiskokemusta ja ennen kaikkea: olen nauttinut lukioajastani.

Pikkuveljeni on nyt siellä matikkalukiossa, johon menemistä minäkin harkitsin. Hänen juttujensa perusteella olisin saattanut viihtyä sielläkin, mutta toisaalta minulle riitti aivan mainiosti myös normaali lukion pitkä matematiikka. Kuinkakohan paljon enemmän minulla olisikaan matikankirjoja kuin nyt, jos olisin matikkalukioon mennyt? en ehkä tahdo ajatellakaan. Kalliossa on sentään saanut ”harrastaa” muutakin kuin matikkaa.

Jos en olisi tullut Kallioon, tuskin olisin päässyt niin hyvin mukaan porukoihin. Jos en olisi tullut Kallioon, tuskin seurustelisin. Jos en olisi tullut Kallioon, tuskin pitäisin filosofiasta niin paljon (monissa kouluissa tuntuu olevan surkeita filosofian opettajia). Lista voisi olla pidempikin.

Vaikka tämä onkin nyt suurta Kallion ylistyspuhetta, on siinä koulussa – kuten taatusti kaikissa kouluissa – myös huonoja puolia. Eikä Kallio varmastikaan ole kaikille hedelmällisin opiskelupaikka. Minulle se on sitä ollut.

Toisaalta tuntuu hieman haikealta, kun suurin osa kavereista kirjoittaa nyt ulos eikä heitä näy enää koululla, ja minullakin on enää puoli vuotta tätä kalliolaisuutta jäljellä ja joudun jättämään lukion ensi joulukuussa. Toisaalta olen ihan valmis jatkamaan elämässäni eteenpäin, enkä suunnittele päätyväni takaisin Kallioon opettajaksi, kuten yksi ystäväni. Se aika elämästä oli jo tässä, seuraavaksi jotain muuta.

Oikeasti minun ei pitänyt kirjoittaa ylistyspuhetta tuolle Suomen jotakuinkin suosituimmalle lukiolle, johon haetaan Virosta saakka.

Minun piti kirjoittaa siitä, miten otettu olen ystävieni auttamishalusta. En tajua, miten ihmiset jaksavat koko ajan olla auttamassa yhtä sokkoa. Toisaalta kun mietin, että jos itse olisin näkevä ja minulla olisi sokko ystävä, varmaan auttaisin ihan yhtälailla.

Tässä jaksossa olen yhden kaverini kanssa kahdella samalla kurssilla. englannin tunneilla hän kertoo kaikki tehtävien vastaukset, tekee paritehtävät kanssani (kestää siis huonoa kielitaitoani, hidasta lukemistani ja ylipäänsä tuskaista opiskeluani). Opettajakin kiitti häntä siitä, että hän on ”avustajani” tunnilla. Scrap my book –kurssilla hän taas on esimerkiksi kiertänyt kanssani Tiimarissa etsimässä kirjaani kaikkea ällösöpöä krääsää, hän hakee kuvisluokassa minulle tavaroita ja on paljon silminäni tarvittaessa. voisin käyttää näihin kaikkiin asioihin myös avustajaani, mutta jotenkin se on vain mennyt tähän. Lupasin tarjota kaverilleni kiitokseksi vähintäänkin jäätelön. Ei kuulemma tarvitsisi, mutta minusta hän on todellakin ansainnut kiitoksen.

*******

Ääniteos valmistui viime perjantaina. Puolen vuoden uurastus on siis ohi. Nyt voisi keksiä jotain muuta. Tai keskittyä vaikka taikomaan.

Olen varmaan hullu, kun lupauduin vetämään taikurikeikan äitienpäivätapahtumassa yhdellä karavan-alueella sunnuntaina. Sitä siis kysyttiin minulta tänään. Vaatii tehotreeniä.

Epätodellinen vapauden tunne

Ylioppilaskirjoitukset ovat tältä keväältä ohi ja olo on melko epätodellinen. Tajuan joka päivä uudelleen sen, ettei minulla ole käytännössä enää koulua (paitsi vähän englantia ja kaikkia kivoja kursseja), etten tarvitse enää ikinä noita matikakirjoja, joita huoneessani on 5,1 hyllymetriä, ettei minun tarvitse käyttää aamupäiviä ennen musiikintunteja lukemiseen… Minulla on vapaus nukkua pitkään (nautin!) ja tehdä kivojakin asioita. Tästä suuresta vapaudesta pitää nyt nauttia seuraavat kaksi viikkoa, sitten alkaa seuraava jakso, jossa rutistetaan englantia.

Tämä tuleva kaksi viikkoa on kyllä ehkä ihan parasta ikinä. Viikonlopun olin Näkövammaisten kulttuuripalvelun järjestämällä kuunnelmakurssilla, jossa YLEn äänisuunnittelija Anders Wiksten opetti äänisuunnittelua. Eilen kurssin jälkeen olin ihan pähkinöinä kaikesta äänisuunnitteluun ja –editointiin liittyvästä hommasta. Tämä loppu aika ennen ensi jaksoa täyttyykin musiikista, kirjoittamisesta, äänittämisestä, editoimisesta, äänittämisestä, musiikista, editoimisesta, musiikista… Minulla on nyt siis aikaa tehdä ”äänitaideteokseni” loppuun; saan tällä viikolla palautetta teksteistäni, väännän raivolla musiikkia kasaan ja olen värvännyt ihmiset lukemaan runoja nauhalle. Haluaisin saada sen materiaalin mahdollisimman nopeasti koottua, koska tahdon päästä editoimaan!

Oman ääniteokseni lisäksi musiikkia on, koska meillä on musaproggiksemme viimeiset harjoitukset ja keikat tämän parin viikon sisällä. Sen lisäksi olen itse menossa katsomaan kai ainakin kahta keikkaa. Reilun kahden viikon päästä suoritan myös kitarassa 3/3-tutkinnon, joten soittaminen ei liene yhtään pahasta.

*******

Kuten varmaan aika monen muunkin bloginpitäjän mielestä, minustakin on mielenkiintoista silloin tällöin katsoa, millä hakusanoilla ihmiset ovat blogiini löytänyt. Siellä oli muutamia ylioppilaskirjoituksiin liittyviä hakusanoja, kuten ”millainen paita ylioppilaskirjoituksiin” tai ”tekstitaito 2011” sekä muita lukio-opiskeluun liittyviä juttuja. eniten minua kuitenkin hämmentää se, että suurin osa Googlen kautta blogiini päätyneistä ovat käyttäneet hakusanana nimeäni, ”Ronja Oja blogi” tai blogini nimeä. Pitäisikö tästä päätellä jotain?

*******

Saan tänään tietää äidinkielen esseen alustavat pisteet ja viimeistään keskiviikkona psykologian alustavat pisteet, yhteiskuntaoppikin tulee kai piakkoin. Laskujeni mukaan minulla on teoreettiset mahdollisuudet saada pitkästä matikasta m, mutta siitä nyt ei oikeasti voi vielä tietää mitään, koska en voi varmasti sanoa saavani täysiä pisteitä niistä tehtävistä, joiden vastaukset olivat oikein. tällä panostuksen määrällä m olisi parempi kuin olisin koskaan osannut odottaa.

Ehkä minusta vielä tulee ylioppilas

Täytyy tämä ilosanoma nyt täälläkin käydä kertomassa: pääsin englannin uusintakokeestani läpi! Torstaina kokeen jälkeen en olisi ihan uskonut.

Eihän minun tarvinnutkaan käydä kurssia kuin kahdesti ja tehdä koetta neljästi. Se tehdyn työn määrä on nyt kyllä suoraan verrannollinen ja korreloi positiivisesti tämän onnen tunteen kanssa; harvemmin sitä on ihan näin riemuissaan vitosesta.

Nyt minulla ei ole enää englannista etenemisestettä, joten edessä on ensi jaksossa yhden englannin kurssin itsenäinen uusiminen ja toisen kurssin käyminen ihan tunnilla istuen. Ennen syksyn kirjoituksia menen myös käymään Englannissa. Jos joku tänään kysyisi, lupaisin puhua koko viikon paikallisten kanssa, mutta ehkä taas kesäkuussa en uskaltaisikaan.

Kiitos kaikista bloginkin kautta tulleista tsemppauksista englannin suhteen (melkein meinasi unohtua).

Ei minulla tänään muuta.

Hei, olen luuseri. Hauska tutustua.

Viime aikoina olen tuntenut itseni luuseriksi, vähintäänkin kovakalloiseksi idiootiksi. tunnen olevani rasitteeksi ihmisille; ei riitä, että olen sokko ja siksi aiheutan lisätyötä, olen vielä tyhmäkin.

En päässyt englannin kurssista läpi, jonka kävin viime jaksossa uudestaan. Sain pari viikkoa sitten tietää hylätystä arvosanastani. Ylihuomenna on uusintakoe, josta on PÄÄSTÄVÄ läpi, mikäli meinaan kirjoittaa englannin ja selviytyä lukiosta pois ensi jouluksi. Kuudesta pakollisesta kurssista saa korkeintaan kaksi olla hylättyjä, minulla on kolme ja yksi vielä käymättä. Tämä uusintakoe pitäisi saada hyväksytysti suoritettua, jotta edes pääsen sille viimeiselle kurssille.

