Tätä jännittävää elämää: autoilua ja hiihtämistä

Kävin eilen hiihtämässä kaverini, ”yleisurheiluavustajani” kanssa. Aamusta laitoin viestiä yhdelle sokkokaverilleni, että miten se hiihtäminen oikein toimiikaan: kannattaako oppaan olla edessä vai takana vai mitä häh. Omasta edellisestä hiihtokerrastani on niin kauan (seitsemän vuotta), etten enää edes muista, miten sen tein.

Tuntui vähän hölmöltä mennä suksien kanssa keskustaan, kun missään teillä ei enää oikeastaan ollut lunta, pelkkää hiekkaa vain. Sää oli kuitenkin aika mukava ja yritin luottaa siihen, että laduilla ehkä vielä olisikin lunta.

Keskustaan matkatessa aloin jo vähän epäillä sitäkin, osaankohan enää edes laittaa monoja suksiin kiinni. Muutenkin mietitytti, mitä mahtaa hiihtelystä tulla niin pitkän tauon jälkeen.

Kun ladulle päästiin, kaikki epäilykset hälvenivät: oli lunta, monot kiinnittyivät ongelmitta siteisiin ja tekniikkakin oli vielä sen verran muistissa, että eteenpäin pääsi. ensimmäiset ongelmat tulivat vasta alamäessä.

Kaverini hiihtotaidot eivät juurikaan omistani poikenneet, vaikka hänellä tätä kokemusta parin viime talven ajalta oli jo kertynyt enemmän kuin minulta (toisaalta hänen hiihtotaukonsa oli ollut myös pidempi kuin minun). Hän sanoi jo aikaisemmin, ettei osaa laskea mäkiä ja mieluummin vain kävelee ne alas. Yhteistuumin päätimme kuitenkin kokeilla loivan mäen laskemista. Kaveri meni edeltä, minä pienen välin jälkeen perässä. Päätin luottaa siihen, että jos latu on hyvä, enköhän pysy sillä, vaikka mäki myös vähän kaartui.

En pysynyt.

Jotain kaveri edestäpäin huuteli, mutten oikein kuullut, mitä. Kivasti kuitenkin kellahdin hänen viereensä ladun sivuun, kun hän kuulemma oli käskenyt minun väistää itseään. Niinpä molemmat olimme sukset ristissä hangessa.

Ei muuta kuin ylös ja jatkamaan matkaa.

Pari alamäkeä kävelimme sukset kainalossa, mutta pari loivaa mäkeä onnistuimme laskemaan molemmat pystyssä. Yhdessä mäessä tosin kaadoin itse itseni, koska vauhti kasvoi sen verran kovaksi, että pelkäsin laskevani edellä menevän kaverin päälle, kun en omien suksien suhinalta kuullut, missä hän menee. Se oli kuitenkin hyvin hallittu kaatuminen, josta pääsi hetkessä taas ylös.

Ylämäet olivat rankkoja. Niissä jotenkin huomasi, etteivät kädet ole ihan parhaassa kunnossa... Yhdessä mäessä meinasi jo usko loppua kesken ja kun vihdoin itseni sain punnerrettua mäen päälle, tuli takaa joku kovalla vauhdilla ohi.

Hiihtolenkkimme välietappina oli Maunulan maja ja munkit. Onnellisesti löysimme perille (onneksi oli opastekyltti) ja tauko munkin syönnin ajaksi teki oikein hyvää. Siitä pääsi jatkamaan melkein uusilla voimilla.

Meillä ei ollut kauheasti hajua siitä, kuinka pääsemme takaisin lähtöpisteeseen. Tarkoitus oli palata lyhyempää reittiä, joten samoja ’jälkiä’ ei voitu hiihtää. Jonkin verran paluumatkasta hiihdimme kuitenkin samaa reittiä ja kun tulimme mäen luo, jonka kanssa olimme ylöspäin tuskastelleet, päätimme kävellä sen alas. Siinä suksia irroitellessamme tuli mäkeä ylös vastaan mies, joka sanoi: "Ei siinä kaadu, siinä on hyvä latu." Mies oli myös napannut kaverini suksen, joka lähti mäkeen itsekseen. Totesin vain hiihtäjämiehelle, että me ollaan kaaduttu jo aika monta kertaa. Niinpä kävelimme mäen alas. Siellä alhaalla kyllä mietin, että olisi tuon ehkä pystyssä pysynyt.

