Pimeyttä tarjolla

"Moi Ronja, oletko sä menossa huomenna aamulla kouluun? voisitko tulla sitä ennen puoli kahdeksaksi Iirikseen suoraan radiohaastatteluun?"

Katsotaan, heräänkö.

Huominen radiohaastattelu koskee Pimé Caféa, joka järjestetään lauantaina Iiriksessä klo 10-15, tervetuloa sinne kahvittelemaan. Samasta aiheesta olin viime viikolla haastateltavana jo Helsingin uutisissa, jossa minusta on kuulemma todella söpö kuva.

Käyn suurta kamppailua flunssaa vastaan. Eilen aamulla herätessä oli vähän flunssainen olo, tänään hitusen enemmän. Tällä hetkellä minä olen silti enemmän voitolla kuin flunssa, ehkä suuret unimäärät ovat auttaneet kamppailussa. tänäänkin herätyskello soi ensin 7.15, pistin torkulle. Torkun sammuttamisen jälkeen heräsin 8.45 ja totesin, etten ilmeisesti olekaan menossa uimaan. Nousin vasta kymmeneltä, joten tuli nukuttua miltei 10 tuntia taas viime yönä.

Yksi kommentteihin tullut kysymys koski kaamosmasennusta. kyllä: kaamos vaikuttaa minuunkin, vaikken valoa erota. Jonain vuosina enemmän, toisina vähemmän. tämä vuosi on lievempi. Rasittavaa on, kun mieliala ei ole maassa, mutta kroppa on.

Helsingin sanomissa viime viikolla oli juttua nukkumisesta ja kaamosmasennuksesta. Siellä sanottiin, että joillain se ilmenee hyvin lievänä, lähinnä vain suurempana unentarpeena ja makean syöntinä. Minä kuulun siihen joukkoon. Pari viikkoa sitten ihmettelin ääneen, mistä kummasta minulle on ilmestynyt kahden ihmisen unentarve, siltä se ainakin tuntui. Nukuin kymmenen tunnin yöunia ja sen lisäksi päikkäreitä. Karkkia meni luvattoman paljon, tavalliseen tahtiin verrattuna. Viime viikolla taas en parina yönä juurikaan nukkunut. tällä viikolla nukkumiseni taitaa liittyä tuohon flunssataisteluun.

Kaamoksesta on nyt se hyöty, ettei minun tarvitse syödä melatoniinia, kun väsyttää aivan riittävästi ilmankin. Hyvä näin, koska pimeys vaikuttaa välillä minuun ja erityisesti siihen melatoniinituotantooni niin, etten nuku – ainakaan silloin, kun pitäisi. Menee sisäinen kello sekaisin, kun valoisan ajan istun koulussa, enkä saa yhtään luonnonvaloa aktivoimaan käpylisäkettä. Nyt on hyvä, että nukun, olen nimittäin syönyt melatoniinipurkkini loppuun ja resepti, jolla saisin vielä toisen purkin hankittua, on paikassa x. En ole vielä ratkaissut yhtälöä, jolla olisin muuttujan selvittänyt. Parempi siis olisi nukkua ilman lisähormoneja.

Väsyttää. Tiedän, etten tänään saa missään tapauksessa nukkua päikkäreitä, vaan minun on mentävä ajoissa nukkumaan, jotta huomenna herään radiohaastateltavaksi. Jänskää. En ole koskaan ennen ollut suorassa lähetyksessä haastateltavana. Sielllä kai pitäisi osata puhua jotain fiksua. Kahdelksata voisi olla hyvä aika mennä nukkumaan... Sitä ennen pitää vain keksiä itselleni kovasti puuhailtavaa, etten nukahtele.


*******

Pimé Caféhan on siis pilkko pimeä kahvila, jossa tarjoilijoina toimivat näkövammaiset. Minulle se antaa mahdollisuuden kerrankin olla "paremmassa asemassa", näkevälle kävijälle se antaa mahdollisesti valaisevan kokemuksen näkövammaisen elämästä, ainakin mahdollisuuden katsoa maailmaa eri tavalla. Tulkaahan valaistumaan pimeään!


Edit: Nyt pitäisi näkyä ihan koko teksti. En tiedä, mitä tämä Blogger oikein hassuttelee kanssani.

Edit 2: Yleisön pyynnöstä korjasin kirjoitusvirheen.

