Viktoriaanisessa Englannissa

Kävin sunnuntaina pitkästä aikaa larppaamassa. Peli sijoittui 1800-luvun Englantiin ja liittyy erääseen kuunnelmaprojektiin, jossa olen mukana. Se oli siis täysin yksityinen peli, sokkoporukalla. Puvuissa ja muussa rekvisiitassa ei kovin tarkkaa aitoutta haettu, tärkeintä oli tunnelma ja hauskanpito.

Vaikkei vaatetuksen viktoriaanisuuden asteella ollutkaan väliä, tietysti käytin tilaisuuden hyväksi ja pukeuduin vanhojentanssipukuuni. Ei sekään nyt mitenkään aito viktoriaaninen puku ole, mutta olipahan korsetti ja pitkästi helmaa. Aamulla vaatteita päälle kiskoessani mietin, ettei 1800-luvulla vielä tunnettu nylon-sukkahousuja, mutta mitä väliä. Yllätin myös itseni vääntämällä kohtalaisen nutturan noin vartissa – hiukseni ovat kyllä ehkä jo liiankin pitkät nutturaan, se ei meinaa pysyä ylhäällä. Koska minulla ei kamarineitoa ole ja korsetin kiristäminen yksin on kohtalaisen vaikeaa, miltei mahdotonta, Mikael sai siinä avittaa. "Mitä taksikuskikin ajattelee", hän kommentoi nauhoja kiskoessaan.

Taksikuskin ajatuksista en tiedä, mutta sanoin sentään hänelle olevani menossa larppaamaan. Tuntui niin kummalliselta mennä Iirikseen sellaisessa asussa, että piti sitä jotenkin selittää.

Pelasin 25-vuotiasta miss Diana Scottia, perheensä vanhinta tytärtä, jonka sulhasen uskottiin hukkuneen paria vuotta aiemmin. Pelissä vietettiin Miranda-sisaren 12-vuotissyntymäpäivää ja samalla isän kuolemasta oli kulunut vuosi, kun hän kaiken tiedon mukaan oli riistänyt itseltään hengen Mirandan edellisenä syntymäpäivänä.

Tämä oli ensimmäinen historiallinen pelini ja nautin siitä kovasti. Pelinjohtajamme – ja kuunnelmamme käsikirjoittaja ja ohjaaja – oli luonut oikein mehukkaita juonia. Kun salaisuudet paljastettiin pelin jälkeen, selvisi hyvin paljon kaikkea sellaista, mitä en osannut aavistellakaan. Koska peli oli yksityinen ja kertaluontoinen, saamme myös nähdä toistemme hahmoprofiilit näin jälkikäteen. Se on kiehtovaa!

Vaikka aikakauteen kuuluikin nuorten "hentojen kukkasten" pyörtyily, en kuukahtanut kertaakaan. Aihettakin olisi toki ollut, eihän nyt ihan joka päivä sisko vie sulhaskandidaattia nenän edestä. Mutta toisaalta ei se enää siinä vaiheessa ollutkaan niin kovin merkittävää…

Larppikipinä taisi pienesti syttyä uudestaan.

*******

Ensi viikon sunnuntaina on SM-hallikisat. Olen nyt tällä kilpailuihin valmistavalla harjoituskaudella noudattanut myös valmentajan kehoittamaa ruokailutapaa: pienempiä annoksia kerralla ja vähän useammin. Tässä on vaan se vika, että on jatkuvasti nälkä.

Nukkuu, ei nuku, nukkuu, ei nuku...

Kumpa vielä osaisi päättää, nukkuako vai eikö.

Viime viikon alussa ihmettelin, mistä ihmeestä tätä unta riittää. Olin koko ajan väsynyt, nukuin vähintään 9 tuntia yössä, en meinannut herätä silloinkaan, väsytti koulussa... Väsytti ja väsytti. Sitten yhtäkkiä valvoin koko yön ilman mitään syytä. Menin ajoisa nukkumaan ja yritin nukkua, mutten nukkunut. Nukahdin joskus tuntia ennen herätyskellon soittoa, sammutin herätyksen ja laitoin sen soimaan 20 minuutin päähän. Sammutin sen jälleen ja heräsin 5 tuntia myöhemmin.

Valvotun yön jälkeen taas uni maittoi ja nukuin normaalisti muutaman yön, vähän vaan meni myöhään aina nukahtaminen enkä saanut siis riittävästi unta yössä. Sunnuntai-iltana kaveri sanoi, että on hyvä tilaisuus saada unirytmi kuntoon - hän tarkoitti aikaisin nukkumaan menemistä. Menin nukkumaan heti, kun vain pääsin (ei niin kovin aikaisin) ja makasin sängyssä hereillä koko yön.