Ensi jaksossa olisi siis tarkoitus käydä viimeinen pakollinen kurssi ja samalla uusia yksi hylätty kurssi, jotta voisin saada siitä viimeisestä kurssista nelosen (opettaja arveli, etten pääse siitä läpi). tämä siis vaatii sen, että ensin läpäisen ylihuomenna olevan kokeeni. Jos en onnistu suorittamaan näitä kursseja tänä keväänä, opiskelen sitten varmaan kesällä. Jos nimittäin en pääse kirjoittamaan englantia syksyllä, on minun aloitettava kirjoittaminen alusta, sillä englanti on minulla pakollinen aine ja syksyn kirjoituskerta olisi kolmas. Kirjoituskertoja ei siis saa olla enempää kuin kolme.

Luuseritunnetta on kovasti lisännyt se, että – vihdoin ja viimein – olen kysellyt koulusta tukiopetusta. Vastauksiksi olen saanut epämääräistä selittelyä, en mitäään tarkkaa. Kiitos individualistisen kulttuurimme aivoihini on syöpynyt ajatus siitä, että ihmisen on pärjättävä yksin ja jo avun pyytäminen englannin opiskeluun oli hyvin korkean kynnyksen takana. Eikä edes riittänyt, että kysyin opettajaltani tukiopetusmahdollisuudesta, olen nyt vinkunut asiaa jo suunnilleen koko koulumme tukitiimille (opot, erityisopettaja, koulupsykologi, rehtori). Mitään selkeää en ole vieläkään kuullut. Toivottavasti siellä jotain tapahtuu, en nimittäin rehellisesti usko itse selviäväni yhdestä uudesta kurssista ja toisen kurssin uusimisesta, jos en saa mitään tukea miltei heprealta vaikuttavaan kieleen.

Jos olisi joku selkeä diagnosoitu oppimisvaikeus, joka selittäisi ongelmat vieraiden kielten kanssa, vaikka äidinkieli sujuukin kiitettävästi, ei tarvitsisi tuntea itseään näin avuttomaksi luuseriksi. Tunnetta ei yhtään helpota ihmisten kummastelut siitä, että kirjoitan englannin lyhyenä tai siitä, miten joku voi olla osaamatta englantia. Järjellä tiedän, ettei ole noloa tai typerää olla lukiossa tukiopetuksessa (jos sitä nyt koskaan edes tulen saamaan) tai huono jossain kielessä, mutta tällä tunteella ei ole hirveästi järjen kanssa tekemistä. Jos olisin huono ruotsissa, se olisi sosiaalisesti elpompaa ja ihmiset ymmärtäisivät sen paremmin, pitäisivät ehkä syynä motivaation heikkoutta. Joo, ei minulla ruotsikaan hyvin suju, mutta niistä kursseista olen ainakin päässyt läpi. ehkä minua englanninkin suhteen voi osin syyttää huonosta motivaatiosta, mutta se ei kyllä taatusti selitä kaikkea. Sitä paitsi motivaationi tuon kielen oppimiseen on noussut oikein huimasti, kun siitä nyt on kiinni koko valmistumiseni.

Englannin uusiminen on pistänyt myös ylioppilaskirjoitusten lukuaikataulun melkoisesti uusiksi. Eilen oli äikän esseekoe, huomenna psykologia, ensi viikolla matikka ja yhteiskuntaoppi. Matikkaa en ole vielä lukenut yhtään,sillä olen keskittynyt kahteen reaaliini ja tuohoniänikuiseen englantiin. En myöskään osaa arvioida, miten hyvin osaan psykologiaa tai yhteiskuntaoppia. Sen näkee sitten.

Vähän aktiviteettia luku/hiihtolomalle

Jos minulla ei olisi yhtään koulua, vaan pelkääpelkkää lukulomaa, voisi nyt sanoa olevansa tuplalomalla: tämä viiikko kun on eteläisen suomen hiihtolomaviikko. Kun kuitenkin aina silloin tällöin koululla käyn, tämä on ihan vaan hiihtolmaa. Kai. Vaikkei kyllä lukemisesta lomaa saa nytkään.

Pääsin eilen vihdoin ja viimein pulkkamäkeen! Olihan se pulkka minulla jo kaksi kuukautta, ennen kuin pääsin sitä kokeilemaan. Hyvin laski, vaikkei ohjattavuus ollut ihan parasta luokkaa – siihen saatoin olla syyllinen ihan minäkin… Kaverin kääntäessä minä yritin aina vaistomaisesti tasapainottaa pulkkaa, ettemme kaatuisi. seurauksena totta kai oli lähes aina kaatuminen. Kahdesti lensin naama edellä hankeen. Pulkkailumme sisälsi myös kiipeämisyrityksiä lähes pystysuoraa kovaksi tamppautunutta mäkeä ylös. Yritykseksi se jäi. Elämä tuntuu myös kovin kaupungistuneelta, kun pulkkamäkeenkin pitää matkata ratikalla ja metrolla. Kyllä meillä tuusulassa…

Hämmästyin siitä, miten vapaasti liikuin lumihangessa. Pariin kertaan minun kehotettiin vaan kävelemään ”suoraan sinnepäin” tai muuten vaan tulin ystäväni ja pulkan perässä. Keppi oli siististi kasattuna repussa mäen päällä. Samalla kukkulalla kävimme samaisen ystävän kanssa joskus viime syksynä, kun ei ollut lunta. Jos hän silloin olisi käskenyt minun kävellä edellä tai perässä, en kyllä olisi kovin vapautuneesti kävellyt. Nyt ei sentään ollut pelkoa kompastella kiviin. ehkä vähän jotain takiaispuskia (lapasissani oli vielä tänään takiaisia) tai yllättäviä kuoppia tuli vastaan, ei sen kummempaa. Joskus myös mäki oli niin jyrkkä ja liukas, että vaan valui taaksepäin.

”Helsingin parhaassa” pulkkamäessä riehumisen jälkeen piti suoraan suunnata Kansallisteatteriin katsomaan kuvailutulkattua näytöstä Kristuksen morsiamesta – oikeastaan olimme jo myöhässä (vaikka olisi varmaan ollut ihan tyylikästä jättää pulkka Kansallisteatterin narikkaan, se ei enää ollut mukana). Missasimme alusta henkilöiden ja lavastuksen kuvailun (ja ainakin sen lavastuksen osalta myös hiplauksen) ja petin pahasti Rautatieasemalla odottaneelle kaverille tekemäni lupauksen. Raukka istui tunnin Rautatientorin kompassitasanteella. esityksen alkuun ehdimme kyllä ihan hyvin.

En muista, milloin viimeksi olisin nähnyt ammattiteatteria. Enemmän on tullut katseltua koulumme proggiksia tai muita harrastajateattereita, joissa on tuttuja pyörinyt. Tämän näytelmän jälkeen en myöskään yhdy siihen aina silloin tällöin nousevaan laitosteattereiden parjaamiseen. Oli oikein ihanaa, virkistävää ja ajatuksia herättävää nähdä pitkästä aikaa oikeasti hyvää teatteria.

Voin sanoa, että lukeminen on ollut liian vähäistä kaikista hienoista lukusuunnitelmista ja itselleni tekemistä lupauksista huolimatta. vähitellen alkaa pienoinen paniikki nostaa päätä, sillä psykologian kirjoituksiin on kolme viikkoa, matikkaan kuukausi ja yhteiskuntaoppiin kuukausi ja kaksi päivää. Järkyttävää, miten tämä aika vaan kuluu.

Aktiviteetteihini kuului myös tänään aamulla käynti silmäklinikalla. Edellisestä käynnistä ei ole kuin vähän reilu kuukausi ja silloin sanottiin, että seuraava kerta on sitten taas joskus vuoden kuluttua, mutta lastenpolin sijaan aikuisten puolella. Jonkun tekemän lukihäriön vuoksi kevät 2012 muuttuikin vuodeksi 2011 ja minulta ensimmäisenä kysyttiin: ”Hämmästyitkö sä, kun sait tämän ajan?” Hämmästyin. Oli tosin ihan mukava tämä uusi lääkäri, joka sanoi sitten tutkivansa silmiäni varmaan muutaman seuraavan vuoden. Toivottavasti. Uusien lääkäreiden kanssa on aina vähän säätöä, kun ei kukaan koskaan jaksa kauhean tarkkaan tutustua niihin kaikkiin 18 vuoden aikana kertyneisiin papereihin ja sitten kesken käynnin niitä aina selaillaan. Mutta tämä oli fiksu lääkäri, kuunteli myös oikeasti sitä, mitä minä sanoin ja huomasi, että hän luotti myös potilaan omaan tietämykseen.

Olen muutaman viime päivän aikana kirjoittanut jotakuinkin ensimmäisen novellini, jonka juoni on oikeasti toimiva ja jonka suunnittelin ennen lopullista kirjoittamista. Se ei tosin ole lainkaan sitä, mitä minun pitäisi tehdä… Kirjallisen ilmaisun lopputyöötekstit vaativat vielä vähän muokkauksia ja musadiplomikin odottaisi tekijäänsä. Novellin kirjoittaminen on kuitenkin nyt kovin hauskaa.

*******

Viime viikolla oli penkkarit. Pukeuduin rölliksi – en kuitenkaan ollut se röllirölli vaan joku muu sivurölli. Puvussani oli hämähäkkejä. Rekkaan kiipeäminen oli jännittävää, koska jostain syystä meidän rekan takalevyä ei avattu, vaan kipusimme tikkailla reunalle ja hyppäsimme sieltä alas. Minä en tietenkään oikein tiennyt, kuinka pitkä matka siitä on, mutta kun kerta käskettiin hypätä, niin hyppäsin. Sokkona oli myös vähän vaikeaa tietää, milloin niitä karkkeja oikein kannattaa heitellä. Minulle siis jäi aika paljon penkkarikarkkeja vielä myöhempää ”käyttöä” varten. Hauskaa se silti oli. Vähän varpaat jäätyi.

