Lauantaina kahvia, sunnuntaina festareita... ja muita juttuja

Viikonloppuna on paljon mahdollisuuksia törmätä minuun kaupungilla (kun sanon tämän näin, tulee ihan sellainen olo, kuin ihmisillä olisi suurikin hinku nähdä minut):

Lauantaina järjestämme tulevan yritysporukkamme kanssa yhden Pimé Cafén Helsingin Kalliossa. Lisää tietoa (kellonajat, osoite- ja karttatiedot) esim. nettisivuillamme Pimecafe.fi tai FB-tapahtumassa. Tervetuloa kahville!

Sunnuntaina taas minut voi bongata Maailma kylässä –festareilta Näkövammaisten keskusliiiton ständiltä mustan laatikon kanssa.

*******

Haluaisin vain urheilla, urheilla ja urheilla… Mutta jos ensin hoitaisin pääsykokeet pois alta. Vielä kaksi jäljellä.

Oletteko koskaan kuulleet tundranenetistä? En minäkään ennen tiistaita, jolloin jouduin kääntämään 10 lausetta suomesta tundranenetiksi. Oli siis suomen kielen pääsykoe. Huomasi, etten ollut kovin paneutunut sen lukemiseen: en muistanut yhden sijamuodon nimeä (kiersin sen käyttämällä järjestyslukua ja toivon, että muistin edes sen oikein), minulla ei ollut hajuakaan, mitä pääsykoekirjani puhuivat kielen normeista (ilmeisesti kaikki kolme niiistä puhuivat, sillä esseessä piti käsitellä kielen normeja pääsykoekirjallisuuden pohjalta, heitin hatusta) enkä osannut edes arvata, mitä direktiivinen lausuma tarkoittaa. Uskon kuitenkin edes niiden tundranenetin käännöslauseiden menneen oikein ja ainakin pari kohtaa tehtävästä, jossa piti vertailla suomen ja inkeroisen kielen eroja, saattoi osua kohdalleen. Eli tehtävät, jotka eivät suoranaisesti edes liittyneet minun hakemaani aineeseen. Sama pääsykoe oli siis sekä suomen kieleen että suomalais- ugrilaisten kielten tutkimukseen.

Kävelin eilen kitaran kanssa päiväkodin pihan ohi. Ulkona oli ehkä eskari-ikäisiä lapsia. Yksi poika huusi kaverilleen: "Hei, tuolla on sokko joka voi soittaa kitaraa!" Kaveri ei ilmeisesti kuunnellut tai muuten kiinnostunut aiheesta, kun sama piti huutaa vielä pari kertaa. Hymyilytti.

Liikuntamyllyssä joku oli minulta lupaa kysymättä mennyt siirtämään naisten pukkarin toiseen paikkaan – siinä, missä ennen oli ovi, oli eilen edessä vain kummallinen pressuhökötys. Onneksi käytävällä vastaan tullut nuorukainen neuvoi oikean oven. Pukuhuoneessa olin ehkä vielä enemmän sekaisin, koska se oli täysin eri mallinen kuin edellinen. Harkkojen jälkeen jo sentään löysin pukkarin itse ja ymmärsin sen sisustusta paremmin.

Treeneistä minun piti siirtyä vauhdikkaasti Vuosaareen kitaristien kevätmatineaan. Menin metrolla Myllypurosta Itäkeskukseen, jossa piti vaihtaa Vuosaaren suuntaan menevään metroon. Itäkeskuksessa kuulutetaan, kumpaan suuntaan seuraaava juna menee: Vuosaareenvai Mellunmäkeen. Satuin laiturille niin viime tingassa, etten ehtinyt kuulla kuulutusta, kun metro jo tuli. Päätin ottaa riskin ja luottaa siihen, että kun äsken tuli Mellunmäen suunnasta metro, joka jatkoi keskustaan, keskustasta tulevan metron on pakko mennä Vuosaareen.