Seuraavassa mäessä kaverini sanoi, ettei hän ainakaan uskalla sitä laskea. Edellisen mäen jälkeen minä kuitenkin itsevarmana sanoin, että voisin kokeilla, kun meidät ohittanutkin hiihtäjä selvitti mäen sulavasti.

Päätin taas luottaa siihen, että latu on hyvässä kunnossa ja pysyn sillä kyllä. No, enpä pysynyt.

Siinä vaiheessa alkoi minuakin vähän pelottaa, kun tajusin lentäväni kohta lumihankeen – ja samassa lennähdin sinne komeasti suoraan pää edellä ja nauroin. Tuntui siltä, että olisin uponnut syvemmällekin ja jalat vain jäisivät pinnalle heilumaan. En sentään ihan niin syvälle hankeen joutunut, mutta tajusin huudella ja heilutella sauvalla ilmaistakseni olevani hengissä.

Yritin pohtia, miten kummassa pääsen ylös hangesta. Se oli aika haastavaa. Siinä kömpiessäni ja möyriessäni pari hiihtäjää laski taas sen mäen ihan sujuvasti alas… Miten ne pystyivät? Minä en tajua.

Kauhistunut kaveri tuli luokseni kysymään, olenko varmasti ihan kunnossa, etten ole saanut aivotärähdystä tai murtanut luita tai mitään. Hän sanoi, että laskuni näytti aika pelottavalta, koska olin vähällä mennä puuta päin. Yksi ohimenneistä hiihtäjistäkin pysähtyi mäen päällä kysymään, onkohan kaikki kunnossa.

Ilmeisesti oli onnea matkassa, kun lensin ladun sivuun juuri sellaisessa kohdassa, jossa ei ollut puita (täytyy myöntää, että mäkeen lähtiessäni en tullut ajatelleeksi yhtään puiden olemassaoloa). Selvisin siis säikähdyksellä ja pääsin hangesta poiskin, kun ensin vääntyilin irrottamaan sukset jalastani ja olin vähällä upota hankeen kainaloita myöten, sillä siitä latujen vierestä se ei ollut kovinkaan kantavaa.

Hiihdimme vielä jonkin matkaa eteenpäin ja kaverini totesi, ettei hän enää oikein yhtään tiedä, olemmeko menossa oikeaan suuntaan vai ei. Otimme sukset pois ja kävelimme kävelytietä katsomaan, mikä isompi tie edessä on, että missä mahdamme oikein olla. Tulimme sitten loppumatkan bussilla, vaikka hiihtosuunta olikin ollut oikea.

Sellaiset 6 kilometriä taisi tulla reissullamme hiihdettyä. En koskaan ennen ole niin suoranaisesti lentänyt hankeen kuin eilen, se oli aika jännittävää. Joku saisi kyllä selittää, miten mäistä muka voi selvitä pystyssä.

*******

Otsikossa mainostamani autoilu tapahtui vain unessani – tai siis oli tapahtua. Ari Piipoo, Ylen tv-toimittaja tarvitsi ohjelmaansa näkövammaista, joka haluaisi kokeilla autolla ajamista. Minulla oli kuitenkin jotain muuta tekemistä niin, etten voinut ryhtyä telkkaritähdeksi. Piipoo kuitenkin sanoi, että voisin tulla mukaan, kun auto haetaan liikkeestä, että pääsisin silloin ajamaan. Vähän vielä epäröin asiaa, mutta kun seuraavana päivänä joku random poliisi (Ilari) tuli juttelemaan minulle ja äidilleni ilmeisesti ihan huvikseen vaan, hänkin sanoi, että voisi järjestää minut ajamaan, kun auto viedään Ylelle. Silloin innostuin asiasta ja lähdin poliisin matkassa autoliikkeeseen.

