tiistaina, joulukuuta 28, 2010

Kotitöitä, ekoilua ja pientä kivaa

´Kuten olen aikaisemminkin sanonut, minulla on ajankäytössäni ongelmia. Käytännössä minulla on vain liikaa tekemistä ja liian vähän aikaa - etenkin, kun haluan joskus olla tekemättä mitään, sellaiseen ylellisyyteen ei oikeastaan olisi aikaa. Tässä jaksossa huomasin yhtäkkiä alkavani oikeasti opiskella. Englannin opiskelun motivaattorina toimii se tosiseikka, että minun on päästävä tästä kurssista läpi, jos mielin päästä lukiosta pois. Opiskelun aloittaminen (ihanaa, että kolmantena lukiovuonna aloitan sen vihdoin) vaikutti suoraan siihen, että kotitöitä en vaan ole yksinkertaisesti ehtinyt tehdä.

Eilen kotiin palattuani vanhempien luota joulun vietosta tiskasin pari tuntia, koska ennen lähtöä en olult saanut houkuteltua veljiäni (silloin täällä oli myös pikkuveli käymässä) tiskaamaan, enkä ollut ehtinyt pariin viikkoon oikeasti tiskata. Kaverini naureskelevat epäsiisteydelleni kotona ja minä vaan vakuutan, että vielä joskus opin oikeasti siistiksi ihmiseksi. Se tässä olisi vähitellen tavoitteena. Tiedän, ettei tiskaamiseen mene kauaa aikaa, jos sen tekee heti, kun on astioita käyttänyt. Tiedän, ettei siivoamiseenkaan mene kauaa aikaa, jos sen tekisi vähän useammin eikä antaisi tavaroiden vallata lattiapinta-alaa itselleen. Koska aloittaminen on aluksi vaikeaa, siitä tulee päivä päivältä vaikeampaa.

Huomaan myös jaksavani paremmin siistissä ympäristössä - kouluhommiakin on mukavampi tehdä, jos työpöytä ei pursuile kaikkea, kuten tällä hetkellä. Siisteys olisi siis myös oman hyvinvoinnin kannalta oikein hyvä juttu. Mutta mistä sen ajan saa? Miten saan itseni motivoitumaan kotitöihin, kun ne eivät tähänkään saakka ole hirveästi innostaneet?

Eilen tiskatessa kuuntelin kirjaa ja tiskit puhdistuivat melkein huomaamatta. Samaa voisi käyttää siivotessa, vaikka imuroidessa tosin voi olla vähän vaikea kuunnella mitään.

Olen jo vähentänyt vapaa-ajan toimintojani jättämällä järjestöhommia vähemmälle, enkä aio keväällä harrastaa teatteria. Ehkä näiltä säästyneellä ajalla ehdin siivota. Ehkä minun myös oikeasti pitäisi tehdä siitä viikottainen rutiini, varata viikosta jokin ihan tietty aikansa kotitöille - siis kokoaikaisen tiskaamisen ja pyykinpesun lisäksi. Kyllä minä vielä pystyn tähän.

Sanoihan se Tiina von Martenskin: "Eikö voisi ajatella, että kun sä et näe sotkua, niin se ei häiritse niin paljon?" Jep, jep. Tietoisuus sotkusta häiritsee vähintään yhtä paljon. On myös oikeasti raskaampaa siivota sokkona kuin näkevänä, minä en vaan voi vilkaista ympärilleni ja todeta paikkojen olevan siistejä, vaan jok'ikinen nurkka ja kolo on käytävä käsin tutkimassa. Joo, minulla on se avustaja...

Kotitöihin liittyen: ostin jokin aika sitten pesupähkinöitä. Niillä olen nyt pyykkini pessyt ja oikein kivalta vaikuttaa. Saa nähdä, tuleeko minusta niin hippi, että keitän pesupähkinöistä myös yleispuhdistusainetta.