Eipäs ollutkaan. Myllypurossa nousin metrosta ja menin taas Itäkeskukseen vaihtamaan toiselle laiturille…

Tänään kävin Keskon pääkonttorissa noutamassa minulle myönnetyn stipendin. He myöntävät sellaisia vuosittain nuorille urheilijoille ja taiteen korkeakouluopiskelijoille. Stipendin saajia oli 41. Oli kummallista seistä kahden pitkän miehen (Keskon päällikön ja hallituksen puheenjohtajan) välissä valokuvassa ja yrittää samalla keskustella niiden kanssa. Olen vähän pettynyt, ettei yhdeltäkään viidestä vammaisurheilijasta kysytty parasta saavutusta tai tulevaisuuden tavoitteita – kaikilta muilta urheilijoilta taidettiin kysyä. Kakku oli kyllä hyvää.

Pimeyttä tarjolla

"Moi Ronja, oletko sä menossa huomenna aamulla kouluun? voisitko tulla sitä ennen puoli kahdeksaksi Iirikseen suoraan radiohaastatteluun?"

Katsotaan, heräänkö.

Huominen radiohaastattelu koskee Pimé Caféa, joka järjestetään lauantaina Iiriksessä klo 10-15, tervetuloa sinne kahvittelemaan. Samasta aiheesta olin viime viikolla haastateltavana jo Helsingin uutisissa, jossa minusta on kuulemma todella söpö kuva.

Käyn suurta kamppailua flunssaa vastaan. Eilen aamulla herätessä oli vähän flunssainen olo, tänään hitusen enemmän. Tällä hetkellä minä olen silti enemmän voitolla kuin flunssa, ehkä suuret unimäärät ovat auttaneet kamppailussa. tänäänkin herätyskello soi ensin 7.15, pistin torkulle. Torkun sammuttamisen jälkeen heräsin 8.45 ja totesin, etten ilmeisesti olekaan menossa uimaan. Nousin vasta kymmeneltä, joten tuli nukuttua miltei 10 tuntia taas viime yönä.

Yksi kommentteihin tullut kysymys koski kaamosmasennusta. kyllä: kaamos vaikuttaa minuunkin, vaikken valoa erota. Jonain vuosina enemmän, toisina vähemmän. tämä vuosi on lievempi. Rasittavaa on, kun mieliala ei ole maassa, mutta kroppa on.

Helsingin sanomissa viime viikolla oli juttua nukkumisesta ja kaamosmasennuksesta. Siellä sanottiin, että joillain se ilmenee hyvin lievänä, lähinnä vain suurempana unentarpeena ja makean syöntinä. Minä kuulun siihen joukkoon. Pari viikkoa sitten ihmettelin ääneen, mistä kummasta minulle on ilmestynyt kahden ihmisen unentarve, siltä se ainakin tuntui. Nukuin kymmenen tunnin yöunia ja sen lisäksi päikkäreitä. Karkkia meni luvattoman paljon, tavalliseen tahtiin verrattuna. Viime viikolla taas en parina yönä juurikaan nukkunut. tällä viikolla nukkumiseni taitaa liittyä tuohon flunssataisteluun.

Kaamoksesta on nyt se hyöty, ettei minun tarvitse syödä melatoniinia, kun väsyttää aivan riittävästi ilmankin. Hyvä näin, koska pimeys vaikuttaa välillä minuun ja erityisesti siihen melatoniinituotantooni niin, etten nuku – ainakaan silloin, kun pitäisi. Menee sisäinen kello sekaisin, kun valoisan ajan istun koulussa, enkä saa yhtään luonnonvaloa aktivoimaan käpylisäkettä. Nyt on hyvä, että nukun, olen nimittäin syönyt melatoniinipurkkini loppuun ja resepti, jolla saisin vielä toisen purkin hankittua, on paikassa x. En ole vielä ratkaissut yhtälöä, jolla olisin muuttujan selvittänyt. Parempi siis olisi nukkua ilman lisähormoneja.

