Ja taas radiossa...

Huomenna YleX:llä puhutaan elämän tarkoituksesta. Minä olen siellä.

Toimittaja törmäsi nimeeni aivan ”hakuammunnalla” syksyn ylioppilaita selatessaan, päätyi FB-profiiliini ja sieltä blogiini. Minusta on siistiä, että kerrankin minut pyydetään johonkin ensisijaisesti jonain muuna kuin pelkkänä sokeana: nyt olen tuore ylioppilas.

Sain toimittajalta ohjeet, kuinka päästä YleX:n studiolle. Ohjeet eivät olleet ihan niin yksityiskohtaiset, että olisin täysin luottavainen perillepääsystäni. Taidan siis varata hieman enemmän aikaa menomatkaan ja toivoa, että vastaan kävelee joku yleläinen, jota voi nykäistä hihasta. Saa siis nähdä, olenko sittenkään huomenna suorassa lähetyksessä vai en. Jännittävää.

(Yle-verosta pitänee kaiketi tässä vaiheessa edes sananen sanoa: minä maksan sitä ihan mieluusti ja mukisematta, tv-maksuakaan kun en ole joutunut tähän mennessä maksamaan, koska sitä värkkiä en omista. Mutta mitenkäs kuurosokeat, jotka eivät oikeasti kuluta eivätkä pysty kuluttamaan Ylen palveluita?)

Epätodellinen vapauden tunne

Ylioppilaskirjoitukset ovat tältä keväältä ohi ja olo on melko epätodellinen. Tajuan joka päivä uudelleen sen, ettei minulla ole käytännössä enää koulua (paitsi vähän englantia ja kaikkia kivoja kursseja), etten tarvitse enää ikinä noita matikakirjoja, joita huoneessani on 5,1 hyllymetriä, ettei minun tarvitse käyttää aamupäiviä ennen musiikintunteja lukemiseen… Minulla on vapaus nukkua pitkään (nautin!) ja tehdä kivojakin asioita. Tästä suuresta vapaudesta pitää nyt nauttia seuraavat kaksi viikkoa, sitten alkaa seuraava jakso, jossa rutistetaan englantia.

Tämä tuleva kaksi viikkoa on kyllä ehkä ihan parasta ikinä. Viikonlopun olin Näkövammaisten kulttuuripalvelun järjestämällä kuunnelmakurssilla, jossa YLEn äänisuunnittelija Anders Wiksten opetti äänisuunnittelua. Eilen kurssin jälkeen olin ihan pähkinöinä kaikesta äänisuunnitteluun ja –editointiin liittyvästä hommasta. Tämä loppu aika ennen ensi jaksoa täyttyykin musiikista, kirjoittamisesta, äänittämisestä, editoimisesta, äänittämisestä, musiikista, editoimisesta, musiikista… Minulla on nyt siis aikaa tehdä ”äänitaideteokseni” loppuun; saan tällä viikolla palautetta teksteistäni, väännän raivolla musiikkia kasaan ja olen värvännyt ihmiset lukemaan runoja nauhalle. Haluaisin saada sen materiaalin mahdollisimman nopeasti koottua, koska tahdon päästä editoimaan!

Oman ääniteokseni lisäksi musiikkia on, koska meillä on musaproggiksemme viimeiset harjoitukset ja keikat tämän parin viikon sisällä. Sen lisäksi olen itse menossa katsomaan kai ainakin kahta keikkaa. Reilun kahden viikon päästä suoritan myös kitarassa 3/3-tutkinnon, joten soittaminen ei liene yhtään pahasta.

*******

Kuten varmaan aika monen muunkin bloginpitäjän mielestä, minustakin on mielenkiintoista silloin tällöin katsoa, millä hakusanoilla ihmiset ovat blogiini löytänyt. Siellä oli muutamia ylioppilaskirjoituksiin liittyviä hakusanoja, kuten ”millainen paita ylioppilaskirjoituksiin” tai ”tekstitaito 2011” sekä muita lukio-opiskeluun liittyviä juttuja. eniten minua kuitenkin hämmentää se, että suurin osa Googlen kautta blogiini päätyneistä ovat käyttäneet hakusanana nimeäni, ”Ronja Oja blogi” tai blogini nimeä. Pitäisikö tästä päätellä jotain?

