Ovi raollaan kirjoitettuun musiikkiin

Olen tilannut itselleni renessanssiluutun, joka valmistunee heinäkuussa. Luuttumusiikki on suurimmaksi osaksi kirjoitettu nuottien sijaan tabulatuureilla. Mietimme kitaraopettajani kanssa, onko tabulatuureja mahdollista lukea sokkona.

Selvitin asiaa aina yhtä tietävästä Googlesta, ja löysin Englantilaisen Matthew Wasdworthin , sokean luutistin, joka on kehittänyt tabulatuurisysteemin pisteille. Otin yhteyttä Matthiin hieman kangertelevalla englannillani ja kysyin, mistä minun on mahdollista saada luuttutabulatuureja.

Sain vastauksen viikonloppuna. Matt ohjasi minut tänne, josta saisin ladattua koneelleni tabulatuurien lukemiseen vaadittavan Django-ohjelman. Samalta sivulta löytyy myös "a huge amouth" tabulatuureja.

Matt ei ole vielä ehtinyt perehdyttää minua tabulatuurisysteeminsä saloihin, mutta olen jo valmiiksi haltioitunut tästä luuttu- ja kitaramusiikin määrästä, joka minulle tätä kautta avautuu. Voin vain mennä nettiin, ladata sieltä haluamani kappaleen tiedoston, käännättää sen Djangon kautta pisteversioksi ja lukea itse musiikkia! En tarvitsekaan aina jotakuta muuta opettamaan, kun korvakuulolta opettelustakaan ei ikinä oikein tule mitään.

Kateuteni näkeviä muusikoita kohtaan, jotka voivat vain napata haluamansa nuotin eteensä ja opetella uutta musiikkia itsekseen, lieveni hiukan. Kirjoitetun musiiikin maailma aukeni nyt taas hieman enemmän.

Ennen Matthiltä saamaani vastausta olin jo ehtinyt etsiä Englannin näkövammaisten kirjastosta luuttumusiikkia pisteillä. Yhden kappaleen nuotti sieltä löytyi ja sitä olen opetellut 152 tahdista jo huimat 7… Ehkä tämän kesän aikana pääsen edes sen lopppuun asti. En vaan taida olla vielä kovin nopea pistenuottien lukija.

Epätodellinen vapauden tunne

Ylioppilaskirjoitukset ovat tältä keväältä ohi ja olo on melko epätodellinen. Tajuan joka päivä uudelleen sen, ettei minulla ole käytännössä enää koulua (paitsi vähän englantia ja kaikkia kivoja kursseja), etten tarvitse enää ikinä noita matikakirjoja, joita huoneessani on 5,1 hyllymetriä, ettei minun tarvitse käyttää aamupäiviä ennen musiikintunteja lukemiseen… Minulla on vapaus nukkua pitkään (nautin!) ja tehdä kivojakin asioita. Tästä suuresta vapaudesta pitää nyt nauttia seuraavat kaksi viikkoa, sitten alkaa seuraava jakso, jossa rutistetaan englantia.

Tämä tuleva kaksi viikkoa on kyllä ehkä ihan parasta ikinä. Viikonlopun olin Näkövammaisten kulttuuripalvelun järjestämällä kuunnelmakurssilla, jossa YLEn äänisuunnittelija Anders Wiksten opetti äänisuunnittelua. Eilen kurssin jälkeen olin ihan pähkinöinä kaikesta äänisuunnitteluun ja –editointiin liittyvästä hommasta. Tämä loppu aika ennen ensi jaksoa täyttyykin musiikista, kirjoittamisesta, äänittämisestä, editoimisesta, äänittämisestä, musiikista, editoimisesta, musiikista… Minulla on nyt siis aikaa tehdä ”äänitaideteokseni” loppuun; saan tällä viikolla palautetta teksteistäni, väännän raivolla musiikkia kasaan ja olen värvännyt ihmiset lukemaan runoja nauhalle. Haluaisin saada sen materiaalin mahdollisimman nopeasti koottua, koska tahdon päästä editoimaan!

Oman ääniteokseni lisäksi musiikkia on, koska meillä on musaproggiksemme viimeiset harjoitukset ja keikat tämän parin viikon sisällä. Sen lisäksi olen itse menossa katsomaan kai ainakin kahta keikkaa. Reilun kahden viikon päästä suoritan myös kitarassa 3/3-tutkinnon, joten soittaminen ei liene yhtään pahasta.