Tällä kertaa en nukahtanut lainkaan, en edes herätyskellon jälkeen. Okei, olin edellisestä kerrasta viisastunut sen verran, etten enää jäänyt sänkyyn. Nousin pystyyn ja lähdin kouluun toiveena, että pysyisin hereillä koko päivän ja vielä koko illan, että saisin taas illalla nukuttua.

Suunnitelmani onnistui ja unirytmin korjaamiseen käytettiin jälleen yhtä valvottua yötä. Nukuin taas ihanat 9 tuntia ja olin oikein onnellinen siitä, että sain nukuttua. Ärsyynnyin koulussa siitä, etten yksinkertaisesti vaan pysynyt oikein hereillä kahdella viimeisellä tunnilla ja meni puolet tunnista ihan hukkaan, kun ei ole mitään hajuakaan, mistä siellä on puhuttu. En oikein tajua, miksen pysynyt hereillä - olinhan nukkunut!

Viime yö oli taas ihan mielenkiintoinen. Menin ajoissa nukkumaan ja nukahdinkin ihan, oli oikein makoisaa. Ensimmäisen kerran heräsin kahdelta. Olin hereillä liian pitkään. Nukahdin kuitenkin uudestaan, heräsin neljältä. Taas nukahdin - aika nopeasti jopa - ja heräsin lopullisesti viideltä, aivan liian aikaisin kellonaikaan nähden. Olin täysin virkeä. Yritin vielä nukkua, muttei siitä tullut enää mitään, joten lopulta nousin.

Koulussa pysyin ihan hereillä, iltapäivästä alkoi kyllä väsyttää aika hirvittävästi. Kotiin tullessa meinasin nukahdella bussissa ja viimein kotiin päästyäni ajattelin ottaa pienet tirsat. Makasin koomassa 2 tuntia. En oikeastaan nukkunut, mutten kyllä myöskään tajunnut ympäristöstä yhtään mitään. Välillä havahduin vilkaisemaan kelloa ja jatkoin vaan koomailuani.

Rasittavaa tällainen. Pimeyden pitäisi lisätä unta, mutta minä en nyt oikein tiedä, lisääkö se vai vähentääkö se minun kohdallani. Kehoni ei selvästi osaa päättää, nukkuuko se vai ei.

*******

Päivän noloukset:

Kävimme kuunnelmaparini kanssa musaluokassa äänittämässä pari pianokappaletta kuunnelmaamme varten. Kun menimme luokkaan, aloin selittää parilleni uniongelmaani - hän tiesi valvotusta yöstäni ja sellaista. Tilitin hänelle sitä, kuinka olin yksinkertaisesti nukahtanut kahdella edellisellä tunnilla, vaikka tein kaikkeni pysyäkseni hereillä. Matikan tunnillakin havahduin vaan siihen, että nuo muut laskee tehtäviä... Pitäisikö minunkin? No, tässä vaiheessa tajusin, että kappas, luokassa olikin myös joku kolmas ja vähän epäröin, pitäisikö minun kertoa juttuni loppuun. Eihän sitä voinut siinä vaiheessa enää keskeyttää.

Parini varmisti minulta, ettei minua haittaisi jos opettajamme vääntää siinä samalla pari kuoron stemmalevyä kasaan. Samalla se opettajakin minua moikkasi. Hups. Eihän opettajien kuullen voi sanoa nukkuneensa tunnilla! Toivon, että se kuunteli niitä kuoron stemmajuttuja, eikä minun vuodatustani... Pikkuisen hävetti. Luulin oikeasti, että me olemme siellä kahdestaan.

Toinen vähän nolo sattui, kun lähdin ruotsin luokasta pois koekirjoitelman jälkeen. Pujottelin takarivin paikaltani kaikkien pulpettien välistä kohti ovea ja kävelin sen ohi. Tajusin homman aika nopeasti ja palasin yhden pulpetin taaksepäin (siinä luokassa ovi on noin puolessa välissä seinää). Yritin avata ovea ensin saranapuolelta, kun en löytänyt kahvaa... Siirryin oikealle puolelle ovea, mutten meinannut saada sitä lukkoa auki ja rymistelin sen kanssa hetken, ennen kuin pääsin pihalle. Ei vaan yksi ruotsinluokan ovi oikein toimi.