*******

Saan tänään tietää äidinkielen esseen alustavat pisteet ja viimeistään keskiviikkona psykologian alustavat pisteet, yhteiskuntaoppikin tulee kai piakkoin. Laskujeni mukaan minulla on teoreettiset mahdollisuudet saada pitkästä matikasta m, mutta siitä nyt ei oikeasti voi vielä tietää mitään, koska en voi varmasti sanoa saavani täysiä pisteitä niistä tehtävistä, joiden vastaukset olivat oikein. tällä panostuksen määrällä m olisi parempi kuin olisin koskaan osannut odottaa.

Musiikkia, musiikkia

Hienosti alkanut ylppäreihin luku tyssäsi hiukan: ensin oli pari kaveria kylässä viettämässä "after-pikkujouluja", sitten kyläilin vanhimman veljen perheen luona ja sitten... Tuota, niin, olisin voinut ihan hyvin lukea. Nukuin pitkään ja otin päikkäreitä, luin Hesarin ja siinä se torstai sitten taisikin suunnilleen mennä. Kuuntelin myös vanhoja C-kasettejani. Perjantaina jopa luin, kunnes kirjallisen ilmaisun lopputyö / musiikin lukiodiplomi vei voiton. Oli vaikea keskittyä psykologiaan, kun mielessä pyöri jokin ihan muu.

En muista yhtään, kuinka paljon olen kertonut lopputyö/lukiodiplomityöstäni. Olen siis tekemässä "äänitaideteosta", joka koostuu runoista, musiikista ja muusta äänimaisemallisesta hässäkästä. Alun perin sen piti olla ihan kohtuu perinteinen kuunnelma, mutta kirjallisen ilmaisun opettaja piti runoteksteistäni enemmän ja minuakin ne alkoivat vetää puoleensa voimallisemmin. Runoja ja musiikkia yhdistävän teokseni esikuvaksi voi kovin helposti nimetä lähes kaiken YLEn Radio ateljeen tuotannon.

En ole oikeasti koskaan ennen tehnyt itse musiikkia, ainakaan näin tavoitteellisesti. Eniten viime aikoina olen kamppaillut "konemusikin" parissa, sillä haluan sellaista yhteen kohtaan. Konemusiikki ei ole vähimmässäkään määrin gendre, josta tietäisin jotain. Netistä löytyi muutamia ohjelmia, joilla konemusiikkia saisi kohtuu kivuttomasti kasaan - todennäköisesti - mutta yksikään niistä, joita minä löysin, ei toiminut puhesyntikan kanssa. Niinpä teen asiat mahdollisimman monimutkaisesti: soitan syntikallani, äänitän kaiuttimien kautta Zoomilla (digitaalinen äänityslaite) ja pistän kasaan Goldwavella, joka on puhesyntikallakin toimiva editointiohjelma. Tiedän, että näkevänä äänen editoiminen tietokoneella olisi hyvin paljon helpompaa - ei vähiten siksi, että ohjelmien käyttö jopa onnistuisi. Suureksi osaksi editointiohjelmat on hyvin graafisia ja näytöltä helppokäyttöisiä. Tiedän, että esimerkiksi rumpujen ja bassoraidan yhteensovittaminen olisi näkevänä helpompaa, silloin saisi iskut kohdistettua yksinkertaisemmin oikeille kohdille. Monilla ohjelmilla voi myös äänittää niin, että toista raitaa kuuntelee samalla, jolloin kohdistamista ei edes tarvitse käsin tehdä. Goldwavella se ei onnistu - tai minä en ainakaan ole sellaista mahdollisuutta löytänyt.

Minun editointihommani vie siis enemmän aikaa kuin näkevän. Joudun hidastelemaan nauhoitusta, jotta löytäisin tarkalleen sen kohdan, mistä tahdon leikata. Usein kohtaa ei silti meinaa kovin tarkasti löytyä. Koska oikeasti sekunnin sadasosillakin on merkitystä silloin, kun haluaa kahden äänen tulevan täsmälleen samanaikaisesti, on sen sekunnin sadasosan löytäminen välilyöntiä painalmala vähän arpapeliä. Näkevänä voisin katsoa äänikäyrältä ne oikeat kohdat. en silti valita paljoa, pidän ihan hirmuisesti editoimisesta, vaikka se onkin pirun työlästä. Eilen editoin musiikkeja kolme tuntia, enkä oikeasti tehnyt muuta kuin leikkelin tahteja ja liitin niitä kasaan.

Aivoni taitavat jälleen työskennellä aivan omissa sfääreissään, ratikallakin menin kunnolla pysäkistä ohi. Ajattelin niin intensiivisesti musadiplomia, etten tajunnut lainkaan, missä mennään. En ole koskaan ollut niin pihalla. Uskoin jo välillä olevani väärässä ratikassa. Vaikka tällainen inspiraatio vaikeuttaa arkea sekä ylppäreihin valmistautumista, on se myös kovin tuottoisaa ja mukavaa. Parempi näin kuin että vääntäisin suurella paniikilla maaliskuussa 15 minuuttia ala-arvoista musiikkia.

