Opiskeleminen on raskasta

Kevätväsymys ilmeisesti vaivaa, kun ei jaksaisi motivaatiota opiskelemiseen löytyä. Hävettää myöntääkin, miten paljon minulla on tällä hetkellä asioita rästissä ja miten vähän olen oikein tehnyt läksyjä tai muuten keskittynyt opiskelemiseen. Olisi niin paljon kaikkea miellekkäämpää tekemistä kuin joku koulu. Nyt sitä motivaatiota alkaa vähitellen taas löytyä enemmän, kun jaksokin kohta loppuu ja pitää oikeasti alkaa tehdä asioiden eteen jotain.

Lukion kanssa välillä iskee oikein epätoivokin siitä, pärjäänkö ja jaksanko. Etenkin silloin, jos ei ole saanut nukuttua kunnolla (mitä minulle tapahtuu kovinkin usein) saattaa työläät kotitehtävät tuntua oikeasti liian työläiltä ja raskailta. Viime viikolla oli parin päivää täysin valmis lopettamaan lukion siihen paikkaan. Onneksi nukkuminen, kaverien tuki ja itselleen luvan antaminen siihen, että voi palauttaa asioita myöhässä, vaikka se alentaakin arvosanaa, helpotti ahdistusta ja palautti uskon omaan pärjäämiseen. Nelivuotinen lukio kuulostaa silloin tällöin ihan mukavalta vaihtoehdolta, silloin kun ei tarvitsisi ahmia samaan jaksoon niin paljon kaikkea. Silti aion kyllä selvittää itseni kolmessa vuodessa lukiosta, ilman burn-outia.

Maanantaina koululääkärin tarkastuksesta sain mukaani reseptin melatoniiniin. Sitä olen nyt yhtenä iltana syönyt ja toivon, että se helpottaa nukkumista ja sitä kautta auttaa jaksamaan, kun unesta tulee virkistävämpää. Ainakin tänä aamuna heräsin jo hiukan pirteämpänä. Kuuri on vain kolmen viikon mittainen, mutta jos koen siitä oikeasti olevan apua, saatan käydä pyytämässä lisää. Melatoniinia kun erittyy käpylisäkkeestä ja sen erittymiseen valon vaihtelut ovat hyvin tärkeitä, käpylisäke saa tiedon valoisuudesta suureksi osaksi verkkokalvon välityksellä. Minä kun en valoa erota, eikä siis verkkokalvoni taida sitä ollenkaan tajuta, melatoniinin erityksessä voi olla häikkää. Lukemani mukaan sokeilla melatoniinin tuotantoon voidaan vaikuttaa myös esim. polvitaipeisiin suunnatulla valolla (älkää kysykö minulta, miten ja miksi joku on keksinyt kokeilla valottaa polvitaipeita), mutta ehkä yksinkertaisempaa on syödä sitä pillerinä.

Koulureppuni painaa noin 10 kiloa silloin, kun siellä on läppäri, pistenäyttö, pari matikan kirjaa ja laskin. Hartiani ja selkäni ovat aina jumissa, mikä luultavasti johtuu suureksi osaksi aivan liian painavasta repusta. Huonoilla työasennoilla voi tietysti olla oma osansa. Repun painoa helpottaakseni ostin miniläppärin, jota en tosin ole vielä saanut. Gigantissa lupasivat sen asennettuna tiistaiksi, mutta en vieläkään ole saanut ilmoitusta siitä, että se olisi valmis. En ymmärrä, miten niillä voi kestää Windowsin asentamisessa muutama päivä, kuten en sitäkään, miksi siitä pitää pulittaa melkein satanen. Innolla odotan miniläppärini saapumista. Minun tosin pitäisi myös jostain kaivaa esiin laatikko, jossa on puheohjelman, pistenäytön ja mm. office-paketin asennuslevyt. Minulla ei ole hajuakaan, missä sellainen laatikko on ja muistan viimeksi varmasti nähneeni sen Tuusulassa asuessani, vissiin viime kesänä. Toivottavasti se silti on kulkeutunut tänne tai sitten löytyy äidiltäni jostain.

Tänään olen menossa Radion sinfoniaorkesterin konserttiin. Ehkä siitä saan taas voimaa opiskeluunkin.

Deadlinet painaa päälle

Olen tässä parin viime kuukauden aikana ajatellut yllättävän monestakin asiasta, että siihen on vielä niin pitkä aika, ettei minun tarvitse vaivata asiallani vielä päätäni. Viimeistään tällä viikolla olen herännyt todellisuuteen: se entinen "niin pitkä aika" ei ole enää kuin pari viikkoa!

Joulukuussa minulta kysyttiin, lähdenkö maaliskuun puolivälin tienoilla Allianssi-risteilylle VNY:n paneeliin puhumaan. Tietysti lupauduin ja ajattelin, että minulla on vielä kolme kuukautta aikaa miettiä viiden minuutin puheeni aiheella "minut otettiin mukaan", tai jotain sinnepäin. Pyyntönä oli, että puhuisin lukiostani ja siitä, miten minut on lukiossa otettu porukkaan. Nyt tämä runsas kolme kuukautta on hiipunut kahteen viikkoon, eikä minulla ole vieläkään edes mitään alustavaa runkoa puheelleni.

