Erilaisia esiintymisiä

Viime lauantaina minulla oli kitaramatinea, jonka jälkeen jäin pohtimaan musiikin esittämistä oikein hartaasti. Yritin ottaa soittaessani huomioon myös yleisön, ikään kuin pitää kontaktin yleisöön. Siinä vaiheessa huomasin vain tekeväni virheitä. Tiesin, että jos olisin keskittynyt vain musiikkiin, enkä yleisöön, olisin varmasti soittanut paremmin.

Olen täysin tietoinen siitä, että esimerkiksi teatterin lavalla näytellessä - tai vaikka taikuutta esittäessä - täytyy ihan oikeasti olla kontakti yleisöön ja ottaa yleisö huomioon tekemisissään, mutta klassisen musiikin kohdalla en olekaan asiasta niin varma. Ainakin uskon, että musiikki välittyy yleisölle ihan yhtä hyvin, vaikka esittäjä soittaessaan keskittyisikin vain soittamiseen. Eriasia tietysti on soittamisen jälkeen, yleisön kiitokset pitää osata ottaa vastaan ja silloin kontakti yleisöön on oltava kunnossa.

Esiintymisen ja yleisökontaktin kannalta on aika eri asia soittaa klassista musiikkia kuin jotain bändin kanssa soitettavaa musiikkia, jossa on lavashow't ja kaikki. Bändin kanssa on keskityttävä oman soiton lisäksi bändin yhteiseen soittoon ja osattava ottaa myös se yleisö huomiooon.

Minulla oli aika monta vuotta vierähtänyt edellisestä kerrasta, kun olen yleisölle soittanut, ja siksi ajatus yleisökontaktista lähes hätkähdytti. Ennen soittoani ajattelin näyttelemisestä ja taikuudesta totutulla tavalla, että minun on käytävä soittaessakin ikään kuin dialogia kuulijoideni kanssa. Vasta matineani jälkeen bussimatkalla tajusin, että soittaessa dialogin välineeksi riittääkin pelkkä musiikki, eikä minun siinä vaiheessa tarvitse sen kummemmin yleisöä huomioda, parempikin, etten hirveästi huomioi. Nyt soittaessani kiinnitin huomiota yleisön yskähdyksiin, liikehdintään ja kaikkeen hyvinkin epäolennaiseen. Se kuului soitossa - ainakin omasta mielestäni. Tiedän nimittäin osaavani soittaa ne kappaleet paremmin kuin soitin ne matineassa.

Tänään esitin koulussamme taikuutta, eikä yleisökontaktin kanssa ollut ongelmia. Se tuntuu nykyään tulevan - ainakin välillä - miltei luonnostaan. Silti on kovin valaisevaa tajuta, kuinka erilaista esiintyminen voi olla sen lajista riippuen. Ehkä seuraavalla kerralla yleisölle soittaessa (musiikkiopiston pääsykokeissa ensi tiistaina) tajuan olla keskittymättä yleisööni soiton aikana.

Kaikesta yleisökontaktiproblematiikasta huolimatta nautin esiintymisestä. Ehkä se on aika itsestäänselvää, kuinka muuten olisinkaan päätynyt niin monen esittävän taiteen harrastajaksi. Vaikka nautin siitä, en koe olevani tyyppiä, joka pyrkii aina ja kaikkialla yleisön eteen. Tiedän myös sen, etten ole kovinkaan hyvä ottamaan kiitoksia vastaan. Kumartaminen tuntuu minusta aina yhtä hölmltä, erityisesti kitara (tai viulu) kädessä. Olen siinä kohtaa sellainen ihmeen puupökkelö, varmasti myös näytän siltä. Pitänee tästälähin alkaa niiailla.

*******

Tämän päivän taikuusesitykseni meni melkoisen hyvin, olen jopa itse tyytyväinen siihen ja se onkin jo aika paljon. Sain heti alussa aploodit yleisöltäni, mikä oli hieman hämmentävää. "Kiva, että te taputatte mulle jo ennen kuin mä olen edes sanonut mitään. Tämä taiskin sitten olla tässä, kiitos." Siinä vaiheessa sain jo toiset aploodini ja "enkore"-huudot, luonnollisesti.