*******

Minulla on matikankirjoja huoneessani noin 5,1 hyllymetriä, kun MAOL lasketaan mukaan. Siinä on siis 13 lukion pitkän matikan kurssin kirjat. Mittaukseni ei ollut mitenkään erityisen tarkka, mutta ei se kyllä ainakaan paljoa heitä.

*******

Huomenna pulkkani pääsee kokemaan neitsytlaskunsa. Saa nähdä, mitä siitä tulee, huomiseksi kun on luvattu suojasäätä. Jos pulkkailu ei onnistu, niin ainakin voimme rakentaa lumiukon.

*******

Tänään minun teki mieli HK:n sinistä. Viikko tässä menikin ilman, että olisi tehnyt lainkaan mieli lihaa. Korvasin HK:n sinisen Fazerin sinisellä ja taas pärjätään. Tein myös pannaria, kun alkoi kovasti tehdä mieli. Jotenkin pannari lauantai-iltana tuntuu kovin kotoisalta. Kun olin pieni, meillä sitä - tai jotain muuta hyvää - tehtiin usein lauantaisin. Vain sauna puuttuu, silloin tämä olisi täydellisen kotoisa lauantai-ilta. Ehkä menen lämpimään suihkuun ja katsomaan, pystyisikö parvekkeellani kieriä lumihangessa. Ainakin voi käydä jalkansa kastamassa lumeen.

Tänään olen taas julkkis

Hämmentävää. Jännittää, vähän.

Viikko sitten olin kymmenisen minuuttia radiossa, opastin toimittajaa Pimé Caféssa. Tänään olen radiossa, studiovieraana. "Sä vaikutit niin mukavalta ja hyvin puhuvalta tyypiltä", sanoi tiina von Martens, joka kutsui minut vieraakseen Pimé Café -jutun perusteella. Hassua.

Maanantaina kaveri kysyi minulta, jännittääkö. ei minua silloin jännittänyt ollenkaan, enkä uskonut, että alkaisi edes jännittää. Tänä aamuna herätessäni myönsin itselleni, että ehkä nyt vähän jännittää. Minulla ei ole hajuakaan, mitä tulen reilun parin tunnin päästä puhumaan radiossa. Todennäköisesti puhun läpiä päähäni ja saan hävetä lopun ikääni, hehee. No joo.

En minä nyt oikeasti ole niin hyvä tyyppi, että minut pitäisi ihan muuten vaan kutsua studiovieraaksi. Aion tosin käyttää tilaisuuden hyväksi ja kysyä, miten minusta voi tulla radiotoimittaja.

Tätä menoa tämä julkisuus voi nousta päähän. ehkä tulevaisuutenani on olla turha tyhjäpääjulkkis, josta kirjoitetaan Seiskassa. Hyi. Julkisuus on hassua.

Minulla on sellainen olo, että olisin tulossa kipeäksi. Toivottavasti tämä on vain väsymystä eikä alkusoittoa kuumeelle. Voin tulla kipeäksi vasta 11.12. jälkeen.

Pimeyttä tarjolla

"Moi Ronja, oletko sä menossa huomenna aamulla kouluun? voisitko tulla sitä ennen puoli kahdeksaksi Iirikseen suoraan radiohaastatteluun?"

Katsotaan, heräänkö.

Huominen radiohaastattelu koskee Pimé Caféa, joka järjestetään lauantaina Iiriksessä klo 10-15, tervetuloa sinne kahvittelemaan. Samasta aiheesta olin viime viikolla haastateltavana jo Helsingin uutisissa, jossa minusta on kuulemma todella söpö kuva.

Käyn suurta kamppailua flunssaa vastaan. Eilen aamulla herätessä oli vähän flunssainen olo, tänään hitusen enemmän. Tällä hetkellä minä olen silti enemmän voitolla kuin flunssa, ehkä suuret unimäärät ovat auttaneet kamppailussa. tänäänkin herätyskello soi ensin 7.15, pistin torkulle. Torkun sammuttamisen jälkeen heräsin 8.45 ja totesin, etten ilmeisesti olekaan menossa uimaan. Nousin vasta kymmeneltä, joten tuli nukuttua miltei 10 tuntia taas viime yönä.

