torstaina, tammikuuta 26, 2012

Talven raivostuttava ristiriitaisuus

Helsinki alkaa olla kunnon lumipeitteen alla ja minä olen siitä jälleen hyvin kaksijakoisella mielellä.

On kivaa, kun on kunnon talvi. Haluaisin hiihtämään ja laskettelemaan. Sain Tuusulasta sukset tänne. Viimeksi olen ollut hiihtämässä kuudennella luokalla, eli seitsemän vuotta sitten. Tänään hiihtohaluisena kuljin sisällä monot jalassa. Teki mieli mennä kellarikomeroon laittamaan ne suksetkin jalkaan.

Meidän tiemme ei ole parhaiten aurattuja teitä. Eksyn lumihankeen ja löydän kotiin lähinnä hyvän tuurin ja avuliaiden ihmisten avulla. Harhaudun autotielle ja sen tajuamiseenkin menee pitkään, kun autoja kulkee niin harvoin. Loikin kinosten yli ja yritän tajuta, missä minun pitäisi kävellä, kun kaikkialla on vaan lunta.

Olen kirjoittanut lumiongelmistani varmasti joka talvi, mutta aina ne yllättävät ja tulevat päin näköä, jok’ikinen vuosi. Keppikäsi väsyy lumihangessa tökkimiseen ja kulkeminen on muutenkin rasittavampaa, kun pitää yrittää osata luovia kummallisten lumikökkäreiden ja samalta tuntuvien maanmuotojen keskellä. Hiekkatietä ei erota asvaltista, maamerkkinä ollut penkki on keskellä kinosta ja rotvallit ovat kadonneet lumen alle. Bussissakin on vaikeampi tunnistaa oikeaa pysäkkiä.

Ennen tätä päivää olen kuitenkin selvinnyt kuin ihmeen kaupalla eksymättä ja löytänyt aina kotiin. Tänään harrastin sitten kaverin kanssa eksymistä oikein huolella: ensin bussipysäkiltä meille, sitten kaupasta meille. Erityisesti se kauppareissu kummastuttaa; kävelimme oikein reilusti ohi ja vielä mietimme, pitikö käännöksen oikeasti tulla niin nopeasti. Tulipahan ulkoiltua enemmän. Kummallakin kerralla löysimme lopulta oikeaan paikkaan ohikulkijoiden avustuksella. Eiköhän se oikea osoite olisi itsekin löydetty jonkin aikaa harhailtuamme, mutta taatusti nopeampaa oli, kun silmät tulivat apuun.

Minä pystyn sentään liikkumaan lumessakin. Mietin vaan, miten raivostuttavaa olisi yrittää pyörätuolilla selviytyä tuosssa säässä.

Mutta onhan kuitenkin kivaa, että on lunta! Ja pääsee hiihtämään! Tai siis pääsisi, jos joku näkevä lähtisi mukaan. Mikael on varmasti miltei ainut suomalainen, jota ei ole pakotettu peruskoulussa hiihtämään eikä hän ole sellaisten laudanpätkien avulla liikkunut sitten päiväkotiaikojen (silloinkin kuulemma kyllästyi siihen hetkessä ja huusi niin pitkään, ettei enää tarvinnut jatkaa), joten hänestä en opasta saa. Laskettelurinteeseenkin mieli haikaa, kuten joka talvi. Sinne on vähintään yhtä vaikeaa saada ketään mukaan. Yksin en voi lähteä harrastamaan mitään talvilajia.

maanantaina, tammikuuta 23, 2012

Yleisurheilukuulumisia ja vähän jalkavaivoja

Olin torstaista sunnuntaihin Pajulahdessa yleisurheiluleirillä ja Sm-hallikisoissa. Tunsin itseni urheilijaksi, vaikkei leiri mennytkään aivan suunnitellusti.



Pajulahdessa oli samaan aikaan kansainväliset Pajulahti Gamesit, joten lyöttäydyin menomatkalla parin maalipalloilijan matkaan ja pääsin osin siivellä perille saakka (Itäkeskuksesta ehtii junaan rautatieasemalle, vaikka metro lähtisi 20 minuuttia ennen junan lähtöä, testattu on). Pari muuta yleisurheilijaa oli tullut Pajulahteen jo aikaisemmin ja minun tullessa olivat treenaamassa. Soittelin niille ja mietin, mitä ihmettä teen, kun ei ollut hajuakaan leirin ohjelmasta tai aikataulusta tai mistään, missä muut ovat. Lopulta toiset löytyivät ja pääsin hommasta enemmän kartalle. Minulta jäi torstai-iltana treenit tekemättä, mutta söin ruokaa senkin edestä. Avannossakin kävin pulahtamassa ja uittamassa jalkoja.