Väsyttää. Tiedän, etten tänään saa missään tapauksessa nukkua päikkäreitä, vaan minun on mentävä ajoissa nukkumaan, jotta huomenna herään radiohaastateltavaksi. Jänskää. En ole koskaan ennen ollut suorassa lähetyksessä haastateltavana. Sielllä kai pitäisi osata puhua jotain fiksua. Kahdelksata voisi olla hyvä aika mennä nukkumaan... Sitä ennen pitää vain keksiä itselleni kovasti puuhailtavaa, etten nukahtele.


*******

Pimé Caféhan on siis pilkko pimeä kahvila, jossa tarjoilijoina toimivat näkövammaiset. Minulle se antaa mahdollisuuden kerrankin olla "paremmassa asemassa", näkevälle kävijälle se antaa mahdollisesti valaisevan kokemuksen näkövammaisen elämästä, ainakin mahdollisuuden katsoa maailmaa eri tavalla. Tulkaahan valaistumaan pimeään!


Edit: Nyt pitäisi näkyä ihan koko teksti. En tiedä, mitä tämä Blogger oikein hassuttelee kanssani.

Edit 2: Yleisön pyynnöstä korjasin kirjoitusvirheen.

Nyt se on ohi

Pimé café -projekti, nääs. Loppuraportti on viimeisiä silauksia vaille valmis.

Eilinen kahvila oli suorastaan yleisömenestys. Kuuden tunnin aikana 135 asiakasta. Suomipopin toimittaja ei sitten tullutkaan käymään, vaikka kuinka lupasi keskiviikkona tulevansa. Ellei hänkin sitten osunut siihen välliin, kun minä olin tauolla.

Oli kiva lukea ihmisten jättämiä kommentteja ja terveisiä. Hienointa minusta oli se, kuinka porukka oli - mahdollisesti tietämättään - kuitenkin tavoittaneet tavallaan sen näkövammaisuuden suurimman ongelman, syvimmän olemuksen. Monet olivat nimittäin kirjoittaneet siitä, miten vieraan tilan hahmottaminen oli niin vaikeaa ja että oli pakko olla riippuvainen muista ihmisistä. Sitähän se on, koko ajan.

Aina vieraaseen tilaan mennessä on hyvin "turvaton" olo. Silloin on todellakin vain toisten ihmisten varassa, ellei ole jotain muuta kiintopistettä liikkumiselleen. Esimerkiksi siis tuntemattomalla katuosuudella pystyy liikkumaan jonkin verran, kun kuitenkin kepin kanssa voi seurata kadun reunaa. Mutta sisätiloissa homma on ihan eri, kun ei tiedä huonekalujen paikkoja tai mitään sellaista. Itse vieraassa paikassa voi liikkua, jos joku antaa sanallisia neuvoja. Eli silloinkin on toisten ihmisten varassa.

Kahvilaprojekti oli monin tavoin varsin antoisa ja opettavainen. Antoisa se oli varmasti kaikille asiakkaille, mutta kyllä minäkin tunnen saaaneeni tästä paljon. Paljon luottamusta siihen, että on ne näkevätkin ihan samanlaisia ihmisiä kuin minä. ;) Eikä ihmisten asenteet ole ihan niin pielessä, mitä sitä usein tulee itse kuviteltua. Uskon myös nyt omalta osaltani ymmärtäväni tavallaan paremmin niitä apuaan tuputtavia ihmisiä, kun pääsin kerrankin olemaan itse siinä auttajan ja opastajan roolissa. Oli hienoa päästä keikauttamaan roolit edes muutaman tunnin ajaksi päälaelleen.

Kiitokset kaikille, jotka kahviloissamme vieraili. Oli mukavia juttutuokioita ja ihanan erilaisia ihmisiä. Tätä tahdon lisää.

Pimé café - asiakaspalvelua pimeässä

Tänä keväänä järjestetään EU:n Youth in Action -rahoituksella neljä Pimé caféa kolmessa eri kaupungissa. Eilen oli ensimmäinen kahvila, Helsingissä.