Yksi kommentteihin tullut kysymys koski kaamosmasennusta. kyllä: kaamos vaikuttaa minuunkin, vaikken valoa erota. Jonain vuosina enemmän, toisina vähemmän. tämä vuosi on lievempi. Rasittavaa on, kun mieliala ei ole maassa, mutta kroppa on.

Helsingin sanomissa viime viikolla oli juttua nukkumisesta ja kaamosmasennuksesta. Siellä sanottiin, että joillain se ilmenee hyvin lievänä, lähinnä vain suurempana unentarpeena ja makean syöntinä. Minä kuulun siihen joukkoon. Pari viikkoa sitten ihmettelin ääneen, mistä kummasta minulle on ilmestynyt kahden ihmisen unentarve, siltä se ainakin tuntui. Nukuin kymmenen tunnin yöunia ja sen lisäksi päikkäreitä. Karkkia meni luvattoman paljon, tavalliseen tahtiin verrattuna. Viime viikolla taas en parina yönä juurikaan nukkunut. tällä viikolla nukkumiseni taitaa liittyä tuohon flunssataisteluun.

Kaamoksesta on nyt se hyöty, ettei minun tarvitse syödä melatoniinia, kun väsyttää aivan riittävästi ilmankin. Hyvä näin, koska pimeys vaikuttaa välillä minuun ja erityisesti siihen melatoniinituotantooni niin, etten nuku – ainakaan silloin, kun pitäisi. Menee sisäinen kello sekaisin, kun valoisan ajan istun koulussa, enkä saa yhtään luonnonvaloa aktivoimaan käpylisäkettä. Nyt on hyvä, että nukun, olen nimittäin syönyt melatoniinipurkkini loppuun ja resepti, jolla saisin vielä toisen purkin hankittua, on paikassa x. En ole vielä ratkaissut yhtälöä, jolla olisin muuttujan selvittänyt. Parempi siis olisi nukkua ilman lisähormoneja.

Väsyttää. Tiedän, etten tänään saa missään tapauksessa nukkua päikkäreitä, vaan minun on mentävä ajoissa nukkumaan, jotta huomenna herään radiohaastateltavaksi. Jänskää. En ole koskaan ennen ollut suorassa lähetyksessä haastateltavana. Sielllä kai pitäisi osata puhua jotain fiksua. Kahdelksata voisi olla hyvä aika mennä nukkumaan... Sitä ennen pitää vain keksiä itselleni kovasti puuhailtavaa, etten nukahtele.


*******

Pimé Caféhan on siis pilkko pimeä kahvila, jossa tarjoilijoina toimivat näkövammaiset. Minulle se antaa mahdollisuuden kerrankin olla "paremmassa asemassa", näkevälle kävijälle se antaa mahdollisesti valaisevan kokemuksen näkövammaisen elämästä, ainakin mahdollisuuden katsoa maailmaa eri tavalla. Tulkaahan valaistumaan pimeään!


Edit: Nyt pitäisi näkyä ihan koko teksti. En tiedä, mitä tämä Blogger oikein hassuttelee kanssani.

Edit 2: Yleisön pyynnöstä korjasin kirjoitusvirheen.

Talvi tuli sittenkin

Mittari pamahti yhtäkkiä noin -15 asteen paikkeille ja se on minusta todella kivaa. Luntakin on tullut jonnin verran, enkä ole ehtinyt vielä eksyäkään lumen takia. Johtunee myös siitä, etten ole käyttänyt julkisia... (hups)

Tästä tulee nyt tällainen tosi rikkonainen ja rönsyilevä kirjoitus, kun on paljon sanottavaa, muttei mitään kattavaa aihetta. Hmm.

*******

Silmä on vieläkin aika kipeä lauantaisen onnettomuuden jäljiltä. Eniten se on kosketusherkkä - niin arka, että silmien räpyttelykin välillä sattuu, kun silmäluomi osuu silmään. Siinä silmässä on oikeastaan vaan pari kohtaa, mistä se on kunnolla kipeä. Edelleen mietin, että pitäisikö sitä sittenkin käydä näyttämässä lääkärillä. Toisaalta sokea mikä sokea, ei siihen lääkärillä käymisellä näköä enää tulisi, joten sama kai tuo. Jos olisin tuon kolauksen jälkeen alkanut nähdä jotain, lähtisin sinne lääkärille heti. Ja jos olisin vielä ennen kolausta nähnyt jotain, uskon, että tuolla kolauksella olisi ollut näköönkin liittyviä seurauksia. Nyt ei ole muuta kuin inhottavaa kipua, joka kasvaa aina näin iltaa kohden, kun on koko päivän liikutellut ja räpytellyt silmää kivuliaasti.