Stressasin ja jännitin aamunavaustani muutaman päivän todella paljon. Eilen yritin ehdotella kaverilleni, jos en tulisikaan paikalle ja homman taikuus olisi siinä, että siellä on näkymätön esiintyjä. Olen kuitenkin iloinen, että uskalsin kunnolla esiintyä ja naureskella jännitykselleni. "Jos mä näkisin, niin mun kädet ei tärisisi näin paljon - ei kun siis..."

Pidän meidän koulun lämpimästä ja hyväksyvästä ilmapiiristä. Sitäpaitsi olen oppinut lukioaikanani kunnolla, että mokaaminen on kivaa ja että se on lahja. Mokasin nimittäin kyllä esitykseni aikana, mutta se onkin yksi osasyy siihen, miten tyytyväinen voin noin 10 minuutin setistäni olla. Selviydyin mokasta jopa omasta mielestäni tyylikkäästi, eikä se jäänyt harmittamaan jälkikäteen yhtään. "Mä kuvittelin, että se kuului juttuun, että sä mukamas mokaat", niinpä, niinpä. Minähän selviydyin siitä tyylillä. Nyt ainakin tiedän, mitä kohtaa tulevassa juniortaikureiden sm-kisasetissäni minun täytyy erityisesti harjoitella.

Tänään osaan olla tyytyväinen itseeni.

"On syksy niin ihmeellinen..."

Olen löytänyt jälleen kitaran ja kitaramusiikin, parin vuoden tauon jälkeen. Vuosi sitten saatoin olla hyvinkin melkein pari kuukautta koskematta kitaraan, nyt otan sen esiin aina, kun suinkin pystyn. Omia kitaraläksyjäni Youtubesta hakiessani olen löytänyt paljon ihania kitaristeja ja upeita kappaleita, joita fiilistelen oikein kunnolla.

Tämä innostus yllätti minut, sillä ensimmäisen tunnin jälkeen olin lähes valmis lopettamaan siihen. Ajattelin, etten nykyiseltä opettajalta saa sitä, mitä kitaransoitolta haen. Hän kun on tottunut opettamaan lähinnä säestystä ja sointuja ja minä haluan soittaa kunnon kitarakappaleita. Ajattelin sitten kuitenkin katsoa, mitä tästä tulee ja olen nyt koko ajan kitarassa kiinni. Noiden kahden tunnilla soittamani kappaleen lisäksi olen soittanut paljon vanhoja kitaraläksyjäni ja opetellut uudestaan sellaisia kappaleita, joista en enää yhtään muistanut, miten ne menivät. Hämmästyin huomatessa, että sormet muistivat vielä yllättävän paljon sellaisistakin kappaleista, joita en ollut soittanut vuosiin. Toisen kappaleen kohdalla taas korva muisti, sormet eivät niinkään hyvin. Eikä sormet meinanneet löytää sitä sointua, jonka korva muisti.

Uudestaan löytämäni intohimo kitaransoittoon näkyy myös siinä, että ylösalaisin keikahtaneen unirytmini takia olen ollut hereillä melkein joka yö viiteen asti aamuyöstä ja parina yönä olen lähtenyt parvekkeelle kitaran kanssa. Toisena yönä satoi vettä ja tuuli. Siellä minä sitten soitin innoissani Tears in heavenia, sormet kohmeessa. Tajusin aika pitkään pihalla ollessani, ettei se kylmä vesisade välttämättä tee niin kovin hyvää kitaralle. Heti sisään tultuani kuivasin kitaran kunnolla ja menin lämpimään peiton alle. Oli melko eeppinen kokemus istua syksyisenä aamuyönä yksin ulkona soittamassa. Ja viel ävesisateessa. Helsinki on ihanan hiljainen siihen aikaan vuorokaudesta.

Tänään kitarasta sitten katkesi D-kieli, kun yritin virittää sitä kokosävelaskelta korkeammaksi. Olisi helpottanut yhden sovituksen soittamisessa. Ilman D-kieltä en voi soittaa kovin paljoa muuta kuin Spanish romancea, jonka sain tänään läksyksi. Tuleepahan harjoiteltua sitä. Mutta täytyy kyllä pian käydä ostamassa uusi kieli.

*******

Toinen asia, johon olen palannut parin vuoden tauon jälkeen, on maalipallo. Huomenna aion mennä ensimmäisiin maalipalloharkkoihin pitkään aikaan... Tai tarkemmin sanottuna noin vuoteen. En ole ihan varma, mihin minun siellä pitää mennä. Enkä ole varma, kestänkö sitä hengissä. Mutta jos olen menossa parin viikon päästä maajoukkueleirille, pitää minun sitä ennen kestää edes yhdet kahden tunnin harkat.