*******

Ylioppilaskirjoitukset lähenee uhkaavasti. Tein itselleni lukusuunnitelmaa ja mietin, millainen homma siinä lukemisessa on, kun jo pelkän suunnitelman tekoon menee yllättävän paljon aikaa. Ensi viikolla alkaa toden teolla myös kirjoituksiin lukeminen.

*******

Päätin osallistua lihattomaan tammikuuhun, eli olla tammikuun ajan kasvissyöjä. Ilmankos-sivusto helpottaa hommaa antamalla joka päivälle oman kasvisruokareseptin. Koulu ei tuota ongelmia, sillä meillä tarjotaan joka päivä kasvisruokaa ja sitä saa ottaa kuka haluaa, ei siis tarvitse ilmoittautua kasvissyöjäksi, kuten useimmissa kouluissa. Tähänkin asti olen koulussa syönyt kasvisruokaa, jos liharuoka on ollut pahaa tai kasvisruoka on muuten vain houkutellut enemmän. Nyt täytynee opetella syömään myös linssejä, niitä kun olen karttanut kuin ruttoa ja koulumme kasvisruuissa on aina silloin tällöin linssiä.

*******

Sain kaveriltani joululahjaksi aivan mielettömän hienon pulkan. nyt täytyy enää kiskoa joku kanssani pulkkamäkeen, mutta se tuskin tuottanee ongelmia. Pulkkani on musta kahden istuttava pulkka, jossa on molemmille ihan istuimetkin. ensin katsoin pulkkaa kovin pettyneenä: "tällanen penkkipulkka, ei siinä voi laskea kahta." Sitten huomasin, että penkkejä onkin kaksi!

*******

Nyt voisin käydä syömässä jotain pientä ja siivota huoneeni (tai edes aloittaa siivoamisen), ennen kuin lähden ulos syömään ja leffaan katsomaan Rare Exportia.

P.s. Täytynee täälläkin kehua: sain koulun kirjoituskilpailun proosasarjasta toisen palkinnon. Kirjallisen ilmaisun opettajani oli ennen joulujuhlaa ja palkintojen jakoa nakitellut kavereitani huolehtimaan, että pääsen kunnialla lavalle - vahingossa tämä nakittelu kantautui minunkin korviini... Loppujen lopuksi joulujuhlassa sain opastuksen lavalle - tai ainakin melkein. Päädyin sinne niin kunnialla, että kompastuin lavan edessä oleviin portaisiin, kun lähdin lavalle vain opastuksessa, ilman keppiä, ja opastus päättyikin jo lavan edessä, enkä muistanut komediateatteri Arenan lavan edessä olevan portaita. Pitää sitä nyt jokaisen kerran elämässään kompastua koko koulun edessä. ;)

tiistaina, joulukuuta 21, 2010

Ihmiset ja hyväksyntä

Kun kirjoitusblokissani kyselin aiheita, joista voisin kirjoittaa, yksi ylös noussut aihe ol iihmiset: kuinka tutustua sokkona uusiin tyyppeihin ja saako Helsingissä apua tuntemattomilta ohikulkijoita. Istun äidinkielen tunnilla, eikä minulla ole mitään tekemistä, sillä meidän pitäisi kirjoittaa tekstitaidon vastaus, mutta materiaali ei ole juuri nyt minulle luettavassa muodossa, joten opettaja antoi minun tehdä "vaikka läksyjä tai jotain". Koska minulla ei ole läksyjä (miten outoa!), päätin kirjoittaa tänne, kun taas edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt aikaa.

(tässä muuten yksi todella ärsyttävä asia: osa PDF-tiedostoista on sellaisia, että ne saa sokkona luettua, osa taas ei. En tiedä, mikä tekee luettavasta tiedostosta luettavan. YLEn abitreeneissä on vanhoja YO-kokeita PDF-muodossa, mutta kaikki niistä ei suinkaan ole sellaisia, että minä saisin ne luettua. Osa on.)