Valitettavasti juuri, kun olin selittänyt brasialaiselle liikkeenomistajalle, että minulla oikeastaan on myös Ari Piipoon lupa ajella sillä autolla, auto olikin varastettu. En ikinä päässyt ajamaan. En myöskään tiedä, kuinka sen TV-ohjelman kanssa kävi. (Tässä unessani ei juurikaan ollut visuaalisia elementtejä: sisällä oli ehkä vähän hämärämpää kuin ulkona, ei muuten. Mutta jo unessa mietin, että voin lisätä hiihtokirjoitukseen myös autolla ajoa, joten se oli pakko tehdä.)

Talven raivostuttava ristiriitaisuus

Helsinki alkaa olla kunnon lumipeitteen alla ja minä olen siitä jälleen hyvin kaksijakoisella mielellä.

On kivaa, kun on kunnon talvi. Haluaisin hiihtämään ja laskettelemaan. Sain Tuusulasta sukset tänne. Viimeksi olen ollut hiihtämässä kuudennella luokalla, eli seitsemän vuotta sitten. Tänään hiihtohaluisena kuljin sisällä monot jalassa. Teki mieli mennä kellarikomeroon laittamaan ne suksetkin jalkaan.

Meidän tiemme ei ole parhaiten aurattuja teitä. Eksyn lumihankeen ja löydän kotiin lähinnä hyvän tuurin ja avuliaiden ihmisten avulla. Harhaudun autotielle ja sen tajuamiseenkin menee pitkään, kun autoja kulkee niin harvoin. Loikin kinosten yli ja yritän tajuta, missä minun pitäisi kävellä, kun kaikkialla on vaan lunta.

Olen kirjoittanut lumiongelmistani varmasti joka talvi, mutta aina ne yllättävät ja tulevat päin näköä, jok’ikinen vuosi. Keppikäsi väsyy lumihangessa tökkimiseen ja kulkeminen on muutenkin rasittavampaa, kun pitää yrittää osata luovia kummallisten lumikökkäreiden ja samalta tuntuvien maanmuotojen keskellä. Hiekkatietä ei erota asvaltista, maamerkkinä ollut penkki on keskellä kinosta ja rotvallit ovat kadonneet lumen alle. Bussissakin on vaikeampi tunnistaa oikeaa pysäkkiä.

Ennen tätä päivää olen kuitenkin selvinnyt kuin ihmeen kaupalla eksymättä ja löytänyt aina kotiin. Tänään harrastin sitten kaverin kanssa eksymistä oikein huolella: ensin bussipysäkiltä meille, sitten kaupasta meille. Erityisesti se kauppareissu kummastuttaa; kävelimme oikein reilusti ohi ja vielä mietimme, pitikö käännöksen oikeasti tulla niin nopeasti. Tulipahan ulkoiltua enemmän. Kummallakin kerralla löysimme lopulta oikeaan paikkaan ohikulkijoiden avustuksella. Eiköhän se oikea osoite olisi itsekin löydetty jonkin aikaa harhailtuamme, mutta taatusti nopeampaa oli, kun silmät tulivat apuun.

Minä pystyn sentään liikkumaan lumessakin. Mietin vaan, miten raivostuttavaa olisi yrittää pyörätuolilla selviytyä tuosssa säässä.

Mutta onhan kuitenkin kivaa, että on lunta! Ja pääsee hiihtämään! Tai siis pääsisi, jos joku näkevä lähtisi mukaan. Mikael on varmasti miltei ainut suomalainen, jota ei ole pakotettu peruskoulussa hiihtämään eikä hän ole sellaisten laudanpätkien avulla liikkunut sitten päiväkotiaikojen (silloinkin kuulemma kyllästyi siihen hetkessä ja huusi niin pitkään, ettei enää tarvinnut jatkaa), joten hänestä en opasta saa. Laskettelurinteeseenkin mieli haikaa, kuten joka talvi. Sinne on vähintään yhtä vaikeaa saada ketään mukaan. Yksin en voi lähteä harrastamaan mitään talvilajia.