*****

Syksy on mukava vuodenaika.

Kiireinen on arkeni taas

Joskus kahdeksannella luokalla minulla oli koulun lisäksi viikottaisia harrastuksia aika paljon. Oli yleisurheilua (kahdesti viikossa), kitaratunteja ja teatteriharkkoja. Puolivälissä kahdeksatta luokkaa tiputin kitaratunnit pois huomattuani, etten jaksanutkaan kaikkea, teatteriproggis loppui keväällä ja yleisurheilunkin lopetin kesällä. Sen jälkeen olin puoli vuotta tekemättä mitään, sitten aloitin aikidon, jota kesti oikeastaan vain puoli vuotta... Lukioon mennessä minulla ei ollut enää mitään aikataulutettuja, viikoittaisia harrastuksia. Ei muuta kuin koulun kuoro ja joka toinen maanantai Sporttis-kerhossa ohjaaminen.

Tähän on taas tullut muutos, mikä ei välttämättä ole kovin fiksua. Minulla on tässä jaksossa 6 lukuainetta, seuraavassa viisi, sitten neljä, taas viisi ja viimeisessä neljä. Kuusi lukuaineen kurssia on aika paljon -- siihen päälle vielä niiden ei-lukuaineiden tehtävät niin, että olen oikeasti jo koulussa melkein päivittäin kahdeksasta neljään. Tähän päälle olen kaikesta huolimatta kerännyt roppa kaupalla harrastuksia -- taas.

Maanantaisin minulla on kitaratunti, joka kestää 45 minuuttia. Tiistaisin on koulun kuoro varttia vaille viidestä puoli seitsemään, ja torstaisin teatteriharkat viidestä kahdeksaan. Viime viikolla naisten maalipallomaajoukkueen valmentaja soitti minulle ja houkutteli minua jälleen pelaamaan enemmänkin, ja arvatkaapas, kuinka siinä kävikään... Yllytyshullu kun olen, lupauduin lähtemään maajoukkueleirille muutaman viikon päästä. Olen myös pelaamassa tämän vuoden maalipallosarjassa yhdessä joukkueessa ja ajattelin, että harkoissakin pitäisi käydä -- pelkät turnaukset eivät ehkä riitä. Ainoat harkkavaihtoehdot ovat maanantaina 20-22 jossain Vantaalla (kellonaika ei houkuta...) tai tiistaina 18-20 Espoossa. Valitsin tiistain. Se tarkoittaa tosin sitä, etten voi olla sekä kuorossa että pelaamassa maalipalloa. Tämänkin ratkaisin niin, että olen noin joka toinen viikko kuorossa, joka toinen maalipallossa.

Niin, läksyjäkin pitäisi joskus tehdä... Ja taikatemppuja... Sitten välillä pitäisi kai ihan rentoutuakin ja nähdä kavereita. Ai niin, en asukaan enää täyden palvelun kodissa, vaan pyykit, tiskit, kaupassakäynnit, roskat, ruuanlaitot, laskujen maksamiset etc. pitäisi myös hoitaa jossain rakosessa. Ehkä minä pärjään.

Viikonloppuna ajattelin ymmärtäväni, miksi lopetin kasilla kitaratunnit. Nyt tunnin jälkeen en taas ymmärrä sitä. Ei se ole stressaavaa hommaa, ellei siitä ota stressiä. Tai ymmärrän, miksi lopetin kasilla kitaran soiton, nyt ei vaan ole ihan sama tilanne, vaikka tavallaan tekemistä koulun takia on paljon enemmän. Minulla ei sentään ole yleisurheiluharkkoja kahdesti viikossa.

*******

Kävin eilen ostamassa itselleni läjäpäin herkkuja. Myyjä kysyi, onko juhlat tulossa. En oikein viitsinyt sanoa, että ei, tämä kaikki on minulle, joten myöntelin vaan nätisti. Olisihan sitä tietysti voinut selittää minulla olevan koeviikko tulossa, eikä suinkaan juhlat. Koeviikko vaatii herkkuja. On varmaan hyväkin aloittaa se urheileminen taas... Toisaalta myös aivotoiminta kuluttaa kaloreita.