Tekstitaidon ihanuudesta ja jälkimorkkiksesta

Tänään oli kevään ensimmäinen yo-koe, äidinkielen tekstitaitokoe. Tekstitaito on tekstilaji, jota ei käytännössä kirjoiteta missään muualla kuin lukiossa: ensin jokaisella kurssilla harjoitellaan sitä yo-koetta varten ja lopulta yo-kokeessa kirjoitetaan elämän viimeiset kolme tekstitaidon vastausta. Nyt ne on tehty.

Olen yksi niistä hyvin harvoista, jotka pitävät tekstitaidon kirjoittamisesta. Käytännössä se on vain lukutaitoa ja sitä, että osaa kertoa, mitkä asiat tekstissä tekee siitä juuri sellaisen kuin se on: mikä tekee kolumnista kolumnin, millä keinoin vaikuttamaan pyrkivä artikkeli pääsee tavoitteeseensa ja millaisia teemoja kaunokirjallisuudessa käsitellään, näin esimerkiksi. Vaikka yksi koulumme äidinkielenopettaja sanookin, ettei kukaan voi nauttia tekstitaidonvastauksen kirjoittamisesta, minä nautin. Rehellisesti.

Kun vastaan tuli argumentaatioanalyysi, miltei hihkuin innosta. Itsekin tosin hämmästyin reaktiotani, sillä vielä muutama viikko sitten inhosin argumentaation analysoimista. Eilen kuitenkin tulin kerranneeksi kaverini kanssa kyseisen asian ja se oli jotenkin vahvasti mielessä (kuten tietysti edellinen kuuden pisteen analyysini). Kirsi Kunnaksen - tai Kunnaan - runomuotoisen faabelin teemojen erittely oli sekin loppujen lopuksi mielettömän antoisaa ja aiheutti paljon älyllisiä sekä kirjoituksellisia kiksejä. Yhteiskuntakritiikki on hauskaa. sananvapaus oli teema, jonka ympärillä kaikki kokeen aineistotekstit pyörivät tavalla tai toisella.

se morkkis sitten.

Ei kannata kirjoittaa elämänsä ensimmäistä referaattia yo-kokeessa. Ihan vinkkinä vain.

Minä siis tein sen. En ole kirjoittanut yhtään referaattia millään lukion äidinkielen kurssilla. En myöskään muista, että niistä olisi koskaan edes puhuttu. Se on ilmeisesti ensimmäisen kurssin asiaa, mutta minun muistiinpanoistani ei löydy sanaakaan referaatista - tarkistin (toisaalta siellä oli suhteellisen moneen kertaan "olen vähän unessa", "viime tunnilla puhuttiin jotain, nukuin", joten on saattanut mennä myös ohi). Fiksuna likkana ajattelin referaatin olevan kuin kielten tiivistelmä: sama teksti omin sanoin, ei kappalejakoja eikä turhia "kirjoittajan mukaan ..." -pölinöitä. No, joskus 'fiksuudesta' on vain haittaa.

Referaattitehtävästä siis tuskin tulee kovinkaan hyviä pisteitä. Olisi ehkä ollut fiksumpaa vastata johonkin muuhun tehtävään, kun niissä muissa olisin jopa tiennyt vähän paremmin, mitä olen tekemässä. Mutta ne kaksi tehtävää, joista jo kokeessa intoilin ja joiden kirjoittaminen oli lähes nautinto, toivottavasti menivät riittävän hyvin.

Että sellaista tänään. Vaikken jännittänyt tuota koetta muuten kuin ehdinkö ajoissa paikalle, en nukkunut viime yönä kovin hyvin. Kokeen jälkeen sitten pälätin koulun aulassa ja pihalla kaverin kanssa puhelimessa intensiivisesti jotain tunnin, kännykästä loppui akku ja jouduin taksin sijaan tulemaan kotiin ratikalla. Kotona iski jotenkin kaikkensa antanut olo, vähän kuin joidenkin urheilukisojen jälkeen. Toisaalta kuuden tunnin ajatustyötä ja kirjoittamista voinee verrata urheiluun.

Kivaa oli, että patjavarastossa kanssani oli kaksi muutakin tietokoneella kirjoittavaa.

Lukiota ja näkemistä

Tänään oli kolmannen jakson koeviikon viimeinen päivä ja minulla oli koulussa käytännössä vain äidinkielen tekstitaidon prelin palaute. Ihan hämmästyin, miten hyvät pisteet olin opettajaltani saanut: en olisi odottanut argumentaatioanalyysistä kuutta pistettä (arvostelu on 1-6). Nyt voi hyvillä mielin valmistautua perjantain tekstitaidon yo-kokeeseen lähinnä nukkumallla hyvin (kylläpäs muuten kummasti väsyttää, hetki sitten otin torkut huoneeni lattialla kun mietin, mitä sitä seuraavaksi tekisi).

YO-valmistautumiseeni kuului kyllä myös tietokoneen toimivuuden tarkastaminen. tänään kävin siis koulumme atk-vastaavan matikanopettajan kanssa katsomassa, että varmasti koulun läppäri ja minun pistenäyttö tykkäävät edelleen toisistaan ja sitä rataa. Kaikki toimi. Jätin pistenäytön opettajalle ja nyt on vähän orpo olo.

siitä pistenäytöstä onkin pitänyt jo aikaisemmin kirjoittaa… Olen saanut sen seiskalla, enkä oikeastaan koskaan pitänyt siitä. Ajattelin vain kaiholla edellistä pistenäyttöäni ja pidin tuota nykyistä ihan huonona ja tyhmänä. Tässä muutama viikko sitten tuli jotenkin aivan yhtäkkiä sellainen olo, että hei, onhan tämä pistis ihan kiva. aloin myös käyttää sitä muutenkin koneen kanssa, enkä vain kieliä opiskellessani, kuten oikeastaan aina tähän asti. Se oli todella hämmentävää. ehkä tarvitsin viisi ja puoli vuotta, ennen kuin aloin oikeasti pitää pistenäytöstäni. Se on muuten tällä hetkellä vähän sekaisin, pistiksen muistiin ei oikein voi kirjoittaa mitään, kun se laittelee jotain ihan omia merkkejään sinne. Olisin teoriatunnilla halunnut kirjoittaa nuotteja, mutta eihän siitä mitään tullut.

Eilen oli englannin koe, josta on tällä hetkellä tavallaan kiinni lukiosta poispääsyni. Siitä pitäisi siis tulla hyväksytty. toisaalta eivät ne ”ongelmat” siihen lopu, vielä pitäisi tämän vuoden viimeisessä jaksossa päästä yhdestä kurssista läpi, jotta olen suorittanut kaikki pakolliset kurssit ja pääsen syksyllä kirjoittamaan englannin. Jos se koe ei mene läpi – nyt jotenkin uskon sen menevän, mutta jos – istun varmaan koko kesän opiskelemassa englantia. Tai siis sen osan kesästä, kun en ole ulkomailla… Niin että parasta olisi nyt vain päästä läpi, niin ei mene kaikki suunnitelmat uusiksi. Olisi vähän kurjaa aloittaa kirjoitukset alusta yhden englannin takia. Niin siinä nimittäin käy, jos en saa kursseja suoritettua enkä pääse kirjoittamaan englantia ensi syksynä.

*******

Elämässä pitää olla jännitystä, jos minulta kysytään.

tänään aamulla (öh, aamupäivällä) olin reippaana lähdössä koululle abilaulutreeneihin ratikalla. Astuessani rapun ovesta pihalle tuli vastaan ylläri: paljon uutta lunta. Meinasin eksyä jo ihan tuossa kotipihassa, joten soitin taksin.

Koulusta uskaltauduin lähtemään ratikalla, minun nimittäin oli ihan pakko viimein käydä hakemassa Apteekista kosteustippoja ja särkylääkettä, koska silmäni on kipuillut pari viikkoa putkeen. Apteekki sijaitsee mukavasti ratikkamatkan varrella. Niinpä kaikesta uudesta lumesta (ja muutenkin vähän vaikeasta ja pelottavasta risteyksestä) huolimatta lähdin ratikalla. Pelottavassa risteyksessä minulle kerrottiin, kun valot olivat vihreällä – hyvä niin, muuten en olisi varmaan koskaan uskaltanut ylittää sitä tietä. Sain Apteekista kaipaamani asiat ja kaupan kautta löysin kotiinkin asti, vaikka vähän sekoilin matkalla.

Heti kyllä huomaa, kun särkylääkkeen vaikutusaika alkaa loppua.

*******

Huomenna alkaa jakso, joka suurimmalla osalla abeista on jo varmaan tyhjä, siinä on siis ”lukuloma”. Minulla tässä uudessa jaksossa on huimat kaksi kurssia, eli yksi musaproggis. Jotenkin ihanan rentouttava lukujärjestys: huomenna 13.30-16.15 musiikkia. Aah.

Täytyy varmaan oikeasti muistutella itseäni joka päivä siitä, että vaikka reaaliaineiden kirjoituksiin onkin vielä yli kuukausi, se menee nopeasti. Minulla ei siis taida kuitenkaan olla aikaa ”kaikkeen kivaan”, vaikka käynkin koulussa vain kolmena päivänä viikossa vähän soittelemassa jotain. Nytkin voisi lukea psykaa. en tosin tiedä, luenko, kun viululäksyjäkin voisi harjoitella… Mistähän sen itsekurin oikein saisi. Sitä ei taideta myydä Alepassa.