Positiivisiakin asioita tästä saa hyvin revittyä; ensinäkin sain äitin siivoamaan, mikä oli ihan huippua. Ja jos tämä kipu jatkuu pitkäänkin, voin vihdoin saada proteesin. Aikaisemmin kun lääkäri on vaan sanonut, ettei hän kovin mielellään vaihtaisi silmääni (tai silmiäni) implanteiksi, mutta jos se on kovinkin kipeä jatkuvasti, ei muuta vaihtoehtoa ole. Ja proteesi olisi ihan kiva, vaikka senkin kanssa olisi omat ongelmansa. Haluaisin violetin silmän. "Ota silmä käteen ja katso." "No, ei tää kyllä hirveästi auta..."

*******

Lensin viime viikon torstaina pihalle historian kurssilta. Se oli hiukan ylitäysi, joten sieltä piti tiputella pois tyyppejä, jotka eivät kirjoita historiaa keväällä. Minä olin sitten pudonneiden joukossa, koska viimeiseen jaksoon perustettu ryhmä sopi lukujärjestykseeni. Ensin ajattelin jo melkein iloisena, että saan lisää hyppytunteja, mikä kyllä toisaalta ei ole hirveän mukavaa. Mutta sitten samasta palkista löytyikin vielä mediailmaisun radiotyön kurssi, jolla oli tilaa. Tai... "tilaa". Sinne sitten tungin niin, että minulla on tässä jaksossa sekä kaksi kurssia mediaa että kaksi kurssia filosofiaa. Näen siis molempien aineiden opettajia joka päivä. Onneksi ne on molemmat tosi mukavia tyyppejä.

*******

Varasin itselleni viime torstaina vihdoin ja viimein vanhojentanssia varten kampaaja-ajan, perjantaille 12.2. Vapaita aikoja oli vielä jäljellä ja sain sellaisen mukavan ajan, josta ehdin hyvin vielä tanssipaikalle kenraaliharjoituksiin.

Meillä oli viime torstaina myös ensimmäiset tanssitreenit. Josain vaiheessa opettaja mainitsi vanhojen päivän tarkemmasta aikataulusta ja varmisti vielä, että päivä oli siis 19.2. Gulumps.

Illalla vielä varmistin pariltani, että oliko oikeasti vanhat 19.2... Minä kun olin aivan varma, että se päivä on 12.2 ja olin varannut kampaajankin sille päivälle, siis viikkoa liian aikaisin! "Jos sä sitten pidät sitä hökötystä päässä koko viikon", ehdotti parini... Aavistuksen nolotti, kun soitin seuraavana päivänä kampaamoon uudestaan ja selitin, että olin vähän mokannut päivämäärien kanssa.

"Onkohan tuona päivänä enää vapaita aikoja, kun se on kai se vanhojen tanssipäivä..." No niinpä... Onneksi vapaa aika vielä löytyi.

*******

Viime perjantaina oli HKL:llä joku "välkkyvänä liikenteessä" -kampanja ja ratikkakuljettajien sanottiin jakavan heiastimia tiettyyn kellonaikaan ratikoissa. Minulla oli aivan pettämätön suunnitelma, millä saan kuskilta heijastimen (onko siinä sanassa muuten j vai ei?).

Koulumatkalle välineeksi valikoitui siis juna, sillä siinä matkan varrelle osuu myös ratikka. Kävelin varta vasten ratikan etupäähän, mitä en aina Pasilassa tee, ja otin jo aikaisemmin käsivarrestani heiastimen pois, jotta olisin mahdollisimman pimeä. Heiluin hetken aikaa siinä ratikan oven ympäristössä, kun en millään löytänyt siitä mitään nappulaa. En ole edes varma, onko ratikan etummaisessa ovessa avausnappia. Vihdoin kuitenkin kuljettaja älysi päästää minut sisäänkin. Huomautuksena todettakoon, että seiskaratikka seisoo Pasilassa yleensä aika pitkään. No, kiitin kuskia ja menin istumaan. Minulle ei tarjottu heiastinta.

Suunnitelmani seuraavaan kohtaan kuului varmistaa kuljettajalta oma pysäkkini. Oikeasti koulumatkalla minun ei tarvitse tehdä sitä, mutta pitihän sitä nyt kehitellä tapoja, joilla saa kontaktin kuljettajaan, joka voi antaa pimeälle sokkoraukalle yhden heiastimen.

