Hassulle päivälle hassu lopetus

Aamulla selvisin pitkästä aikaa eksymättä roskakatokselle ja takaisin. Kauppaan lähtiessä sitten taas vähän eksyin, olin jotenkin saanut itseni toiselle puolelle autotietä. En tajua, miten onnistuin siinä! Ilmeisesti maailma pyörähti ympärilläni sillä välin, kun minä pysyin paikoillani. Ja tämä tapahtui nanosekunnissa. Muuta selitystä ei voi olla. Onneksi ystävällinen setä opasti minut oikeaan suuntaan. ”Sä näytit niin epävarmalta.” Takuulla näytinkin.

Ja sitten, tuota… Ööh… Alepa aukeaa sunnuntaisin kymmeneltä. Tämä tiedoksi lähinnä itselleni, etten enää toistamiseen yritä mennä sinne puolta tuntia liian aikaisin. Voin kertoa, ettei ole herkkua seistä 20 asteen pakkasessa puolta tuntia. Kun joku ei tajunnut edes mennä välissä takaisin kotiin. Näpit hiukan jäätyivät, kun välillä kirjoittelin tekstareita kaverille.

Kaupasta kotiin selvisin sitten eksymättä ja sen kummemmin jäädyttämättä mitään ruumiinosiani. Lämpimissä sisätiloissa sainkin sitten soitella äidille, josko hän löytäisi käsityölehdestään pinaatti-tunikan neuleohjeen. Tahtoisin nimittäin tehdä sellaisen. Sitten piti mennä takaisin pakkaseen kaverin taksia vastaan.

Eilen soitin melkein koko illan kitaralla Telemannin menuettia, kun se minulla nyt on läksynä. Sen jälkeen, kun sitä oli pari tuntia putkeen soittanut, alkoi se jo ihan sujua. Tai siis ne vaikeat kohdat sujuivat kyllä, mutta helpot kohdat menivät taas ihan pieleen. Tänään minä sitten soittelin kyseistä menuettia kaverin viululla. Oli aika hauskaa. Sain sen jopa melkein oikein… Kai kerran.

Ruokavalioomme kaverini kanssa tänään kuului aikaisemmin kertomani kana-nuudelihässäkkä ja jälkiruuaksi suklaafondue erinäisten hedelmien kera. Kokkailumme ja ruokailumme jälkeen saattoi löytyä suklaata jostain muualtakin kuin meidän vatsoista.

Mitä kaksi lukiolaista yleensä tekevät yhdessä? Eivät ehkä ainakaan soita asteikoita vapaa-ajalla. Sitä me kuitenkin teimme. Sen jälkeen, kun minä olin ensin epätoivoisesti yrittänyt soittaa A-molliasteikkoa viululla. Ei kuulostanut kovin nätiltä. Viulistikaveriltani se sujui vähän paremmin ja piti niitä asteikoita sitten soittaa ihan duettona. ”Nyt mä voin sanoa viuluopelle, että olen harjoitellut.”

Hassuun päiväämme kuului paljon kikatusta, epätoivoisia kaksiäänisiä lauluyrityksiä, vanhojentanssiharjoituksia pienessä keittiössä ja jälkiruuan jälkiruokana suklaajätskiä (sekä yksi karannut, jäinen pakastemansikka, joka myöhemmin löytyi lattialta; allekirjoittanut ei edes astunut päälle). Sain minä myös tietää saaneeni siitä itsenäisesti suorittamastani yhteiskuntaopin lakitiedon kurssista 9.

Hervottomassa hyperaktiivisessa tilassani minä menin Googlettamaan viuluja ja päädyin tilaamaan sellaisen itselleni. Kiitoksia Kela, kun tuette minua niin paljon, että voin toteuttaa hetken mielihaluja ja hulluja ostopäätöksiäni (ja kiitoksia äiti, joka olet lainannut minulta niin paljon rahaa, että voin hyvällä omalla tunnolla ostaa asioita ”kohta se äiti maksaa velkansa, niin…”). Tämä on varmasti samaa kategoriaa kainalosauvojen kanssa; jos viulun tykötarpeineen saa 100 eurolla, niin pakkohan se on ostaa!