*******

Sen lisäksi, että viikonloppuna tajusin näkeväni meidän liesituulettimen valon, eilen näin yhtäkkiä, että eteisessä oli valot päällä. Kävelin vain (pimeästä) huoneestani eteiseen ja silmäkulmastani näin vähän valoa. ”Ahaa, onko veli unohtanut valot päälle”, ajattelin ja menin tarkistamaan asian valokatkaisijasta. Päällä ne olivat. Kummallista tämä on siksi, etten oikeasti ole vuosikausiin erottanut, onko huoneessa valot vai ei, vaikka olisin oikein yrittänyt katsoa. Nyt valot miltei hyppii silmille. Tai no… ei ehkä niinkään voi sanoa. Mutta hassua tämä näkeminen on.

Satunnaisia kuulumisia

Nyt saatan taas sanoa nähneeni valon.

Eilen pastan kiehumista odotellessani nojasin otsaa liesituulettimen "lippaan" ja painoin huvikseni siihen valon päälle. Yllätys oli suuri, kun näinkin sen valon. Erotin sen vain hyvin pieneltä alueelta silmän oikeasta ylänurkasta ja jos käänsin päätäni tai silmää väärään asentoon, en enää nähnyt valoa. Mutta siinä se pastan odottelu meni rattoisasti, kun rämppäsin liesituulettimen lamppua päälle-pois.

Kaverini sanoi Facebookissa, että meidän eteisen ja keittiön kattolamput on myös aika kirkkaita ja kehotti kokeilemaan niitä. Keittiön kattovaloa en nähnyt, mutta eteisen lampun ehkä jopa näin. En ole ihan varma.

Tässä "näkötestissä" on se huono puoli, että kun itse laitan sen valon päälle ja pois, voin hyvin kuvitella näkeväni sen, vaikken oikeasti näkisikään. Tuon liesituulettimen valon uskon näkeväni oikeasti, koska se kyllä katosi aika äkkiä, jos vain katsoin vähänkin väärään suuntaan.

Viimeksi näin oikeasti valoa vuosi u vuosi sitten silmälääkärissä. Auringon valosta en ainakaan koskaan tiedä, näenkö sen oiekasti vai uskonko vaan näkeväni, kun se lämmittääkin kivasti.

*******

Minulla oli torstaina matikan preli. Tein sen ilman valvojaa fysiikan varastossa. Ajattelin etukäteen, että on varmaan aika ankeaa istua yksin tunti tolkulla jossain varastossa, mutta se oli yllättävän rattoisaa.

Osasin tehdä neljä tehtävää varmasti kokonaan, viidennen melkein. Kymmenen tehtävää piti tehdä, joten lopuista tehtävistä tein vain osia sieltä täältä. Tiedän nyt ainakin, mitkä asiat minun on kerrattava vielä kirjoituksia varten. Tiedän senkin, että pystyn keskittymään laskemiseen monta tuntia, vaikka nyt oikeastaan suurin osa ajasta taisi mennä Maolin selailemiseen ja sen miettimiseen, osaisinko vielä jostain tehtävästä edes jotain. En löytänyt Maolista pisteen etäisyys käyrästä -kaavaa, vaikka olen ihan varma, että sellainen siellä on. Heittelin myös
aoliani (kaikkia viittä sidosta) pitkin varastoa, kun ne eivät meinanneet pysyä missään fiksusti.

*******

En nyt yhtäkkiä keksi yhtään, mitä kirjoittaisin. Hassua. Muistan parina päivänä jotain, mistä pitäisi kirjoittaa, mutta nyt ei tule mitään mieleen.

Tällä hetkellä yksi pahin skenaarioistani on se, että liukastun tuolla jäisillä kaduilla ja katkaisen käteni. En usko niin käyvän, sillä kengissäni on ilmeisen hyvät pohjat, tasapainokin on mukavan harjaantunut ja luuni taitavat olla melkoisen jämäkät. Niin, ja olen tietysti myös harjoitellut kaatumista esimerkiksi aikidossa. Mutta jos käteni murtuisi ja se kipsattaisiin, en tiedä, mitä tekisin: en voisi soittaa ja kirjoittaminenkin voisi olla vähän vaikeampaa. Mieluummin katkaisisin jalan kuin käden.

*******

Ensi perjantaina alkaa tämän kevään ylppärit äidinkielen tekstitaidolla. Äikkä on vielä aika hauskaaa mutta taidan olla taas vähän jäljessä reaaliaineiden lukemisessa... tai en oikeastaan edes paljoa. Uskon ehtiväni kyllä hyvin lukemaan. Se tosin vaatii sitä, että parannan hieman itsekuriani.

Elämyksellistä teatteria

Viime viikolla olin katsomassa koulumme teatteri 6 -kurssin valmistamaa esitystä. Tuo kurssi on näyttelijäntyön kurssi, jolla ei aina tehdä mitään valmista esitystä, mutta tämä porukka oli tehnyt. Näytelmä oli eräänlaista episoditeatteria ja se oli tehty lähinnä improvisoiden.

Ennen esityksen alkua kurssin ohjaaja pysähtyi hetkeksi aulassa juttelemaan kanssani. "Esityksessä sitten tarjotaan jotain - kahvia, teetä, piparia. Eli jos joku tulee tarjoomaan sulle niin ota vaan, se ei ole mikään kepponen." Tästä oikeastaan kurssilla mukana ollut kaverikin minua jo vähän varoitteli etukäteen.

Salissa sai istua ihan mihin vaan. Sieltä löytyi patjoja, tyynyjä ja tuoleja sekaisin. Näyttelijät istuskelivat myös eri puolilla salia, yleisön kanssa samassa tasossa ja samassa tilassa.

Koko esitys tapahtui yleisön keskellä, vähän eri puolilla salia. Kohtaukset olivat kohtauksia erilaisista olohuoneista, erilaisten ihmisten ja perheiden kotoa. Mukana oli kohtaus, jossa puolet näyttelijöistä olivat kissoja, puolet kissojen emäntiä/isäntiä, jotka kehottivat yleisöä silittämään heidän kissaansa. Toisessa kohtauksessa yksi näyttelijä ohjasi toista käsiliikkein ja muut matkivat ohjatun näyttelijän liikkeitä taustalla. Välillä tanssittiin ja heiluttiin, välillä syötiin piparia ja tarjottiin sitä muillekin.

Oli hyvin mielenkiintoista kokea teatteriesitys, jossa istui oikeasti keskellä tapahtumia. Myöskään näyttelijöiden tarjoamat keksit ja limsa ei ole ihan arkipäivää teatterissa. Fyysistä kosketustakin näyttelijöihin sai, kun ensin silitti "kissaa" ja yhdessä vauhdikkaassa kohtauksessa sai lyönnin olkapäähänsä vieressä heiluneelta tyypiltä.

Vaikka esityksellä ei sinänsä ollut mitään kattavaa juonta - jos oli, en tajunnut sitä - ja osa kohtauksista kuulemma kyhättiin kasaan samana päivänä, oli se hyvin mielenkiintoinen kokemus. Kummallisista improvisaatioharjoituksista saa näemmä myös esityskelpoista kamaa kasaan. Esityksen lopuksi näyttelijät kiersivät vielä kiittämässä yleisöä kädestä pitäen.

Tämä oli elämyksellistä teatteria, jos mikä.

*******

Tänään on kasvissyöntikuukauteni viimeinen päivä. En uskonutkaan minulle tulevan hirveän suurta ongelmaa lihattomuudesta, mutta oikeastaan se olikin vielä hieman helpompaa. Välillä tuli oikein suuri lihanhimo - uskon sen johtuneen proteiinien puutoksesta - mutta sekin meni ohi syömällä vähän lisää proteiinia. Pidän kasvisruuasta kyllä, mutta silti taidan pysyä sekasyöjänä. Se on paljon yksinkertaisempaa, kun ei tarvitse miettiä niin tarkkaan ruokansa ravintoaineita ja proteiinin lähteitä. Kuitenkin nyt, kun innoissani olen tässä odottanut, että kohta voin taas syödä lihaa, huomenna on koulussa kasvisruokapäivä... en siis tiedä, onko. Toisaalta tuskin menen huomenna edes koululle syömään, joten minulla ainakin on kotona vielä kasvisruokapäivä. Tein nimittäin tänään soijabolognese-kastiketta, jota on kyllä ihan reilusti jäljellä. Tuli ihan hyvää, sitäpaitsi.

*******

Kouluumme tuli tässä jokin aika sitten sellainen uudistus, että jokaisella opettajalla on lokero käytävällä. Aikaisemmin opettajien laatikot on olleet opettajanhuoneessa ja jos opettajalle on jotain pitänyt palauttaa, on siis pitänyt koputella opehuoneeseen. Tällä haluttiin kai vähentää sitä koputtelijoiden määrää, jotta opettajatkin saisivat pitää välitunnilla taukoa. Kaikki muut uudistuksesta ryhmänohjaajantuokiolla kuulleessaan piti sitä hyvänä, mutta minä en niinkään. En voi yhtään tietää, mikä lokero on kenenkin. Opettajanhuoneeseen papereiden vieminen oli vielä ihan sokkoystävällistä, kun ei siellä kukaan muukaan vienyt itse mitään laatikkoon asti. Nyt homma pitäisi hoitaa itsenäisesti, mutta kuinkas teet sen sokkona?