Nolouksia

Joskus sokeuden takia tulee vastaan kovin noloja tilanteita. Useinmiten ne tulee ohittaneeksi vain olankohautuksella, mutta joskus noloudet jäävät kaivertamaan mieltä pidemmäksikin aikaa. Eikä ne silti loppujen lopuksi ole mitään pahoja nolauksia, kunhan vaan vähän nolottaa mokat. Tässä nyt muutama viimeaikainen noloukseni:

Menin Itäkeskuksessa bussiin, kun olin menossa Roihuvuoreen musiikinteoriatunnille. En aina ole ihan varma, tunnistanko Roihuvuoressa pysäkin, jolla minun on jäätävä pois. Niinpä pyydän kuljettajaa sanomaan, milloin pysäkkini tulee.

Astuin siis bussiin, leimasin korttini ja käännyin kuljettajaa kohti.

"Moi."

Vastausta ei kuulunut. Ajattelin kuljettajan olevan vain hiljaisempaa sorttia ja hieman epävarmasti jatkoin:

"Mun pitäisi jäädä pois siinä Kreijarinkujalla..."

Vastausta ei vieläkään kuulunut ja tajusin, ettei siinä olekaan kuljettajaa.

Luikin nopeasti istumaan kuljettajan takana olevalle penkille. Eniten ehkä ärsytti se, ettei etupenkissä istuneet kanssamatkustajat voineet sanoa mitään, vaan antoivat minun kaikessa rahassa nolata itseni puhumalla olemattomalle kuljettajalle.

Toinen "tyhjille seinille" puhuminen kävi koulussa, kun olin menossa kansliaan. Tiedän, ettei kanslian ovi ole auki, ellei siellä ole joku (tosin yhtenä päivänä kanslia oli oikeasti tyhjä ja ovi oli silti auki... Tai ehkä rehtori oli paikalla oman suljetun ovensa takana, en tiedä). Menin siis kanslian avoimesta ovesta sisään, kävelin tiskille ja samalla tervehdin kanslistia. En saanut mitään vastausta. Pyörin hämmentyneenä paikallani ja mietin, että onkohan siellä nyt sitten kuitenkaan ketään.

Hetken pyörittyäni kanslisti puhui, puhelimeen. Hän istui kuunnellessaan aivan hiljaa ja hievahtamatta, niin, etten minä vaan tajunnut hänen olevan paikallla.

Viime viikolla nolotti hiukan, kun sekoitin kaksi ihmistä toisiinsa. Koulun ruokalassa yksi poika jotain jutteli kaverilleni ja kun oli asiansa sanonut, minä kysyin häneltä:

"J, aiotko sä herätä huomenna?"

Syömään kanssani tullut ystäväni kysyi: "Aikooko kuka herätä huomenna?"

"No J."

"Missä se on? Tossa on E."

En ollut ikinä kuvitellutkaan, että olisin voinut sekottaa ne kaksi ihmistä toisiinsa. Niin nyt kuitenkin kävi. Koulussamme on kaksi muuta poikaa, jotka sekoitan kovin helposti toisiinsa, heidän kanssaan olenkin kovin varuillani, enkä puhuttele nimeltä, ellen ole ihan täysin varma. Kuulemma he näyttävätkin melko samanlaisilta ja ystäväni oli aluksi luullut heidän olevan veljeksiä.

*******

Istun Iiriksen aulassa asiakaskoneella. En oikeastaan tiedä, miksi. Olen jo asiani täällä hoitanut ja vain jäin tähän, kun ei minulla ole muutakaan tekemistä. Pariin kertaan olen jo miettinyt, pitäisikö minun ilmaista itseni tässä lähistöllä liikkuneille sokoille, jotka tuntevat minut ja jotka minä tunnen. En ole sanonut kenellekään mitään. Jotenkin nautin siitä, että voin olla paikalla kenenkään tietämättä - ehkä vähän julmaa, mutta ei se mitään. He tosin olivat sen verran kaukana, että vaikka olisivatkin olleet näkeviä, tuskin olisivat minua huomanneet. Kohta taidan kuitenkin tuolle yhdelle kertoa olevani tässä, hän kun on ollut vieressäni valokuvattavana jo jonkin aikaa.

Töitä, töitä ja käsitöitä

Olen nyt kolme päivää leikkinyt oikein pätevästi toimittajaa. Olen soitellut ihmisille (lankapuhelimella, hämmentävää), haastatellut monia ja kirjoittanut yhteensä neljä lehtijuttua. Päiväni ovat kuitenkin olleet myös sen verran leppoisia, että olen voinut hyvin päivitellä sähköpostia viiden minuutin välein ja istua kahvitauolla vähän pidempään. Silti olen saanut käydä pariin kertaan kyselemässä lisää töitä; kuulemma olen liian tehokas. Tämän kesän toimittajanurani jäikin sitten kolmeen päivään, vaikka vielä yhden lehtijutun - ainakin - kirjoitan. Sitä en tosin tee työajalla.