Äänityksiä

Olimme keskiviikkona kuunnelmaparini kanssa äänittämässä Riihimäelle menevässä junassa ja Riihimäen juna-asemalla. Paluumatkallakin vielä äänitimme. Saimme mukavasti purkkiin noin 2/3 koko kuunnelmasta. Ja koska olemme äänittäneet paikan päällä, ei tarvitse mitenkään älyttömästi editoida tai lisätä ääniä. Sellaistakin on, kuten junan kuulutus, leimauslaitteen ääni, vanhaa höyryveturia ja vähän musiikkia.

Menomatka Riihimäelle oli ihan varmasti pidempi kuin paluumatka Riihimäeltä pois. Ehdimme nimittäin menomatkalla tehdä paljon enemmän kuin paluumatkalla. Valitettavasti emme hirveästi vielä tehneet kunnon äänityksiä vaan vasta harjoittelimme. Paluumatkalla sitten tuli aina asemien kuulutukset ihan väärään aikaan ja jouduimme aloittamaan alusta, kun emme olleet riittävän fiksuja ja vetäneet loppuosaa erikseen...

Riksun asemalla ramppasimme edes takaisin yhtä laituria pitkin aika monta kertaa yhden ja saman kohtauksen kanssa. Minulle tuli aivan mieletön dejavu: olin ilmeisesti kuvitellut etukäteen tilanteen, jossa olen villakangastakkisen ihmisen opastuksessa, pidän mikkiä hänen edessään, kuljen melkein sivuttain, reppu painaa selässä ja villakangastakkinen tyyppi vetää mukanaan vetolaukkua. Se tilanne tuntui niin vahvasti etukäteen elätyltä, että oikein hämmästyin.

Mokatakin onnistuimme. Kesken yhden hienon äänityksen (parini veti monologiaan oikeasti hyvin) loppui Zoomista patteri. Piti aloittaa alusta. Seuraavalla äänityksellä en ollutkaan laittanut vehjettä äänittämään ja huomasin sen vasta, kun olimme "äänittäneet" koko kohtauksen. Taas alusta... Se myös tarkoitti sitä, että piti kävellä pitkän laiturin päähän.

Eilen latailimme kaikki käyttökelpoiset äänitykset koulun ediittiluokan koneelle ja vähän yritimme yhtä editoida. Parini ei ole - omien sanojensa mukaan - mikään tekniikan ihmelapsi... Ja sen huomaa. Meillä on hyvin yksityiskohtaiset ohjeet siitä, miten mitäkin asioita voi käytössä ole valla editointiohjelmalla tehdä, mutta silti se ei meinannut sujua millään. On häiritsevää, että periaatteessa tiedän itsekin, miten sitä ohjelmaa käytetään ja miten saisin mitäkin asioita tehtyä, mutten pysty käyttämään kyseistä ohjelmaa. En myöskään pysty hirveästi pariani neuvomaan, kun en näyttöä näe. Joten taitaa tulla tuskaisia hetkiä ediitissä.

Tänään olen menossa haastattelemaan viittomakielentulkkia koulun ammattihaastattelua varten. Metron vesionnettomuus tuli vähän pahaan aikaan: sovimme tapaavamme rautatieasemalla ja ehdin ajatella, että sinnehän pääsee kätevästi metrolla... Mutta eipä pääse enää. En ole vielä ratkaissut, kuinka tapaamispaikalle päädyn. Onneksi tässä on vielä koko päivä aikaa miettiä asiaa. Aion senkin haastattelun äänittää, niin pystyn paremmin kirjoittamaan sen puhtaaksi myöhemmin. Ei tarvitse vääntää jotain muistiinpanoja läppärille, josta loppuu heti akku.

Viittomakielentulkin haastattelun jälkeen minun pitääkin heti suunnata taas koululle, kun vuorossa on kuunnelmamme konnarin äänitys. Sain rekryttyä konduktööriksi yhden larppaajakaverin, josta toiset kaverit ihmettelivät, miten hän suostui - vannoutunut nörtti. En edes joutunut suostuttelemaan häntä juurikaan. Koululta pitää saada joku hiljainen tila, jossa voimme rauhassa äänitellä huimaa viiden replan kohtausta, joista kolme on sillä konnarilla. Täytyy mennä kinumaan vaksilta, että hän avaisi jonkun luokan oven. Emme pääse "pääkoululle", vaan menemme äänittämään Penksulle, jossa on myös Pikkunaisia-näytelmän esitys, joten äänitystila pitäisi saada eri kerroksesta. Olemme tosin äänittämässä ennen Pikkunaisten alkua, mutta kyllä ne näyttelijät sen verran ääntä pitää, ettei sekään oikein auta.