*******

Kuten varmaan aika monen muunkin bloginpitäjän mielestä, minustakin on mielenkiintoista silloin tällöin katsoa, millä hakusanoilla ihmiset ovat blogiini löytänyt. Siellä oli muutamia ylioppilaskirjoituksiin liittyviä hakusanoja, kuten ”millainen paita ylioppilaskirjoituksiin” tai ”tekstitaito 2011” sekä muita lukio-opiskeluun liittyviä juttuja. eniten minua kuitenkin hämmentää se, että suurin osa Googlen kautta blogiini päätyneistä ovat käyttäneet hakusanana nimeäni, ”Ronja Oja blogi” tai blogini nimeä. Pitäisikö tästä päätellä jotain?

*******

Saan tänään tietää äidinkielen esseen alustavat pisteet ja viimeistään keskiviikkona psykologian alustavat pisteet, yhteiskuntaoppikin tulee kai piakkoin. Laskujeni mukaan minulla on teoreettiset mahdollisuudet saada pitkästä matikasta m, mutta siitä nyt ei oikeasti voi vielä tietää mitään, koska en voi varmasti sanoa saavani täysiä pisteitä niistä tehtävistä, joiden vastaukset olivat oikein. tällä panostuksen määrällä m olisi parempi kuin olisin koskaan osannut odottaa.

Musiikkia, musiikkia

Hienosti alkanut ylppäreihin luku tyssäsi hiukan: ensin oli pari kaveria kylässä viettämässä "after-pikkujouluja", sitten kyläilin vanhimman veljen perheen luona ja sitten... Tuota, niin, olisin voinut ihan hyvin lukea. Nukuin pitkään ja otin päikkäreitä, luin Hesarin ja siinä se torstai sitten taisikin suunnilleen mennä. Kuuntelin myös vanhoja C-kasettejani. Perjantaina jopa luin, kunnes kirjallisen ilmaisun lopputyö / musiikin lukiodiplomi vei voiton. Oli vaikea keskittyä psykologiaan, kun mielessä pyöri jokin ihan muu.

En muista yhtään, kuinka paljon olen kertonut lopputyö/lukiodiplomityöstäni. Olen siis tekemässä "äänitaideteosta", joka koostuu runoista, musiikista ja muusta äänimaisemallisesta hässäkästä. Alun perin sen piti olla ihan kohtuu perinteinen kuunnelma, mutta kirjallisen ilmaisun opettaja piti runoteksteistäni enemmän ja minuakin ne alkoivat vetää puoleensa voimallisemmin. Runoja ja musiikkia yhdistävän teokseni esikuvaksi voi kovin helposti nimetä lähes kaiken YLEn Radio ateljeen tuotannon.

En ole oikeasti koskaan ennen tehnyt itse musiikkia, ainakaan näin tavoitteellisesti. Eniten viime aikoina olen kamppaillut "konemusikin" parissa, sillä haluan sellaista yhteen kohtaan. Konemusiikki ei ole vähimmässäkään määrin gendre, josta tietäisin jotain. Netistä löytyi muutamia ohjelmia, joilla konemusiikkia saisi kohtuu kivuttomasti kasaan - todennäköisesti - mutta yksikään niistä, joita minä löysin, ei toiminut puhesyntikan kanssa. Niinpä teen asiat mahdollisimman monimutkaisesti: soitan syntikallani, äänitän kaiuttimien kautta Zoomilla (digitaalinen äänityslaite) ja pistän kasaan Goldwavella, joka on puhesyntikallakin toimiva editointiohjelma. Tiedän, että näkevänä äänen editoiminen tietokoneella olisi hyvin paljon helpompaa - ei vähiten siksi, että ohjelmien käyttö jopa onnistuisi. Suureksi osaksi editointiohjelmat on hyvin graafisia ja näytöltä helppokäyttöisiä. Tiedän, että esimerkiksi rumpujen ja bassoraidan yhteensovittaminen olisi näkevänä helpompaa, silloin saisi iskut kohdistettua yksinkertaisemmin oikeille kohdille. Monilla ohjelmilla voi myös äänittää niin, että toista raitaa kuuntelee samalla, jolloin kohdistamista ei edes tarvitse käsin tehdä. Goldwavella se ei onnistu - tai minä en ainakaan ole sellaista mahdollisuutta löytänyt.

