Talven raivostuttava ristiriitaisuus

Helsinki alkaa olla kunnon lumipeitteen alla ja minä olen siitä jälleen hyvin kaksijakoisella mielellä.

On kivaa, kun on kunnon talvi. Haluaisin hiihtämään ja laskettelemaan. Sain Tuusulasta sukset tänne. Viimeksi olen ollut hiihtämässä kuudennella luokalla, eli seitsemän vuotta sitten. Tänään hiihtohaluisena kuljin sisällä monot jalassa. Teki mieli mennä kellarikomeroon laittamaan ne suksetkin jalkaan.

Meidän tiemme ei ole parhaiten aurattuja teitä. Eksyn lumihankeen ja löydän kotiin lähinnä hyvän tuurin ja avuliaiden ihmisten avulla. Harhaudun autotielle ja sen tajuamiseenkin menee pitkään, kun autoja kulkee niin harvoin. Loikin kinosten yli ja yritän tajuta, missä minun pitäisi kävellä, kun kaikkialla on vaan lunta.

Olen kirjoittanut lumiongelmistani varmasti joka talvi, mutta aina ne yllättävät ja tulevat päin näköä, jok’ikinen vuosi. Keppikäsi väsyy lumihangessa tökkimiseen ja kulkeminen on muutenkin rasittavampaa, kun pitää yrittää osata luovia kummallisten lumikökkäreiden ja samalta tuntuvien maanmuotojen keskellä. Hiekkatietä ei erota asvaltista, maamerkkinä ollut penkki on keskellä kinosta ja rotvallit ovat kadonneet lumen alle. Bussissakin on vaikeampi tunnistaa oikeaa pysäkkiä.

Ennen tätä päivää olen kuitenkin selvinnyt kuin ihmeen kaupalla eksymättä ja löytänyt aina kotiin. Tänään harrastin sitten kaverin kanssa eksymistä oikein huolella: ensin bussipysäkiltä meille, sitten kaupasta meille. Erityisesti se kauppareissu kummastuttaa; kävelimme oikein reilusti ohi ja vielä mietimme, pitikö käännöksen oikeasti tulla niin nopeasti. Tulipahan ulkoiltua enemmän. Kummallakin kerralla löysimme lopulta oikeaan paikkaan ohikulkijoiden avustuksella. Eiköhän se oikea osoite olisi itsekin löydetty jonkin aikaa harhailtuamme, mutta taatusti nopeampaa oli, kun silmät tulivat apuun.

Minä pystyn sentään liikkumaan lumessakin. Mietin vaan, miten raivostuttavaa olisi yrittää pyörätuolilla selviytyä tuosssa säässä.

Mutta onhan kuitenkin kivaa, että on lunta! Ja pääsee hiihtämään! Tai siis pääsisi, jos joku näkevä lähtisi mukaan. Mikael on varmasti miltei ainut suomalainen, jota ei ole pakotettu peruskoulussa hiihtämään eikä hän ole sellaisten laudanpätkien avulla liikkunut sitten päiväkotiaikojen (silloinkin kuulemma kyllästyi siihen hetkessä ja huusi niin pitkään, ettei enää tarvinnut jatkaa), joten hänestä en opasta saa. Laskettelurinteeseenkin mieli haikaa, kuten joka talvi. Sinne on vähintään yhtä vaikeaa saada ketään mukaan. Yksin en voi lähteä harrastamaan mitään talvilajia.

Arjen sankaruutta kerrakseen

Heräsin tänään puoli seitsemältä, nerokkaan unirytminparantamisajatuksen takia. Minulla (ja erityisesti kaverillani) piti olla syy herätä aamulla, jottei uni jatku puoleen päivään. Niinpä kävimme Kampin Robert’s Coffeessa aamupalalla (ja tuli kyllä aamiaiselle hintaa…).

Yön aikana pihalle olikin kertynyt mukava lumikerros. Vähän seitsemän jälkeen siitä ei ollut vielä kävellyt kukaan. koskemattomassa hangessa suunnistaminen sokkona ei ole erityisen helppoa. Jos olisi ollut edes vanhoja kinoksia, joita seurata, se olisi helpottanut hiukan. Niitä ei kuitenkaan ollut, joten yritin tunnustella lumipeitteen alta kävelytien reunaa. Harkitsin välillä autotiellä kävelemistä, koska siitä oli sentään ajanut jo pari autoa.

Selvisin kuitenkin bussipysäkille melko näppärästi (kiinnostaisi tietää, mitä mahdollinen seuraava kulkija mahtoi ajatella niistä poukkoilevista jäljistäni) ja ajoissa siitä huolimatta, etten ollut ajatellutkaan mitään lumen mahdollisuutta. Pysäkille päästyäni oli melkoinen sankariolo.

Toisena sankarina kerrottakoon mies, joka sivusi elämääni iltapäivällä kotiin tullessani.