"Sulla pitää olla sellanen aakkostettu lista kaikista opettajista ja sit lasket sieltä, että joo, se on toi yhdeksäs opettaja ja sit alat laskea niitä laatikoita", ehdotti ryhmänohjaajani. tämän jälkeen hän kyllä ihan vakavasti sanoi, että enköhän saa joltain apua. Niin minäkin uskon. Silti piti nyt ihan periaatteesta valittaa epäreiluja uudistuksia.

*******

Jos sitä huomenna menisi uimaan... Yritin ensin saada yhden kaverini aamu-uinnille kanssani, mutta sen pitää kuulemma lukea ruotsia. Saa nähdä, viitsinkö ja uskallanko sitten lähteä yksin. Päätin ryhdistäytyä liikkumisen suhteen nyt, kun käytännössä on lukuloma ja mukavasti aikaa. Olen ollut aika järkyttynyt siitä, miten vähän nykyään liikun: muutama vuosi sitten olin vielä kilpaurheilija, mutta nykyään... Koulun portaat.

Pyrogratian hakemusviidakko

Istuin viime viikolla 45 minuuttia opon luona päivittämässä henkilökohtaista opiskelu- ja kuntoutumissuunnitelmaani. Ensimmäinen puoli tuntia meni, kun ensin etsimme kyseistä lomaketta netistä ja kun se viimein Kelan sivuilta löytyi, ei se auennutkaan opon koneella vaan sanoi tiedoston vioittuneen. Parin puhelun ja tiedoston avaamisyrityksen jälkeen siirryimme toiselle tietokoneelle, jossa lomakkeen jopa sai auki. Ja tähän meni siis puoli tuntia - siinä kävi aina joku keskeyttelemässä meitä, kuten MTV:n uutistoimittaja.

Saan Kelasta nuoren kuntoutusrahaa, enkä siis opintotukea. Nukuraa varten tarvitaan suunnitelma opinnoista. Yläasteella tein henkilökohtaisen opiskelu- ja kuntoutumissuunnitelmani sillä ajatuksella, että olen lukiossa kolme vuotta. Nyt kun kerta opiskeluaikani on venynyt, piti suunnitelma päivittää, jotta saan vielä ensi syksynäkin rahaa. Päivitystä en voinut tehdä itse, siihen tarvittiin joku kotikunnan työntekijä mukaan, joten opostani tuli nyt minun "kuntoutuksesta vastaava henkilö". Lukiohan on - luonnollisesti - minulle ammatillista kuntoutusta. Plääh tätä pyrogratiaa...

Nukuraa varten minun tulee myös toimittaa jokaisen lukukauden alussa läsnäolotodistus ja vuoden lopussa todistus opinnoista, siis käytännössä jaksotodistus. Muuten ei rahaa heru. Ryhmänohjaajamme kanssa pohdittiin, miksi kummassa meille edelleen jaetaan paperiset jaksotodistukset, kun arvosanat näkee wilmasta ja kaikki olemme täysi-ikäisiä, joten mitään huoltajien allekirjoituksiakaan ei tarvita. Kerroin tarvitsevani jaksotodistusta Kelaa varten ja mainitsin vielä, että edes äitini ei halunnut sitä koskaan nähdä, koska "mä katoin jo ne numerot netistä". ryhmänohjaajani tähän: "No onneks ees Kelaa kiinnostaa, miten sun opiskelut sujuu."

Sain viime viikolla myös tietää, ettei YTL myöntänyt minulle oikeutta käyttää teknistä avustajaa yo-kokeessa. en tiedä, miksi. Sokkokavereillani kyllä on tämä oikeus, eikä heidän edes hirveästi kuulemma tarvinnut selvitellä sitä hakiessaan, mihin tarvitsevat teknistä avustajaa. Minun piti kirjoittaa selvitys avuntarpeestani yo-kokeessa, mutta avustajaa ei tullut. No, pärjäsinhän syksylläkin, niin eiköhän nämä tulevat kokeet suju myös.

*******

Koskaan ei pitäisi sanoa "ehtii sen myöhemminkin", sillä välttämättä ei ehdikään. Huomasin tämän pulkkailun kohdalla hyvin konkreettisesti. Vaikka viime kirjoituksessa sanoinkin meneväni pulkkamäkeen, vesisade kuitenkin vesitti suunnitelman. Viime vuoden puolella , kun ystäväni yritin saada pulkkailemaan, hän sanoi vaan: "No eiköhän tässä vielä ehdi. Ei tänään." Nyt alkaa vaikuttaa siltä, ettei ehdi. aion kyllä taatusti seuraavan kunnon pulkkailusään sattuessa pakottaa hänet mäkeen kanssani. Nyt minulla on sentään pulkka! Ollut kohta kuukauden, eikä sillä ole laskettu vielä kertaakaan. Noloa.

*******

Kävin viikonloppuna ensimmäisen kerran Nuorten filosofiatapahtumassa Paasitornissa. Oikein mielenkiintoisia keskusteluja, kyllä. Olimme seuraamassa neljää keskustelua, joista kahdessa oli filosofi alustajana, kahdessa muussa oli historioitsija ja biologi. Sunnuntain viimeisen keskustelun teoreettinen filosofia ei ihan koko aa auennut täysin ja olen varma, ettei se filosofian dosentti tajunnut, mitä toinen haastajista yritti hänelle sanoa. Tai ehkä hän ymmärsi tahallaan väärin.

Asioiden massaolon ja kuvittelun välistä eroa pohdittaessa minun tekee aina hirveästi mieli väittää vastaan. lauantaina filosofian tohtori Ilkka Niiniluoto (toivottavasti muistan nimen oikein, en jaksa tarkistaa) sanoi alustuksessa jotain siihen suuntaan kuin: "Me kaikki näemme, että te olette siellä yleisössä ja me täällä edessä puhumassa. Meidän on järkevämpää pitää sitä totena kuin ajatella olevamme jonkin kollektiivisen harhan vallassa." Vastaväitteeni olisi siis tietysti lähtenyt siitä, etten minä näe. Varmasti saatoin vain tietää itse olevani siinä tilassa, jossa olis myös monta muuta ihmistä, mutta edessä olevat puhujat olisivat yhtä hyvin voineet olla vain nauhoitettuja, sillä he puhuivat krofoniin, enkä näin ollen saanut "suoraa" aistihavaintoa heidän läsnäolostaan.

Filosofian dosentti Panu jotain puhui sunnuntaina näkemyksestä, jonka mukaan oliat (asiat, esineet) ovat olemassa, kun joku sujbjeti havaitsee ne (arkijärjellä ajateltuna pöytä on olemassa kyllä silloinkin, kun kukaan ei ole huoneessa aistein havaitsemassa sitä, mutta toereettinen eoreettinen filosofia on välilllä vähän kaukana arkijärjestä). siihen olisi mieleni tehnyt kysyä, onko tämän teorian mukaan pöytä olemassa, jos se on huoneessa, jossa on vain sokea henkilö, joka ei tiedä pöydän olemassaoloa. Kun siis oikeasti jos menen minulle tuntemattomaan tilaan, eikä kukaan ole kertonut, mitä siellä on, ei siellä ole minulle mitään olemassa, ennen kuin törmään niihin.

Tämä filosofiuuus viikonlopulta taisi jäädä hieman päälle; eilen luin Wittgensteiniä, jonka loogis-filosofinen tutkielma on aika kovaa kamaa, ja tänään Heideggeria, joka on paljon ymmärrettävämpää tavaraa. Olen myös sivistänyt itseäni Italo Calvinon Kuudella muistiolla tulevalle vuosituhannelle sekä Umberto Ccon pakinoilla. Niin, ja aloin lukea Kari Enqvistin Kuoleman ja unohduksen aikakirjoja. Ehkä ennen ylioppilaskirjoituksia on hyvä lukea jotain fiksua.

Kotitöitä, ekoilua ja pientä kivaa

´Kuten olen aikaisemminkin sanonut, minulla on ajankäytössäni ongelmia. Käytännössä minulla on vain liikaa tekemistä ja liian vähän aikaa - etenkin, kun haluan joskus olla tekemättä mitään, sellaiseen ylellisyyteen ei oikeastaan olisi aikaa. Tässä jaksossa huomasin yhtäkkiä alkavani oikeasti opiskella. Englannin opiskelun motivaattorina toimii se tosiseikka, että minun on päästävä tästä kurssista läpi, jos mielin päästä lukiosta pois. Opiskelun aloittaminen (ihanaa, että kolmantena lukiovuonna aloitan sen vihdoin) vaikutti suoraan siihen, että kotitöitä en vaan ole yksinkertaisesti ehtinyt tehdä.

Eilen kotiin palattuani vanhempien luota joulun vietosta tiskasin pari tuntia, koska ennen lähtöä en olult saanut houkuteltua veljiäni (silloin täällä oli myös pikkuveli käymässä) tiskaamaan, enkä ollut ehtinyt pariin viikkoon oikeasti tiskata. Kaverini naureskelevat epäsiisteydelleni kotona ja minä vaan vakuutan, että vielä joskus opin oikeasti siistiksi ihmiseksi. Se tässä olisi vähitellen tavoitteena. Tiedän, ettei tiskaamiseen mene kauaa aikaa, jos sen tekee heti, kun on astioita käyttänyt. Tiedän, ettei siivoamiseenkaan mene kauaa aikaa, jos sen tekisi vähän useammin eikä antaisi tavaroiden vallata lattiapinta-alaa itselleen. Koska aloittaminen on aluksi vaikeaa, siitä tulee päivä päivältä vaikeampaa.