Avustaja, ruokaa ja kaikkea häröä

Minulla on nyt ollut suunnilleen viikon verran uusi avustaja. Jostain kumman syystä kapinoin joka kerta pari ensimmäistä päivää koko avustaja-ajatusta vastaan. Tuntuu siltä, kuin avustajasta olisi melkein enemmän haittaa kuin hyötyä ja että pärjäisin kyllä ihan yhtä hyvin ilmankin ja äh. Kyllähän minä pärjäsin pari viikkoa koulusakin ilman avustajaa ja sain helposti kavereita mukaani, kun piti käydä esimerkiksi ostamassa uusi kieli kitaraan katkenneen tilalle.

Viime viikonloppuna kun avustajan työsopimusta kirjoittelimme ja äiti sanoi avustajalle tehtäviä, joita hänen mielestään minun pitäisi tehdä avustajan kanssa, alkoi tämä sisäinen kapinani avustajaa vastaan. Ei minulla ole mitään sitä ihmistä vastaan, joka tällä hetkellä avustajanani on, vaan ylipäänsä "avustajuutta" vastaan. Miksi minulla muka pitäisi olla joku tyyppi avustamassa, kun ihan itsekin pärjään? Miksi minun pitäisi käyttää jotain ulkopuolista ihmistä apunani, kun kavereita ja perheenjäseniäkin on?

Parin ensimmäisen päivän aikana olin suunnilleen valmis luovuttamaan koko avustajan suhteen: en millään jaksaisi selittää koulun käytäntöjä ja sen lisäksi vielä kaikkea sitä, missä ja miten minä tarvitsen apua. Liikaa hommaa, kun pitää perehdytyttää uusi ihminen työhönsä. Parin ensimmäisen päivän aikana oikeasti ajattelin, että avustajasta on paljon enemmän haittaa kuin hyötyä. Sen pitäisi olla apuna arkipäivässäni, mutta jos minä joudun joka asian neuvomaan melkein kädestä pitäen... Mitä apua siitä silloin on? Erityisesti näin kesken vuotta tuo kaikki tuntui liian raskaalta.

Ensimmäisen viikon aikana avustajani on kivasti oppinut jo monta asiaa, eikä minun tarvitse olla koko aikaa neuvomassa. Hän tosin välillä vähän unohtaa opastaa minua ja saan huudella vähän perään, että jos ottaisit minutkin mukaasi. Sekin tosin loppui jo melkein kokonaan sen jälkeen, kun hän pari kertaa oli minut unohtanut. Kyllä minä tiedän, että siitä ihan hyvä avustaja tulee, mutten vaan jaksaisi aina tutustua uuteen ihmiseen ja opettaa häntä tehtäväänsä. Miksei jossain puussa kasva valmiita avustajia? Toisaalta jokainen avustajaa käyttävä tarvitsee apua vähän eri asioihin, ettei sekään varmaan toimisi. Silti uskon, että viime kesänä valitsin hakijoista väärän ihmisen, minulla kun olisi ollut siellä ehkä parempikin tarjolla. Ainakin se toinen oli lukenut pitkän matikan. Mutta enää ei oikein voi valittaa.

*******

Veljeni elää suurin piirtein einesruuilla; pizzoilla, lihapiirakoilla, nakeilla, lihapullilla ja pinaattiletuilla. Minun on siis itse tuotava kaupasta ruokani, jos ja kun haluan syödä vähän terveellisemmin ja "paremmin". Syön tosin koulussa aina kunnolla, joten viikolla tulee harvemmin syötyä kotona enää mitään leipää kummempaa. Olen nyt kuitenkin alkanut vähän enemmän tehdä ruokaa. Siis enemmän kuin se, että keitän makaronit ja lämmitän pari nakkia...

Veljeni ovat mukavasti kertoneet minulle parin helpon, halvan ja suhteellisen nopean ruuan reseptin. Toista niistä tein viime maanantaina, toista ajattelin viikonloppuna vääntää. Ajattelin myös jakaa nämä ruokavinkit täällä.

Keskimmäinen isoveljeni harrastaa aina välillä laneja kavereidensa kanssa; viitisen nuorta miestä kokoontuu yhteen tietokoneineen ja pelaavat pari päivää putkeen. Veli sanoi, että heidän ruokavalionsa on usein laneissa ollut pizzaa, mutta he halusivat vähän vaihtelua, joten syntyi seuraavanlainen ruokalaji:

hunajamarinoituja kanasuikaleita, suunnilleen 1/3 paketista per ruokailija
tomaattimurskaa, yksi purkki per ruokailija
murskattua nuudelia, yksi systeemi per ruokailija

Kanasuikaleet ruskistetaan pannulla, sitten heitetään joukkoon tomaattimurska ja nuudelit. Nuudelipussin mausteita voi laittaa ihan sen mukaan, kuinka tulisesta ruuasta tykkää. Ruokaa siinä sitten keitellään sen aikaa, että nuudelit tuntuvat hyviltä ja pistellään poskeen.

