perjantaina, elokuuta 24, 2012

Minä luovutin...

Noin puoli litraa verta.

Yritin jo kerran aikaisemmin luovuttaa, mutta silloin luovutukseni esti akuutisti muutama päivä aiemmin tapahtunut nilkan nyrjähdys ja vähän pitkäaikaisemmin epäselvyys siitä, mitä kaikkea silmilleni on tehty ts. onko jotain syytä, miksen saisi luovuttaa. Asia selvitettiin - käy sääliksi se lääkäri-parka, joka joutui käymään läpi silmätietoni 20 vuoden ajalta - ja minusta tuli vihdoin luovuttaja.

Veripalvelun työntekijöille on hienosti ohjeistettu, että näkövammaisen luovuttamaan tulevan henkilön kanssa henkilökunta täyttää terveydentilakyselyn. Sitä ei saa täyttää sen henkilön kanssa, jonka kanssa tulee luovuttamaan, vaan se on aina täytettävä henkilökunnan kanssa. Vielä kun henkilökuntaa ohjeistettaisiin näkövammaisten opastamisessa... Tuli hieman hämmentävä tilanne, kun sairaanhoitaja kehotti minua tulemaan perässään 'koppiin'. Onneksi omistan suun, jolla kysyä ja kyllä se henkilökunta oikeasti oli hyvin ystävällistä ja avuliasta.

HB 149, matalin mittaustulos minulta ikinä. Taidan olla rautainen tyyppi.

Olisin oikein mielelläni katsonut, mitä kädessäni tapahtuu ja miten veri valuu pussiin. Yritin minnä sinnepäin katsoa, mutta eipä mitään näkynyt... Pienen neulanheiluttelun jälkeen veri alkoi pulputa letkuun ja siitä lähtevän äänen sentään kuulin.

Ensiluovuttajia makuutetaan luovutuksen jälkeen vähintään kymmenen minuuttia. Minun olooni veren menettäminen ei vaikuttanut kuinkaan ja pidin sitä makoilua vähän turhana, vaikka toisaalta ymmärrän kyllä hyvin, miksi niin tehdään. Edes seuraavana päivänä pituushyppykisoissa en huomannut luovutuksella olleen mitään vaikutusta - tai voinhan tietysti syyttää verenluovutusta siitä, etten hypännyt ennätystäni.

Kolmen kuukauden päästä pääsen taas luovuttamaan.

*******

Huomenna ajattelin mennä suomen kielen fuksien varaslähtöpiknikille. Siinä on vain pieniä vaikeuksia: en tiedä, löydänkö Tuomiokirkon portaat saati sitten sieltä vihreähaalarisia tutoreita.

Portaiden luo löytämisestä uskon selviytyväni, kun eilenkin onnistuin kävelemään Musiikkitalolta Töölönkadulle. Apuna voin myös käyttää BlindSquarea. Mutta niitä vihreitä haalareita ei löydä BS:nkään avulla.

torstaina, elokuuta 16, 2012

En lähde Lontooseen, mutta opin uuden asian

Vaikka Lontooseen paralympialaisiin lähteminen ei ollutkaan minulle mikään pitkäaikainen haave – vastahan vuosi sitten aloin taas harjoitella yleisurheilua – nyt vähän harmittaa, etten sinne lähde. Paralympiamatka oli hyvin lähellä, kun kerta A-rajan ylitin ja minulle haettiin villiä korttia. Se oli niin lähellä, että ehdin jo ihan ajatella ehkä lähteväni Lontooseen. Se oli sen verran lähellä, että nyt lukiessani tuttujeni Lontoon-valmistautumisesta Facebookista tai blogeista, vähän harmittaa, etten ole mukana.