Arjen sankaruutta kerrakseen

Heräsin tänään puoli seitsemältä, nerokkaan unirytminparantamisajatuksen takia. Minulla (ja erityisesti kaverillani) piti olla syy herätä aamulla, jottei uni jatku puoleen päivään. Niinpä kävimme Kampin Robert’s Coffeessa aamupalalla (ja tuli kyllä aamiaiselle hintaa…).

Yön aikana pihalle olikin kertynyt mukava lumikerros. Vähän seitsemän jälkeen siitä ei ollut vielä kävellyt kukaan. koskemattomassa hangessa suunnistaminen sokkona ei ole erityisen helppoa. Jos olisi ollut edes vanhoja kinoksia, joita seurata, se olisi helpottanut hiukan. Niitä ei kuitenkaan ollut, joten yritin tunnustella lumipeitteen alta kävelytien reunaa. Harkitsin välillä autotiellä kävelemistä, koska siitä oli sentään ajanut jo pari autoa.

Selvisin kuitenkin bussipysäkille melko näppärästi (kiinnostaisi tietää, mitä mahdollinen seuraava kulkija mahtoi ajatella niistä poukkoilevista jäljistäni) ja ajoissa siitä huolimatta, etten ollut ajatellutkaan mitään lumen mahdollisuutta. Pysäkille päästyäni oli melkoinen sankariolo.

Toisena sankarina kerrottakoon mies, joka sivusi elämääni iltapäivällä kotiin tullessani.

Neuloin bussissa ihan ajatuksiin uponneena ja tajusin sentään jossain vaiheessa, että voisi tämän neuleen pistää pois ja keskittyä siihen, missä mennään. Hyvään aikaan jätinkin sen pois, en nimittäin ollutkaan enää varma, oliko seuraava pysäkki minun vai vasta sitä seuraava – lumi vähän sekoitti tässäkin...

Jäin pois vasta sitä seuraavalla pysäkillä, vaikka olinkin tainnut mennä pysäkin ohi. Sieltä sentään osasin kuitenkin kotiin. Lähdin kävelemään bussin tulosuuntaan – siis päinvastaiseen suuntaan kuin jos olisin jäänyt oikealla pysäkillä – ja hetken matkaa lumikinosta sörkittyäni tajusin, että tämä taisi sittenkin olla se oikea pysäkki, kun ei tule haarautuvaa tietä vastaan. Samassa takaani huudettiin vieraalla korostuksella: ”Pysähdy!”

Pysähdyin, käännyin ja kävelin takaisinpäin kohti minulle huutanutta miestä. Ajattelin tämän ilmeisesti olleen joskus ennenkin kanssani samassa bussissa tai naapurini tai jotain, kun sillä tavalla kehtasi huudella, vaikka ihan määrätietoisen näköisenä kuljinkin.

No, mies sen kummemmin selittelemättä nappasi kädestäni kiinni ja lähti opastamaan oikeaan suuntaan. Tässä vaiheessa olisin tietysti osannut ihan itsekin, mutta ei se lumessa liikkuminen niin herkkua ole, joten otin mukisematta avun vastaan. Vähän tosin teki mieli kommentoida opastusotetta.

Meidän tien vartta kävellessämme mietiskelin, entä jos tämä mies ei olekaan naapurinivaan haluaa esimerkiksi siepata minut. Yritin virittää keskustelua kommentoimalla lumessa liikkumisen vaikeutta sokkona, mutta vastaukseksi sain vain ”joo, aika paljon lunta”. Jatkoimme tallustamista hiljaisuudessa enkä edelleenkään tiennyt, olenko oikeasti päätymässä kotiini.

Seurasin matkantekoamme kaikin mahdollisin keinoin: kepillä tietä; autoa, jonka olisi pakko hidastaa tiemme kahdessa hidasteessa; ympäristön ääniä ja maan korkeuseroja. Käännyttäessä oikean talon pihaan oli helpotus suuri: minua ei oltukaan siepattu (ainakaan tähän mennessä). Mies sitten kysymään: ”Onko toinen vai seuraava?” Öö… En tajunnut. Mies kysyi sen uudestaan, lisäten perään ”sä asut”. Kerroin rappuni kirjaimen ja pääsin oikeaan paikkaan, mies jatkoi pihan poikki jollekin muulle rapulle.