Jossain matkan varrella nousi ratikkaan mummo, joka ensimmäisenä kysyi: "Onko täällä niitä heiastimia tarjolla?" A-haa, jollain muullakin sama motivaatio kulkea ratikalla kuin minulla! "Tässä vuorossa ei ole heiastimia."

Pettämätön suunnitelmani petti sittenkin.

En siis saanut HKL:ltä heiastinta pimeisiin talvi-iltoihin (tai aamuihin). Tällä hetkellä minulla ei oikeasti ole yhtään heiastinta valkoisen kepukan lisäksi, koska tänä aamuna pudotin sen viimeisen. Repussa ollut lohikäärmeheiastin meni rikki, se pitäisi kai korjata. Kitaralaukussa minulla on heiastin, mutten nyt ihan joka päivä kulje kitaran kanssa. Eli olen siis oikeasti aika pimeä tyyppi tuolla liikenteessä.

*******

Tein viikonloppuna joulukortteja. Olisin tosi mielelläni laittanut tänne kuvan edes yhdestä tekemästäni kortista, mutta pistin ne kuoreen ennen kuin tajusin kuvia ottaa. Ehkä parempikin niin...

Minulla oli kolmea eri väristä kartonkia; sinistä, punaista ja vihreää. Sininen kartonki oli korttipohjiin. Kävin veljeltäni kysymässä, mikä niistä oli minkäkin värinen ja merkkasin vihreän ja punaisen kartongin leikkaamalla niiden kulmista eri muotoiset palat pois. Askartelin siinä sitten kuusi erilaista korttia samalla, kun kuuntelin jouluradiota. Esittelin kortit äidille, kun se silloin lauantai-iltana tuli uudestaan käymään. "Öö, noissa sun korteissa on kuuset punaisia ja tontut vihreitä." Voi ei, mikä moka!

Äiti yritti vakuuttaa, ettei se haittaa yhtään, mutta minua ärsytti ihan mielettömän paljon. En alkanut kuitenkaan tehdä kortteja uudestaan... Saavat korttien saajat kuvitella sen olevan joku hieno taiteellinen näkemykseni. Paitsi tietysti ne, jotka käyvät täältä lukemassa mokailustani.

Viimeisen kortin tein tosin vasta sen jälkeen, kun sain tietää mokanneeni, joten siinä on ihan oikean värinen kuusi.

Tiedän, että aika harva sokko kirjoittaa joulukorttejaan itse. Minä en kuitenkaan sellaiseen hommaan mitään silmiäkäytä, on käsialastani ennenkin selvää saatu... Käytin sentään pahvista kirjoituskehikkoa niin, ettei rivit menneet päällekäin. Silti minua hivenen jänskättää, saako kukaan siitä tekstistä selvää. Kirjoitin nimittäin korttini paksulla hopeatussilla, kun Tiimarissa ei ollut enää ohutta tussia. Ohuella on helpompi kirjoittaa. Oli tosin oikein mukava, kun saatoin vanhalle avustajalleni kirjoittaa pisteillä; hänen pitäisi vielä niitäkin osata lukea. Aika usein olen kirjekuorien osoitteissa käyttänyt kuitenkin näkevää apuna, mutta tälläkertaa päätin kirjoittaa nekin itse. Varmistin kyllä veljeltäni, että tekstistä sai selvää. Kyllä siitä kuulemma sai. Tosin vähän mietin, mahtaako yksi korttini mennä perille pelkällä nimellä, postinumerolla ja paikkakunnalla. En hänen tarkkaa osoitettaan saanut selville mistään, enkä voinut kysyä, kun muuten olisi yllätys mennyt pieleen... Toivossa on hyvä elää. (Meille tuli kerran joulukortti perille niin, että siinä luki pelkästään Perhe Oja, Tuusula.)

Kävimme eilen sitten veljeni kanssa viemässä kortit postiin samalla, kun hain yhden paketin postista. Periaatteessa osaan kyllä reitin postiin itsekin, mutta eilen ei ollut ihan sellainen olo, että olisin halunnut lähteä kokeilemaan. En ole sitä reittiä vielä kertaakaan kulkenut yksin postiin ja siinä on kaksi tien ylitystä, joita en siis ole ylitellyt kuin lt-ohjaajan kanssa. Tien ylitykset vaativat sen verran keskittymistä ja energiaa, ettei huvittanut lähteä seikkailemaan. Rohkeuttakin se vaatii - ja vaatii vaan enemmän, kun en sitä koskaan taas näytä yksin tekevän - mutta eilen en ollut riittävän rohkea. Sai siinä samalla velikin vähän raitista ilmaa.