Minun editointihommani vie siis enemmän aikaa kuin näkevän. Joudun hidastelemaan nauhoitusta, jotta löytäisin tarkalleen sen kohdan, mistä tahdon leikata. Usein kohtaa ei silti meinaa kovin tarkasti löytyä. Koska oikeasti sekunnin sadasosillakin on merkitystä silloin, kun haluaa kahden äänen tulevan täsmälleen samanaikaisesti, on sen sekunnin sadasosan löytäminen välilyöntiä painalmala vähän arpapeliä. Näkevänä voisin katsoa äänikäyrältä ne oikeat kohdat. en silti valita paljoa, pidän ihan hirmuisesti editoimisesta, vaikka se onkin pirun työlästä. Eilen editoin musiikkeja kolme tuntia, enkä oikeasti tehnyt muuta kuin leikkelin tahteja ja liitin niitä kasaan.

Aivoni taitavat jälleen työskennellä aivan omissa sfääreissään, ratikallakin menin kunnolla pysäkistä ohi. Ajattelin niin intensiivisesti musadiplomia, etten tajunnut lainkaan, missä mennään. En ole koskaan ollut niin pihalla. Uskoin jo välillä olevani väärässä ratikassa. Vaikka tällainen inspiraatio vaikeuttaa arkea sekä ylppäreihin valmistautumista, on se myös kovin tuottoisaa ja mukavaa. Parempi näin kuin että vääntäisin suurella paniikilla maaliskuussa 15 minuuttia ala-arvoista musiikkia.

*******

Minulla on matikankirjoja huoneessani noin 5,1 hyllymetriä, kun MAOL lasketaan mukaan. Siinä on siis 13 lukion pitkän matikan kurssin kirjat. Mittaukseni ei ollut mitenkään erityisen tarkka, mutta ei se kyllä ainakaan paljoa heitä.

*******

Huomenna pulkkani pääsee kokemaan neitsytlaskunsa. Saa nähdä, mitä siitä tulee, huomiseksi kun on luvattu suojasäätä. Jos pulkkailu ei onnistu, niin ainakin voimme rakentaa lumiukon.

*******

Tänään minun teki mieli HK:n sinistä. Viikko tässä menikin ilman, että olisi tehnyt lainkaan mieli lihaa. Korvasin HK:n sinisen Fazerin sinisellä ja taas pärjätään. Tein myös pannaria, kun alkoi kovasti tehdä mieli. Jotenkin pannari lauantai-iltana tuntuu kovin kotoisalta. Kun olin pieni, meillä sitä - tai jotain muuta hyvää - tehtiin usein lauantaisin. Vain sauna puuttuu, silloin tämä olisi täydellisen kotoisa lauantai-ilta. Ehkä menen lämpimään suihkuun ja katsomaan, pystyisikö parvekkeellani kieriä lumihangessa. Ainakin voi käydä jalkansa kastamassa lumeen.

Hyvää uutta vuotta

Uuden vuoden 2011 vastaanottamiseni oli varsin rauhallista, mutta toiminnallisempaa viime vuoteen verrattuna, jolloin olin flunssassa. En löytänyt mistään tähtisädetikkuja, joita yritin etsiä huimasti jopa kahdesta kaupasta. Vuosi vaihtui ilman niitäkin oikein mukavasti. Olin saanut kutsun lukiokaverilleni bileisiin, mutta jätin tällä kertaa väliin, sillä epäilin, etten viihtyisi siellä kauhean hyvin - en ole kovinkaan bileihmisiä. Niinpä vietin illan kahden ystäväni kanssa.

Iltani sisälsi kotiin unohtuneet avaimet ja 27 euroa maksaneen ovenavauksen, sillä isoveli ei ollut kotona. Sisään päästyämme valmistimme täytettyjä lettuja, vaikka kumpikaan meistä ei ollut koskaan ennen itse tehnyt lettuja tai syönyt niitä suolaisella täytteellä, oikein hyviä kuitenkin olivat. Ne olivat myös niin täyttäviä, että muita herkkujamme (sipsejä, karkkia ja suklaata) emme meinanneet millään jaksaa syödä.