Nuudeleiden murskaaminen helpottaa huomattavasti ruuan syömistä sekä valmistusta. Ja on kuulkaa ihan maittavaa ja nopeaa ruokaa tämä. Jotain ne tietokonenörtit pelifriikitkin osaavat.

Vanhin isoveljeni kertoi minulle pastakastikkeen ohjeen, jota en ole vielä itse tehnyt, mutta viime kesänä veljellä kortteeratessani söin kyllä. Halpaa, hyvää ja suhteellisen nopeaa tämäkin.

tonnikalaa tomaattikastikkeessa, yksi tölkki per ruokailija
kaveriksi tuorejuustoa, suunnilleen yksi ruokalusikallinen ruokailijaa kohti

Tonnikaloja vähän keitellään kattilassa tuorejuuston kera, sekoitellaan hyvin ja tarjotaan pastan kanssa.

Näitä kirjoittaessa tuli oikein nälkä... Mutta menenkin tänään ihan ravintolaan syömään Saksassa asuvan tätini sekä iskän ja hänen naisystävänsä kanssa. Saksan-täti tulee käymään Suomessa suunnilleen vaan Matka-messuilla, joten yleensä olen käynyt kyseisillä messuilla vaan siksi, että näkisin tätini. Tänään emme messuille lähde, mutta tädin kanssa syömään kuitenkin. Isäni on menossa huomenna myös messuilemaan, mutta meillä on koulupäivä, joten jää nyt minulta messut (ja metrilakut...) väliin.

*******

Kävin keskiviikkona ortodoksikirkossa, sillä tein radiotyönkurssia varten radiohaastattelun ortodoksiksi kääntyneestä tuttavastani. Oli oikein mielenkiintoinen kokemus se ortodoksinen iltahartaus.

Tämä radiohaastattelu oli oikeastaan ensimmäinen "kunnon" haastattelu, jonka olen tehnyt. Kerran aikaisemmin haastattelin taikuria, mutten hirveän tarkkaan ollut suunnitellut sitä juttua etukäteen ja se meni vähän oudoksi koko juttu. "Hei, mitä mun piti kysyä?!" Nyt radiokurssilla olemme käsitelleet aika paljon jutun tekoa ja haastattelua, että tämä oli mukamas ammattimaisempi juttu. En siltikään ole ihan varma siitä, miten hyvin se meni. Onneksi voin editoida juttuani ja siirtää kysymyksiä esimerkiksi vähän parempaan järjestykseen... Kun en osannut kysellä kysymyksiäni ihan siinä järjestyksessä, mitä olin suunnitellut. Niin jännittävää se oli.

Ensiviikolla käsikirjoitamme tunnin ohjelman juonnot, valitsemme musiikit ja kaikkea sellaista. Parin viikon päästä meillä onkin sitten tunnin mittainen suora lähetys, jonka voi kuka vaan kuunnella netissä. Meidän lähetyksemme aiheena on uskonto, muiden kurssilaistemme ohjelma-aiheita on yötyöt, lentäminen ja musiikki.

*******

Kalliossa on kaivettu kuoppaa sellaiseen kohtaan, josta kuljen ohi, kun kuljen koulurakennuksesta toiseen. Kuljin siitä pari viikkoa ohi jännittäen joka kerta sitä työmaakohtaa. Yritin aina mahdollisuuksien mukaan kulkea jonkun muun perässä, että tietäisin, mistä minun kuuluu mennä. Lumi vielä vähän vaikeutti tilannetta, kun koko suojatien ylittäminen on ollut aika haastavaa suuren lumimäärän kanssa.

Kun olin riittävän monta kertaa kulkenut kuopan ja sitä kaivavien työmiesten ohi, he alkoivat jo suunnilleen moikkailla minua ja opastivat minut tien yli oikealle ovelle, jos ei sattunut muita koululaisiamme olla samaan aikaan liikkeellä. Yhtenä päivänä yksi työmiehistä sanoi: "Me ollaan laitettu tähän tällanen aita. Sä voit siitä hyvin seurata ja saat siitä suunnan ylittää tien oikein."

