Tänään, sekalaisia asioita

Menin tänään yliopiston kahvilaan aikomuksenani ostaa lattea (maailma on kääntynyt päälaelleen, sillä enhän minä pidä kahvista tippaakaan), koska olin jo edellisellä luennolla torkkunut ja vielä oli kaksi jäljellä. Jollain muullakin oli aie käydä kahvilassa luentojen välissä ja jono oli aika pitkä. En ensin ihan tajunnut sitä ja - kun vihdoin hoksasin asiain tilan - kysyin parilta pojalta (mieheltä), ovatko he jonossa.

"Joo."

"Okei. Missähän täällä on se jonon pää?"

"Itse asiassa sä olit ennen meitä."

Niin.

No, herrat ohjasivat minut sitten paremmin jonoon ja päätin olla skarppina ja kyetä seuraamaan edellä menevää tyyppiä, jotta jonotuksesta tulee jotain. Se on sokkona nimittäin vähän vaikeaa, jos ei kehtaa olla kontaktissa siihen edellä menevään… Ajattelin myös, että ehkä ne takanani olevat herrat sitten sanovat, jos jotenkin jään tosi paljon jälkeen jonosta.

Olin todella tyytyväinen jonotustaitoihini, kunnes yksi kaverini (joo, olen onnistunut saamaan oikeasti ainakin yhden sellaisen) huikkasi kauempaa, tarvitsenko apua. Hän sitten luikahti jonon ohi auttamaan minua ja samalla tajusin, että edessäni ollut hahmo, jonka etenemistä yritin kuunnella, olikin tolppa.

Eipä ihme, kun jono ei kauheasti liikkunut eteenpäin.

Ja niin, tulin järkiini siinä tiskillä ja vaihdoin latte-ajatukseni Pepsi Maxiin.

Se kofeiinijuoma tuli kyllä tarpeeseen. Kassalle päästyäni pengoin hädissäni laukun sivutaskua, johon olin juuri aulassa lompakkoni laittanut. Tasku oli tyhjä. Olin jo aivan varma, että lompakkoni on pudonnut jonnekin. Ihmettelin sitä ääneen kaverille ja kassatädille. Minua auttaneet herrat vähän taaempaa: "Se on varmaan toi tossa tarjottimella."

Kaivoin lompakosta lyyra-opiskelijakortin ja visa elektronin. Ojensin kassatädille kortin ja hän:

"Sä maksat tällä lyyra-kortilla?"

"Joo. Ei kun… Enhän mä voi maksaa sillä."

(Vielä viime syksyn uudet opiskelijat saivat sellaiset lyyra-kortit, joissa on myös maksuominaisuus. Näissä uusissa ei enää ole ja muutenkin se ominaisuus poistuu pian käytöstä.)

Seuraavat luennot pysyin hereillä.

******

Urheilukassi tekee kyllä urheilijan. Tähän saakka olen kanniskellut treenikamojani siinä samassa repussa, jota käytän kaikkialla: koulureppuna, viikonloppureissulla laukkuna… kaikkialla. Pari viikkoa sitten ostin kuitenkin ihan oikean treenikassin, koska alkoi tulla jo pieniä tilaongelmia, kun yritin tunkea tietokoneen, treenikamat (kahdet piikkarit, juomapullon, vaatteita) ja eväät samaan reppuun. Nyt, repun ja treenikassin kanssa kulkiessa, tunnen itseni oikeasti urheilijaksi. Tänään sitä tunnetta lisäsi HKV:n tuulipuku, jonka sain.

Oli muuten mukava käydä urheilemassa melkein kahden viikon tauon jälkeen. Tahtoisi heti lisää.

*******

Jos joku voisi antaa minulle kyvyn kieltäytyä herkuista. Tai edes kyvyn syödä niitä vähän.

*******

Kommentoin yhden blogin kommenttia ja kadun sitä nyt suuresti. Poistin kommenttini, koska se oli tyhmä ja turha (kuten minusta sekin, jota kommentoin). Sain vain haukut - sekä kommentistani että sen poistosta. Ei siis kannata osallistua nettikeskusteluihin, edes omalla nimellään. Voi myös olla, etten ymmärrä hten ymmärrä huumoria. Taidan siis jatkaa hiljaista linjaani, koska suun avaamisesta tulee vain paha mieli.

Syksy on käynnistynyt

On vierähtänyt aika melkoisesti siitä, kun viimeksi olen blogiani päivittänyt. Muutenkin viime aikoina (aika pitkällä katsantokannalla) blogin päivitystahti on vaan harventunut harventumistaan, niinpä olen jo harkinnut koko bloggaamisen lopettamista. Nyt kuitenkin vähän viimeaikaisia kuulumisia.