Luimme (lue: minulle luettiin ääneen) Länsimaisen kirjallisuuden historiaa käsittelevästä kirjasta antiikin Kreikan kirjallisuutta: muutamia runoja, faabelin ja pätkiä parista näytelmästä. Minulta löytyi pisteillä runokokoelma slovenialaista nykyrunoutta ja vaikka olenkin kovin hidas ja huono lukemaan pisteitä ääneen, luin pari runoa, joita en ollut ennen lukenut (en tiedä, saiko siitä änkytyksestäni kunnolla mitään selvää) - toisen runon valitsin siksi, että siinä oli sopivan lyhyet sanat tällaiselle hitaalle lukijalle, jolla on tapana arvata puolet sanasta. Keskustelimme kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta, musiikista ja soittamisesta. Minulle opetettiin Paranoidin intro ja jonkun Metallican kappaleen, jonka nimeä en muista, kitarariffi. Sain myös osoittaa tietämättömyyteni nykymusiikista, kun riffin opeteltuani kysyin, mistä se mahtaa olla. "Etkö sä muka oikeasti tiedä?" En muista vieläkään kuin sen Metallican. Hämmästyksekseni päädyimme myös lukemaan Raamattua. Enpä ollutkaan aiemmin lukenut Daavidista ja Goljatista suoraan Raamatusta.

Tällaisina hetkinä tunnen itseni hieman elitistiksi. Vietän paljon mieluummin aikaa hyvässä seurassa lukemalla slovenialaista nykyrunoutta tai antiikin kirjallisuutta kuin istun kotibileissä harrastamassa sosiaalista kyhnytystä seurassa, jota en itse ole valinnut - piristävää sekin on silloin tällöin.

Tämän vuoden ensimmäiset päivät ovat menneet kotona istuessa ja lukiessa, katsoin myös eilen Herculeksen ensimmäisen kerran Disney-versiona. Olen potenut pienestä flunssanpoikasesta ja muutenkin vähän sairaasta olosta. Silti vuoteni on alkanut hyvissä merkeissä, vaikka aamupalaksi sipsien syöminen ei varmaankaan ole kovin terveellistä.

Siivosin viime viikolla huoneeni perusteellisesti, tyhjäsin työpöytäni ja toisen pöydän, jolla on ompelukone ja jota en ole oikeasti voinut käyttää, koska se on ollut niin täynnä tavaraa. Tyhjäsin myös yhden pahvilaatikon, joka oli vielä muuton jäljiltä tyhjäämättä (yksi sellainen laatikko vielä on, puoliksi tyhjennettynä ja muutostani on neljä kuukauttta). Hämmennyin tänään etsiessäni kännykkääni; etsin sitä ensin sängystä, sohvalta ja lattialta, uudestaan sängystä ja sohvalta, kunnes yhtäkkiä muistin laskeneeni sen tavaravuorelta vapautuneelle ompelukonepöydälle. siivoamisella on siis suoraan positiivisia vaikutuksia, kun palauttelen yhtäkkiä tavaroita niiden oikeille paikoille ja lasken asioita käsistäni muuallekin kuin lattialle.

viikko sitten pyörryin juotuani päivän aikana aivan liian vähän ja oltuani saunassa hiukan liian pitkään. Tämän seurauksena olen nyt jo oikeasti oppinut juomaan enemmän. Olen aikaisemmminkin tiennyt juovani liian vähän, mutta näemmä siihen tarvittiin muutaman minuutin tajuttomuus, jotta tajusin tehdä asialle jotain. Taidan käydä täyttämässä vesipulloni uudestaan.

Lihaton tammikuuni on sujunut nyt ainakin kahden päivän aikana oikein hyvin, toisaalta olen ennenkin saattanut olla muutamia päiviä syömättä lainkaan lihaa. Huomenna täytynee jo katsoa Ilmankosin sivuilta jotain kasvisruokareseptiä, kun eilen söin makaroni-fetasalaattia, tänään nuudeleita kera intialaisten vokkivihannesten.