Iiriksessä käytän paljon mieluummin portaita kuin hissiä (vaikka se miesäänellä puhuva hissi on kyllä kieltämättä ihan kiva) ja kulkuluvan ansiosta voin sen tehdä, siellä kun nykyään ei portaita voi käyttää ilman kyseistä lätkää. Kulkulupalätkää minun täytyy vilautella aina töihin tullessani ja sieltä lähtiessäni (sekä lounaalle mennessä ja lounaalta tullessa) laitteelle, jonka sielunelämään en ole vielä oikein päässyt sisään. Se kertoo minulle mukavasti joka kerta aluksi joko plussan tai miinuksen ja sen jälkeen muutaman numeron sarjan. En ole vielä ollenkaan keksinyt, mitä kummaaa ne numerot tarkoittavat. Tietääkseni sen laitteen pitäisi jotenkin laskea työtuntejani... Mutta mitä ne plussat ja miinukset sitten tarkoittavat?

Ensiviikolla oikea pomoni (lue: orjapiiskurini) tulee lomilta töihin ja pääsen tekemään niitä töitä, joiden takia minut oikeasti palkattiin. Samalla eräs kaverini tulee majoittumaan luokseni, sillä hän on sitten puolisentoista viikkoa töissä samassa paikassa. Olin jotenkin kummasti unohtanut kertoa sen veljelleni. "Niin hei, mun kaveri tulee meille sunnuntaina. Se on sitten meillä viikon, ja senkin jälkeen vielä muutaman päivän. Mä olen ite sunnuntaina Ähtärissä ja tulen sieltä joskus illalla. Jos mun kaveri ehtii tulla ennen mua, annan sille sun numeron ja menet sitten kivasti avaamaan sille oven." Veljeni vain myönteli vieressä.

*****

Tänään olen (käynyt katsomassa burleskia) ommellut hieman historiallistyylistä kesämekkoani. Ompelustani pitäisi varmaan ottaa videokuvaa, sen verran minä siinä samalla irvistelen, kun on jotain vaikeampia ja tarkempia kohtia. Tikkausten tekeminen esimerkiksi on todella kökköä, kun sen pitäisi olla siisti ja suora, eikä mikään kiemurteleva. Tajusin myös unohtaneeni aivan totaallisesti mitata selän leveyden ja siitä syystä kaaavoissani oli virhe. Selän leveyden mittaaminen itseltään on tosin hivenen haastavaa. Mutta pitänee keksiä jotain mielenkiintoista, jotta saan siitä siistin näköisen ja vielä itselleni sopivan. En tajunnut yhtään kaavoja tehdessä, ettei etu-ja takakappale olekaan välttämättä leveydeltään ihan samoja.

Helmaa leikatessa ongelmana oli suoraan leikkaaminen. Pienemmissä paloissa minulla oli kaavat, joiden mukaan oli helppo leikata. Helmaan en ajatellut tarvitsevani kaavaa, mutta jostain piti keksiä riittävän pitkä suora juttu, joka pysyisi paikallaan leikkaamisen ajan. En meinannut keksiä millään. Helman pituus kun on 75 senttiä, siihen on vaikea keksiä riittävän pitkää suoraa. Piirtäminen olisi niin kovin helppoa, jos se vain tuntuisi siitä koholla. Siinä lattialla leikellessäni lopulta mieleen juolahti maton reuna. Sehän on suora, eikä hirveästi liiku, kun itse olen maton päällä. Niin sitten vain kohdistelin kankaan oikein maton reunaan nähden ja aloin leikata - siistiä jälkeä tuli (olisi kyllä voinut olla ehkä vielä hivenen siistimpi).

Mekostani puuttuu enää se helma, joka on siis kyllä jo leikattuna, ja napit. Sitten se on valmis. Paitsi tietysti, jos minun täytyy keksiä siihen jotain mielenkiintoista selkään, jotta se mahtuisi päälle asti.