Koska oma oppaani oli tulossa leirille vasta perjantaina iltapäivästä, aamutreenin aloittelin leirin juoksu- ja hyppyvalmentajan kanssa. Alkuverkassa alkoivat muutaman päivän kipeilleet penikat jumiutua oikein kunnolla, myös pohkeen alaosa ilmaisi olemassaolonsa kipeästi. Vähän alkoi jo seisominenkin sattua.



Pari kertaa juoksin noin 20 metrin matkan polvennostojuoksua ja yritin epätoivoisesti tajuta itselleni uutta liikettä, kun penikkakipu yltyi sietämättömäksi. Kyykin katsomassa muiden jalkoja, jotta ymmärtäisin, miten se liike, jonka nimeäkään en enää muista, tehdään ja kipu vain yltyi. Treenit jäivät minun osaltani sitten oikeastaan siihen.



Makasin jäiden kanssa ja yritin saada kipua jaloissa vähän lieventymään. Kun pahin kipu oli aavistuksen helpottanut, kävin heittelemässä kuntopalloa ja kävelemässä aitoja. Loppuverkka olikin taas paljain jaloin kumirouheella kävelyä.



Iltapäivästä leirillä mukana ollut fysioterapeutti hieroi penikoitani ja käsittelyn lopuksi katsoi jalkojeni asentoa. Molemmissa jaloissa oli lievää virheasentoa, yliprotaatiota, toisessa enemmän, toisessa vähän vähemmän. Fyssari suositteli tukipohjallisten ostoa.



Iltatreenissä oli pakko kokeilla, onnistuuko kevyt hölkkä hieronnan jälkeen… Ei kovin hyvin. Tein taas vähän juttuja pallolla ja sellaista jalkatreeniä, jossa ei tule juurikaan tärähdyksiä jaloille. Pari vauhditonta pituushyppyä piti kuitenkin käydä tekemässä. Ja kun oli melkein tyhjä kumirouhekenttä, kärrynnpyöriäkin heittelin. Illalla taas saunaan ja jalkoja uittamaan avantoon, se teki penikoille hyvää.



Lauantaina en enää edes yrittänyt juosta, vaikka kovasti mieli teki. Piti vähän säästellä jalkoja sunnuntain kisaa varten. Tehtiin lihaskuntoa kuntopallon kanssa ja käveltiin Pajulahdesta Nastolan keskustaan, noin 6 km edestakainen matka. Vielä lauantai-iltanakin tuli käytyä saunassa ja avannossa. Muuten päivä menikin hengaillessa ja syödessä.



Koko sunnuntaiaamun mietin, juoksenko kisoissa 60 metriä vai en. Penikoiden kannalta olisi hyvä, jos en juoksisi, ja se saattaisi parantaa pituushypyn tulosta, jos ei ole penikat jo valmiiksi aivan jumissa. Halusin kuitenkin juosta ja kun valmentajaltani asiaa kysyin, vastaus oli: "totta kai juokset!"



Niin sitä sitten juostiin, vaikka sattuikin. Ennen lähtöä pidin jaloissa jäitä, heti juoksun jälkeen pistin jäät takaisin. Siten siitä selvittiin ja henkilökohtaisia ennätyksiä tuli rikottua molemmissa lajeissa: 60 m 9.72 s ja pituus 359 cm (Lontoon A-rajaan enää 21 cm). Kilpakumppanini pisti kuitenkin aavistuksen paremmaksi ja tuomisina oli kaksi hopeamitalia. Kisa oli kuitenkin melko kova, juoksussa ero oli vain yhden sadasosan.



Tänään aamulla penikat olivat jälleen raivostuttavan kipeät, vaikka olin illalla pistänyt niihin jäätä. Kylmä-kuuma-hoito jäi kuitenkin tekemättä ja se mitä ilmeisimmin kostautui. Aamupäivästä googlettelin tukipohjallisia ja kävin sitten sellaiset ostamassa Puhoksen Intersportissa olevasta Footbalance-pisteestä. Katsotaan, miltä niillä kävely tuntuu. Odotukset ovat korkealla. Toivottavasti penikkakivut helpottuvat uusien pohjallisten myötä.