Luin tämän päivän Helsingin Sanomista Minna Haapkylän kolumnin, jossa hän kertoi jonain vuonna antaneestaan uuden vuoden lupauksesta, ettei osta vuoden aikana mitään uutta - alusvaatteita, hygieniatarvikkeita, ruokaa tms välttämättömyyksiä ei laskettu. Hän onnistui lupauksessaan kysymällä aina itseltään: "Tarvitsenko tätä oikeasti?" Kaiken turhan ostaminen vähemi myös tuon vuoden jälkeen. Mietin itse tuota samaa, uskon, ettei minulla edes olisi vaikeuksia toteuttaa sitä. Sitten kuitenkin tajusin, että minulla tuskin on edes tarvetta tuollaiseen kuluttamisen kontrolloimiseen ja vähentämiseen. Inhoan shoppailemista ja aina jotain uutta ostaessani tiedän tarvitsevani sitä - poikkeuksena ehkä hetken mielijohteesta ostettu viulu tai kromaattinen huuliharppu, mutta niillekin on ollut käyttöä. En koe olevani kovinkaan kulutushysteerinen ihminen, joten vastaavan uuden vuoden lupauksen toteuttaminen taitanee sujua minulta melko luonnostaan. Uusien housujenkin ostamista mietin nyt tarkemmin, vaikka koen tarvitsevani sellaiset. Minulla on jostain kumman syystä miltei kaikissa housuissa reikiä, reiättömiä ja muutoin arkikäyttöön sopivia housuja on vain kahdet. Mutta miksi kummassa en tekisi parista reiällisistä housuista yhdet reiättömät? Minua ei ehkä sittenkään nähdä alennusmyynneissä.

Luin tänään myös Karen Kingstonin kirjan Paikat kuntoon feng shuin avulla. Se sisälsi paljon fiksuja ajatuksia ja huomioita ylimääräisen rojun vaikutuksesta hyvinvointiin, vaikken ehkä ihan sitä kaikkea feng shui -juttua allekirjoitakaan. Lähes kaikki näistä ajatuksista ja huomioista oli kuitenkin sellaisia, jotka minä ainakin olen oppinut ja tajunnut ihan itse, ilman feng shui -opaskirjaa. Osa oli jopa niin itsestäänselviä ja yksinkertaisia, että mietin, miksi niistä täytyy kirjoittaa erikseen kirja. Ehkä kaikilla ei ole aikaa miettiä asioita, joten tuollaisistakin oppaista on hyötyä. Kyllähän se selkeyttää omaa ajatusmaailmaa jos huomaa jonkun muunkin ajatelleen samoin.

Aloitin vuoteni silläkin tavoin aktiivisesti, että ryhdyin lukemaan ylioppilaskirjoituksiin. Huomenna teen muutaman lomalle annetun koulutehtävän ja jatkan ylppäreihin lukemista. Pulkkamäkeen en ole vielä päässyt. Ehkä senkin vielä ehtii. Ainakaan tuo hieno uusi pulkkani ei katoa mihinkään.

Musiikkikokemuksia livenä

Käyn kovin harvoin keikoilla tai konserteissa, mutta nyt viikon sisään on mahtunut kaksi: viikko sitten olin kuuntelemassa Sibelius-viulukilpailujen välierää ja tänään heiluin Tavastialla CMX:n tahdissa. Oli ensimmäinen kerta, kun olin Tavastialla. Ensimmäisenä voin todeta, että kyllä nuo klassisen musiikin konsertit ovat kovin paljon korvaystävällisempiä. Oli minulla seltään tulpat mukana, en ehkä ihan ehdoin tahdoin halua tehdä itsestäni kuurosokkoa, sen verran sitä saa jo tuollaisissa keikkatilanteissa kokeilla.

Okei, oikeastaan tuo oli ylipäänsä ensimmäisiä kokemiani keikkoja jossain muualla kuin Finlandia-talolla. Olen kahdesti käynyt Pori-jazzeilla ja kerran Ilosaarirockissa, mutta sen lisäksi livemusiikkini on ollut vain tuota klassisempaa puolta. Taas voin sanoa, etten taida olla niin kovin keikkaihmisiä. Minun musiikkikokemukseeni se ihmismassa ja korvia särkevä volumi ei tuo yhtään lisää - ehkä jopa vähentää sitä, kun sanoista ei meinaa saada selvää. En minä silti aio kieltäytyä keikoille lähtemästä, onhan siinä nyt kuitenkin jotain, vaikken minä osaakaan luontevasti hyppiä musiikin tahdissa.