Joskus joulu-tammikuussa sovimme Näkövammaisteatterin näytöksistä ja kevään ylimääräisistä harjoitusajoista. Erityisesti ensi-iltaan olen suhtautunut ajatuksella: "siihen on vielä niin pitkä aika, eihän tässä vielä mitään hätää." Nyt alan vähitellen sisäistää, että ensi-iltaan on enää reilu kuukausi ja jo ensiviikon viikonloppuna meillä on viikonlopun tehoharjoituksia, joihin piti olla vielä pitkä aika. En tunne olevani yhtään niin valmis, mitä pitäisi tässä vaiheessa olla.

Joskus tammi-helmikuun puolivälissä löysin nettilehden Juoni.net, johon kyseltiin lisää innostuneita toimittajia. Mitäs muutakaan minä siinä mediakurssien jälkeisessä innostuksessa olisin voinut tehdä kuin ilmoittautua halukkaaksi toimittajaksi. Ideoita piisasi ja deadlineen oli mukavan pitkä aika. Ideat ovat vähän luhistuneet tässä muutamassa viikossa ja vihoviimeiseen deadlineen ei ole enää kuin reilu viikko. Pitäisi ilmeisesti ryhdistäytyä.

Olen aika harvoin ollut näin säälittävä ajan käyttäjä, että deadlinet vaan yhtäkkiä hyökkäävät päälle ja huomaan, etten ole tehnyt mitään. Vaikka päivä- ja viikko kerrallaan eläminen on ihan hauskaa ja rentoa, pitäisi kai ottaa vähän suurempi perspektiivi aina silloin tällöin käyttöön. Muutoin en saa ikinä tehtyä mitään. Johan tässä mainekin menee.

Ehkä iso osa haparoivasta ajankäytöstäni ja venähtäneistä tehtävistä johtuu epäsäännöllisestä unensaannistani. Nukun lähes joka viikko vähän eri rytmillä, jonka muutoksiin en tunnu voivan itse hirveästi vaikuttaa. Joskus pyörin sängyssä valveilla koko yön, vaikka illalla tuntuikin olo väsyneeltä ja siltä, että voisin nukkua hyvin; unta saatan saada vasta sen jälkeen, kun herätyskello on soinut. Joskus herään kolmen aikaan aamuyöstä aivan pirteänä, vaikka takana olisi vain pari tuntia unta. Nyt muutamana viime päivänä olen koulusta tultuani ollut niin rättiväsynyt, että olen suurinpiirtein nukahtanut istuvillni, jos olen hetkeksi jäänyt istumaan tekemättä mitään. Sitten taas olen herännyt aamulla viiden aikaan aivan pirteänä, niin tänäänkin. Vaikka nukahdan nopeasti, heräilen yöllä moneen kertaan, eikä uni tunnu kovin virkistävältä. Kyllä minulla silti on niitäkin aikoja, jolllin nukun ihan normaalisti. Niitä vaan tuntuu olevan välillä yllättävän harvassa.

Etenkään nyt, kun nukahtelen pystyyn heti kotiin tultuani, en saa tehtyä illalla mitään. Nukkuessa on vaikea tehdä läksyjä tai muita lupaamiaan asioita. Taas silloin, kun en nuku, alku- tai loppuyöstä, en tajua mennä tekemään mitään hyödyllistä, vaan makaan sängyssä ja yritän nukkua. Silloin yleensä nukun vielä vähemmän. Olen kokeillut kaikki mahdolliset konstit paremman unen saamiseksi, mutta niistä ei ole ollut hirveästi hyötyä. Äitini neuvo on mennä lääkäriin ja pyytää melatoniiniä univaivojen parantamiseen. Hän on täysin vakuuttunut siitä, että epäsäännöllisesti toimiva unirytmini johtuu melatoniinin häiriöistä: sokeana kun sitä ei välttämättä erity luonnollisesti valon ja pimeyden vaihtelun puuttuessa. Arvatkaa vaan, olenko saanut varattua itselleni lääkäriaikaa.

Nukkuu, ei nuku, nukkuu, ei nuku...

Kumpa vielä osaisi päättää, nukkuako vai eikö.

Viime viikon alussa ihmettelin, mistä ihmeestä tätä unta riittää. Olin koko ajan väsynyt, nukuin vähintään 9 tuntia yössä, en meinannut herätä silloinkaan, väsytti koulussa... Väsytti ja väsytti. Sitten yhtäkkiä valvoin koko yön ilman mitään syytä. Menin ajoisa nukkumaan ja yritin nukkua, mutten nukkunut. Nukahdin joskus tuntia ennen herätyskellon soittoa, sammutin herätyksen ja laitoin sen soimaan 20 minuutin päähän. Sammutin sen jälleen ja heräsin 5 tuntia myöhemmin.