Tipautin kirjekuoret postilaatikkoon ja laskin ne huvikseni siinä samalla. "Yksi, kaksi, kolme, neljä... Viisi. Niitä piti olla kuusi." Hupsan. Taisi yksi kortti pudota kainalostani, kun keppiä taittelin kasaan.

Yhtä yksinäistä kirjekuorta ei tullut vastaan paluumatkalla - tai siis veli ei ainakaan huomannut, joten varpaat ristissä toivon, että joku ihana tonttu (tai enkeli) on noukkinut kirjeeni ja käynyt pudottamassa sen laatikkoon. Muuten jää joku kortin saajistani ilman korttia. Erityisesti toivon, ettei pudonnut kortti ole se, jonka mukana oli VR-kuulutusäänelle meidän kuunnelmamme.


*******

Tein viikonloppuna myös pipareita, joista ehkä jossain vaiheessa saan jopa kuvan tänne... Mikäli osasin ottaa sen kuvan kunnolla ja siinä näkyy jotain.

Omistan vain kolmenlaisia piparimuotteja; enkelin, joulukuusen ja possun. Niitä tein sitten suurin piirtein pellillisen jokaista, enkä edes polttanut yhtäkään piparia. Lopputaikinasta ei enää fiksusti saanut muotilla pipareita tehtyä, joten otin veitsen käteen ja lähdin itse muotoilemaan.

Ensimmäisestä itse muotoillusta piparista tuli nuottiavain. Sitäkään en siis onnistunut polttamaan, mitä hiukan pelkäsin. Ajattelin viedä nuottiavaimen kitaraopettajalleni, kun maanantaina oli viimeinen tunti, mutta se hajosi kuljetuksessa. Soritin siis kristillisen tasajaon kaverini kanssa ja pipari meni "parempiin suihin".

Toisesta itse muotoilemastani piparista tuli pata - siis se korttipakan maatunnus. Se oli hiukan epätasapainoinen pata, kun "sydänosan" toinen puoli oli pulleampi pulleampi kuin toinen. Mutta vapaalla kädellä tehdyksi pipariksi olin ihan tyytyväinen.

*******

Eilen tuli YLEltä kuvailtu elokuva, Virginie. Oli ensimmäinen kerta taas pariin vuoteen, kun tv:stä tuli kuvailutulkattua ohjelmaa, joten pitihän se katsoa. Kuvailutulkkauksen sai päälle vaihtamalla ääniasetuksista kieleksi hollannin - samalla ääniasetuksella saa käyttöönsä myös äänitekstitykset.

Kuvailutulkkaus on siis keino saattaa elokuvan, teatteriesityksen, jalkapallomatsin, taidenäyttelyn etc visuaaliset elementit näkkärille saavutettaviksi, eli käytännössä puhua ne auki. Kaikkea ei voi puhua, koska kaikkeen ei ole aikaa. Kuvailutulkkien pitää siis tarkkaan miettiä, mikä on tarinan kannalta merkittävää ja kiinnostavaa ja miten sen ehtii kunnolla kuvailla.

Virginie on taide-elokuva, joten siinä on paljon visuaalisia elementtejä. Kuvailu oli onnistuttu tekemään elokuan lomaan hyvin sujuvasti ja luontevasti. Kuvailun avulla sokkonakin tiesi, mihin näyttelijät katsoivat, millaisia ilmeitä heillä oli, mitä eleitä, minkälaisia vaatteita ja millainen ympäristö. Etenkin tällaiselle joskus nähneelle kuvailu teki siitä elokuvasta myös visuaalisen kokemuksen, kun saattoi kuvitella sen kaiken. Se oli mahtavaa. Tasoltaan kuvailu oli mahdottoman hyvää ja täsmällistä. Joskus tosin minua itseäni häiritsi sellaiset pienet seikat, kun kuvailutulkki kertoi, millä tavalla joku katsoi jotain toista - siis kertoi sanallisesti näyttelijän tunnetilan. Tavallaan ihan kiva, mutta ehkä olisin saattanut tajuta sen tunnetilan muutenkin tilanteesta ilman, etä se minulle erikseen kerrottiin. Enkä myöskään ole ihan varma, tarvitsiko minun tietää yhden miehen silmien ja hiusten väri. Tai siis siinä tilanteessa mietin, etten välttämättä tee tiedolla mitään, mutta jälkikäteen ajateltuna oli ihan merkittävää se, että Atte oli vaalea ja sinisilmäinen. Ja kuuluuhan tuollaiset asiat kuitenkin elokuvaan.