Tällä viikolla ei ole työmiehiä enää kuopalla näkynyt, mutta aita on edelleen tallella ja olen siitä aika kiitollinen. En pääse putoamaan kuoppaan.

Nyt, kun olen riittävän monta kertaa ylittänyt tien ja ohittanut kuopan jotain muuta seuraillen, uskallan ylittää sen taas yksiksenikin. Vähän jännitystä siinä joka kerta silti on, koska lumi sekoittaa minut välillä kyllä aika hyvin.

*******

Hmm, en ole tainnut kirjoittaa näin tökeröä tekstiä kovin montaa kertaa. Tänään tämä ei tunnu sujuvan yhtään mihinkään suuntaan. Hassua sinänsä. Ehkä olen liian tarkkaan miettinyt tässä viikon aikana, että mitä ja miten kirjoitan. Nyt, kun se sitten pitäisi kirjoittaa, ei se niin hyvin sujukaan. Ei pitäisi ajatella. Siitä on vaan haittaa.

Ruokaa päivän täydeltä

Tunnen itseni oikein ahmatiksi tänään, kun en ole tehnyt juuri mitään muuta kuin syönyt. (Ja siivonnut ja imuroinut huoneen, kirjoittanut avustajalle työsopimuksen...) Ahmatti-oloa hälventää hiukan se, että jopa tein itse ruokaa, enkä tilannut pizzaa tai ostanut valmisruokaa. Kaiken kukkuraksi tekemäni ruoka oli kerrankin ihan maukasta.

Kävin tänään pitkästä aikaa itse kaupassa, enkä nakittanut veljeäni siihen hommaan. Hieman ne lumikasat vaikeuttivat kauppamatkaa, mutta menomatkalla onneksi mukava mummu kulki kanssani ja jutteli lumesta ja siitä, kuinka hän on lähdössä viikoksi ystävättärensä kanssa Tallinnaan kylpyläreissulle ja oli matkalla veikkauksen pisteelle, josko Lotosta jotain tulisi. Kaupassa sain avukseni myyjän, joka ei ollut auttanut minua aikaisemmin ja josta en ole ihan varma, oliko se mies vai nainen. Hän sai ainakin kulkea monta kertaa yhden hyllyn väliä, kun tahtoi ilmeisesti jättää minut vaan odottamaan hyllyn päähän, kun itse haki toisesta päästä tavaroita. No, sai ainakin liikuntaa. Paluumatka taas oli vähän haastavampi, koska sielä ei edes ollut hirveästi muita ihmisiä, joilta olisin voinut vähän kysellä suuntia siinä lumiaavikossa. Ihan loppumatkasta sitten lauma varsin tuntematonta kieltä molottavia lapsosia sekottivat minut ja kävelin ensin kävelysillan ohi.

Minun tämän päivän gurmee-ateriani oli kana-nuudelivokkia, joka sisälsi hunajamarinoitujen kanasuikaleiden ja nuudelien lisäksi sipulia, ananasta ja päärynää. Olisin halunnut vielä persikkaakin, mutta Alepastamme ei sitä löytynyt. Sipulin olisi varmasti voinut jättää väliin, mutta koska se noin ylipäänsä on hyvää, niin pistin sitä kuitenkin.

En oikeasti osaa käyttää ruuanlaitossa hirveästi mausteita. Nuudelin mukana tulevat maustepussit varmaan tämänkin ruuan pelastivat. Ja tietysti se hunajamarinadi. Vähän sitruunapippuria vielä joukkoon ripottelin. Ja kyllä, oli maukasta ja hyvin täyttävää. Pääärynät olisi voinut laittaa vähän aikaisemmin mukaan, jotta ne olisivat olleet hiukan pehmeämpiä.

Tuosta annoksesta olisi takuulla riittänyt kahdelle, vaikken tosiaankaan kaikkia kanoja siihen käyttänyt (siirsin osan talteen seuraavaa kana-nuudeli-ruokalajia varten...), mutta söin sen kaiken yksin. Osin siitä syystä, etten oikein osannut ottaa sitä ruokaa fiksusti lautaselle; ensin ei meinannut tulla yhtään nuudeleita ja sitten tulikin suunnilleen kaikki kerralla. Siitä syystä olen ollutkin sitten koko päivän ihan täynnä, mutta jatkanut vaan syömistä.