*******

Tunsin tänään itseni kovin julkkikseksi. Kävin Iiriksessä pyörähtämässä lastenkuntoutuksessa ja yksi kurssilla oleva vanhempi bongasi minut käytävältä. "Moi Ronja, muistatko mua? Me ollaan olut joskus samoilla leireillä. Mulla on sellainen 11-vuotias sokkopoika." Ai, okei. En kyllä muistanut.

Sokkopojan äiti palasi muiden kurssilaisten vanhempien luo saliin ja hetken päästä sieltä kuului ohjaajan ääni: "Ai, oliko? Näyttikö se kovin kiireiseltä?" (En todellakaan ollut kiireinen, minulla kun ei silloin mitään työtä ollut...) "Ronja, Ronja!" huuteli ohjaaja käytävässä ja nappasi minut saliin. Hän istutti minut vanhempien eteen, joista ainakin osa vaikutti olevan iloisia minun tapaamisestani.

"Mä olen lukenut susta niin paljon kaikista lehdistä ja luen aina sun kolumnit", yksikin äiti sanoi. "On nyt hienoa tavata sut ihan livenä." Koska minulla ei ollut kiire, eikä heilläkään tuntunut olevan mitään huipputärkeää menossa, alkoi siitä kunnon tenttaaminen. Kysymyksiä sateli melkein enemmän kuin ehdin vastaamaan. On kovin, kovin hämmentävää tavata tuikituntemattomia ihmisiä, jotka ovat lukeneet ja kuulleet paljon minusta (tuonkin kurssiviikon aikana nimeni oli kuulemma mainittu pariin kertaan) ja jotka oikeasti - ilmeisesti - lukevat juttujani. Muutenkin kaikki tuntuvat tietävän, kuka minä olen. Iiriksen vahtimestari ja keittiöhenkilökuntakin tuntevat minut kyllä ihan nimeltä. Alan selvästi niissä piireissä olla jo pienimuotoinen julkkis, enkä ymmärrä, miten tässä on näin päässyt käymään.


Edit: Oikean "pomoni" tullessa töihin sain kuulla, ettei minun nyt oikeasti tarvitse sitä lätkää vilautella töihin tullessani, koska kiinteäpalkkaisena olen. ei siis tarvitsekaan yrittää päästä sisään laitteen sielunelämään.

Näin kesäloman alun kunniaksi pienompelimossani on ollut jälleen töitä. Lupasin joskus aikoja sitten ystävälleni, että teen hänelle umpikaavun. Kevään aikana suunnittelimme kesälle kaikkea hauskaa puuhaa (siitä ehkä myöhemmin), johon kaapua tarvitaan. Niinpä marssin kesän ajaksi avustajakseni palkanneeni lukiokaverini kanssa kangaskauppaan ostoksille. Mukaan tarttui vihreää ja sinistä kangasta.

Olen tehtaillut umpikaapuja kaavun päivässä. Tarkalleen yhden kaavun tekemiseen on mennyt joku muutama tunti. Kaapumme ovat kovin yksinkertaista mallia: suorakulmaisia paloja, jotka vain ommellaan yhteen. Okei, en voinut vastustaa kiusausta leikata hihaan pientä pyöriötä ja hupun kanssa sai vähän miettiä, mutta kovin yksinkertainen sekin on. Kaapu on kovin mukava vaate, sellaista voisi ihan oikeasti pitää päällään. Siis ainakin, jos muutkin pitäisivät... En minä ihan niin friikki tahdo olla. Aion kuvauttaa hienot kaapumme tässä lähiaikoina.

Eilen ja toissapäivänä tein kaapuja, tänään värjäsin paitaa. Vaatekaappini perukoilta löytyi vanha valkoinen poolopaita, jonka hihat olivat vähän lyhyet ja kaulus kovin ahdistavan tiukka. Leikkasin hihat ja kauluksen pois ja niin minulla oli mukava hihaton paita kesäksi.

Ensin olin valkoiseen ihan tyytyväinen, mutta sitten ajattelin sen kuitenkin olevan ehkä vähän tylsä... Kävin kaupasta ostamassa vihreää kangasväriä, väänsin paidan parille solmulle ja pistin likoamaan. Nyt se roikkuu kuivumassa, enkä tiedä yhtään, onko värjäykseni onnistunut ja millainen paidasta on tullut. Pitänee pakottaa veli piakkoin katsomaan.

