perjantaina, maaliskuuta 16, 2012

Valinnan vaikeus

Nyt, kun yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen hakuajat ovat käynnissä, on pitänyt taas miettiä tulevaisuuttani hieman tarkemmin ja eri näkökulmista. Syksyllä mielessäni jo vahvistui kolme hakukohdetta Helsingin yliopistoon: sosiologia, kotimainen kirjallisuus ja suomen kieli. Näihin olen hakulomakkeen netissä täyttänyt.

Syksyllä ja vielä myöhemmin talvella mielessä pyöri myös neljäs hakukohde, TEAKin äänisuunnittelulinja. Yhden ennakkotehtävistä olin jo melkein tehnyt (ehkä lievää liioittelua) ja käyttänyt sen parissa aikaa, muitakin olin pohtinut ja pohtinut. Päätin kuitenkin luopua siitä nyt, koska ennakkotehtävät eivät pelkällä pohdinnalla valmistuneet eivätkä siis oikein edenneet. Rehellisesti ottaen uskon myös, etten olisi sokeuteni takia sinne päässytkään, enkä tällä hetkellä jaksaisi taistella oikeuksistani opiskella alaa, jonka ensimmäisen vuoden opinnot ovat osin mahdottomia suorittaa. Tiedän kyllä esimerkiksi Ruotsissa olevan näkövammaisia äänitarkkailijoita, eli lopppupeleissä ammatti olisi täysin mahdollinen. Mutta ei nyt jaksa.

Tässä päättämättömyyden ja epävarmuuden tilassa kävin tekemässä Mol:n ammatinvalintatestin. Olen sen joskus taannoin tehnyt, mutten tuloksia enää oikein muista. Testi ei kuitenkaan antanut kunnollista ratkaisua, sillä kiinnostuksenkohteeni olivat niin laaja-alaiset, ettei ohjelma pystynyt lajittelemaan kiinnostuksiani järjestykseen.

Siinä se vika vähän onkin: kaikki kiinnostaa ja voisin tehdä kaikkea.

27 kolme tähteä saaneesta ammatista 13 oli jotain opettajia, mutta opettajaa minusta EI tule, sen opin viime viikolla.

Entä jos menenkin opiskelemaan puusepäksi?

Eilen musiikkiopiston konsertissa muistin taas Sibelius-akatemian kansanmusiikkilinjan, jota myös syksyllä harkitsin vakavasti. Tulin kotiin ja menin tutkimaan Siban sivuilta, millaiset pääsykokeet kamu-linjalla on, olisiko minun mitään mahdollisuuksia pärjätä niissä.

Täytin jo yliopistohakulomaketta uudestaan, kun lomake kyseli minulta ohjelmistoa pääsykokeiden 1. ja 2. vaiheisiin, joista ensimmäisessä tulisi olla musiikkia 10 minuuttia, jälkimmäisessä 15 sisältäen myös laulunäytteen. Glumps – ei aavistustakaan! Sibelius-akatemian hakuaika päättyy tänään klo 16.15, joten en kunnolla ehtisi konsultoimaan edes kitaraopettajaani siitä, mitä ohjelmistoni voisi sisältää. Taisin muistaa tämän vaihtoehdon aika myöhään.

Toinen syy, miksi kamu-linjasta nyt luovuin, liittyy opiskeluoikeuteen. Pääsin minä sitten opiskelemaan mihin tahansa, olen lukuvuoden 12-13 poissaoleva, koska keskityn yrityksen perustamiseen. Sibelius-akatemiassa ei voi ilmoittaa itseään poissaolevaksi ensimmäiseksi vuodeksi, tai menettää opiskeluoikeutensa. Joten voin nyt rauhassa miettiä vuoden ohjelmistoani, soittaa kansanmusiikkia (ja opetella tunnistamaan sitä, heh) ja kokeilla ensi vuonna onneani uudestaan, mikäli vielä houkuttelee.

Silti minä en nyt oikeasti tiedä, mikä kiinnostaa riittävän paljon ja mitä haluaisin tehdä. Vaikka kaikki kolme Helsingin yliopiston hakukohdetta kiinnostavat suurin piirtein yhtä paljon ja kiinnostus jokaiseen alaan kasvaa, mitä enemmän pääsykoekirjoja luen, olen päättänyt panostaa eniten sosiologiaan. Johonkin on pakko keskittyä.

Mietin myös, pitäisikö minun ihan kiusallanikin hakea viittomakielen tulkkikoulutukseen. Ei Humakiin, josta olen saanut jo suoran kieltävän vastauksen, vaan Turkuun Diakiin. Ennakkotehtävänäkin olisi kolmen sivun essee, jossa muun muassa pitää kertoa omat vahvuudet ja heikkoudet tulevassa ammatissa. Voisin siis osoittaa miettineeni ja osaavani perustella, kuinka pystyisin toimimaan tulkkina. Humakin ennakkotehtävissä on vastaava tehtävä, mutta siellä on myös tehtävä, jota en pystyisi tekemään ja siksikin putoaisin jo ennen pääsykoetta: visuaalinen käsitekartta, jonka muodosta on tarkat ohjeet (laittoivatko ne sen sinne ihan minun kiusaksi? ;) ).