Ensimmäisen itse tekemäni vokkiruuan lisäksi olen tänään vetänyt napaani vähän liikaa Aino-suklaajäätelöä (se on tarjouksessa Alepassa...), melkein kokonaisen juustopatongin ja napostellut fetaa ja kirsikkatomaatteja. Ehkä tällä määrällä elää pari päivää. Paitsi että huomenna on Nutorin kokous, jossa syömme brunssia.

*******

Näin torstaina valon.

Silmälääkärissä mikroskoopin valo näkyi vähäsen oikean silmän oikeasta alanurkasta. Hyvin pienenä siivuna, tosin. Olin kuitenkin luullut, etten enää näe valoa. Se oli hienoa.

Puhelimme siinä samalla silmäkivustani ja lääkäri kysyi: "Onko täällä tuntunut kipua?" Hetkeksi hämmennyin, että missä täällä... Tajusin sen sitten ehkä tarkoittavan vasenta silmää, kun aikaisemmin puhuimme vain oikeasta. Mutta en minä sillä silmällä tai oikean silmän sillä reunalla mitään valoa näe, joten en heti tajunnut sen siirtyneen tutkimaan toista silmääni.

Epäonnenpäivä

Tänään ei ole minun päiväni, ei ollenkaan.

Aamulla laitoin tiskit koneeseen ja kun pistin tiskikonetta päälle, tuli minulle aivan täydellinen blackout. En tiennyt yhtään, pitikö minun kääntää tiskikoneen ohjelmanappula ylös vai alas. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä. Sen sentään muistin, että nappulan piti olla pystyasennossa… Mutta ylhäällä vai alhaalla? Tunsin oloni hivenen typeräksi: olen käyttänyt sitä tiskikonetta jotakuinkin puoli vuotta ja jokaisella kerralla olen osannut laittaa sen nappulan suoraan oikeaan asentoon. Nyt minulla ei kuitenkaan ollut hajuakaan siitä. Piti kysyä veljeltä apua.

Vanhojentanssiharjoituksissa oli eri opettaja kuin ennen joulua. Tiesin sen kyllä, mutta kun olin vasta tottunut siihen toisen opettajan selitystyyliin, aiheutti tämä uusi tyyli vähän vaikeuksia. Uskon vaikeuksia tulevan vielä jatkossakin, sillä meillä on keskiviikkoisin eri opettaja kuin torstaisin… Ja molemmat ovat siis eri tyyppejä kuin ennen joulua.

Uuden tanssin harjoitteleminen oli aika mielenkiintoista. Pari vakuutti minulle, että menin ihan hyvin ”ainakin oikeaan suuntaan”, mutta oikeasti olin ihan pihalla. Opettaja ei huomannut, kun huidoin käsi pystyssä. Olisin halunnut hänet näyttämään, miten se homma oikein menee. Tunnin lopuksi opettaja sitten näyttikin ja pääsin kärryille.

Noh, matikan tunti meni ihan hyvin, vaikkei minulla ollutkaan kirjan sidoksessani tehtäviä, joita kävimme. Tiesin senkin etukäteen, mutta minulta ei löytynyt sitä sidosta kotoa vaan kirjastani puuttui noin 40 sivua välistä. Toivon, että puuttuvat sivut ovat postissa sen yhden pakettikortin takana. Kaveri onneksi aina luki minulle tehtävät ja osasin jopa laskea niitä - aina välillä.

Ruotsin tunti sitten… En löytänyt pistenäytön kaapelia yhtään mistään. En käyttänyt eilen kotona pistenäyttöä, joten sen pitäisi olla repussa. Mutta ei ollut. En pärjää kielten tunneilla oikein mitenkään ilman pististä, sillä siitä pystyn tarkistamaan, miten sanat kirjoitetaan. Tuskastelin jo kavereille sitä, että olen ihan hukassa ilman yhtä kaapelia. Minua lohdutettiin: ”Nyt sä voit selittää, ettet sä voi tehdä mitään.”

Avasin tietokoneen ja Luetus-ohjelman, jossa oppikirjani ovat. Luetus on muutaman päivän varoitellut siitä, että siinä on käyttöaikaa enää muutama päivä jäljellä. Eilen sitten rekisteröin Luetukseni uudestaan, jolloin käyttöaikailmoitus katosi. Mutta nyt, kun avasin Luetuksen, se ilmoittikin: ”suojauskoostetta ei voi lukea”, tai jotain siihen suuntaan. Joten en siis ihan oikeasti voinut tehdä mitään, kun en saanut edes ohjelmaani auki.