Tämän päiväisen äänityssession jälkeen jäljellä onkin enää yksi ihminen ja hänen monologinsa. Ne saamme äänitettyä ensiviikolla, vaikka äänityspaikat ovatkin vielä vähän kyseenalaisia. Emme ole keksineet mm. sitä, mistä löydämme oikeasti metalliset paloportaat.

Tänään täytyy muistaa ottaa mukaan Zoomi, varapatterit, Zoomin lisävarusteet (jalka ja 'kapula'), kysymyspatteristo viittomakielentulkille ja kohtaus konnarille. Onnistuin myös keskiviikkona ehdollistamaan itseni sille, että kuunnelman äänityksissä syödään suklaata, joten sitäkin on ostettava.

12 tuntia teinidraamaa ja -ihmissuhdesotkuja

Olin lauantaina larppaamassa. Kyseessä oli vanha tuttu Opera School of Arts, tuttavien kesken ihan vaan OSA. Edellisestä larpista (OSA sekin) oli vierähtänyt jo yli vuosi, siitä huolimatta pelimaailmaan sujahtaminen oli helppoa ja mukavaa.

Päällimmäisinä ajatuksina pelistä on se, että punnersin. Aloitin päiväni punnertamalla, siis jo ennen kuin peli alkoi. "Mä en sano mitään kyseenalaisista keinoista päästä hahmoon", sanoi ohi kävellyt pelaaja, kun punnersin ala-aulassa. "Jos Dea punnertaa aamulla, munkin täytyy punnertaa." "Dea on hullu." Punnersin päivän aikana sen verran paljon, että oli seuraavana päivänä rinta- ja vatsalihakset kipeänä. Käsissä ei tuntunut yhtään. Vatsalihasten kipeytymisen täytyy kertoa siitä, että asento oli varsin napakka. Mutta en minä voi sille mitään, jos hahmoni pitää liikunnasta ja punnertamisesta. Näyttelijäntyön tunti oli pelkkää keskustelua, mutta... "Saanko mä silti punnertaa? Mä pystyn kyllä puhumaan samalla." Siinä vaiheessa kun ihmissuhteet alkoivat ärsyttää riittävästi, punnersin. Ja muutenkin, jos oli tylsää. Sitä tuli punnerrettua myös portaissa.

Oli aika mielenkiintoista larpata avustajan kanssa. Etenkin, kun avustajan hahmolla ja minun hahmolla ei ollut mitenkään kovin lämpivät välit. Se törkimys yritti iskeä minun miestä! Tai siis kaveria, josta olisi voinut tulla minun mies... Ja puhui pahaa isästäni ja oli muutenkin hirveä pyrkyri-diiva.

Sokeana näkevän larppaaminen asettaa tietysti välillä vähän haasteita, muttei mitään liian suuria. Okei, audiovisuaalisen suunnittelun tunnilla en tiennyt lainkaan, millaiseen videonpätkään meidän piti tehdä äänimaisemat, mutta kyllä se siinä suunnitteluvaiheessa selvisi. Enkä voinut vaihtaa merkityksellisiä katseita, kuten toiset (ja siksi minulta vietiin mies!). Paitsi etten varmaan olisi sitä miestä saanut, vaikka katseiden vaihtaminen olisi onnistunutkin: minä kun olin "yksi jätkistä". Välillä törmäilin toisiin, ruokailussa tarvitsin apua enkä hirveästi halunnut mennä aulan läpi, jossa soitettiin musiikkia kovalla, vaan kiersin kellarin kautta. Ja joo, en tunnistanut puoliakaan uusista pelaajista enkä todellakaan tiennyt aina, kenen kanssa juttelin. Päättelin vaan, että koska tuo puhuu minulle, se ei voi olla mikään vihamieheni, joten puhutaan takaisin. Vähän tosin häiritsi, etten tunnistanut kaksoissiskoani äänestä, mutta ei minulla sille mitään asiaakaan ollut enää, joten sekään ei niin häirinnyt. Olen myös ihan varma, ettei muut välttämättä olisi tajunneet minun olevan ihan täysin sokko, jos en olisi sitä kertonut. En itsekään tuntenut itseäni - tälläkään kertaa - niin sokoksi kuin offgame. Pelin jälkeen oli kivaa, kun "sai" taas olla aidosti sokea.

Tänään koulussa ensimmäisellä tunnilla meinasin unohtaa sanoa opettajalle, että hän voisi kyllä lukea kalvoaan ääneen. "Tämä näkyy aika pienellä, mutta näkeekö kaikki? Tarvitseeko lukea ääneen? Okei, hyvä, kaikki siis näkevät, tutkikaas sitä hetki." "Tota, jos sä kuitenkin lukisit ääneen..." Oli hivenen hämmentävää, kun melkein unohdin itse olevani sokea. Toisaalta myös näkevän opiskelijan pelaamisen jälkeen oli helpompi liikkua koululla, liikuin siellä tänään myös ilman keppiä. Tosin silloin, kun oikeastaan kaikki muut olivat tunnilla ja käytävät olivat tyhjiä.