Kirjoitin uusimpaan Silmäterä-lehteen hyväksynnästä. Puhuin siinä siitä, kuinka oma vamma on ensin hyväksyttävä itse osaksi persoonaansa, ennen kuin voi kunnolla odottaa muidenkin hyväksyvän sen. Jos sokeus ei ole minulle ongelma, se harvemmin on muillekaan.

Olen huomannut tämän käytännössä ehkä hieman hassusti: yläasteella yritin osittain sulkea sokeuden minusta ulkopuolelle, halusin olla samanlainen kuin muut. Ongelmana oli se, että enhän minä ole samanlainen kuin muut. Ei auta, vaikka itse vakuuttaisi sokeuden olevan täysin sivuseikka ja asia, jota ei ikään kuin ole olemassa, sillä ei se siitä mihinkään häviä. En puhunut koskaan "sokko-ongelmista" tai oikein mihinkään näkövammaisuuteen liittyvästä koulussa, ellei sitä joku sattunut erikseen kysymään. Vaikka kuinka yritin olla kuin muut, pysyin perustavanlaatuisesti erilaisena, liian erilaisena, kun en edes antanut ihmisille kunnolla mahdollisuutta päästä sokeudestani yli.

Vähän vahingossa aloin puhua avoimemmin sokeudesta, kerroin ihmisille, mikä minua ärsyttää tai mitkä asiat on vaikeita ja mitkä helppoja, kun ei näe. Yhtäkkiä ihmiset alkoivat ymmärtää minua paremmin ja näkemään minut vammani takaa. Yhtäkkiä minulla oli näkeviä kavereita, joille sokeuteni oli vain luonnollinen osa minua ja jotka pystyivät kehittämään kanssani keskustelua jostain muustakin kuin näkövammasta. silti he myös tietävät, ettei vamma ole mikään tabu.

Olen vakaasti sitä mieltä, että kun itse hyväksyy vammansa, pääsee siitä tabuvaiheesta yli, on muidenkin helpompi hyväksyä se ja nähdä minussa muutakin kuin sokeuteni. tilannetta helpottaa suuresti myös lähipiiri, joka suhtautuu minuun ihmisenä, ei vammaisena ihmisenä.

Tästä pääsemmekin lopulta siihen, kuinka niihin ihmisiin tutustua, jotta niille voi antaa mahdollisuuden nähdä vamman yli. Se ei ole helppoa. Uusiin piireihin on aina vaikea päästä mukaan, vielä vaikeampaa siitä tulee silloin, kun ei ole mahdollisuutta katsekontaktiin tai ei tiedä edes tarkalleen, missä toiset ovat. Pienemmissä ryhmissä tutustuminen on kovin paljon helpompaa kuin esimerkiksi uudessa kouluympäristössä, josta ei tunne ketään. Joskus ajattelin tutustumisen vastuun olevan muilla: minä en pysty katsekontaktiin, ennen kuin joku muu puhuu minulle ja kuulen puheesta, mihin suuntaan pitäisi katsoa. Valitettavasti vaan huomasin kovin harvojen ihmisten tulevan yhtäkkiä puhumaan jollekin sokolle, joka passiivisesti odottaa muiden tekevän aloitteita. Itse on oltava aloitteellinen. Aloitteeksi saattaa riittää avun pyytäminen tai vaikka koulussa tunniilla puhuminen. Kyllä minullekin tullut ihmiset koulussa puhumaan oma-aloitteisesti, mutta vasta sen jälkeen, kun itse aktiivisesti tein aloitteita joidenkuiden muiden suhteen.

Viime aikoina olen huomannut kaveripiirini vielä vähän laajenneen, mitä ilmeisimmin seurustelun myötä. Ihmiset, jotka eivät ole ennen olleet kanssani juuri missään kontaktissa, ovatkin huomanneet minun olevan ihan hyvä tyyppi, eikä vain outo vammainen - paitsi että enhän minä tainnutkaan olla vammainen, siis jos noilta kavereiltani kysytään.