Ruotsin tunti meni sitten omia kirjoitellessa ja siinä, että yritin saada koneeni yhdistämään itsensä johonkin langattomaan nettiin. Ihan lopputunnista pääsin viimein lukemaan sähköpostinikin.

Viimeisenä aineena minulla oli tänään mediaa ja radiotyötä. Tunnin lopussa piti kirjoitella haastattelukysymyksiä ylös ja sen takia avasin koneeni. En saanut koneeseeni virtaa pistorasiasta, mutta onneksi tässä on jopa niin huiman pitkä akku, että se kesti sen viimeisen jäljellä olevan vartin ihan hyvin.

Kotiin tultuani minun piti heti aloittaa lakitiedon lukeminen,koskahuomenna on aineesta koe ja olen suorittanut sitä kurssia itsenäisesti. Koneeni ei kuitenkaanpäästänyt pihaustakaan ja muuntajasta kuului kummallista piipitystä. Se oli taas pimahtanut. Eihän edellisestä kerrasta ollut kuin puolisen vuotta…

Piti soittaa hätäsoitto äidille, jotta saisin jonkun kanssani ostamaan johtoa. Koneessani on kyllä takuuta vielä jäljellä, mutta en ihan viitsi puolen vuoden välein kysellä uutta johtoa… Ja viimeksikin sen saamisessa kesti melkein kaksi viikkoa. Joten marssimme laturini kanssa Giganttiin ja kyselimme sille korvaavaa kaveria.

Gigantista onneksi löytyi laturi, jossa on erilaisia vaihtopäitä ja jonka vaihtopäistä yksi sopi jopa minun koneeseeni. Isäpuoleni vastaavassa vaihtopäälaturissa ei ollut tähän sopivaa päätä. Sain siis koneeseeni virtaa ja pääsin vihdoin lukemaan lakitietoa – ei siinä mennyt kuin kaksi tuntia hukkaan.

Keskiviikko 13. päivä on ihan takuulla pahempi kuin mitkään perjantait.


On tässä päivässä ollut ihan hyviäkin asioita. Vanhojentanssiharkat menivät loppujen lopuksi ihan mukavasti, sain hommattua viimeiseen jaksooni yhden kurssin lisää, täytin rehtorin kanssa yo-kirjoituksia varten tarvittavan erityisjärjestelyhakemuksen… Ja niin: aamulla oli ihan mahti taksikuski.

"On lunta tulvillaan..."

Totisesti.

Minä pidän oikeasti talvesta; sekä lumesta että pakkasesta. Pakkasen varalle voi aina pukea kunnolla päälle, mutta tuo lumi... Viha-rakkaussuhde on edelleen olemassa.

Sitä lunta on oikeasti paljon. Eikä katuja - saati sitten portaita - ole siivottu kuitenkaan kauhean hyvin. Tänään tarvitsin oikeasti vähän opastusta, jotta pääsin siirtymään pääkoululta toiselle rakennukselle. Koulusta kotiin lähtiessä soitin taksin koulun pihaan, vaikka tolpalle on vaan pari sataa metriä. En halunnut lähteä kokeilemaan, löydänkö sinne tässä lumihangessa.

Tarvitsin jopa kotipihassa vähän opastusta, että pääsin parkkipaikalta alaovelle. Pari viikkoa sitten eksyin viedessäni roskia, roskakatos kun on sisäpihan toisessa päässä.

Lumi hankaloittaa liikkumista, kyllä. Silti en voi jäädä vaan kotiin ja olla liikkumatta mihinkään. On pakko käydä kaupassa ja viedä roskia ja kulkea muutenkin paikasta toiseen, vaikka onkin lunta. Saan vaan eksyillä vähän useammin ja pyöriä kunnolla ympyrää, kun joka paikassa tuntuu vaan samalta, kaikialla on pelkkää lunta.

Liukkaus ei ole mikään ongelma, minusta sellaisissa paikoissa harvoin on liukasta, joita muut väittävät liukkaiksi. Ainoan ongelman aiheuttaa lumi ja sekin vain silloin, kun aurausta/lumitöitä ei ole tehty kunnolla. En kuitenkaan oikein tiennyt, olisiko minun pitänyt mennä pyytämään koulun vahtimestarilta, että voisiko niitä portaita vähän putsata lumesta... Joten kärsin.