Tahdon todellakin lisää kuvailutulkattuja elokuvia, niin tv:seen kuin sitten ihan kaupalliseksi. Tiedän saavani joululahjaksi Postia pappi Jaakobille -elokuvan, jossa on DVD:llä myös kuvailutulkkausraita. On ensimmäinen laatuaan suomessa. Ja sen on kuvaillut meidän teatterin tämänhetkinen ohjaaja. (Virginien toinen kuvailutulkki on samaisen teatterin aikaisempi ohjaaja.)

Suosittelen kuvailutulkatun elokuvan kokeilemista myös ihan näkeville. Virginie tulee uusintana perjantaina ykköseltä muistaakseni 22.30 ja kuvailunhan siis sai kuuluviin vaihtamalla digiboksin ääniasetuksista kieleksi hollannin. Elokuva lähetetään kuvailtuna myös Radio puheessa, päiviä en tosin muista.

*******

Tonttuismi iskee...

Vein tänään kouluun kavereille pipareita. Harmikseni myös oppilaskunnan hallitus jakoi piparia välitunnilla. Se ei tosin vähentänyt omien pipareideni suosiota - ainakaan yhdellä kaverillani... "Ilmasta ruokaa! Ronja, mä tykkään susta."

Samainen kaveri totesi välitunnilla, että hänen tekee mieli painia. Ei siinä muu auttanut kuin ottaa käytävällä pieni painimatsi. "Mä olen vahvempi kun sä, mä voitan sut!" uhosi kaveri aluksi. Kohta hän kuitenkin oli selätettynä lattialla, eikä päässyt sieltä ylös, vaikka vaan pidin käsiä toisen olkapäillä. Niin, kumpi sen voittikaan? Eikä kaveri tähän tyytynyt, vaan hän haastoi minut uuteen painimatsiin huomenna. Lumihangessa. Kyllä me kättäkin väänsimme, mutta sen kaveri voitti. Häviän aina kaikille kädenväännössä.

*******

Olin tänään kymmenen tuntia koulussa, kun oli koulun päätteeksi vielä kitaratuntikin. Kun tulin kotiin, löysin pöydältäni kirjekuoren, joka sisälsi joulukortin ja suklaalevyn. Tuli tarpeeseen! Väsyneenä ja nälkäisenä se suklaa oli aika ihanaa... Upposi muuten hävyttömän nopeasti, mutta onneksi se ei ollut iso levy. Sellaisia kirjeitä voisin vastaanottaa useamminkin.

Kesätöitä

Olen parin viikon ajan vaivannut päätäni sillä, mistä saisin kesätöitä itselleni. Paikallislehti olisi ihan kiva, NKL:n lasten kuntoutusosasto myös... YLE:llekin tykkäisin mennä.

Tänään minä sitten keksin sen, pyöriessäni tuolla erinäisillä nettisivuilla. YLE:lle haetaan 16-18-vuotiaita nuoria kesätyöhön. Jes! Tietysti minä yritän, tottakai. Jos vain uskallan soittaa huomenna sinne...

Kesätyöllistymistäni auttaa kivasti joku RAY:n työllistymistuki. En oikein tiedä, millä nimellä se oikeasti menee. Mutta joka tapauksessa aion jostain (ensisiaisesti YLE:ltä) saada itselleni vähintään kesäkuun ajaksi töitä. Työkokemus ja raha olisivat ihan kivoja juttuja. Enemmän se työkokemus tässä vaiheessa.

Huh, huh... Julkisuus.

On tämäkin tapa käyttää viimeinen lomasunnuntai.

Huomenna aamupäivällä tulee Keski-Uusimaa -lehden toimittaja haastattelemaan minua pistekirjoituksesta ja siitä, millainen merkitys sillä on minulle; missä asioissa yleensä käytän pisteitä ja sellaista. Puolen päivän jälkeen taas tulee YLE-uutisten toimittaja haastattelemaan minua siitä, kuinka käytän pistekirjoitusta opiskelussani. Että näin. Tuli vähän pakkosiivous huoneelleni.

Iih... En minä osaa vastata mitään fiksua!

Edit: YLE:n juttu tulee tänään (4.1) radiosta klo 17 Päivän peilissä.

Edit 2: Jos et radion ääreen ehtinyt oikeaan aikaan, löytyy juttu Areenasta. Aluksi on ulkomaanjutut, että kuunelkaa vaan kärsivällisesti. Minäkin siellä olen...