Huomaan myös jaksavani paremmin siistissä ympäristössä - kouluhommiakin on mukavampi tehdä, jos työpöytä ei pursuile kaikkea, kuten tällä hetkellä. Siisteys olisi siis myös oman hyvinvoinnin kannalta oikein hyvä juttu. Mutta mistä sen ajan saa? Miten saan itseni motivoitumaan kotitöihin, kun ne eivät tähänkään saakka ole hirveästi innostaneet?

Eilen tiskatessa kuuntelin kirjaa ja tiskit puhdistuivat melkein huomaamatta. Samaa voisi käyttää siivotessa, vaikka imuroidessa tosin voi olla vähän vaikea kuunnella mitään.

Olen jo vähentänyt vapaa-ajan toimintojani jättämällä järjestöhommia vähemmälle, enkä aio keväällä harrastaa teatteria. Ehkä näiltä säästyneellä ajalla ehdin siivota. Ehkä minun myös oikeasti pitäisi tehdä siitä viikottainen rutiini, varata viikosta jokin ihan tietty aikansa kotitöille - siis kokoaikaisen tiskaamisen ja pyykinpesun lisäksi. Kyllä minä vielä pystyn tähän.

Sanoihan se Tiina von Martenskin: "Eikö voisi ajatella, että kun sä et näe sotkua, niin se ei häiritse niin paljon?" Jep, jep. Tietoisuus sotkusta häiritsee vähintään yhtä paljon. On myös oikeasti raskaampaa siivota sokkona kuin näkevänä, minä en vaan voi vilkaista ympärilleni ja todeta paikkojen olevan siistejä, vaan jok'ikinen nurkka ja kolo on käytävä käsin tutkimassa. Joo, minulla on se avustaja...

Kotitöihin liittyen: ostin jokin aika sitten pesupähkinöitä. Niillä olen nyt pyykkini pessyt ja oikein kivalta vaikuttaa. Saa nähdä, tuleeko minusta niin hippi, että keitän pesupähkinöistä myös yleispuhdistusainetta.

*******

Ylioppilaskirjoitukset lähenee uhkaavasti. Tein itselleni lukusuunnitelmaa ja mietin, millainen homma siinä lukemisessa on, kun jo pelkän suunnitelman tekoon menee yllättävän paljon aikaa. Ensi viikolla alkaa toden teolla myös kirjoituksiin lukeminen.

*******

Päätin osallistua lihattomaan tammikuuhun, eli olla tammikuun ajan kasvissyöjä. Ilmankos-sivusto helpottaa hommaa antamalla joka päivälle oman kasvisruokareseptin. Koulu ei tuota ongelmia, sillä meillä tarjotaan joka päivä kasvisruokaa ja sitä saa ottaa kuka haluaa, ei siis tarvitse ilmoittautua kasvissyöjäksi, kuten useimmissa kouluissa. Tähänkin asti olen koulussa syönyt kasvisruokaa, jos liharuoka on ollut pahaa tai kasvisruoka on muuten vain houkutellut enemmän. Nyt täytynee opetella syömään myös linssejä, niitä kun olen karttanut kuin ruttoa ja koulumme kasvisruuissa on aina silloin tällöin linssiä.

*******

Sain kaveriltani joululahjaksi aivan mielettömän hienon pulkan. nyt täytyy enää kiskoa joku kanssani pulkkamäkeen, mutta se tuskin tuottanee ongelmia. Pulkkani on musta kahden istuttava pulkka, jossa on molemmille ihan istuimetkin. ensin katsoin pulkkaa kovin pettyneenä: "tällanen penkkipulkka, ei siinä voi laskea kahta." Sitten huomasin, että penkkejä onkin kaksi!

*******

Nyt voisin käydä syömässä jotain pientä ja siivota huoneeni (tai edes aloittaa siivoamisen), ennen kuin lähden ulos syömään ja leffaan katsomaan Rare Exportia.

P.s. Täytynee täälläkin kehua: sain koulun kirjoituskilpailun proosasarjasta toisen palkinnon. Kirjallisen ilmaisun opettajani oli ennen joulujuhlaa ja palkintojen jakoa nakitellut kavereitani huolehtimaan, että pääsen kunnialla lavalle - vahingossa tämä nakittelu kantautui minunkin korviini... Loppujen lopuksi joulujuhlassa sain opastuksen lavalle - tai ainakin melkein. Päädyin sinne niin kunnialla, että kompastuin lavan edessä oleviin portaisiin, kun lähdin lavalle vain opastuksessa, ilman keppiä, ja opastus päättyikin jo lavan edessä, enkä muistanut komediateatteri Arenan lavan edessä olevan portaita. Pitää sitä nyt jokaisen kerran elämässään kompastua koko koulun edessä. ;)

päivän pieni seikkailu

Taksikuski jätti minut tänään väärään paikkaan.

Olin Iiriksessä ruotimassa vuoden kuluttua koittavaa tulevaisuuttani niin pitkään, että oli pakko lähteä kouluun taksilla, jotta varmasti ehdin ajoissa puoli kahdelta alkavalle tunnille. Kerroin kuljettajalle mielestäni aivan selkeästi koulumme osoitteen. Perille päästyämme kuljettaja varmisti vielä: "Olihan se 15? Joo, nyt ollaan ihan tässä edessä."

Maksoin kyydin ja jäin pois, mutta kappas: emme kyllä todellakaan olleet ihan siellä, missä olisi pitänyt. Taksikuski lähti vain suoraan pois paikalta, varmistamatta sen kummemmin, että pääsen perille saakka. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä olen. Talon numero oli ilmeisesti se 15, mutta tie vähän eri.

Kuljin hetken aikaa edes takaisin katua pitkin ajatellen, että jos me ollaan riittävän lähellä Kalliossa, saatan tunnistaa paikan ihan itsenäisesti. Ihmisiä vilisti kovin harvoin ohi ja kaikki taas niin kovaa vauhtia, että niiden pysäyttely olisi ollut vaikeaa. Minulla oli viisi minuuttia tunnin alkuun.

Sormi meni suuhun ja paniikki alkoi vähitellen hieman nostaa päätään. Minähän voisin olla käytännössä ihan missä vain! ennen kuin ehdin hätäpuheluita kenellekään soittaa ja ennen kuin paniikkini kasvoi liian suureksi, joku kadun varteen autonsa pysäköinyt ajoi muutaman metrin lähemmäksi minua ja nousi autosta kysymään, etsinkö jotain. "Öö, tota noin, mä vaan vähän tässä mietin, että missä ihmeessä mahdan olla."

Olin Pengerkadulla. Sain sanallisen opastuksen "sokeaintaloon", Pengerkatu 11:seen,josta pystyin paikallistamaan itseni. Taksikuski ei ollut ajanut kuin parin korttelin harhaan.´

Ehdin tunnille ajoissa, kävelin opettajan kanssa yhtä matkaa ykkösestä kolmoseen.

Kerran aikaisemminkin taksikuski on vienyt minut väärään paikkaan ja häipynyt maisemista. Silloin en todellakaan tiennyt, missä olen. Kalliossa olin, sen verran tiesin. Vaikka pysäytin ohikulkijan ja kysyin häneltä, en osannut paikallistaa itseäni. Kyselin vain sanallisia neuvoja riittävän pitkään, jotta löysin oikeaan paikkaan. Tai oikeastaan loppujen lopuksi minut opastettiin koulullle.

Ristiriitaista on, että molemmilla kerroilla kuljettajat ovat olleet täysin suomalaisia. Ristiriitaista se on siksi, että usein ulkomaalaisen kuskin sattuessa - erityisesti silloin, jos tulen kotiin joskus myöhään ja olen väsynyt - minua hieman pelottaa, mihin päädyn. En haluaisi olla ennakkoluuloinen ulkomaalaistaustaisia kohtaan, mutta jos emme puhu samaa kieltä, en voi sille mitään, että jännitän, ymmärsikö kuljettaja, mihin haluan mennä ja osasiko se kirjoittaa osoitteen oikein navigaattoriin. Kuitenkin olen aina ulkomaalaisten kuskien kanssa päätynyt oikeaan osoitteeseen, he usein vielä jäävät oikeasti varmistamaan, että pääsen perille saakka.

Nolouksia

Joskus sokeuden takia tulee vastaan kovin noloja tilanteita. Useinmiten ne tulee ohittaneeksi vain olankohautuksella, mutta joskus noloudet jäävät kaivertamaan mieltä pidemmäksikin aikaa. Eikä ne silti loppujen lopuksi ole mitään pahoja nolauksia, kunhan vaan vähän nolottaa mokat. Tässä nyt muutama viimeaikainen noloukseni:

Menin Itäkeskuksessa bussiin, kun olin menossa Roihuvuoreen musiikinteoriatunnille. En aina ole ihan varma, tunnistanko Roihuvuoressa pysäkin, jolla minun on jäätävä pois. Niinpä pyydän kuljettajaa sanomaan, milloin pysäkkini tulee.

Astuin siis bussiin, leimasin korttini ja käännyin kuljettajaa kohti.

"Moi."

Vastausta ei kuulunut. Ajattelin kuljettajan olevan vain hiljaisempaa sorttia ja hieman epävarmasti jatkoin:

"Mun pitäisi jäädä pois siinä Kreijarinkujalla..."

Vastausta ei vieläkään kuulunut ja tajusin, ettei siinä olekaan kuljettajaa.

Luikin nopeasti istumaan kuljettajan takana olevalle penkille. Eniten ehkä ärsytti se, ettei etupenkissä istuneet kanssamatkustajat voineet sanoa mitään, vaan antoivat minun kaikessa rahassa nolata itseni puhumalla olemattomalle kuljettajalle.