Huh, tästä ei pitänyt tulla tällaista jännitystarinaa! Olihan se toisaalta vähän jännittävää. Tervetuloa vain minun arkeen.

Nyt täytyy ryhtyä lukemaan huomista larppia varten asioita, jotta sisäistäisin sen kaiken riittävän hyvin…

Vähän aktiviteettia luku/hiihtolomalle

Jos minulla ei olisi yhtään koulua, vaan pelkääpelkkää lukulomaa, voisi nyt sanoa olevansa tuplalomalla: tämä viiikko kun on eteläisen suomen hiihtolomaviikko. Kun kuitenkin aina silloin tällöin koululla käyn, tämä on ihan vaan hiihtolmaa. Kai. Vaikkei kyllä lukemisesta lomaa saa nytkään.

Pääsin eilen vihdoin ja viimein pulkkamäkeen! Olihan se pulkka minulla jo kaksi kuukautta, ennen kuin pääsin sitä kokeilemaan. Hyvin laski, vaikkei ohjattavuus ollut ihan parasta luokkaa – siihen saatoin olla syyllinen ihan minäkin… Kaverin kääntäessä minä yritin aina vaistomaisesti tasapainottaa pulkkaa, ettemme kaatuisi. seurauksena totta kai oli lähes aina kaatuminen. Kahdesti lensin naama edellä hankeen. Pulkkailumme sisälsi myös kiipeämisyrityksiä lähes pystysuoraa kovaksi tamppautunutta mäkeä ylös. Yritykseksi se jäi. Elämä tuntuu myös kovin kaupungistuneelta, kun pulkkamäkeenkin pitää matkata ratikalla ja metrolla. Kyllä meillä tuusulassa…

Hämmästyin siitä, miten vapaasti liikuin lumihangessa. Pariin kertaan minun kehotettiin vaan kävelemään ”suoraan sinnepäin” tai muuten vaan tulin ystäväni ja pulkan perässä. Keppi oli siististi kasattuna repussa mäen päällä. Samalla kukkulalla kävimme samaisen ystävän kanssa joskus viime syksynä, kun ei ollut lunta. Jos hän silloin olisi käskenyt minun kävellä edellä tai perässä, en kyllä olisi kovin vapautuneesti kävellyt. Nyt ei sentään ollut pelkoa kompastella kiviin. ehkä vähän jotain takiaispuskia (lapasissani oli vielä tänään takiaisia) tai yllättäviä kuoppia tuli vastaan, ei sen kummempaa. Joskus myös mäki oli niin jyrkkä ja liukas, että vaan valui taaksepäin.

”Helsingin parhaassa” pulkkamäessä riehumisen jälkeen piti suoraan suunnata Kansallisteatteriin katsomaan kuvailutulkattua näytöstä Kristuksen morsiamesta – oikeastaan olimme jo myöhässä (vaikka olisi varmaan ollut ihan tyylikästä jättää pulkka Kansallisteatterin narikkaan, se ei enää ollut mukana). Missasimme alusta henkilöiden ja lavastuksen kuvailun (ja ainakin sen lavastuksen osalta myös hiplauksen) ja petin pahasti Rautatieasemalla odottaneelle kaverille tekemäni lupauksen. Raukka istui tunnin Rautatientorin kompassitasanteella. esityksen alkuun ehdimme kyllä ihan hyvin.

En muista, milloin viimeksi olisin nähnyt ammattiteatteria. Enemmän on tullut katseltua koulumme proggiksia tai muita harrastajateattereita, joissa on tuttuja pyörinyt. Tämän näytelmän jälkeen en myöskään yhdy siihen aina silloin tällöin nousevaan laitosteattereiden parjaamiseen. Oli oikein ihanaa, virkistävää ja ajatuksia herättävää nähdä pitkästä aikaa oikeasti hyvää teatteria.

Voin sanoa, että lukeminen on ollut liian vähäistä kaikista hienoista lukusuunnitelmista ja itselleni tekemistä lupauksista huolimatta. vähitellen alkaa pienoinen paniikki nostaa päätä, sillä psykologian kirjoituksiin on kolme viikkoa, matikkaan kuukausi ja yhteiskuntaoppiin kuukausi ja kaksi päivää. Järkyttävää, miten tämä aika vaan kuluu.