Edit: Olen nyt jo jonkin verran päässyt kävelemään pohjallisten kanssa ulkona ja se on ihanaa! Vaikka penikat ovat vielä jokseenkin jumissa, uusien pohjallisten kanssa kävellessä ei satu. Sen sijaan sisällä ilman kenkiä käveleminen vähän sattuu.






tiistaina, tammikuuta 10, 2012

Viktoriaanisessa Englannissa

Kävin sunnuntaina pitkästä aikaa larppaamassa. Peli sijoittui 1800-luvun Englantiin ja liittyy erääseen kuunnelmaprojektiin, jossa olen mukana. Se oli siis täysin yksityinen peli, sokkoporukalla. Puvuissa ja muussa rekvisiitassa ei kovin tarkkaa aitoutta haettu, tärkeintä oli tunnelma ja hauskanpito.

Vaikkei vaatetuksen viktoriaanisuuden asteella ollutkaan väliä, tietysti käytin tilaisuuden hyväksi ja pukeuduin vanhojentanssipukuuni. Ei sekään nyt mitenkään aito viktoriaaninen puku ole, mutta olipahan korsetti ja pitkästi helmaa. Aamulla vaatteita päälle kiskoessani mietin, ettei 1800-luvulla vielä tunnettu nylon-sukkahousuja, mutta mitä väliä. Yllätin myös itseni vääntämällä kohtalaisen nutturan noin vartissa – hiukseni ovat kyllä ehkä jo liiankin pitkät nutturaan, se ei meinaa pysyä ylhäällä. Koska minulla ei kamarineitoa ole ja korsetin kiristäminen yksin on kohtalaisen vaikeaa, miltei mahdotonta, Mikael sai siinä avittaa. "Mitä taksikuskikin ajattelee", hän kommentoi nauhoja kiskoessaan.

Taksikuskin ajatuksista en tiedä, mutta sanoin sentään hänelle olevani menossa larppaamaan. Tuntui niin kummalliselta mennä Iirikseen sellaisessa asussa, että piti sitä jotenkin selittää.

Pelasin 25-vuotiasta miss Diana Scottia, perheensä vanhinta tytärtä, jonka sulhasen uskottiin hukkuneen paria vuotta aiemmin. Pelissä vietettiin Miranda-sisaren 12-vuotissyntymäpäivää ja samalla isän kuolemasta oli kulunut vuosi, kun hän kaiken tiedon mukaan oli riistänyt itseltään hengen Mirandan edellisenä syntymäpäivänä.

Tämä oli ensimmäinen historiallinen pelini ja nautin siitä kovasti. Pelinjohtajamme – ja kuunnelmamme käsikirjoittaja ja ohjaaja – oli luonut oikein mehukkaita juonia. Kun salaisuudet paljastettiin pelin jälkeen, selvisi hyvin paljon kaikkea sellaista, mitä en osannut aavistellakaan. Koska peli oli yksityinen ja kertaluontoinen, saamme myös nähdä toistemme hahmoprofiilit näin jälkikäteen. Se on kiehtovaa!

Vaikka aikakauteen kuuluikin nuorten "hentojen kukkasten" pyörtyily, en kuukahtanut kertaakaan. Aihettakin olisi toki ollut, eihän nyt ihan joka päivä sisko vie sulhaskandidaattia nenän edestä. Mutta toisaalta ei se enää siinä vaiheessa ollutkaan niin kovin merkittävää…

Larppikipinä taisi pienesti syttyä uudestaan.

*******

Ensi viikon sunnuntaina on SM-hallikisat. Olen nyt tällä kilpailuihin valmistavalla harjoituskaudella noudattanut myös valmentajan kehoittamaa ruokailutapaa: pienempiä annoksia kerralla ja vähän useammin. Tässä on vaan se vika, että on jatkuvasti nälkä.

lauantaina, tammikuuta 07, 2012

Arjen sankaruutta kerrakseen

Heräsin tänään puoli seitsemältä, nerokkaan unirytminparantamisajatuksen takia. Minulla (ja erityisesti kaverillani) piti olla syy herätä aamulla, jottei uni jatku puoleen päivään. Niinpä kävimme Kampin Robert’s Coffeessa aamupalalla (ja tuli kyllä aamiaiselle hintaa…).

Yön aikana pihalle olikin kertynyt mukava lumikerros. Vähän seitsemän jälkeen siitä ei ollut vielä kävellyt kukaan. koskemattomassa hangessa suunnistaminen sokkona ei ole erityisen helppoa. Jos olisi ollut edes vanhoja kinoksia, joita seurata, se olisi helpottanut hiukan. Niitä ei kuitenkaan ollut, joten yritin tunnustella lumipeitteen alta kävelytien reunaa. Harkitsin välillä autotiellä kävelemistä, koska siitä oli sentään ajanut jo pari autoa.