Ei tässä muu auta kuin lukea ahkerasti pääsykokeisiin (tällä viikolla en ole edes avannut kirjoja), muistaa järjestää samoihin pippaloihin erityisjärjestelyt ja toivoa, että edes johonkin opiskelupaikkaan pääsen sisään. Muuten voisinkin harrastaa alan vaihtoa vuosittain, mutta Kela ei taitaisi katsoa kovin suopeana sitä – tällainen vammainen opiskelija kun olen.


((Nyt en jaksa kaivaa linkkejä nettisivuille, joihin viittaan, teen sen ehkä myöhemmin...))


Edit: Kylläpä keräsin paljon linkkejä tähän postaukseen! Ensin olin linkittämässä vain Humakin ja Diakin, mutta tajusin ajoissa, että sehän olisi ollut silkkaa epätasa-arvoa muiden koulujen suhteen, jotka tässä mainitsen. Tulipahan siis linkattua kaikki, vaikken suoria linkkejä opiskelualoihin laittanutkaan - sitäkin harkitsin. Saatte nyt tekin - jos enemmän kiinnostaa - testata esimerkiksi, kuinka helppo (vaikea) Helsingin yliopiston sivuilta on löytää sitä, mitä etsii.

Tuli myös otsikon kirjoitusvirhe korjattua...

perjantaina, maaliskuuta 09, 2012

Tätä jännittävää elämää: autoilua ja hiihtämistä

Kävin eilen hiihtämässä kaverini, ”yleisurheiluavustajani” kanssa. Aamusta laitoin viestiä yhdelle sokkokaverilleni, että miten se hiihtäminen oikein toimiikaan: kannattaako oppaan olla edessä vai takana vai mitä häh. Omasta edellisestä hiihtokerrastani on niin kauan (seitsemän vuotta), etten enää edes muista, miten sen tein.

Tuntui vähän hölmöltä mennä suksien kanssa keskustaan, kun missään teillä ei enää oikeastaan ollut lunta, pelkkää hiekkaa vain. Sää oli kuitenkin aika mukava ja yritin luottaa siihen, että laduilla ehkä vielä olisikin lunta.

Keskustaan matkatessa aloin jo vähän epäillä sitäkin, osaankohan enää edes laittaa monoja suksiin kiinni. Muutenkin mietitytti, mitä mahtaa hiihtelystä tulla niin pitkän tauon jälkeen.

Kun ladulle päästiin, kaikki epäilykset hälvenivät: oli lunta, monot kiinnittyivät ongelmitta siteisiin ja tekniikkakin oli vielä sen verran muistissa, että eteenpäin pääsi. ensimmäiset ongelmat tulivat vasta alamäessä.

Kaverini hiihtotaidot eivät juurikaan omistani poikenneet, vaikka hänellä tätä kokemusta parin viime talven ajalta oli jo kertynyt enemmän kuin minulta (toisaalta hänen hiihtotaukonsa oli ollut myös pidempi kuin minun). Hän sanoi jo aikaisemmin, ettei osaa laskea mäkiä ja mieluummin vain kävelee ne alas. Yhteistuumin päätimme kuitenkin kokeilla loivan mäen laskemista. Kaveri meni edeltä, minä pienen välin jälkeen perässä. Päätin luottaa siihen, että jos latu on hyvä, enköhän pysy sillä, vaikka mäki myös vähän kaartui.

En pysynyt.

Jotain kaveri edestäpäin huuteli, mutten oikein kuullut, mitä. Kivasti kuitenkin kellahdin hänen viereensä ladun sivuun, kun hän kuulemma oli käskenyt minun väistää itseään. Niinpä molemmat olimme sukset ristissä hangessa.

Ei muuta kuin ylös ja jatkamaan matkaa.

Pari alamäkeä kävelimme sukset kainalossa, mutta pari loivaa mäkeä onnistuimme laskemaan molemmat pystyssä. Yhdessä mäessä tosin kaadoin itse itseni, koska vauhti kasvoi sen verran kovaksi, että pelkäsin laskevani edellä menevän kaverin päälle, kun en omien suksien suhinalta kuullut, missä hän menee. Se oli kuitenkin hyvin hallittu kaatuminen, josta pääsi hetkessä taas ylös.

Ylämäet olivat rankkoja. Niissä jotenkin huomasi, etteivät kädet ole ihan parhaassa kunnossa... Yhdessä mäessä meinasi jo usko loppua kesken ja kun vihdoin itseni sain punnerrettua mäen päälle, tuli takaa joku kovalla vauhdilla ohi.

Hiihtolenkkimme välietappina oli Maunulan maja ja munkit. Onnellisesti löysimme perille (onneksi oli opastekyltti) ja tauko munkin syönnin ajaksi teki oikein hyvää. Siitä pääsi jatkamaan melkein uusilla voimilla.