Ilman korvatulppia tärykalvot halkeaa mutta korvatulppien kanssa ulkopuolinen maailma tuntuu ja kuulostaa jotenkin kovin epätodelliselta. Pidin huolta siitä, että minulla oli koko ajan kosketus kaveriini, muuten olisin varmaan hukannut itsenikin sinne. Ulkomaailman epätodellista tuntua ehkä lisäsi sekin, että suljin silmäni. Ei aavistustakaan, miksi. Ihmettelen sitä itsekin. Mikä idea on sokeana sulkea silmät paikassa, jossa ei kuulekaan käytännössä mitään? Minulla ei ole mitään käsitystä esimerkiksi siitä, kuinka suuri ihmismassa siellä oli tai minkä kokoinen tila se on. Edessäni seisoi ihminen, jonka käyttämä sampoo tuoksui hyvälle.

En tunne CMX:n tuotantoa kovinkaan tarkkaan, keikalla soitetuista kappaleista ehkä kolme tai neljä oli minulle ennalta oikeasti tuttuja. Yhtäkään en osannut laulaa kovin paljon saati tunnistanut introsta. Viimeisenä enkorena soitettu Matti jäi kyllä päähän soimaan pitkäksi aikaa. Onneksi Tavastialle saa avustajan ilmaiseksi mukaan, yksin tuosta ei tulisi mitään.

Erilaisia esiintymisiä

Viime lauantaina minulla oli kitaramatinea, jonka jälkeen jäin pohtimaan musiikin esittämistä oikein hartaasti. Yritin ottaa soittaessani huomioon myös yleisön, ikään kuin pitää kontaktin yleisöön. Siinä vaiheessa huomasin vain tekeväni virheitä. Tiesin, että jos olisin keskittynyt vain musiikkiin, enkä yleisöön, olisin varmasti soittanut paremmin.

Olen täysin tietoinen siitä, että esimerkiksi teatterin lavalla näytellessä - tai vaikka taikuutta esittäessä - täytyy ihan oikeasti olla kontakti yleisöön ja ottaa yleisö huomioon tekemisissään, mutta klassisen musiikin kohdalla en olekaan asiasta niin varma. Ainakin uskon, että musiikki välittyy yleisölle ihan yhtä hyvin, vaikka esittäjä soittaessaan keskittyisikin vain soittamiseen. Eriasia tietysti on soittamisen jälkeen, yleisön kiitokset pitää osata ottaa vastaan ja silloin kontakti yleisöön on oltava kunnossa.

Esiintymisen ja yleisökontaktin kannalta on aika eri asia soittaa klassista musiikkia kuin jotain bändin kanssa soitettavaa musiikkia, jossa on lavashow't ja kaikki. Bändin kanssa on keskityttävä oman soiton lisäksi bändin yhteiseen soittoon ja osattava ottaa myös se yleisö huomiooon.

Minulla oli aika monta vuotta vierähtänyt edellisestä kerrasta, kun olen yleisölle soittanut, ja siksi ajatus yleisökontaktista lähes hätkähdytti. Ennen soittoani ajattelin näyttelemisestä ja taikuudesta totutulla tavalla, että minun on käytävä soittaessakin ikään kuin dialogia kuulijoideni kanssa. Vasta matineani jälkeen bussimatkalla tajusin, että soittaessa dialogin välineeksi riittääkin pelkkä musiikki, eikä minun siinä vaiheessa tarvitse sen kummemmin yleisöä huomioda, parempikin, etten hirveästi huomioi. Nyt soittaessani kiinnitin huomiota yleisön yskähdyksiin, liikehdintään ja kaikkeen hyvinkin epäolennaiseen. Se kuului soitossa - ainakin omasta mielestäni. Tiedän nimittäin osaavani soittaa ne kappaleet paremmin kuin soitin ne matineassa.

Tänään esitin koulussamme taikuutta, eikä yleisökontaktin kanssa ollut ongelmia. Se tuntuu nykyään tulevan - ainakin välillä - miltei luonnostaan. Silti on kovin valaisevaa tajuta, kuinka erilaista esiintyminen voi olla sen lajista riippuen. Ehkä seuraavalla kerralla yleisölle soittaessa (musiikkiopiston pääsykokeissa ensi tiistaina) tajuan olla keskittymättä yleisööni soiton aikana.

Kaikesta yleisökontaktiproblematiikasta huolimatta nautin esiintymisestä. Ehkä se on aika itsestäänselvää, kuinka muuten olisinkaan päätynyt niin monen esittävän taiteen harrastajaksi. Vaikka nautin siitä, en koe olevani tyyppiä, joka pyrkii aina ja kaikkialla yleisön eteen. Tiedän myös sen, etten ole kovinkaan hyvä ottamaan kiitoksia vastaan. Kumartaminen tuntuu minusta aina yhtä hölmltä, erityisesti kitara (tai viulu) kädessä. Olen siinä kohtaa sellainen ihmeen puupökkelö, varmasti myös näytän siltä. Pitänee tästälähin alkaa niiailla.