Nyt voin kuitenkin keskittyä rauhassa opintojen alkuun eikä tarvitse miettiä, mitä teen, kun olen kurssien alun Lontoossa. En ole. Voin myös tähdätä treenaamisen neljän vuoden päähän Rion paralympialaisiin – silloin olisi ehkä jo teoreettiset mahdollisuudet pärjätäkin kisoissa. Nyt, vaikka olenkin pituushypyssä ylittänyt A-rajan, tuskin olisin paralympialaisissa sijoittunut kovinkaan hyvin, sillä siellä urheilijoiden vähyyden vuoksi on yhdistetty sokeiden F11 luokka heikkonäköisten F12 luokkaan. Heikkonäköiset hyppäävät paremmin.

Pituushypyn treenaamisen lisäksi sain eilisestä piirimestaruuskisasta rutkasti lisämotivaatiota juoksun harjoitteluun. Osallistuin siis 100 metrin juoksuun. Lähtö oli hermostuttava, sillä meidät ammuttiin kahdesti takaisin – ensimmäisellä kerralla yksi varasti, toisella kerralla yksi sai varoituksen. Vasta kolmannella yrityksellä pääsimme oikeasti matkaan. Juoksu tuntui kulkevan hyvin – ainakin paremmin kuin Iisalmessa pari viikkoa sitten – mutta aika (15,77) jäi kaivertamaan. Se on kuitenkin neljä kymmenystä hitaampi kuin kesäkuussa tekemäni ennätys.

Eilisessä kisassa kävi myös ensimmäisen kerran niin, että aika oli otettu vahingossa opasjuoksijastani. Tarvitsen juoksussa kaksi rataa – toinen minulle, toinen oppaalleni. minun radakseni oli ilmoitettu 7, tosiasiassa siis radat 7 ja 8. Opas juoksee vasemmalla puolellani, eli tällä kertaa sillä radalla 7. Maalikameraa tarkkailevat toimitsijat olivat ilmeisesti ajatelleet vain, että minulla on rata 7, joten sen tulos katsotaan. Opasjuoksija ei saa ylittää maaliviivaa ennen minua, niinpä hän siinä aivan lopussa hidastaa hieman. Oppaastani otettu aika oli 15,84. Koska meistä molemmista juoksu tuntui kulkeneen paremmin, epäilimme, olisiko aika otettu väärin. Olihan se. Vaikka ero olikin nyt huimat seitsemän sadasosaa, on kiva, että tulos saatiin korjattua.

Haluaisin mennä heti treenaamaan lisää juoksua, haluan oppia juoksemaan paremmin. Ongelmana on vaan vähän se, etten voi mennä yksin eikä minulla enää tällä viikolla taida olla ketään opasta tarjolla. Tahtoisin niin kovasti mennä heti!

*******

Olen aina pitänyt vanhempiani hyvin sallivina sen suhteen, mitä asioita voin sokkona tehdä. Tai tarkemmin sanottuna niin, että voin tehdä samoja asioita kuin näkevätkin. Viime viikonloppuna huomasin kuitenkin, ettei asia ihan niin yksinkertainen olekaan.

Olin yötä äidilläni Tuusulassa. Kotona ei ollut ”talonväkeä” muita kuin pikkuveljeni. Aamulla huomasin (kun yritin veljen tiskejä tiskata), ettei hanasta tule lämmintä vettä. Pikkuveli vielä veti sikeitä, niinpä soitin äidille. Selvisi, että lämpimän veden puute oli ihan suunniteltu ja tietoinen juttu: kun talossa ei ole ketään, on turha pitää öljylämmitystä päällä. Pitäisi siis vaan laittaa pannu päälle ja vesi lämpenisi.

Äiti kysyi, onko pikkuveljeni hereillä, hän kun osaa sen pannun laittaa päälle. Minä sanoin meneväni herättämään sen.

Niin meninkin. Uninen veli vastasi pyyntööni pannun käynnistämisestä: "Etkö sä muka osaa tehdä sitä? Sehän on ihan helppo homma." Totesin, ettei kukaan ole ikinä kertonut minulle, miten se tehdään – eli ei, en osaa. Veli neuvoi, sanallisesti.