Toinen "tyhjille seinille" puhuminen kävi koulussa, kun olin menossa kansliaan. Tiedän, ettei kanslian ovi ole auki, ellei siellä ole joku (tosin yhtenä päivänä kanslia oli oikeasti tyhjä ja ovi oli silti auki... Tai ehkä rehtori oli paikalla oman suljetun ovensa takana, en tiedä). Menin siis kanslian avoimesta ovesta sisään, kävelin tiskille ja samalla tervehdin kanslistia. En saanut mitään vastausta. Pyörin hämmentyneenä paikallani ja mietin, että onkohan siellä nyt sitten kuitenkaan ketään.

Hetken pyörittyäni kanslisti puhui, puhelimeen. Hän istui kuunnellessaan aivan hiljaa ja hievahtamatta, niin, etten minä vaan tajunnut hänen olevan paikallla.

Viime viikolla nolotti hiukan, kun sekoitin kaksi ihmistä toisiinsa. Koulun ruokalassa yksi poika jotain jutteli kaverilleni ja kun oli asiansa sanonut, minä kysyin häneltä:

"J, aiotko sä herätä huomenna?"

Syömään kanssani tullut ystäväni kysyi: "Aikooko kuka herätä huomenna?"

"No J."

"Missä se on? Tossa on E."

En ollut ikinä kuvitellutkaan, että olisin voinut sekottaa ne kaksi ihmistä toisiinsa. Niin nyt kuitenkin kävi. Koulussamme on kaksi muuta poikaa, jotka sekoitan kovin helposti toisiinsa, heidän kanssaan olenkin kovin varuillani, enkä puhuttele nimeltä, ellen ole ihan täysin varma. Kuulemma he näyttävätkin melko samanlaisilta ja ystäväni oli aluksi luullut heidän olevan veljeksiä.

*******

Istun Iiriksen aulassa asiakaskoneella. En oikeastaan tiedä, miksi. Olen jo asiani täällä hoitanut ja vain jäin tähän, kun ei minulla ole muutakaan tekemistä. Pariin kertaan olen jo miettinyt, pitäisikö minun ilmaista itseni tässä lähistöllä liikkuneille sokoille, jotka tuntevat minut ja jotka minä tunnen. En ole sanonut kenellekään mitään. Jotenkin nautin siitä, että voin olla paikalla kenenkään tietämättä - ehkä vähän julmaa, mutta ei se mitään. He tosin olivat sen verran kaukana, että vaikka olisivatkin olleet näkeviä, tuskin olisivat minua huomanneet. Kohta taidan kuitenkin tuolle yhdelle kertoa olevani tässä, hän kun on ollut vieressäni valokuvattavana jo jonkin aikaa.

Kirjoitukset ohi, elämä alkaa taas

Historian kirjoitukset viime perjantaina meni... Ihan hyvin. Mitään tietoteknisiä ongelmia ei ollut, vaikka viimeisenä valvojana ollut rehtori ei ollut ihan tehtäviensä tasalla siinä vaiheessa, kun minun piti tulostaa tehtäväni. Koneella kirjoittaessa tehtävät tulostetaan eri tietokoneelta ja koska minulla ei saanut olla avustajaa mukana (olin unohtanut hakea sellaista oikeutta), oli "kolmosvalvojan" tehtävänä auttaa minua tulostuksessa. Se toinen kone kun ei puhunut.

Ensinäkemältä koe vaikutti helpolta ja mukavalta yleistietoläpinältä. Tarkemman tarkastelun myötä tulin tulokseen, että kai täällä pitää jotain vähän enemmänkin tietää. Kirjoittaminen oli yllättävän mukavaa ja rentoa, kiire minulla ei ollut missään vaiheessa. Olisin ehtinyt kuudessa tunnissa pois ihan helposti, mutta koska minulla kerta on käytettävissä lisäaikaa, niin miksi en sitä hyödyntäisi. Rauhassa kirjoittelin ja pidin välillä taukoja, joiden aikana mietin jotain niin hyödyllistä ja asiaan kuuluvaa kuten kuinka monta sivua pisteillä olevassa tehtävävihossani on (15). Istuin puoli tuntia yliaikaa.

Kotiin tultuani tarkistin heti, olinko muistanut mustan surman ajankohdan oikein. Olin, tai siis en. Ensiksi kirjoitin aivan oikean vuosisadan, mutta sitten aloin kovin epäillä itseäni ja vaihdoin sen vääräksi. Hitusen harmitti. Katsoin myös YLE:n abitreeneistä, mitä ihmiset olivat kyselleet kokeesta ja se hieman vähensi itsevarmuuttani kokeen sujumisesta. Melkein jokaisessa kysymyksessä, joissa ihmiset kysyivät "riittikö, kun mainitsi sitä, tätä ja tuota" en ollut maininnut niistä yleensä kuin ehkä yhden...

Alustavat pisteet tuli jo tällä viikolla. Näillä näkymin sieltä tulee M, saattaa päätyä vielä E:ksi. riiippuu vähän, nouseeko pisteeni YTL:ssä tai laskeeko rajat. Mutta M se ainakin on, ihan varmasti.

*******

Kirjoitusten jälkeen oli suuri huuma ja onni siitä, että aikaansa voi käyttää taas johonkin muuhun kuin pänttäämiseen - paitsi ettei olisi voinut. Meillä oli ja meni koeviikko. Motivaatiota viime perjantain jälkeen lukemiseen ei ollut tippaakaan ja tällä viikolla oli äidinkielen, psykologian ja matikan kokeet.

Äikässä teimme tämän syksyn ylppäripaketista esseet. Minä kirjoitin otsikolla "Bloggaan - olen siis olemassa." Kirjoitimme kurssin aikana kaksi esseetä ja minä tein molemmat tehtävänannosta, jossa oli pelkkä otsikko.

Psykologiaa olisi pitänyt lukea hiukan enemmän. Psyykkisistä itsesäätelykeinoista oman mielenterveyden huolehtimisessa pystyi sentään vielä aika helposti riipimään esseen kasaan, mutta humanistisen ja kognitiivisen psykologian ihmiskäsityksistä ei niinkään helposti. En odota sen kokeen arvosanalta yhtään mitään hyvää.

Matikankoe meni vielä surkeammin, kun en oikeasti ehtinyt/jaksanut/muistanut lukea siihen yhtään. Koeaamuna yritin nopeasti vilkaista kirjasta jotain, mutta siinä ei taaskaan ollut harjoituskokeita, joten meni sekin lukuyritys puihin. Palautin kokeen tyhjänä, vaikka olisinkin osannut tehdä niitä tehtäviä sen verran, että varmaan läpi olisin päässyt. Nyt voin mennä tekemään kokeen uusinnassa ja jopa lukea tällä kertaa.

Tänään meillä alkoi uusi jakso. Jotenkin olen onnistunut tekemään tästä kovin helpon löysäilyjakson. Tai oikeastaan joku muu on tehnyt sen minulle. Alunperin minulla nimittäin oli tässä jaksossa vielä enkkuakin (englanti 2-kurssi, joka minun on käytävä uudestaan, jotta saan etenemisesteeni pois), mutta joku oli siirtänyt koko kurssin toiseen jaksoon ja minulle ottanut sen kurssin vasta nelosjaksosta. Nyt tässä jaksossa minulla siis on kolme kurssia: uskontoa, psykologiaa ja filosofiaa. Tämä on ensimmäinen jakso koko lukion aikana, kun minulla ei ole matikkaa. Saatan tosin ehkä käydä yhden matikan kurssin itsenäisesti...
Saas nyt nähdä. Humanistipellenäkin on varmaan ihan kivaa yhden jakson verran.

*******

Kitarastani on ollut jo vuosia kansi haljennut, mutta nyt vidhoin vihdoin se kävi kävi huollossa liimattavana. Liikasen kitaraverstas on jossain kummallisella teollisuusalueella Herttoniemessä. Tiistaina kaverini kanssa kun vein kitaraa sinne, kävelimme varmaan puolisen tuntia, ennen kuin löysimme perille. Takaisin tulimme eri reittiä, mutta ei siinä paluumatkassa niin pitkään mennyt. Keskiviikkona kävin hakemassa kitarani korjauksesta avustajan kanssa. Olin ehkä vähän fiksumpi tai halusin vaan säästää aikaa: menimme Herttoniemeen taksilla.

Jotta akustisen kitaransoittoon saisi helposti erilaisia sointivärejä, pitäisi oikean käden kynsiä kasvattaa ja muotoilla ne oikein. Olen kovasti kasvatellut kynsiäni ja oikeasti se soundin ero kynnellisen ja kynnettömän soiton välillä on aika suuri. Senkin heti huomasi, kun kitaraopettajani muotoili kynteni enemmän oikean malliseksi (kyllä, opettajani viilasi kynteni, kahdella tunnilla). Nyt kuitenkin suuri kynsi-projektini on taas ollut aika hyödytön, koska kaksi kolmesta hienosta soittokynnestäni halkesi tällä viikolla. Toinen takertui ilmeisesti repun olkaimeen tms ja toiseen tuli ensin pieni halkeama, josta se sitten levisi. Taas pitää aloittaa kasvattaminen miltei alusta.