Meillä ei ollut kauheasti hajua siitä, kuinka pääsemme takaisin lähtöpisteeseen. Tarkoitus oli palata lyhyempää reittiä, joten samoja ’jälkiä’ ei voitu hiihtää. Jonkin verran paluumatkasta hiihdimme kuitenkin samaa reittiä ja kun tulimme mäen luo, jonka kanssa olimme ylöspäin tuskastelleet, päätimme kävellä sen alas. Siinä suksia irroitellessamme tuli mäkeä ylös vastaan mies, joka sanoi: "Ei siinä kaadu, siinä on hyvä latu." Mies oli myös napannut kaverini suksen, joka lähti mäkeen itsekseen. Totesin vain hiihtäjämiehelle, että me ollaan kaaduttu jo aika monta kertaa. Niinpä kävelimme mäen alas. Siellä alhaalla kyllä mietin, että olisi tuon ehkä pystyssä pysynyt.

Seuraavassa mäessä kaverini sanoi, ettei hän ainakaan uskalla sitä laskea. Edellisen mäen jälkeen minä kuitenkin itsevarmana sanoin, että voisin kokeilla, kun meidät ohittanutkin hiihtäjä selvitti mäen sulavasti.

Päätin taas luottaa siihen, että latu on hyvässä kunnossa ja pysyn sillä kyllä. No, enpä pysynyt.

Siinä vaiheessa alkoi minuakin vähän pelottaa, kun tajusin lentäväni kohta lumihankeen – ja samassa lennähdin sinne komeasti suoraan pää edellä ja nauroin. Tuntui siltä, että olisin uponnut syvemmällekin ja jalat vain jäisivät pinnalle heilumaan. En sentään ihan niin syvälle hankeen joutunut, mutta tajusin huudella ja heilutella sauvalla ilmaistakseni olevani hengissä.

Yritin pohtia, miten kummassa pääsen ylös hangesta. Se oli aika haastavaa. Siinä kömpiessäni ja möyriessäni pari hiihtäjää laski taas sen mäen ihan sujuvasti alas… Miten ne pystyivät? Minä en tajua.

Kauhistunut kaveri tuli luokseni kysymään, olenko varmasti ihan kunnossa, etten ole saanut aivotärähdystä tai murtanut luita tai mitään. Hän sanoi, että laskuni näytti aika pelottavalta, koska olin vähällä mennä puuta päin. Yksi ohimenneistä hiihtäjistäkin pysähtyi mäen päällä kysymään, onkohan kaikki kunnossa.

Ilmeisesti oli onnea matkassa, kun lensin ladun sivuun juuri sellaisessa kohdassa, jossa ei ollut puita (täytyy myöntää, että mäkeen lähtiessäni en tullut ajatelleeksi yhtään puiden olemassaoloa). Selvisin siis säikähdyksellä ja pääsin hangesta poiskin, kun ensin vääntyilin irrottamaan sukset jalastani ja olin vähällä upota hankeen kainaloita myöten, sillä siitä latujen vierestä se ei ollut kovinkaan kantavaa.

Hiihdimme vielä jonkin matkaa eteenpäin ja kaverini totesi, ettei hän enää oikein yhtään tiedä, olemmeko menossa oikeaan suuntaan vai ei. Otimme sukset pois ja kävelimme kävelytietä katsomaan, mikä isompi tie edessä on, että missä mahdamme oikein olla. Tulimme sitten loppumatkan bussilla, vaikka hiihtosuunta olikin ollut oikea.

Sellaiset 6 kilometriä taisi tulla reissullamme hiihdettyä. En koskaan ennen ole niin suoranaisesti lentänyt hankeen kuin eilen, se oli aika jännittävää. Joku saisi kyllä selittää, miten mäistä muka voi selvitä pystyssä.

*******

Otsikossa mainostamani autoilu tapahtui vain unessani – tai siis oli tapahtua. Ari Piipoo, Ylen tv-toimittaja tarvitsi ohjelmaansa näkövammaista, joka haluaisi kokeilla autolla ajamista. Minulla oli kuitenkin jotain muuta tekemistä niin, etten voinut ryhtyä telkkaritähdeksi. Piipoo kuitenkin sanoi, että voisin tulla mukaan, kun auto haetaan liikkeestä, että pääsisin silloin ajamaan. Vähän vielä epäröin asiaa, mutta kun seuraavana päivänä joku random poliisi (Ilari) tuli juttelemaan minulle ja äidilleni ilmeisesti ihan huvikseen vaan, hänkin sanoi, että voisi järjestää minut ajamaan, kun auto viedään Ylelle. Silloin innostuin asiasta ja lähdin poliisin matkassa autoliikkeeseen.

Valitettavasti juuri, kun olin selittänyt brasialaiselle liikkeenomistajalle, että minulla oikeastaan on myös Ari Piipoon lupa ajella sillä autolla, auto olikin varastettu. En ikinä päässyt ajamaan. En myöskään tiedä, kuinka sen TV-ohjelman kanssa kävi. (Tässä unessani ei juurikaan ollut visuaalisia elementtejä: sisällä oli ehkä vähän hämärämpää kuin ulkona, ei muuten. Mutta jo unessa mietin, että voin lisätä hiihtokirjoitukseen myös autolla ajoa, joten se oli pakko tehdä.)