Laitoin pannun päälle ja pääsin aamusaunani yhteydessä myös lämpimään suihkuun.

maanantaina, elokuuta 13, 2012

Leivontaa, opiskelun odotusta ja sellaista

Tuossa reilu viikko sitten juhlistin teinivuosieni päättymistä ja tein sen kunniaksi valkosuklaajuustokakun. Kuvan muistin ottaa vasta sitten, kun kakusta oli jo syöty aika paljon… Ainakin näkee, että kelpasi. (Oli ensimmäinen iPhonella ottamani kuva ja kohdistukset varmaan taas ihan miten sattuu.)
valkosuklaajuustokakku

Tämä oli ensimmäinen kerta sitten 7. luokan kotitaloustuntien, kun käytin liivatelehtiä. Silloin muinoin meitä varoiteltiin siitä, miten tarkkana liivatteen kanssa pitää olla ja miten vaikeaa sen käyttö onkaan. Nämä varoittelut saivat aikaan sen, etten edes yrittänyt kokeilla liivatteen käyttöä ennen tätä kakkua. Juustokakkujakin olen toki tehnyt – mutta vain sellaisia, jotka paistetaan uunissa. Tämä taisi olla tekemistäni juustokakuista ehdottomasti paras.

Nyt niitä liivatelehtiä on vielä jokunen jäljellä, joten eipä taida jäädä viimeiseksi liivatekokeiluksi. Mitähän sitä seuraavaksi tekisi?

*******

Kävin viime viikolla ensimmäisen kerran opettelemassa yliopistoreittejä liikkumistaidonohjaajan kanssa. Nyt löydän tieni Porthaniaan, yliopiston päärakennukselle ja Metsätaloon. En ehkä löydä kyseisissä rakennuksissa sisältä mitään, mutta kaikki aikanaan.

Vanhoissa yliopistorakennuksissa ja vanhoilla mukulakivikaduilla niiden ympäristössä oli ilmassa tietynlainen henki. Ehkä se johtui siitä, että yliopistomaailma on minulle vielä täysin vieras, enkä ole turtunut paikkoihin ja rakennuksiin, mutta minusta oli hienoa kulkea kaduilla ja käytävillä ja miettiä niitä opiskelijoita vuosikymmenten takaa, jotka ovat kulkeneet samoja reittejä. ehkä yliopistokampuksen lumo laimenee tulevien vuosien aikana, mutta ainakin nyt ensimmäisellä kerralla oikeasti yliopiston opiskelijana tuntui hienolta.

Olen odotellut kärsimättömänä suomen kielen amanuessilta vastausta kyselyyni erityisjärjestelyistä yliopistolla. Eräs ystäväni varoitteli, että jos olen lähettänyt helsinki.fi-osoitteeseen (yliopiston sähköposti) postia jostain muusta osoitteesta, se on saattanut mennä roskaposteihin ja ehkä jäänyt siksi huomaamatta. Tänään vihdoin kävin penkomassa sähköpostini lähetettyjä viestejä ajatuksenani lähettää sama viesti uudestaanyliopiston sähköpostista,jollainen minullakin nykyään on, kun huomasin, etten ole lähettänyt koko viestiä! Ei siis ihmekään, ettei minulle ole vastattu… Nyt lähetin, ihan siitä yliopiston osoitteesta.

Tänään sain tiedon, että Lyyra-opiskelijakorttini on valmis. Pitää tosin malttaa vielä muutama päivä, ennen kuin sen voi noutaa.

Odotan innosta kihisten opintojen alkua ja seuraavaa liikkumistaidontuntia, jotta oppisin vähän lisää yliopistokampuksesta.

*******

Sain Kelalta hymyilyttävän päätöksen, joka pisti myös vähän miettimään Kelan logiikkaa. Tajusin kyllä päätöksen pari kertaa luettuani, miten siihen tulokseen on päädytty, mutta silti näin maalaisjärjellä ajateltuna logiikka vähän ontuu. No, kerrankin minun hyväkseni.