Vaatteiden valmistus ja tuunaus ei tähän lopu. Lukiokavereiden kanssa suunnittelimme menevämme kesän aikana Suomenlinnaan teekutsu-piknikille, jossa on pukukoodina leveähelmainen kesämekko tai polvihousut. Ensin olin aivan varma, että laitan polvihousut. Loppujen lopuksi en keksinytkään mitään kivaa yläosaa polvihousuilleni, joten päätin toteuttaa kesämekon, jota jo joskus maalis-huhtikuussa suunnittelin toisen kaverin pohtiessa historiallista piknikkiä. Niinpä sinistä kaapukangasta tuli ostettua sen verran enemmän, että siitä saa tehtyä myös nätin kesämekon.

Kesämekon kaavojen piirtäminen on ollut kovin mielenkiintoista. Olen varmaan aina ihmetellyt, miten kummassa äitini osaa piirtää itse kaavoja, mutta nythän minä olin tekemässä sitä ihan samaa! Kaavapaperia minulla ei tosin ollut, eikä leivinpaperi toiminutkaan kovin hyvin... Kiinnitin kaksi A4-paperia yhteen, jotta sain riittävästi paperipinta-alaa kaavalleni. Niin minä sitten piirtelin mekon yläosan etu- ja takakappaleiden kaavoja aivan tyytyväisenä.

Helma ei ehkä tarvitse niin kovin tarkkaa kaavaa, mutta hihan kanssa minulla on jälleen vähän ongelmia. Haluaisin tehdä sellaiset puhvimaiset hihat, mutten oikein tajua, millainen kaava pitäisi piirtää pallohihalle. Ehkä kysyn neuvoa äidiltäni, vaikka toisaalta haluaisin tehdä ihan ilman hänen neuvoaan , tai sitten kokeilen vain jotain. Minua myös hiukan mietityttää, riittääkö kangas sittenkään ihan kaikkeen. Onneksi sitä saa kaupasta lisää.

En itsekään oikein käsitä miksi, mutta maanantai-iltana leikkelin kankaita täysin jonkun flow-tilan valtaamana. Olin aivan onnessani lattialla polvillani vain leikkaamassa kangasta. Sama flow jatkui ompelukoneen ääressä, enkä todellakaan tajunnut yhtään ajankulua. On hassua, miten joku tuollainen voi tuottaa niin paljon mielihyvää. Siinä alkoi jo vähän pohtia, josko sittenkin lähtisi opiskelemaan vaatetusalaa. Toisaalta jos sitä tekisi työkseen, voisi hommaan hieman leipääntyä, eikä se enää olisikaan niin suuri mielihyvän lähde, kun olisi pakko tehdä. Nyt minua ajaa vain sisäinen pakko - ja se on kovin motivoivaa.

*******

Aloitin eilen syksyn historian ylioppilaskirjoituksiin kertaamisen. Aloin lukea ensimmäisen kurssin kirjaa alusta. Totesin, että on helpompi lukea ja kerrata, jos aloitan sen heti kättelyssä. Ei tule sitten loppukesästä paniikkia, etten ole tehnyt mitään, enkä osaa, enkä ehdi. Nyt mietin vain, miten kummassa pystyn oikeasti omaksumaan sen kaiken kuuden kurssin sisällön niin, että osaan kirjoituksissa jotain. Siinä on niiin paljon asiaa. Kurssikokeet ovat vielä hyvin helppoja, kun ei tarvitse osata oikeastaan mitään muuta kuin sen kurssin sisältö, mutta ylppärit... Minulla on kyllä melkein lukusuunnitelma kesäksi (paljon historiaa, taikatemppuja ja hieman englantia) ja aion tehdä koko lukion historian sisällöstä sellaisen aikajanan, josta näkee suoraan, mitä kaikkea milloinkin tapahtui. Ehkä se helpottaa kokonaisuuden ymmärtämistä.

Niin, kesän puuhiini sisältyy ja tulee sisältymään melkoisen paljon myös taikuutta. Täytyy todella harjoitella juniortaikureiden SM-kisoihin, vaikka harjoitteleminen onkin vain lahjattomille. En koe olevanikaan kovin lahjakas sillä alalla, joten harjoitteleminen sopii minulle.

*******

Tänään aloitin mukavasti kesätyöni kahvitauolla. Loppupäivän soittelin ihmisille ja haastattelin heitä lehtijuttuuun. Oikein hauskaa on. Sain myös Iirikseen kulkuluvan, joten pääsen kulkemaan portaita ja minun täytyy aina töihin tullessani ja sieltä lähtiessäni kirjata itseni sisään ja ulos. Iiriksessä on hauska puhuva laite sitä varten.