Aktiviteetteihini kuului myös tänään aamulla käynti silmäklinikalla. Edellisestä käynnistä ei ole kuin vähän reilu kuukausi ja silloin sanottiin, että seuraava kerta on sitten taas joskus vuoden kuluttua, mutta lastenpolin sijaan aikuisten puolella. Jonkun tekemän lukihäriön vuoksi kevät 2012 muuttuikin vuodeksi 2011 ja minulta ensimmäisenä kysyttiin: ”Hämmästyitkö sä, kun sait tämän ajan?” Hämmästyin. Oli tosin ihan mukava tämä uusi lääkäri, joka sanoi sitten tutkivansa silmiäni varmaan muutaman seuraavan vuoden. Toivottavasti. Uusien lääkäreiden kanssa on aina vähän säätöä, kun ei kukaan koskaan jaksa kauhean tarkkaan tutustua niihin kaikkiin 18 vuoden aikana kertyneisiin papereihin ja sitten kesken käynnin niitä aina selaillaan. Mutta tämä oli fiksu lääkäri, kuunteli myös oikeasti sitä, mitä minä sanoin ja huomasi, että hän luotti myös potilaan omaan tietämykseen.

Olen muutaman viime päivän aikana kirjoittanut jotakuinkin ensimmäisen novellini, jonka juoni on oikeasti toimiva ja jonka suunnittelin ennen lopullista kirjoittamista. Se ei tosin ole lainkaan sitä, mitä minun pitäisi tehdä… Kirjallisen ilmaisun lopputyöötekstit vaativat vielä vähän muokkauksia ja musadiplomikin odottaisi tekijäänsä. Novellin kirjoittaminen on kuitenkin nyt kovin hauskaa.

*******

Viime viikolla oli penkkarit. Pukeuduin rölliksi – en kuitenkaan ollut se röllirölli vaan joku muu sivurölli. Puvussani oli hämähäkkejä. Rekkaan kiipeäminen oli jännittävää, koska jostain syystä meidän rekan takalevyä ei avattu, vaan kipusimme tikkailla reunalle ja hyppäsimme sieltä alas. Minä en tietenkään oikein tiennyt, kuinka pitkä matka siitä on, mutta kun kerta käskettiin hypätä, niin hyppäsin. Sokkona oli myös vähän vaikeaa tietää, milloin niitä karkkeja oikein kannattaa heitellä. Minulle siis jäi aika paljon penkkarikarkkeja vielä myöhempää ”käyttöä” varten. Hauskaa se silti oli. Vähän varpaat jäätyi.

Musiikkia, musiikkia

Hienosti alkanut ylppäreihin luku tyssäsi hiukan: ensin oli pari kaveria kylässä viettämässä "after-pikkujouluja", sitten kyläilin vanhimman veljen perheen luona ja sitten... Tuota, niin, olisin voinut ihan hyvin lukea. Nukuin pitkään ja otin päikkäreitä, luin Hesarin ja siinä se torstai sitten taisikin suunnilleen mennä. Kuuntelin myös vanhoja C-kasettejani. Perjantaina jopa luin, kunnes kirjallisen ilmaisun lopputyö / musiikin lukiodiplomi vei voiton. Oli vaikea keskittyä psykologiaan, kun mielessä pyöri jokin ihan muu.

En muista yhtään, kuinka paljon olen kertonut lopputyö/lukiodiplomityöstäni. Olen siis tekemässä "äänitaideteosta", joka koostuu runoista, musiikista ja muusta äänimaisemallisesta hässäkästä. Alun perin sen piti olla ihan kohtuu perinteinen kuunnelma, mutta kirjallisen ilmaisun opettaja piti runoteksteistäni enemmän ja minuakin ne alkoivat vetää puoleensa voimallisemmin. Runoja ja musiikkia yhdistävän teokseni esikuvaksi voi kovin helposti nimetä lähes kaiken YLEn Radio ateljeen tuotannon.