******

Haen yliopisto-opiskeluun avustajaa. Olen muutaman varteenotettavan hakemuksen jo saanut. Tekisi mieli kommentoida asiaa täällä, mutta en ehkä nyt, kun hakuprosessi on vielä kesken. Mutta jos blogini lukijoissa sattuu olemaan pääkaupunkiseutulaisia työttömiä, niin minulle vaan työhakemusta tulemaan!

torstaina, elokuuta 02, 2012

Vammaisurheilupäivä

Aamulla lähdin taksilla juna-asemalle ja taksikuski - Suomi-paitani nähtyään - ilmeni entiseksi naisten maalipallomaajoukkueen valmentajaksi. Koko matka turistiin lähinnä erityisryhmien palloilusta Suomessa ja harmiteltiin sitä, ettei näkövammaisfutsalia täällä oikein ole (myöhemmin päivällä minulle selvisi siihen ihan syykin). oli hauska sattuma törmätä häneen.

Junassa menin sisään kakkosvaunusta ja selvitin tieni viitoseen, jossa paikkani oli. Häädin paikalta ihmisen, joka oli ehtinyt jo ilmeisesti torkahtaa. Kirkkonummella seistiin reilut puoli tuntia odottamassa, että eteen hajonneelle sorajunalle saatiin tehtyä jotain. Liput tarkistettiin vasta sen jälkeen, eikä konnari (taaskaan) halunnut edes nähdä opiskelijakorttiani. Myöhemmin seistiin vielä odottamassa vastaantulevaa liikennettä ja juna oli Salossa melkein tunnin myöhässä.

Salossa oli SLU:n alueleiri, jossa tänään oli ohjelmassa vammaisurheilua. Vajaalle kahdellesadalle lapselle pyöritettiin 2,5 tunnissa kuusi eri vammaisurheilurastia. Minä ehdin Salohalliin paikalle kymmenen minuuttia ennen rastien alkua ja matkalla asemalta halliin sain kuulla vetäväni maalipallorastia.

Edellisestä liikunnanohjauksestani oli vierähtänyt jo tovi, mutta viimeistään parin ensimmäisen ryhmän jälkeen homma alkoi sujua ihan mukavasti. Meitä oli kaksi vetäjää maalipallossa, mutta myös kaksi kenttää, joten ryhmät jaettiin aina kahtia. Minulla oli kymmenen lasta kerrallaan. Onnekseni ryhmillä oli mukanaan myös omia ohjaajia, sillä yksin tuossa tilassa en olisi kyennyt vetämään sujuvasti.

Maalipalloa kuuluisi pelata hiljaisessa salissa. Meillä oli palloiluhalli, joka oli verhoilla jaettu useampaan osaan. Hiljaista ei todellakaan ollut. Se ehkä haittasi lapsia kuulemaan, missä pallo oikein menee, mutta minua se haittasi todennäköisesti enemmän. Oli kuitenkin kiva huomata, miten mutkattomasti ala-asteikäiset lapset suhtautuivat siihen, että heillä oli sokea "ope": kun kysyin, onko kaikilla laput silmillä, sain oikeasti vastauksen. minulle tuotiin pallo sitä pyytäessäni ja muutenkin asia näytti olevan aivan ongelmaton. Parin lapsen kanssa puhuin siitä, millaista on olla sokea, kun he sitä tiedustelivat.

Ei minusta varmaan ikinä hyvää liikunnanohjaajaa tule, mutta ainakin jotenkin pärjään siinä hommassa. Uskoisin pystyväni myös ohjaamaan täysin yksin ryhmiä tietyissä olosuhteissa, esim. tutussa paikassa, jossa ei tule niin suurta hälinää ympäriltä... Näissä olosuhteissa ryhmien omista ohjaajista oli suuri apu. Lapset myös itse pitivät huolta siitä, että toisilla oli pelatessa laput päässä eikä niiden alta kurkittu.