*******

Yliopisto-opinnot ovat käynnistyneet tällä viikolla kunnolla. Ainakin nyt vielä ensimmäisten luentojen perusteella suomen kieli on kiinnostava opiskeluala. Ainut mietityttävä asia opinnoissa tällä hetkellä on ihmisiin tutustuminen. En lopppujen lopuksi ole kovinkaan sosiaalinen ihminen – tai olen, jos joku muu tekee aloitteen. Minulle aloitteen teko ja aivan turhanpäiväinen smalltalk on haastavaa. Aloitteellisuutta tietysti vaikeuttaa se, etten löydä ihmisiä, mutten oikein osaa ryhtyä juttelemaan edes luennolla viereen istuvien tyyppien kanssa, elleivät he aloita.

Tähän mennessä en ole oikein tutustunut kehenkään. Jotkut saatan tunnistaa äänestä ja niiden kanssa tulee vaihdettua muutama sana, mutta suurimmaksi osaksi olen aika yksin. Tuntuu siltä, että todella monet ovat jo tutustuneet ihmisiin niin, että ovat ehtineet saada ihan kavereitakin. Minä tunnen oloni vielä melko ulkopuoliseksi, mutta toivon tilanteen tasaantuvan tässä ajan myötä.

Meillä on yllättävän vähän mitään pakollista kurssikirjallisuutta, suositeltavaa oheislukemista kuitenkin löytyy. Olen hankkinut niitä oheislukemistoksi suositeltavia kirjoja, jotka ovat näkövamaisten kirjastossa Celiassa. Muutoin taidan pärjätä aika hyvin ilman kirjatilauksia sieltä. Monisteita sitten meillä käytetäänkin aika paljon. Suurin osa niistä löytyy netistä sähköisessä muodossa, joten niidenkin lukeminen onnistuu – kuten luentokalvojen, jotka melkein jokaisella kurssilla on netissä jo ennen luennon alkua, jotkut opettajat laittavat vasta luennon jälkeen.

*******

Olin pitkästä aikaa harjoitusleirillä, kun tammikuun jälkeiset leirit ovat syystä ja toisesta jääneet väliin. Tämänkertainen leiri oli paralympiakomitean nuorten leiri ja meitä urheilijoita oli siis useista lajeista javammaluokista. Tämä tarkoitti käytännössä leirin ohjelmassa sitä, että illalla oli koko porukalle yhteisiä palauttavia harjoituksia, joissa pääsi vähän kokeilemaan muitakin lajeja. En tiedä, mitä aiemmilla leireillä on yhteisissä harjoituksissa tehty, koska tuo oli ensimmäinen paraleirini, jolle pääsin. Nyt pelattiin pyörätuolikorista ja yleisurheilijoiden järjestämässä harjoituksessa tehtiin aitakävelyä (pyörätuoliurheilijat jotain muuta – en tiedä, mitä) ja heiteltiin turbokeihästä.

Joskus pienenä olen leikkinyt koristuolilla, mutta nyt ensimmäisen kerran oikeasti käytin sellaista. Ensin vähän mietitytti, mitä mahtaa tulla sokkona koriksen pelaamisesta, mutta kyllä se ihan sujui ja hauskaa oli. Seuraavana päivänä oli hartiat jumissa niin, että huomasi tehneensä niillä jotain. En tiedä, kipeytyivätkö ne siitä kelaamisesta vai siitä, kun heittelin ennen korispelin alkua ihan vaan paikaltani koreja (olin siinä aika haka). Pyörätuolikoriksesta ja muusta tuolin käytöstä - mm. kelasin tuolin liikuntasalista ulkokautta paikkaan, johon ne piti palauttaa - tuli sellainen luottamus, että jos joskus joutuisi jonkin onnettomuuden takia joksikin aikaa istumaan pyörätuolissa, sillä liikkuminen onnistuisi myös sokkona. Keksin senkin, mitä urheilulajia voin harrastaa, jos onnistun vammauttamaan itseni tuplavammaiseksi - varasuunnitelma on tietysti oltava jo valmiina. Viimestään Viimeistään silloin minusta tulisi kuulantyötäjä/keihäänheittäjä.

Tämä leiri palautti minut maanpinnalle, kun penikat kipeytyivät kunnolla ensimmäisen kerran sitten tukipohjallisten hankkimisen jälkeen. Ehkä jalkani eivät vaan kestä peräkkäisinä päivinä isoja juoksumääriä, kun ne vaivaavat joka leirillä. Täytynee seuraavilla leireillä vähän yrittää miettiä treenien järjestystä sen mukaan, että välissä tekee vähemmän juoksuja. Mutta nyt ainakin olen varma siitä, että aion treenata seuraaviin paralympialaisiin Rioon 2016. Katsotaan sitten parin vuoden päästä uudestaan, olenko edelleen yhtä motivoitunut…