Huomenna minulla on koulussa aamunavaus. Soitan siellä kitaraa. Tämä ei stressaa ja jännitä läheskään niin paljon kuin viime keväinen taika-aamunavaus, vaikka kyllä minua hiukan jännittää. Minulta kysyttiin eilen, kuka tulee tekemään minulle valot, salissa kun on yhden musaprokkiksen valot tällä hetkellä ja niihin koskeva tulee kuulemma hirtetyksi. "Valot, mitkä valot? En mä ole sellaisia ajatellutkaan, kun en mää niitä nää." Pohdin jo, josko aamunavaukseni tapahtuisi pimeässä, sillä en halua olla vastuussa kenenkään hirttotuomiosta. Eikä minulle ollut oikeasti tullut mieleenikään, että klassisen kitaran aamunavauksessa pitäisi tai edes voisi olla jotain valoja. En minä osaa ajatella tuollaista. Loppujen lopuksi kysyjä lupasi itse tulla minulle valoja huitomaan, mikäli herää aamulla.
*
******

Tänään olisi Kalliossa Club Libertessä intialainen kitaristi, Phatt. Minua kovin houkuttaisi lähteä sinne, mutten saanut ketään kaveriksi. "Mikset sä mene yksin? Liberte on helppo paikka, kyllä sä siellä pärjäisit", sanoi viuluopettajani, kun tunnin lopuksi mainitsin hänelle tästä. Eh... Jep. En ole koskaan käynyt baarissa - lukuunottamatta laivoja tai hotellien aulabaareja, mutta emme nyt laske niitä - ja pitäisi siis yhtäkkiä lähteä yksin jonnekin ihan oudolle clubille. Vielä vähän pohdin, että lähtisinkö sinne oikeasti. Ehtisin oikein hyvn edelleen. Toisaalta minulla alkaa huomenna kahdeksalta koulu... Jos sitä ensimmäistä tuntia ei olisi, voisin todellakin lähteä. Nyt taidan kuitenkin jättää väliin, vaikka takuulla olisi hauskaa. Se olisi myös ollut hyvä testi taas itselleni siitä, kuinka yksinkin voi pärjätä. Siis, mikäli kaikki olisi sujunut hyvin. Varmasti kadun tätä myöhemmin.

Kaikki tähtää huomiseen

Huomenna koittaa se suuri päivä, jona minä menen koulumme yläsalin patjavarastoon moneksi tunniksi. Suomeksi sanottuna historian ylioppilaskirjoitukset.

Jännittääkö? Kyllä. Ei tosin enää läheskään niin paljon kuin tänään päivällä.

tänään minulla oli historian kurssikoe, jossa kirjoitin kaksi aivan säälittävän huonoa esseetä. Kokeen jälkeen sain vielä räplätä konetta, joka oli lainattu Näkövammaisten keskusliiton tietokonelainaamosta kirjoituksiani varten. Minun oli tarkoitus varmistaa, että pistenäyttö toimii koneessa mukavasti, koska edellisellä räpläyskerrallani se ei ihan toiminut. Nyt olen kovin kiitollinen siitä, että tämä varmistus tehtiin.

Viime viikolla säädin koneen puhesyntikan asetukset haluamikseni ja koetin pistenäyttöäkin samalla laittaa. sain Jawsin jo ymmärtämään, mikä pistenäyttö sen pitäisi löytää, mutta kone ei sitten ymmärtänyt samaa, koska en voinut yhdistää sitä konetta nettiin, jota kautta olisin saanut pistikseni mukavasti asennettua. Siinä touhuilun lomassa kone yhtäkkiä sammutti itsensä ja uudestaan käynnistyttyään sanoi: "tapahtui peruuttamaton järjestelmävirhe." Öh, anteeksi kuinka... Okei, jälleen uudelleen käynnistettyä kone toimi ihan normaalisti, mutta pistenäytöstä se ei edelleenkään tykännyt.

Tänään minulla oli sitten pistenäytön asennus-CD mukana (tai ei ollut, kuvittelin vaan niin; tämän päivän aikana on selvinnyt myös, ettei se levy sisällä mitään ajureita tai mitään sellaista) ja pääsin yrittämään uudestaan sen asentamista. Koulun atk-vastaava opettaja istui vieressäni, kun asentelin pististä samaan tapaan kuin niin moneen kertaan ennenkin omille koneilleni. Yhtäkkiä tietokonelainaamon läppäri meni tileen. Opettaja yritti painaa alt+ctrl+del, mutta mitään ei tapahtunut. Virtanappula sammutti koneen. Virtanappula sai koneen myös päälle, mutta windowsia ei auki saatu. Kone jopa kyseli - moneen kertaan - käynnistetäänkö Windosindows vikasietotilassa vai normaalisti, mutta vaikka kuinka joka kerta valittiin normaali käynnistys, siitä pidemmälle ei koskaan päästy. ATk-vastaavamme tässä vaiheessa totesi, ettei osaa tehdä koneelle enää yhtään mitään ja soitti ilmeisesti jollekin kaupungin atk-tukihepulle (en tiedä, kuka se tarkalleen oli), joka lupasi tulla paikalle heti, kun pääsee. Minä pääsin syömään.

Syötyäni sain kuulla atk-tuen tulleen koululle, mutta että hän ei ole vielä ehtinyt tehdä koneelle mitään. "Tule puolen tunnin päästä uudestaan." Niinpä luin hetken historiaa ja palasin opettajan huoneen ovelle kyselemään, kuinka kone nyt voi.

Atk-tuki oli saanut koneen toimimaan ja pistenäytön asennettua (yhdisti sen koneen nettiin, mitä minä en saanut tehdä), mutta oli sitä mieltä, että se on huono ja epäluotettava kone. Voinen täysin allekirjoittaa tuon lausunnon kahden vajaan puolituntisen räpläyskerran kerusteella. Vaihtoehtoja oli kolme: haetaan Iiriksestä tietokonelainaamosta uusi kone; asennetaan koulun koneelle tarvittavat ohjelmat tai kirjoitan omalla koneellani, mikäävaatisi koneen täydellistä "tappamista", kuten atk-vastaava opettajamme asian ilmaisi. Minä olisin luottanut omaan koneeseeni eniten, mutta se kuulemma oli viimeinen vaihtoehto. Opettaja tarjosi minulle mahdollisuutta lähteä kotiin, minä olin kuitenkin halukkaampi pysyttelemään koululla ja varmistamaan, että saan huomiseksi toimivan koneen. Niinpä päädyin taas lukemaan hetkeksi hissaa (okei, luin päivän Hesarin).

Opettajan opastaessa minut pistorasialliseen, rauhalliseen lukupaikkaan tuli atk-tukihenkilö paikalle ja kertoi soittaneensa tietokonelainaamoon. "Mä saan sieltä kohta sähköpostilla ohjelmat, asennetaan ne koulun koneelle. Siinä menee ehkä puoli tuntia." Taas minulle tarjottiin mahdollisuutta mennä kotiin ja atk-tuki otti puhelinnumeroni ylös, jotta voi sitten ilmoittaa imiulle, kun kaikki on ksessa. Halusin kuitenkin vielä jäädä paikalle, jotta saan laitettua puhesyntikan asetukset kivasti, eli käytännössä puhumaan nopeammin. Reilun puolituntisen jälkeen minut haettiin koulun koneen äärelle laittamaan asetukset sellaisiksi kuin ne halusin. Koneessa oli kiinni - toimiva - pistenäyttö ja puheohjelma oli hetkessä varustettu haluamillani asetuksilla, paitsi että siinä ei ollut mikropuhea (suomenkielinen syntetisaattori, joka puhuu paljon mukavemmin kuin Jawsin mukana tuleva eloquence). Taas soitettiin keskusliittoon. Sieltä kysyttiin, sattuisiko minulla olemaan mikropuheen asennuslevyä. On joo, kotona.

Atk-tukihenkilö: "Sä siis haluat sen mikropuheen tähän?"
Minä: "Joo, se olis kovin kiva."
Atk-tuki, puhelimeen: "'Se olis kiva', oli virallinen lausunto."

Lopputuloksena atk-tukihenkilö lähti koulun koneen kanssa Itäkeskukseen Iirikseen (minä ja opettaja lähdimme kotiin) ja kävi tietokonelainaamossa asennuttamassa mikropuheen ja palasi koneen kanssa koululle ja vei sen ilmeisesti valmiiksi kirjoituspaikalleni, patjavarastoon. Tietokonelainaamossa oli vielä varmistettu, että asetukset on kunnossa.

Ylimääräinen tietotekninen stressini poistui. Nyt ei tarvitse enää jännittää kuin sitä, osaanko.

Kävin ostamassa itselleni huomiseksi eväät: viinirypäleitä, karjalanpiirakkaa ja tummaa suklaata. En halunnut 200 gramman suklaalevyä, eikä Alepassa ollut pieniä levyjä kuin Pandalta. Otin sen ja vasta hetken päästä tajusin, että oli muuten huono ostos. Eväissä - kuten vaatteissakaan - ei saa lukea mitään. Pandan suklaa on pakattu vain muoviin, eikä siinä siis ole foliokäärettä, jossa ei olisi tekstiä. Enhän minä mitään tuosta muovin tekstistä voisi hyötyä, mutta säännöt on säännöt. täytynee itse kääräistä suklaa folioon, jonka toivottavasti löydän jostain kaapista.

Loppuillan katson lipa kerran ihmistä. Oli tarkoitus katsoa sitä koko päivä, mutta vähän viimeisen viikkoni lukusuunnitelma petti ja tälle päivälle jäikin muutama kymmenen sivua luettavaksi. Koululla konesäädöissäkin meni hiukan enemmän aikaa, mitä oletin. Minulla oli myös joskus ajatuksena, että ehdin katsoa koko Olipa kerran ihminen -sarjan ennen kirjoituksia, muta utta siihen en ihan nyt kyennyt.