*******

Tämän päivän taikuusesitykseni meni melkoisen hyvin, olen jopa itse tyytyväinen siihen ja se onkin jo aika paljon. Sain heti alussa aploodit yleisöltäni, mikä oli hieman hämmentävää. "Kiva, että te taputatte mulle jo ennen kuin mä olen edes sanonut mitään. Tämä taiskin sitten olla tässä, kiitos." Siinä vaiheessa sain jo toiset aploodini ja "enkore"-huudot, luonnollisesti.

Stressasin ja jännitin aamunavaustani muutaman päivän todella paljon. Eilen yritin ehdotella kaverilleni, jos en tulisikaan paikalle ja homman taikuus olisi siinä, että siellä on näkymätön esiintyjä. Olen kuitenkin iloinen, että uskalsin kunnolla esiintyä ja naureskella jännitykselleni. "Jos mä näkisin, niin mun kädet ei tärisisi näin paljon - ei kun siis..."

Pidän meidän koulun lämpimästä ja hyväksyvästä ilmapiiristä. Sitäpaitsi olen oppinut lukioaikanani kunnolla, että mokaaminen on kivaa ja että se on lahja. Mokasin nimittäin kyllä esitykseni aikana, mutta se onkin yksi osasyy siihen, miten tyytyväinen voin noin 10 minuutin setistäni olla. Selviydyin mokasta jopa omasta mielestäni tyylikkäästi, eikä se jäänyt harmittamaan jälkikäteen yhtään. "Mä kuvittelin, että se kuului juttuun, että sä mukamas mokaat", niinpä, niinpä. Minähän selviydyin siitä tyylillä. Nyt ainakin tiedän, mitä kohtaa tulevassa juniortaikureiden sm-kisasetissäni minun täytyy erityisesti harjoitella.

Tänään osaan olla tyytyväinen itseeni.

Henkiset raja-aidat

Näyttämöilmaisu on vaikeampaa kuin kuvittelin. Ei se aine itsessään, mutta monet siihen liittyvät asiat.

Opettaja pitää musiikkia mielellään kovalla. Niin kovalla, etten kunnolla kuule ympäristöäni. Okei, törmäilen jo valmiiksi muihin ryhmäläisiini, mutta seiniltä olen vielä välttynyt. Tänään oli kuitenkin pakko kävellä salissa kevyellä kämmenselkäotteela, koska tulimme tunnille ehkä minuutin myöhässä ja he olivat aloittaneet jo kävelemisen musiikin kanssa. Jos olisin ehtinyt paikalle niin, että olisin ehtinyt kävellä siellä ilman musiikkia, homma olisi toiminut paremmin. Olisin ehtinyt jo tutustua salin kokoon, kaikuun ja saada tilan paremmin haltuuni. Musiikki esti sen minulta, koska se oli ihan vain hivenen liian kovalla. Pitää muistaa mainita asiasta opettajalle.

Minun ei ole vaikea mennä lähelle outoja ihmisiä noilla tnneilla. En koe vaikeaksi halailla tai silitellä, tulla halailluksi tai silitellyksi. Vaikeaa tämän päiväisellä tunnilla oli ottaa kontakti kävelevään ihmiseen, koska minun pitäisi mennä sitä halailemaan. Minä en tiedä, kuka ohitseni kävelee, en osaa seurata sitä katseellani pidempää aikaa, en tiedä, mihin ne kävelevät... Enkä ehdi pysäyttää. Pitäisi oppia. Mutta yhtäkkinen ryntääminen kävelevän ihmisen luo ei ole helppoa. Tämä ongelma on varmasti vain omassa päässäni.