*******

Minulla oli tänään pidennetty tunti ennen ruokailua. Samassa ryhmässä ei hirveästi ollut sellaisia, joiden kanssa olisin voinut mennä syömään. Jäin sitten vaan ruokalan lähistölle hengailemaan, josko siitä olisi joku kaveri mennyt ohi. Tällä kertaa minulla oli huono tuuri, kun kukaan ei enää siinä vaiheessa ollut menossa syömään. En siis syönyt tänään koulussa, joten nyt on aika nälkä.

Tilasin ensimmäisen kerran pitsaa kotiin. Olen asunut puoli vuotta yksin (tai kaksin veljen kanssa), mutten ole kertaakaan syönyt vielä pitsaa täällä. Joku veikkasi, että me varmaan syödään useinkin sitä. Hah, nyt on ensimmäinen kerta. Ja tämäkin kerta johtuu vaan siitä, etten saanut ketään koulussa kaveriksi syömään enkä tahdo mennä tuonne lumihankeen etsimään kauppaa... Onneksi netistä voi tilata pitsan.

*******

Pitsa syöty. Se tuli perille noin 40 minuuttia tilauksen lähettänmisestä. Nyt on aivan järkyttävän täysi olo. Voisi mennä pienille iltapäivänokosille ennen teatteriharkkoja. Joku oli päättänyt, ettei tänään ole vanhojentanssiharjoituksia, joten nyt on hyvin aikaa (tavallisesti menisin suoraan tanssiharkoista teatteriharkkoihin).

Minut haastettiin

Sain haasteen Averyltä. Harvemmin olen mitään haasteita saanut ja vielä harvemmin niitä oikeasti vastaanottanut, joten nyt sitten pitää tehdä poikkeus...

Ja tässä ohjeet:
Kiitä sitä jolta sait tunnustuksen
Kopioi kuva ja liitä blogiisi
Laita linkki keneltä sait tunnustuksen
Kerro seitsemän asiaa itsestäsi, mitä muut eivät vielä tiedä
Anna tunnustus seitsemälle
Linkitä nämä blogissasi
Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta.


Kiitoksia vaan, Avery.
Kuvan kopioimiseen piti käyttää pikkuveljen apua, koska puhesyntikka ei kertonut edes sen olemassaolosta...

Ja sitten asioita, mitä minusta ei vielä tiedetä? Hmm, tämä onkin haastavaa.

1. Minulla on muutamia ruokia, joiden hajukin etoo jo niin paljon, etten oikeasti suostu syömään niitä. Näihin kuuluvat maksalaatikko, punajuuri ja jossain määrin myös maksamakkara. Sinihomejuustoa ja oliveja olen oppinut vähän jo sietämään...
2. Pukeudun joskus yksin ollessani (tai yöllä, jos en satu saamaan unta) huvikseni korsettiin ja hameeseen. Vaihtoehtoisesti tungen itseni lakanakorsettiin ja pindaan itseni mahdollisimman rinnattomaksi, sitten kekkuloiden omistamassani miesten kauluspaidassa. Ja näitä siis vain silloin, kun muut eivät näe. Hivenen identiteettikriisejä, ehkä.
3. Syön aivan liikaa suklaata. Tavallinen Fazerin levy menee aivan kevyesti 45 minuutissa ja voin hakea seuraavana päivänä jo uuden. Se on niin hyvää.
4. Pitkitän ikävien asioiden hoitamista välillä mahdollisimman pitkälle. Avustajahakijoillekin olisi pitänyt jo lähetellä viestejä, mutta mutta... Sitten tulee kiire ja ahdistus ja kun on saanut asian tehtyä, miettii vaan, miksihän en tehnyt tätä aikaisemmin, kun siinä meni näin vähän aikaa kuitenkin.
5. Pienten lasten leluilla on oikein kiva leikkiä. Minulla saattaa riittää mielenkiinto sellaiseen jopa tunniksi, etenkin, jos ne pitävät ääntä.
6. Olen pitänyt oikeassa korvassani hopearengasta varmaan neljä vuotta, melkein yhteen putkeen. Minusta se on paljon mukavamman näköinen, kun on vaan toisessa korvassa pieni rengas. Aluksi pikkusiskoni kyselivät, miksi toisessa korvassa ei ole, mutta kaipa nekin ovat tässä jo tottuneet. En edes muista, milloin viimeksi olisin ottanut sen pois. Se on ainut korvis niiden alun harjoittelukorujen jälkeen, jota olen oikeasti pitänyt.
7. Minun 100 metrin ennätykseni on noin 15,50 s. Nykyään on hyvä, jos jaksan edes juosta 100 metriä. Kun lopetin yleisurheilun, minut valittiin paralympiavalmennettavien joukkoon. En käynyt yhdelläkään paralympialeirillä enää silloin, kun oikeasti kuuluin valmennusrinkiin.