******

Jouluni alkoi jo. Ostin eilen itselleni joululahjaksi uuden kitaran. Se on hieno. Oli eilen vaikea tehdä mitään muuta kuin hipelöidä ja soittaa uutta kitaraani. Ostin myös uuden kitaralaukun, joka on aika paljon painavampi kuin edellinen. Ehkä tuohon painoon pian tottuu.

*******

Lunta, lunta ja lunta... Jos vielä saisi sen pulkan, niin tästä voisi nauttia. Nyt minä enemmänkin olen hukassa, joudun varaamaan liikkumiseen paaaaaaaljon enemmän aikaa ja käytän taksia niin, että loppukuulle ei ole enää kuin muutama matka jäljellä. 18 yhdensuuntaista matkaa kuukaudessa on aika vähän, erityisesti näin lumikeleillä.

torstaina, joulukuuta 09, 2010

Ihana, kamala talvi

Minä pidän talvesta. Suomalaiseen tavleen kuuluu kovin erottamattomana osana lumi ja pakkanen, pidän siitäkin. Talvisin löydän itsestäni helposti vielä lapsen, kun mieli hinkuu pulkkamäkeen (en omista pulkkaa! Arvatkaa, harmittaako), iloitsen lumisateesta, teen lumienkeleitä ja odotan suojasäätä, jotta voisin edes periaatteessa tehdä lumiukon.

On talvessa - erityisesti lumessa - sitten nämä huonotkin puolet, joista olen joskus ennenkin tainnut täällä mainita. Vastasataneen, paksun lumikerroksen alta ei löydä yhtikäs mitään. Käytän liikkumisessani "maamerkkeinä" usein asvaltin ja nurmikon rajaa tai katukiveystä, joskus jotain pieniä korkeuseroja tms, mutta jos niitä ei lumen alta löydä... Saatan olla vähän hukassa.

Elämä helpottuu suuresti silloin, kun tiet on aurattu selkeästi ja voin seurata lumipenkkaa. Alkuviikon lumimyräkän jäljiltä ei vieläkään ole todellakaan aurattu kaikkia teitä selkeästi, Vallillassa ja Kalliossa on monet tiet oikein muhkuraista perunapeltoa, josta on vaikea löytää yhtään mitään.

Suurimmaksi osaksi taidan tällä hetkellä liikkua aika tuurilla. "Jossain tuolla päin" ja "tästä suoraan ja sitten ehkä kohta voisin kääntyä" ovat tämän hetkiset suuntimeni liikkuessa, mutta tuurilla ne laivatkin seilaa. Ilman piipittäviä liikennevaloja, autoteiden ääntä ja noin muutoinkin kuuntelemista en löytäisi varmaan yhtään mihinkään.

Onneksi sentään liukkaus ei minua häiritse. Minulla on aika hyvät kengät, jotka eivät ole tosiaankaan kovin liukkaat ja tasapaino pelaa, onneksi. Muuten tuolla perunapellollakaan ei meinaisi pysyä pystyssä.

Olen nyt hyvin monena päivänä mennyt taksilla kouluun, osaksi tuon sään takia, osaksi myöhästelevän joukkoliikenteen takia ja osasyynä on myös yöuneni, jotka haluaisivat jatkua sen verran pitkään herätyskellon jälkeen, että kiire tulee. Muuallekin olen liikkunut kohtuu paljon nyt taksilla. Tänään tulin ensimmäisen kerran vähään aikaan julkisilla kotiin. Ihan tutuissa paikoissa Kalliossa olin aikas sekaisin, kun joka puolella oli vain lumikökköjä. Sopivan kulkureitin löytäminen on useinkin vaikeaa, joten ratkaisen ongelman loikkimalla lumipenkkojen poikki.