Työyhteisölläni on tapana kysellä kahvitauolla Metro-lehden kymmenen kysymystä, viljellä huonoja vitsejä ja pitää huoneiden ovia auki. Aukinaiset ovet ensin ahdistivat minua, etenkin, kun piti soitella ihmisille. Ahdistukseni helpotti, kun yksi vakituinen työntekijä sanoi laittavansa oven kiinni tehdessään puhelinhaastatteluja. Niin siis minäkin tein. En olisi malttanut lopettaa lehtijutun kirjoittamista ja kotona piti sanoa itselleni moneen kertaan, ettei minun tarvitse tehdä sitä kotona valmiiksi, huominen työpäivä on sitä varten.

Minusta on mukavaa, että minun annetaan tehdä itsenäisesti töitä. Pidän itsenäisestä työskentelystä, pidän kirjoittamisesta ja ihmisten haastattelemisesta - vaikken olekaan siinä kovin hyvä. Olen iloinen kesätyöpaikastani.

Ensimmäisen päivän jälkeen voin ainakin sanoa viihtyväni töissä.

Miten kaikki toimii?

Nuorisotoimi järjesti viime viikonloppuna lyhyen, yhden yön yli menevän leirin pääkaupunkiseudulla. Tapahtuman nimenä oli tuo otsikossakin näkyvä lausahdus: "Miten kaikki toimii?" Teemaan kävimme käsiksi erilaisin vierailuin.

Ohjelma alkoi lauantaina puolilta päivin, kun reilu 20 hengen porukka suuntasi kulkunsa Helsingin rautatieasemalta kohti Eduskuntataloa. Siellä meillä oli opastettu kiertokäynti, jossa saimme kuulla Eduskuntatalon historiasta ja eduskunnan toiminnasta. Pääsimme myös hiplailemaan (valkoisten puuvillahansikkaiden kanssa) puhemiehinä toimineiden presidenttien rintakuvia. Testailimme myös Eduskunnan juhlasalin sohvia ja nojatuoleja. Istuntosaliin saimme tutustua kuvailun lisäksi myös kohokarttojen avulla. Minä ainakin olin ihan innoissani siitä kohokartasta, edellisen kerran Eduskunnassa käydessäni sain vain ihan tavalisen mustavalkokartan istuntosalista. Nyt näin siis oikeasti, miten ne penkkirivit siellä menevät. Ja voin vannoa, että ainakin kohokartan mukaan permannolla on vain 198 istumapaikkaa kansanedustajille. Kysyin asiasta oppaaltamme ja hän sanoi niitä paikkoja olevan 199, mikä ei voi pitää paikkaansa. Arkkitehti Sirén oli sen verran symmetrisyyttä ihaileva mies, että hän ei olisi voinut suunnitella epäsymmetristä istuntosalia ja jos kaksi symmetristä puolta lisää toisiinsa yhteen, ei voi tulla paritonta lukua. Minua jää siis vieläkin hämmentämään kansanedustajien paikkamäärä.

Eduskunnan kierroksella opas kuvaili meille hyvin paljon tilojen ulkonäköä ja kokoa, kertoili materiaaleista ja kaikesta sellaisesta mielenkiintoisesta. Talo on kuulemma sen suunnitelleen arkkitehdin mielestä epätasapainossa, kun eteläpäädyssä on yhden oven päällä 4 ruusuketta ja pohjoispäädyssä 5, tai ehkä se oli toisin päin. Sisään mennessä ollut turvatarkastus oli joillekin mielenkiintoinen kokemus. Ja minäkin jouduin jättämään kitarani naulakkoon... Liimasin (tai yksi ohjaaja liimasi) kuitenkin myöhemmin Eduskunta-vierailusta kertovan tarran kitaralaukkuuni. Nyt kaikki kuvittelevat sen käyneen eduskunnassa.

Politiikasta siirryimme ruokailun kautta taiteeseen, kun matkasimme ratikalla Kansallisoopperaan. Siellä meitä odotti jälleen innokas opas ja kierros oopperan tiloissa. Tämänkin rakennuksen historiasta saimme kuulla hyvin paljon, kuten myös kuvailua tilojen väreistä ja materiaaleista. Olen hyvin hämmästynyt siitä, kuinka kylmiä värejä Kansallisoopperassamme on käytetty. Jotenkin mielikuva oopperatalosta on sellainen lämmin, jossa on paljon tummaa viininpunaista ja kultaa. Mutta tämä mielikuva ei ihan päde - ainakaan Suomessa.