Ja minulta tunnustuksen ja haasteen saavat: Tytti, Selda, Liiolii, Leen@, Prognoosi, Efraimin tytär ja Kaisa.

*******

On minulla muutakin asiaa.

Äidilleni muutti joulukuun lopussa neljäs sijaislapsi, oikein suloinen 1,5-vuotias tyttö. Voin sanoa, että häntä oli hivenen vaikea vahtia kirjastossa. Äiti etsi niin keskittyneesti neljäsluokkalaiselle lukemista inhoavalle tytölle lukudiplomikirjaa, jonka hän suostuisi lukemaan, että lapsenvahtina oleminen napsahti minulle. Niin minä sitten kävelin toppatakin kahinan perässä ja yritin katsoa, ettei hän tee mitään pahaa eikä lähde kauhean kauas. Kun toinen vierastaa, eikä siksi anna koskea itseensä eikä puhu vielä hirveästi ymmärrettäviä sanoja, asetti se vahtimiselle omat haasteensa. Kuten tietysti sekin, että kirjasto oli minulle kuitenkin aika vieras ympäristö. Se tuli ainakin selväksi, ettei hän halunnut lukea kirjaa, kun laittoi kädessäni olevan kirjan takaisin hyllyyn.

Tässä muutaman päivän aikana, mitä olen äidin luona ollut sairastamassa, on tuonkin tytön käyttäytyminen minua kohtaan vaihdellut. Ensin hän vierasti, seuraavana päivänä leikimme jo ihan kunnolla yhdessä, sitten en taas saanut koskea häneen yhtään, enkä ainakaan nostaa syöttötuolista pois ja jos yritin leikkiä, hän juoksi karkuun. Sitten en taaskaan saanut koskea häneen, mutta vähän saatoimme leikkiä yhdessä leluilla ja sain jopa nostaa hänet syöttötuoliin ja sieltä pois. Eilen tämä puolitoistavuotias tiputti minut pianotuolilta, kun tahtoi itse soittaa.

*******

Olen nyt ollut flunssassa maanantai-illasta asti. Välillä jo luulin parantuvani oikeasti, mutta ei se ole minusta otettaan kuitenkaan hellittänyt. Ei ehkä hirveästi helpota asiaa, että nukun vetävän ikkunan vieressä... Olisi pitänyt siis jäädä kotiin sairastamaan, siellä kun eivät ikkunat vedä.

Oli oikein kivaa, kun pystyin hakemaan lääkekaapista ihan itse flunssalääkettä ja Buranaaa päänsärkyyn. Olen jo aika monta päivää syönyt äidin minulle syöttämiä flunssalääkkeitä, jotka minusta näyttävät ihan vaan muovikapseleilta ja jotka kuulemma väritykseltäänkin ovat keltaoranssit, mutta niiden nimeä en muista ulkoa. Pystyin kuitenkin etsimään ne sieltä lääkekaapista, koska pakkauksissa nykyään - kuten varmaan tiedätte - lukee pisteillä lääkkeiden nimet. Siten löysin myös sen Buranan, vaikken tuolla kaapilla ollut koskaan ennen itse käynyt. Oma lääkekaappi on vielä aika helppo, vaikkei pisteitä pakkauksissa olisikaan, mutta vieraammat kaapit taas eivät. Taitaa olla aika monta vuotta siitä, kun olen voinut oikeasti käydä itse hakemassa lääkekaapista jotain muutakin kuin laastareita ja ideaalisidettä.

Näin muuten unta, että minulla oli purkkapaketti, jossa luki sen nimi pisteillä, aika monella kielellä. Niitä muita kieliä en tosin tunnistanut. "Hipa, higa, loikka."