Vallillassa vastaan tuli ilmeisesti Mäkelänrinteen lukion opiskelijoita, jotka olivat lähtemässä kotiin päin. Yksi pojista sanoi turhautuneena kavereilleen: "Hitto vie, mitä tää oikein on. Tuusulassakin kolataan kaikki tiet!" "Niin just, kaikilla on sielä varmaan oma traktori", vastasi siihen toinen poika. Vaikkei meillä traktoria Tuusulassa olekaan (pikkuveljellä on sentään traktorikortti), niin kyllä minustakin tuntuu, että siellä on usein tämä talvinen teiden kunnossapito paremmalla tolalla kuin Helsingissä tällä hetkellä. Tai ehkä luulen vaan.

Nyt voisin kirjoittaa hetken ja lähteä sitten Itäkeskukseen runomatineaan, julkisilla. Pitänee lähteä riittävän ajoissa, jotta varmasti ehdin perille.

lauantaina, joulukuuta 04, 2010

Musiikkikokemuksia livenä

Käyn kovin harvoin keikoilla tai konserteissa, mutta nyt viikon sisään on mahtunut kaksi: viikko sitten olin kuuntelemassa Sibelius-viulukilpailujen välierää ja tänään heiluin Tavastialla CMX:n tahdissa. Oli ensimmäinen kerta, kun olin Tavastialla. Ensimmäisenä voin todeta, että kyllä nuo klassisen musiikin konsertit ovat kovin paljon korvaystävällisempiä. Oli minulla seltään tulpat mukana, en ehkä ihan ehdoin tahdoin halua tehdä itsestäni kuurosokkoa, sen verran sitä saa jo tuollaisissa keikkatilanteissa kokeilla.

Okei, oikeastaan tuo oli ylipäänsä ensimmäisiä kokemiani keikkoja jossain muualla kuin Finlandia-talolla. Olen kahdesti käynyt Pori-jazzeilla ja kerran Ilosaarirockissa, mutta sen lisäksi livemusiikkini on ollut vain tuota klassisempaa puolta. Taas voin sanoa, etten taida olla niin kovin keikkaihmisiä. Minun musiikkikokemukseeni se ihmismassa ja korvia särkevä volumi ei tuo yhtään lisää - ehkä jopa vähentää sitä, kun sanoista ei meinaa saada selvää. En minä silti aio kieltäytyä keikoille lähtemästä, onhan siinä nyt kuitenkin jotain, vaikken minä osaakaan luontevasti hyppiä musiikin tahdissa.

Ilman korvatulppia tärykalvot halkeaa mutta korvatulppien kanssa ulkopuolinen maailma tuntuu ja kuulostaa jotenkin kovin epätodelliselta. Pidin huolta siitä, että minulla oli koko ajan kosketus kaveriini, muuten olisin varmaan hukannut itsenikin sinne. Ulkomaailman epätodellista tuntua ehkä lisäsi sekin, että suljin silmäni. Ei aavistustakaan, miksi. Ihmettelen sitä itsekin. Mikä idea on sokeana sulkea silmät paikassa, jossa ei kuulekaan käytännössä mitään? Minulla ei ole mitään käsitystä esimerkiksi siitä, kuinka suuri ihmismassa siellä oli tai minkä kokoinen tila se on. Edessäni seisoi ihminen, jonka käyttämä sampoo tuoksui hyvälle.

En tunne CMX:n tuotantoa kovinkaan tarkkaan, keikalla soitetuista kappaleista ehkä kolme tai neljä oli minulle ennalta oikeasti tuttuja. Yhtäkään en osannut laulaa kovin paljon saati tunnistanut introsta. Viimeisenä enkorena soitettu Matti jäi kyllä päähän soimaan pitkäksi aikaa. Onneksi Tavastialle saa avustajan ilmaiseksi mukaan, yksin tuosta ei tulisi mitään.