En ole oikeasti koskaan ennen tehnyt itse musiikkia, ainakaan näin tavoitteellisesti. Eniten viime aikoina olen kamppaillut "konemusikin" parissa, sillä haluan sellaista yhteen kohtaan. Konemusiikki ei ole vähimmässäkään määrin gendre, josta tietäisin jotain. Netistä löytyi muutamia ohjelmia, joilla konemusiikkia saisi kohtuu kivuttomasti kasaan - todennäköisesti - mutta yksikään niistä, joita minä löysin, ei toiminut puhesyntikan kanssa. Niinpä teen asiat mahdollisimman monimutkaisesti: soitan syntikallani, äänitän kaiuttimien kautta Zoomilla (digitaalinen äänityslaite) ja pistän kasaan Goldwavella, joka on puhesyntikallakin toimiva editointiohjelma. Tiedän, että näkevänä äänen editoiminen tietokoneella olisi hyvin paljon helpompaa - ei vähiten siksi, että ohjelmien käyttö jopa onnistuisi. Suureksi osaksi editointiohjelmat on hyvin graafisia ja näytöltä helppokäyttöisiä. Tiedän, että esimerkiksi rumpujen ja bassoraidan yhteensovittaminen olisi näkevänä helpompaa, silloin saisi iskut kohdistettua yksinkertaisemmin oikeille kohdille. Monilla ohjelmilla voi myös äänittää niin, että toista raitaa kuuntelee samalla, jolloin kohdistamista ei edes tarvitse käsin tehdä. Goldwavella se ei onnistu - tai minä en ainakaan ole sellaista mahdollisuutta löytänyt.

Minun editointihommani vie siis enemmän aikaa kuin näkevän. Joudun hidastelemaan nauhoitusta, jotta löytäisin tarkalleen sen kohdan, mistä tahdon leikata. Usein kohtaa ei silti meinaa kovin tarkasti löytyä. Koska oikeasti sekunnin sadasosillakin on merkitystä silloin, kun haluaa kahden äänen tulevan täsmälleen samanaikaisesti, on sen sekunnin sadasosan löytäminen välilyöntiä painalmala vähän arpapeliä. Näkevänä voisin katsoa äänikäyrältä ne oikeat kohdat. en silti valita paljoa, pidän ihan hirmuisesti editoimisesta, vaikka se onkin pirun työlästä. Eilen editoin musiikkeja kolme tuntia, enkä oikeasti tehnyt muuta kuin leikkelin tahteja ja liitin niitä kasaan.

Aivoni taitavat jälleen työskennellä aivan omissa sfääreissään, ratikallakin menin kunnolla pysäkistä ohi. Ajattelin niin intensiivisesti musadiplomia, etten tajunnut lainkaan, missä mennään. En ole koskaan ollut niin pihalla. Uskoin jo välillä olevani väärässä ratikassa. Vaikka tällainen inspiraatio vaikeuttaa arkea sekä ylppäreihin valmistautumista, on se myös kovin tuottoisaa ja mukavaa. Parempi näin kuin että vääntäisin suurella paniikilla maaliskuussa 15 minuuttia ala-arvoista musiikkia.

*******

Minulla on matikankirjoja huoneessani noin 5,1 hyllymetriä, kun MAOL lasketaan mukaan. Siinä on siis 13 lukion pitkän matikan kurssin kirjat. Mittaukseni ei ollut mitenkään erityisen tarkka, mutta ei se kyllä ainakaan paljoa heitä.

*******

Huomenna pulkkani pääsee kokemaan neitsytlaskunsa. Saa nähdä, mitä siitä tulee, huomiseksi kun on luvattu suojasäätä. Jos pulkkailu ei onnistu, niin ainakin voimme rakentaa lumiukon.

*******

Tänään minun teki mieli HK:n sinistä. Viikko tässä menikin ilman, että olisi tehnyt lainkaan mieli lihaa. Korvasin HK:n sinisen Fazerin sinisellä ja taas pärjätään. Tein myös pannaria, kun alkoi kovasti tehdä mieli. Jotenkin pannari lauantai-iltana tuntuu kovin kotoisalta. Kun olin pieni, meillä sitä - tai jotain muuta hyvää - tehtiin usein lauantaisin. Vain sauna puuttuu, silloin tämä olisi täydellisen kotoisa lauantai-ilta. Ehkä menen lämpimään suihkuun ja katsomaan, pystyisikö parvekkeellani kieriä lumihangessa. Ainakin voi käydä jalkansa kastamassa lumeen.