Valvotun yön jälkeen taas uni maittoi ja nukuin normaalisti muutaman yön, vähän vaan meni myöhään aina nukahtaminen enkä saanut siis riittävästi unta yössä. Sunnuntai-iltana kaveri sanoi, että on hyvä tilaisuus saada unirytmi kuntoon - hän tarkoitti aikaisin nukkumaan menemistä. Menin nukkumaan heti, kun vain pääsin (ei niin kovin aikaisin) ja makasin sängyssä hereillä koko yön.

Tällä kertaa en nukahtanut lainkaan, en edes herätyskellon jälkeen. Okei, olin edellisestä kerrasta viisastunut sen verran, etten enää jäänyt sänkyyn. Nousin pystyyn ja lähdin kouluun toiveena, että pysyisin hereillä koko päivän ja vielä koko illan, että saisin taas illalla nukuttua.

Suunnitelmani onnistui ja unirytmin korjaamiseen käytettiin jälleen yhtä valvottua yötä. Nukuin taas ihanat 9 tuntia ja olin oikein onnellinen siitä, että sain nukuttua. Ärsyynnyin koulussa siitä, etten yksinkertaisesti vaan pysynyt oikein hereillä kahdella viimeisellä tunnilla ja meni puolet tunnista ihan hukkaan, kun ei ole mitään hajuakaan, mistä siellä on puhuttu. En oikein tajua, miksen pysynyt hereillä - olinhan nukkunut!

Viime yö oli taas ihan mielenkiintoinen. Menin ajoissa nukkumaan ja nukahdinkin ihan, oli oikein makoisaa. Ensimmäisen kerran heräsin kahdelta. Olin hereillä liian pitkään. Nukahdin kuitenkin uudestaan, heräsin neljältä. Taas nukahdin - aika nopeasti jopa - ja heräsin lopullisesti viideltä, aivan liian aikaisin kellonaikaan nähden. Olin täysin virkeä. Yritin vielä nukkua, muttei siitä tullut enää mitään, joten lopulta nousin.

Koulussa pysyin ihan hereillä, iltapäivästä alkoi kyllä väsyttää aika hirvittävästi. Kotiin tullessa meinasin nukahdella bussissa ja viimein kotiin päästyäni ajattelin ottaa pienet tirsat. Makasin koomassa 2 tuntia. En oikeastaan nukkunut, mutten kyllä myöskään tajunnut ympäristöstä yhtään mitään. Välillä havahduin vilkaisemaan kelloa ja jatkoin vaan koomailuani.

Rasittavaa tällainen. Pimeyden pitäisi lisätä unta, mutta minä en nyt oikein tiedä, lisääkö se vai vähentääkö se minun kohdallani. Kehoni ei selvästi osaa päättää, nukkuuko se vai ei.

*******

Päivän noloukset:

Kävimme kuunnelmaparini kanssa musaluokassa äänittämässä pari pianokappaletta kuunnelmaamme varten. Kun menimme luokkaan, aloin selittää parilleni uniongelmaani - hän tiesi valvotusta yöstäni ja sellaista. Tilitin hänelle sitä, kuinka olin yksinkertaisesti nukahtanut kahdella edellisellä tunnilla, vaikka tein kaikkeni pysyäkseni hereillä. Matikan tunnillakin havahduin vaan siihen, että nuo muut laskee tehtäviä... Pitäisikö minunkin? No, tässä vaiheessa tajusin, että kappas, luokassa olikin myös joku kolmas ja vähän epäröin, pitäisikö minun kertoa juttuni loppuun. Eihän sitä voinut siinä vaiheessa enää keskeyttää.

Parini varmisti minulta, ettei minua haittaisi jos opettajamme vääntää siinä samalla pari kuoron stemmalevyä kasaan. Samalla se opettajakin minua moikkasi. Hups. Eihän opettajien kuullen voi sanoa nukkuneensa tunnilla! Toivon, että se kuunteli niitä kuoron stemmajuttuja, eikä minun vuodatustani... Pikkuisen hävetti. Luulin oikeasti, että me olemme siellä kahdestaan.

Toinen vähän nolo sattui, kun lähdin ruotsin luokasta pois koekirjoitelman jälkeen. Pujottelin takarivin paikaltani kaikkien pulpettien välistä kohti ovea ja kävelin sen ohi. Tajusin homman aika nopeasti ja palasin yhden pulpetin taaksepäin (siinä luokassa ovi on noin puolessa välissä seinää). Yritin avata ovea ensin saranapuolelta, kun en löytänyt kahvaa... Siirryin oikealle puolelle ovea, mutten meinannut saada sitä lukkoa auki ja rymistelin sen kanssa hetken, ennen kuin pääsin pihalle. Ei vaan yksi ruotsinluokan ovi oikein toimi.