Pimé café on täysin pimeässä toimiva kahvila, jossa näkövammaiset nuoret toimivat tarjoilijoina. Sen tarkoituksena on antaa näkevälle "valtaväestölle" kokemus sokeana elämisestä. Okei, muutama kymmenen minuuttia ei anna kovin monipuolista kuvaa sokean arjesta, mutta siinä saa jo kokemuksen siitä, kuinka oikeasti tarvitsee toisen ihmisen apua vieraassa paikassa. Pimé café on myös oiva tilaisuus kysellä kaikkia mieleen pälkähtäviä kysymyksiä suoraan näkkäreiltä itseltään.

Joskus seitsemän vuotta sitten - luulisin - oli Heurekassa Dialogi pimeässä -näyttely, jonka lopussa oli myös pimeä kahvila. Se oli minulle itselleni edellinen kerta, kun olin tuollaisessa jutussa ollut. Silloin näin vielä. Minua jännitti etukäteen todella paljon se, kuinka osaan toimia oikeasti pimeässä (typerää, sillä en huomaa eroa täysin pilkkopimeän tai valoisan tilan välillä) ja kuinka osaan opastaa ja tarjoilla ihmisille pullat ja kahvit.

Ensimmäistä asiakasjoukkoa opastaessani ja auttaessani jännittikin ihan pirusti. En ollut vielä täysin varma, missä kohtaa tilassa on mikäkin pöytä ja mistä löydän pöydältä termarit, joissa juomat oli. Saati sitten, että olisin osannut käyttää niitä termareita. Kuitenkin jo parin avustamani asiakasporukan jälkeen homma alkoi sujua hyvin ja minulla oli oikeasti hauskaa. Kotitaloustunneilla skippasin aina kaikki tarjoilutehtävät, mutta kyllä se silti edes jotenkin sujui. Okei, ehkä tuo oli vähän eri asia kuitenkin, kun otin pullan korista ja annoin sen ihmisille käteen. Nyt vasta tajusin unohtaneeni aina servettien antamisen... Öh, kukaan ei pyytänyt servettiä.

Ihmisten kommentit pimeästä tilasta olivat ihan mielenkiintoisia, kuten kysymyksetkin. Kuitenkin minusta kaikki siellä suhtautuivat hommaan tosi kivasti ja rennosti. Oi, kun kommunikaatio ihmisten välillä olisi muulloinkin noin rentoa! Ei pelkästään se, että he pitivät pilkkopimeässä meitä tarjoilijoita, jotka olimme siis kaikki enemmän tai vähemmän näkövammaisia, aivan normaaleina nuorina, vaan ihmiset saattoivat myös jutella spontaanisti muiden pöydässä istuvien kanssa, vaikka he eivät välttämättä tunteneetkaan toisiaan yhtään.

Tuollainen palveluammatti on vähän harvinaisempi näkövammaiselle, joten oli oikeasti siisti kokemus. Pääsen vielä kahteen caféen tarjoilemaan.

Jostain syystä liikun pimeässä tilassa, jossa siis kukaan muukaan ei näe mitään, paljon rennommin kuin silloin, kun tiedän jonkun näkevän. Sama on oikeastaan myös silloin, jos olen pelkässä näkkäriporukassa - en jännitä liikkumistani yhtään niin paljoa, kuin näkevien seurassa. Toisaalta myös tiedän, että larpatessani näkevää, liikkumiseni on vapaampaa ja rennompaa. Sama vaikutus -- pienemmässä mittakaavassa tosin -- on myös sillä, että otan kengät pois ja pyörin sukkasillani.

´Loput Pimé cafét järjestetään Jyväskylässä, Oulussa ja vielä uudestaan helsingissä. Kannattaa mennä/tulla käymään, jos suinkaan pääsee. Minut voi bongata pimeilemästä Oulussa ja Helsingissä.

Jyväskylä: 24.3, Tanssisali Lutakko / Kahvila Lutakko (1. krs. sisäänkäynti kadun puolelta, os. Schaumanninkatu 3), klo. 14.00-19.00
Oulu: 28.3, Kumppanuustalo (os. Isokatu 47), klo. 10.00-16.00
Helsinki: 4.4, Itäkeskus, Iiris (Marjaniementie 74), klo. 10.00-16.00

Tervetuloa.