Selvisin kuitenkin bussipysäkille melko näppärästi (kiinnostaisi tietää, mitä mahdollinen seuraava kulkija mahtoi ajatella niistä poukkoilevista jäljistäni) ja ajoissa siitä huolimatta, etten ollut ajatellutkaan mitään lumen mahdollisuutta. Pysäkille päästyäni oli melkoinen sankariolo.

Toisena sankarina kerrottakoon mies, joka sivusi elämääni iltapäivällä kotiin tullessani.

Neuloin bussissa ihan ajatuksiin uponneena ja tajusin sentään jossain vaiheessa, että voisi tämän neuleen pistää pois ja keskittyä siihen, missä mennään. Hyvään aikaan jätinkin sen pois, en nimittäin ollutkaan enää varma, oliko seuraava pysäkki minun vai vasta sitä seuraava – lumi vähän sekoitti tässäkin...

Jäin pois vasta sitä seuraavalla pysäkillä, vaikka olinkin tainnut mennä pysäkin ohi. Sieltä sentään osasin kuitenkin kotiin. Lähdin kävelemään bussin tulosuuntaan – siis päinvastaiseen suuntaan kuin jos olisin jäänyt oikealla pysäkillä – ja hetken matkaa lumikinosta sörkittyäni tajusin, että tämä taisi sittenkin olla se oikea pysäkki, kun ei tule haarautuvaa tietä vastaan. Samassa takaani huudettiin vieraalla korostuksella: ”Pysähdy!”

Pysähdyin, käännyin ja kävelin takaisinpäin kohti minulle huutanutta miestä. Ajattelin tämän ilmeisesti olleen joskus ennenkin kanssani samassa bussissa tai naapurini tai jotain, kun sillä tavalla kehtasi huudella, vaikka ihan määrätietoisen näköisenä kuljinkin.

No, mies sen kummemmin selittelemättä nappasi kädestäni kiinni ja lähti opastamaan oikeaan suuntaan. Tässä vaiheessa olisin tietysti osannut ihan itsekin, mutta ei se lumessa liikkuminen niin herkkua ole, joten otin mukisematta avun vastaan. Vähän tosin teki mieli kommentoida opastusotetta.

Meidän tien vartta kävellessämme mietiskelin, entä jos tämä mies ei olekaan naapurinivaan haluaa esimerkiksi siepata minut. Yritin virittää keskustelua kommentoimalla lumessa liikkumisen vaikeutta sokkona, mutta vastaukseksi sain vain ”joo, aika paljon lunta”. Jatkoimme tallustamista hiljaisuudessa enkä edelleenkään tiennyt, olenko oikeasti päätymässä kotiini.

Seurasin matkantekoamme kaikin mahdollisin keinoin: kepillä tietä; autoa, jonka olisi pakko hidastaa tiemme kahdessa hidasteessa; ympäristön ääniä ja maan korkeuseroja. Käännyttäessä oikean talon pihaan oli helpotus suuri: minua ei oltukaan siepattu (ainakaan tähän mennessä). Mies sitten kysymään: ”Onko toinen vai seuraava?” Öö… En tajunnut. Mies kysyi sen uudestaan, lisäten perään ”sä asut”. Kerroin rappuni kirjaimen ja pääsin oikeaan paikkaan, mies jatkoi pihan poikki jollekin muulle rapulle.

Huh, tästä ei pitänyt tulla tällaista jännitystarinaa! Olihan se toisaalta vähän jännittävää. Tervetuloa vain minun arkeen.

Nyt täytyy ryhtyä lukemaan huomista larppia varten asioita, jotta sisäistäisin sen kaiken riittävän hyvin…

perjantaina, tammikuuta 06, 2012

Jotain näin loppiaisen ratoksi

Arvatkaa kuka on kerrankin ajoissa jossain?

Minä!

Pääsykokeet on touko-kesäkuussa ja minä olen lukenut jo yhden pääsykoekirjan kokonaan. Ajatukseni on, että nyt luetut asiat ovat sitten tutumpia ja siten helpommin opiskeltavissa, kun myöhemmin keväällä oikeasti alan opiskella. Pitäisi ehkä vähitellen päättää, milloin alan opiskella.

Lukemani pääsykoekirja on sosiologiaa. Sen lisäksi olisi luettavana vielä kotimaisen kirjallisuuden ja suomen kielen pääsykoekirjat. Aion hakea myös Teakin äänisuunnittelulinjalle ihan vain siksi, että sinne on mielenkiintoiset ennakkotehtävät.

Sosiologian pääsykoekirja innosti minut lainaamaan myös Emil Durkheimin Itsemurha –teoksen, melko pitkän sosiologisen tutkimuksen. Taidan olla siinä hieman yli puolivälin ja se on oikein mielenkiintoista. Ehkä sosiologia on se oikea ala? Minusta voisi tulla tutkija.