Ihana, kamala talvi

Minä pidän talvesta. Suomalaiseen tavleen kuuluu kovin erottamattomana osana lumi ja pakkanen, pidän siitäkin. Talvisin löydän itsestäni helposti vielä lapsen, kun mieli hinkuu pulkkamäkeen (en omista pulkkaa! Arvatkaa, harmittaako), iloitsen lumisateesta, teen lumienkeleitä ja odotan suojasäätä, jotta voisin edes periaatteessa tehdä lumiukon.

On talvessa - erityisesti lumessa - sitten nämä huonotkin puolet, joista olen joskus ennenkin tainnut täällä mainita. Vastasataneen, paksun lumikerroksen alta ei löydä yhtikäs mitään. Käytän liikkumisessani "maamerkkeinä" usein asvaltin ja nurmikon rajaa tai katukiveystä, joskus jotain pieniä korkeuseroja tms, mutta jos niitä ei lumen alta löydä... Saatan olla vähän hukassa.

Elämä helpottuu suuresti silloin, kun tiet on aurattu selkeästi ja voin seurata lumipenkkaa. Alkuviikon lumimyräkän jäljiltä ei vieläkään ole todellakaan aurattu kaikkia teitä selkeästi, Vallillassa ja Kalliossa on monet tiet oikein muhkuraista perunapeltoa, josta on vaikea löytää yhtään mitään.

Suurimmaksi osaksi taidan tällä hetkellä liikkua aika tuurilla. "Jossain tuolla päin" ja "tästä suoraan ja sitten ehkä kohta voisin kääntyä" ovat tämän hetkiset suuntimeni liikkuessa, mutta tuurilla ne laivatkin seilaa. Ilman piipittäviä liikennevaloja, autoteiden ääntä ja noin muutoinkin kuuntelemista en löytäisi varmaan yhtään mihinkään.

Onneksi sentään liukkaus ei minua häiritse. Minulla on aika hyvät kengät, jotka eivät ole tosiaankaan kovin liukkaat ja tasapaino pelaa, onneksi. Muuten tuolla perunapellollakaan ei meinaisi pysyä pystyssä.

Olen nyt hyvin monena päivänä mennyt taksilla kouluun, osaksi tuon sään takia, osaksi myöhästelevän joukkoliikenteen takia ja osasyynä on myös yöuneni, jotka haluaisivat jatkua sen verran pitkään herätyskellon jälkeen, että kiire tulee. Muuallekin olen liikkunut kohtuu paljon nyt taksilla. Tänään tulin ensimmäisen kerran vähään aikaan julkisilla kotiin. Ihan tutuissa paikoissa Kalliossa olin aikas sekaisin, kun joka puolella oli vain lumikökköjä. Sopivan kulkureitin löytäminen on useinkin vaikeaa, joten ratkaisen ongelman loikkimalla lumipenkkojen poikki.

Vallillassa vastaan tuli ilmeisesti Mäkelänrinteen lukion opiskelijoita, jotka olivat lähtemässä kotiin päin. Yksi pojista sanoi turhautuneena kavereilleen: "Hitto vie, mitä tää oikein on. Tuusulassakin kolataan kaikki tiet!" "Niin just, kaikilla on sielä varmaan oma traktori", vastasi siihen toinen poika. Vaikkei meillä traktoria Tuusulassa olekaan (pikkuveljellä on sentään traktorikortti), niin kyllä minustakin tuntuu, että siellä on usein tämä talvinen teiden kunnossapito paremmalla tolalla kuin Helsingissä tällä hetkellä. Tai ehkä luulen vaan.

Nyt voisin kirjoittaa hetken ja lähteä sitten Itäkeskukseen runomatineaan, julkisilla. Pitänee lähteä riittävän ajoissa, jotta varmasti ehdin perille.