Yleisölle avointen tilojen lisäksi pääsimme pujahtamaan henkilökunnan puolelle. Kuljimme jonkin sortin rekvisiittavaraston läpi, josta löytyi mm. muovisia joutsenia, Aku Ankka -naamareita, aseita ja vanha Volvo. Ohitimme puvustamon (ah sitä kankaiden tuoksua! tuli oikein kotoisa olo) ja lavastamon ja siirryimme hissillä pukuvarastoon, johon oli meitä varten otettu asuja esiin kosketeltaviksi. Olisin voinut viettää siellä tuntikausia vain hiplailemassa niitä kaikkia ihania pukuja... Sielläkin tuli oikeastaan hyvin kotoisa olo, kun huomasin Kansallisoopperan puvustajien käyttävän samanlaisia materiaaleja ja kikkoja kuin oma äitini. Joutsenlammen joutsenpuku oli oikein kaunis ja Pähkinänsärkijän hiiret olivat minusta hyvin pelottavan näköisiä.

Lähtiessämme Kansallisoopperalta kaikui lämpiöön saakka rytmisoitinten pauhu, kun pienemmässä salissa (jonka nimeä en muista) oli käynnissä lapsille suunnattu Puhuva rumpu. Illan esitys suuressa salissa oli Carmen, jonka valmisteluja seurasimme yläparvelta käsin, kun miehet rahtasivat lavasteita paikoilleen.

Keskustassa ei ollut enää mitään nähtävää (ja pah), joten lähdimme metrolla karkkikaupan kautta Itäkeskukseen ja Iirikseen majoittumaan. Illalla väänsimme vielä pizzat neljän hengen ryhmissä ja leikimme paria hyvin hämmentävää leikkiä. Allekirjoittanut on hyvin pettynyt Iiriksen asiakaskoneisiin, sillä yhdestäkään niistä ei löytynyt USB-porttia. Olin vartavasten laittanut muistitikulle kirjallisen ilmaisun tekstini, jotta voisin kirjoittaa sitä... Mutta enpäs sitten voinutkaan.

Entäs sitten sunnuntaina... Lähdimme aamupalan jälkeen bussilla Itäkeskuksesta Oulunkylään, josta siirryimme junaan kohti Tikkurilaa. Määränpäänä meillä oli Heureka. Tämänhetkiset näyttelyt, Liiku ja pelaa ja Heureka-klassikot, olivat sen verran mielenkiintoisia, että siellä viettäisi oikeasti ihan leikiten koko päivän.

Pääsin potkimaan pallolla tarkkuutta, kun se piti saada osumaan seinällä olevista ruuduista niihin, joissa paloi valo. Kävin ensin ohjaajan kanssa tutustumassa seinään ja sen neljään ruutuun, jonka jälkeen ohjaaja kertoi minulle aina, missä ruudussa valo paloi. Ylempiin ruutuihin en ihan osunut, mutta alapuolella oleviin ruutuihin (vasen ja oikea) osuin aina. Kun sitten taas viereisessä pisteessä saattoi kokeilla, kuinka kovaa potkaisee palloa. Pallo olisi pitänyt saada osumaan oikeaan paikkaan ja nyt en sitten jostain syystä saanut sitä ollenkaan sinne, vaan aina meni vinoon. En siis saanut tietää potkuni nopeutta.

Muita hauskoja pisteitä oli ryhmätäristys, joku kummallinen pallojuttu, jossa piti saada lyötyä pallo parin vanteen läpi ja hyvin, hyvin monet muutkin. Olisin halunnut testata pyörätuolitanssia, mutten aivan ehtinyt. Kaverit laittoivat minut suorittamaan lyhyen temppuradan, jossa oli muutama porras ylöspäin ja sen jälkeen äärimmäisen kapea tunneli. "Kyllä sä siitä mahdut", sanoivat he. Niin mahduinkin, kun vähän autettiin käsistä kiskomalla. Meinasin jäädä jumiin keskelle tunnelia.

Klassikkopuolella oli erinäisiä vekottimia, joilla pystyi testaamaan fysiikan ilmiöitä ja sitä, miten helposti omia aivojamme voidaan huijata. Siellä tuli ajettua mm. lentokoneella ja lähetettyä vetyraketti lentoon.

Ja niin päättyi mielenkiintoinen tutustumismatka kaiken toimismiseen Tikkurilan Hesburgerissa.

"...Liukuportaita metroon, metrolla Iirikseen!" - liikkumistaidontunti osa 6

Kolme metroharjoittelupäivää takana ja nyt osaan reitin koululta Iirikseen, julkisilla kulkuvälineillä.