*******

Kirjoittaminen on rankka laji. On ihan turha odotella mitään inspiraatioita, sellainen flow-tila tulee loppujen lopuksi äärimmäisen harvoin. Ilman erityisen suurta inspiraatiopyrähdystä on myös pystyttävä kirjoittamaan. Vaikka inspiraatiosta ei olisi tietoakaan, kirjoitettava on. Onneksi sentään luovia ajatuksia löytyy päästä riittävän usein, että jos vaan pakotan itseni kirjoittamaan, kyllä sitä tekstiä tulee. Kunhan siis on edes jotain ajatusta. Tekstin tasosta en sitten mene koskaan takuuseen.

Yhtenä kirjallisen ilmaisun tehtävänä minulla on ollut jo pitkään oma elämäkerta. Siitä tulee pitkä, enkä ole jaksanut aina pakottaa itseäni kirjoittamaan. Eilen illalla sitten vihdoin pakotin ja kirjoitin nelisen sivua lisää tekstiä - omalla mittapuullani se on jo aika paljon kerralla. Nyt tekstiä on melkein 9 sivua ja olen siinä peräti 13-vuotias. Yleensä luemme kaikki tekstimme ääneen tunnilla, mutta toivon, ettei minun tarvitse lukea elämäkertaani... Siitä kun oikeasti tulee ihan mukavan pituinen.

Muitakin killin tekstejä pitäisi kirjoitella. On vielä yksi henkilökuva kirjoittamatta ja kolmesta viimeisestä tehtävänannosta pitäisi kirjoittaa kaksi. Sitten olisi kaikki tehtävät tehtynä. Minulla on siis noin kolme ja puoli tehtävää vielä tekemättä ja kurssia on jäljellä kolmisen viikkoa. Hyvin ehtii, kunhan vaan saa sitä aikaa kirjoittamiselle... Ja pakotettua itsensä kirjoittamaan.

*******

Kuunnelmamme äänitykset pitäisi aloittaa keskiviikkona ja äänitysten tulisi olla valmiita ensiviikon loppupuolella, sitten on vielä viikko aikaa editoida. Hommasin tänään meille yhden puuttuvan näyttelijän, joka pääsee vasta ensiviikolla tekemään meidän kanssa hommia. Vielä pitäisi jostain konduktööri saada ja sitten olisi kaikki näyttelijät kasassa. Käsikirjoitusta täytyy hioa pikkuisen ja opetella omat osuudet. Onneksi oman tekstin opettelu ei ole niin vaikeaa kuin vieraan; näillä näkymin olemme menossa ylihuomenna äänittämään Riihimäen junaan. Ja minun pitäisi kyllä osata tekstini ulkoa.

Kuunnelmamme kertoo kolmen ihmisen tarinan, heidän jokaisen omalla suullaan. Siinä on siis kolme monologia. Tapahtumapaikkoina on rautatieasemat ja junat. Yksi henkilöistä saapuu junalla Joensuuhun ja halusimme siihen kyseisen saapumiskuulutuksen. Tulisi ehkä pikkuisen liian kalliiksi edestakainen matka Joensuuhun yhden kuulutuksen takia. Olin kerran kuullut ohimmennen YLE X:ltä VR:n kuulutusäänen haastattelun ja keksin kaivaa henkilön nimen esiin netistä. Nopealla googletttamisella VR:n joku kansainvälisten systeemien työntekijä, Eija Ahlberg, löytyi. Hän tekee vaan sivutyönään kuulutuksia. Pistin sähköpostia kuulutusäänelle ja kysyin nätisti, voisimmeko saada "Saavumme Joensuuhun" -kuulutuksen. Eija vastasi seuraavana päivänä ja lupasi meille kyseisen kuulutuksen ilmaiseksi, käski vaan laittaa sähköpostia "ihanille studiomiehille" ja pyytää heiltä.

Kuulutus saapui tietokoneelleni kahden sähköpostiviestin jälkeen, ei siis tarvinnut lähteä edestakaiselle matkalle Joensuuhun. Oli aivan tajuttoman siistiä. Sen jälkeen olen aika moneen kertaan hehkuttanut ihmisille sitä, kuinka olen saanut junakuulutuksen suoraan VR:n studioilta. Saavat kyllä VR:n heput meiltä kuunnelman kiitoksena.