Teakin ennakkotehtäviäkin olen tässä pohdiskellut. Pientä haastetta tuottaa tehtävä, jossa pitää tehdä ääniteoksesta havainnekuva ja kirjallinen analyysi. Ei siinä kirjallisessa puolessa mitään ongelmaa (tai ehkä on, ei ole mitenkään helpoin teos), mutta havainnekuva… Olen saanut viimeisten kahdeksan vuoden aikana vapautuksen kaikista kuvallisista tehtävistä, ellen välttämättä ole halunnut niitä tehdä. Kun on ennakkotehtävistä kyse, en taida raaskia jättää tekemättä.

Noista ennakkotehtävistä pidän erityisesti auditiivisesta omaelämäkerrasta. Olen tällä viikolla käynyt läpi pienenä äänittämiäni C-kasetteja, josko niistä löytyisi jotain käyttökelpoista (suurinta osaa kuunnellessani muistan tilanteen, jossa olen sitä äänittänyt tai muutoin äänitykseen liittyviä asioita, mutta olen löytänyt myös muutamia äänityksiä, joista minulla ei ole mitään aavistustakaan). Muistin aikaisemmin tehtävän maksimipituuden olevan viisiminuuttia, mutta se olikin vain kaksi. Pitää siis vähän tarkemmin miettiä,mitä siihen laitan ja miten.

Teakin opiskeluissakin on pieniä haasteita aiheuttavia osa-alueita. Ensimmäisen vuoden opinnot sisältävät nimittäin sekä ääni- että valosuunnittelua. Voi tietysti olla, että minusta kehkeytyykin hyvä valosuunnittelija, vaikken valoa näe lainkaan.

Rehellisesti uskon, etten pääse Teakiinkaan koska en näe. On siis ihan hyvä olla noita yliopistovaihtoehtoja (suomen kieli, sosiologia ja kotimainen kirjallisuus), joissanäkökyky ei merkitse mitään.

*******

Eilen tajusin äkisti, että minunhan oli tarkoitus käyttää noin puolikas välivuoteni myös kirjoittamiseen. Jotain kummaa kuitenkin tapahtui ja kirjoittaminen on näemmä vaihtunut urheilemiseen. En ole tainnut kirjoittaa mitään fiktiivistä sitten viime kevään. No, voisin edes vielä parantaa tähän saakka ensimmäistä oikeasti hyvää novelliani, nyt kun sen kirjoittamisesta on aika reilusti aikaa. Ehkä näenkin vähitellen puutteita.

Viime keväänä minulla oli mielestäni mahtava punainen lanka runokokoelmaan. Paha vaan, etten tainnut kirjoittaa sitä mihinkään. En muista enää yhtään, mihin se edes liittyi. Minulla oli myös haaveena kirjoittaa paljon novelleja, kun ei ole koulua eikä mitään muutakaan. Hups, unohtui.

Ehtiihän tässä vielä…

*******

Ostimme veitsitelineeksi seinään kiinnitettävän magneetin. Kotiin tullessamme riemuitsin jo valmiiksi siitä, että pääsen käyttämään uutta akkuporakonettani. No, eihän se ihan niin mennytkään.

Ainut järkevä paikka kiinnittää magneetti on kohta, jossa on kaakelia. Minun porakoneessani ei ole ainuttakaan poranterää, pelkkiä ruuvipäitä (ja niitä kyllä riittää!). Ensin nietin, saanko sen ruuvin ihan vaan sellaisenaan seinään kiinni, vaikka laatan saumakohtaan. Aika äkkiä tajusin itsekin, ettei se taida ihan niin sujua. Iskä lupasi tulla joku päivä iskuporakoneen ja timanttiterän kanssa kiinnittämään sen.

Elättelen vielä toivoa, että kellon ja sammutuspeitteen saisin ihan itsenäisesti seinään kiinni, mutta saa nähdä. Pitäisi varmaan ostaa niitä poranteriä.

*******

Oikean käden etusormi on kovin kipeytynyt rystysestä. Oletan syynä olevan neulomisen, mutten ymmärrä, miten niin on päässyt käymään. Nivel on kuitenkin niin kipeä, että puristusote esim. sähköhammasharjasta sattuu ja jopa tietokoneella kirjoittaminen tuntuu. En tiedä, mikä asiaa auttaisi. En edes ole neulonut neljään päivään, kun loppui tietty lanka kesken. Nyt tosin pitäisi pipo tehdä…

*******

Tällä pitkähköllä kirjoituksella yritän korvata pitkähkön tauon. (sain muuten kutsun maajoukkueleirille, aika siistiä!)