Meillä on sellainen varsin epäsokkoystävällinen lämmittelytapa: seisomme piirissä, jonka keskelle joku menee tekemään jotain liikettä. Ringissä seisovat alkavat tehdä tätä samaa liikettä, kunnes joku toinen menee keskelle ja aloittaa jonkin toisen liikkeen. Tässä samalla soitetaan taas musiikkia niin lujalla, ettei kuule toisten liikkeistä lähteviä ääniä ja voi sen perusteella edes vähän päätellä, mitä ne oikein tekevät. Opettaja sanoi minulle, ettei haittaa, vaikka tekisin jotain ihan muuta liikettä, kunhan liikun. Mutta se haittaa minua itseäni. Jos en tiedä, mitä toiset tekevät, olen mieluummin liikkumatta (vaikka silloin kyllä hävettää ja ketuttaa). Mutta jos tiedän tekeväni liikkeen väärin, ei tilanne ole yhtään sen hauskempi. Porukalle annettiin ohjeeksi tulla kertomaan minulle, mitä he tekevät. Ihan kiva juttu. Tiedän edes vähän, mitä minun pitää tehdä. Mutta edelleen se musiikki häiritsee minua, sillä en kuule, missä kohtaa se piiri on ja jossain liikkeessä tulee vahingossakin vähän vaellettua paikaltaan. Viime viikolla yksi liike oli pyöriminen, enkä aina päässyt pyörähdykselläni ihan samaan suuntaan ja liikkeen vaihtuessa rintamasuuntani oli pitkään jotain tosi häröä, ennen kuin yksi viitsi mainita asiasta. Mutta minä en kuullut, missä muut olivat.

Minä olen saanut kuulla viisi vuotta naureskelua ja moitetta siitä, etten tee kaikkia liikkeitä samala tavalla kuin muut. Joskus kukaan ei huomauttanut asiasta sillä hetkellä, mutta sain jälkikäteen kuulla naureskelua siitä. Joskus opettaja tai avustaja saattoi tulla mainitsemaan, ettei se mene yhtään noin, muttei sitten neuvonutkaan enää sen jälkeen kunnolla, miten minun pitää tehdä. Eli periaatteessa voin syyttää siitä muita, jos pyörin omituisesti. Muttei sekään ole reilua, sillä kaikki eivät vain ole hyviä selittämään sanallisesti liikkeitä. Tämän jälkeen ei ole yhtään helppoa tai mukavaa improvisoida jotain omaa liikettä. Ehkä tästä johtuu myös se, että jotain mielipuolisia liikkeitä tehdessä minun on todella tärkeää tietää, että muutkin oikeasti tekevät sitä, tai tunnen itseni varsin hölmöksi. Omalta osaltaan musiikin soittaminen vaikeuttaa sitä, koska en kuule, missä muut ovat tai yhtään, mitä ne tekevät. Siksi minä pidän enemmän paritansseista; tiedän ainakin parini liikkuvan yhtä hölmösti kuin itse.

No, meidän on nyt pitänyt jo kahdella tunnilla tehdä haluamiamme liikkeitä musiikin kanssa. Välittämättä siitä, mitä muut tekevät. Sokkona on niin helppo uppoutua omaan maailmaansa, jos musiikki soi kovalla. Sitä minä käytin hyödykseni, koska muuten olisin taas seisonut vain paikallani kuin tönkkösuolattu muikku. "Ajatelkaa, ettei täällä ole ketään muuta." Niin tein, koska muuten en olisi pystynyt koko harjoitukseen. En osaa yhdistellä vapaasti koko vartalon liikettä, en millään. Sitä minä lähden varmaan tältä näyttiksen kurssilta hakemaan, että oppisin liikkumaan vapaammin myös silloin, kun en saa keneltäkään varmistusta tekemiseeni.

Toivon, että ryhmäläiseni (tai joku) huomauttavat, jos teen jotain tosi tyhmää tai jotenkin tosi väärin. Minusta nimittäin aina tuntuu siltä, että ihmiset tuijottavat silloin, jos itse olen epävarma tekemisestäni tai en tee, kun toiset tekevät. Se tekee olon varsin vaivaantuneeksi.

Tiedän näiden asioiden olevan ihan vain henkisiä raja-aitojani, mutta ne osittain haittaavat tunnilla tekemistä. Toivon, etten sentään ole ihan ainoa, jolla on tällaisia henkisiä esteitä. Varmaan näkevillä ei ole, sillä silloin näkee väistämättä sen, miten muut liikkuvat ja mitä ne tekevät. Ei tule niin suurta epävarmuutta siitä, että tekeeköhän itse lähellekään oikein. Olen kuullut joillain sokoilla olevan saman suuntaisia vaikeuksia joskus.