Sörnäisten metroasema on koululta hiukan kauempana kuin Hakaniemen, mutta Sörkän asema on helpompi oppia, kuulemma. Löydän minä sieltä Sörnäisten metroasemalta Marian konditorionkin... Ja vieressä on karkkikauppa. Ne tärkeimmät, eikös?

Minä pidän metroista, kun niissä on kivat kuulutukset. Sörnäisten metroasemalla oli nyt valitettavasti jotain korjaustöitä, jotka hiukan häiritsivät liikkumista ja kuuntelemista, mutta silti sielläkin pystyi ihan hyvin kulkemaan.

Itäkeskuksen metroasema taas on astetta haasteellisempi. Pois mennessä se on varsin yksinkertainen vielä, kun seuraa koko ajan vasemman puoleistä seinää. Kun taas kulkee toiseen suuntaan, niin, että lähtee Itäkeskuksesta metrolla, tilanne on vähän toinen. Ensimmäinen haaste on löytää leimauslaitteet, jotka on typerästi keskellä lattiaa ilman mitään helposti löydettävää maamerkkiä. Onneksi on korvat olemassa ja kuuntelemalla löytyy myös (toivottavasti) joku kolmesta leimauslaitteesta. Jos ei muu auta, niin aina voi kysyä apua. Rasittavaa olla Helsingin ulkopuolella asuva sokko-otus. Helsinkiläisenä minun ei tarvitsisi leimailla korttia joka välissä.

Siihen ne Itiksenkin metron ongelmat loppuivat. Viimeiset haasteet ovatkin sitten lähinnä siinä liikkumisessa metroasemalta Iirikseen, mutta suhteellisen helppo reitti sekin oli. Ainakin on, jos liikennevalot toimivat.

Metrolla kulkeminen ei ollut edes ennen tätä harjoittelemista niin pelottavaa ajatustasolla, kuin ratikalla. Toisaalta olen kulkenut nyt metrolla enemmän kuin ratikalla, ennen kuin aloitin sitä opetella. Metroasemat on ehkä olleet ne pelottavimat kohdat tässä systeemissä. Nyt, kun Sörkän ja Itiksen asemat on hallussa, ei minulla ole itselläni enää mitään ongelmia kulkea koululta Iirikseen metrolla.

Kun käytän tähän kyseiseen matkaan julkisia, säästän paljon kaikenlaista. Aikaisemmin Iirikseen mennessä minun on ollut pakko käyttää taksia. Taksilla kulkiessa matka maksaa minulle 3.50 euroa ja kunnalle siitä ylimenevä osuus, eli noin 11 euroa. sen lisäksi taksi, yksityisautona, aiheuttaa hiilidioksidipäästöjä yms saasteita. Nyt, kun pääsen kulkemaan julkisilla, maksan siitä arvokortillani 0,75 euroa, ja koska käytän julkisia, en aiheuta ylimääräisiä päästöjä, sillä ratikat ja metrot kulkisivat, vaikka minä en kulkisi. Homma on siis minulle, yhteiskunnalle ja koko maapallolle paljon halvempaa.

Vaikka voisin kulkea edelleen koulun ja Iiriksen väliä taksilla, julkisten käytön mahdollisuus antaa jotenkin paljon enemmän vapautta liikkumiseen. Homma on ihan sama koulumatkojen kanssa: minulle on myönnetty taksimatkat koulumatkoihin, mutta julkisten käyttö on paljon vapaampaa ja vapauttavampaa. Se on sitäpaitsi oikein ekoteko. Täytyy myöntää, että tässä kohtaa ekologisuus ei ole se syy, miksi haluan kulkea mieluummin julkisilla, vaikka se aiheuttaa itselleni aikaisemman heräämisen aamuisin. Enemmän motiivinani on se liikkumisen vapautuminen ja se, että vaikutan edes vähän normaalilta, kun en aja taksilla koulun oven eteen.

Vaikka syysloman käyttö metromatkojen harjoittelemiseen ei tuntunut niin miellyttävältä ajatukselta, siinä se meni silti. Nyt minulla on koko loppu syysloma aikaa skannata Memo-kirja loppuun, treenata taikatemppuja ja olla vaikka aktiivinen opiskelijakin vielä lisäksi.

Tänään on muuten valkoisen kepin päivä, joten pitää varmaan mennä esittelemään ulkomaailmalle vielä uudestaan tuota kepakkoani. :)