Neuloin bussissa ihan ajatuksiin uponneena ja tajusin sentään jossain vaiheessa, että voisi tämän neuleen pistää pois ja keskittyä siihen, missä mennään. Hyvään aikaan jätinkin sen pois, en nimittäin ollutkaan enää varma, oliko seuraava pysäkki minun vai vasta sitä seuraava – lumi vähän sekoitti tässäkin...

Jäin pois vasta sitä seuraavalla pysäkillä, vaikka olinkin tainnut mennä pysäkin ohi. Sieltä sentään osasin kuitenkin kotiin. Lähdin kävelemään bussin tulosuuntaan – siis päinvastaiseen suuntaan kuin jos olisin jäänyt oikealla pysäkillä – ja hetken matkaa lumikinosta sörkittyäni tajusin, että tämä taisi sittenkin olla se oikea pysäkki, kun ei tule haarautuvaa tietä vastaan. Samassa takaani huudettiin vieraalla korostuksella: ”Pysähdy!”

Pysähdyin, käännyin ja kävelin takaisinpäin kohti minulle huutanutta miestä. Ajattelin tämän ilmeisesti olleen joskus ennenkin kanssani samassa bussissa tai naapurini tai jotain, kun sillä tavalla kehtasi huudella, vaikka ihan määrätietoisen näköisenä kuljinkin.

No, mies sen kummemmin selittelemättä nappasi kädestäni kiinni ja lähti opastamaan oikeaan suuntaan. Tässä vaiheessa olisin tietysti osannut ihan itsekin, mutta ei se lumessa liikkuminen niin herkkua ole, joten otin mukisematta avun vastaan. Vähän tosin teki mieli kommentoida opastusotetta.

Meidän tien vartta kävellessämme mietiskelin, entä jos tämä mies ei olekaan naapurinivaan haluaa esimerkiksi siepata minut. Yritin virittää keskustelua kommentoimalla lumessa liikkumisen vaikeutta sokkona, mutta vastaukseksi sain vain ”joo, aika paljon lunta”. Jatkoimme tallustamista hiljaisuudessa enkä edelleenkään tiennyt, olenko oikeasti päätymässä kotiini.

Seurasin matkantekoamme kaikin mahdollisin keinoin: kepillä tietä; autoa, jonka olisi pakko hidastaa tiemme kahdessa hidasteessa; ympäristön ääniä ja maan korkeuseroja. Käännyttäessä oikean talon pihaan oli helpotus suuri: minua ei oltukaan siepattu (ainakaan tähän mennessä). Mies sitten kysymään: ”Onko toinen vai seuraava?” Öö… En tajunnut. Mies kysyi sen uudestaan, lisäten perään ”sä asut”. Kerroin rappuni kirjaimen ja pääsin oikeaan paikkaan, mies jatkoi pihan poikki jollekin muulle rapulle.

Huh, tästä ei pitänyt tulla tällaista jännitystarinaa! Olihan se toisaalta vähän jännittävää. Tervetuloa vain minun arkeen.

Nyt täytyy ryhtyä lukemaan huomista larppia varten asioita, jotta sisäistäisin sen kaiken riittävän hyvin…

Vähän aktiviteettia luku/hiihtolomalle

Jos minulla ei olisi yhtään koulua, vaan pelkääpelkkää lukulomaa, voisi nyt sanoa olevansa tuplalomalla: tämä viiikko kun on eteläisen suomen hiihtolomaviikko. Kun kuitenkin aina silloin tällöin koululla käyn, tämä on ihan vaan hiihtolmaa. Kai. Vaikkei kyllä lukemisesta lomaa saa nytkään.

Pääsin eilen vihdoin ja viimein pulkkamäkeen! Olihan se pulkka minulla jo kaksi kuukautta, ennen kuin pääsin sitä kokeilemaan. Hyvin laski, vaikkei ohjattavuus ollut ihan parasta luokkaa – siihen saatoin olla syyllinen ihan minäkin… Kaverin kääntäessä minä yritin aina vaistomaisesti tasapainottaa pulkkaa, ettemme kaatuisi. seurauksena totta kai oli lähes aina kaatuminen. Kahdesti lensin naama edellä hankeen. Pulkkailumme sisälsi myös kiipeämisyrityksiä lähes pystysuoraa kovaksi tamppautunutta mäkeä ylös. Yritykseksi se jäi. Elämä tuntuu myös kovin kaupungistuneelta, kun pulkkamäkeenkin pitää matkata ratikalla ja metrolla. Kyllä meillä tuusulassa…

Hämmästyin siitä, miten vapaasti liikuin lumihangessa. Pariin kertaan minun kehotettiin vaan kävelemään ”suoraan sinnepäin” tai muuten vaan tulin ystäväni ja pulkan perässä. Keppi oli siististi kasattuna repussa mäen päällä. Samalla kukkulalla kävimme samaisen ystävän kanssa joskus viime syksynä, kun ei ollut lunta. Jos hän silloin olisi käskenyt minun kävellä edellä tai perässä, en kyllä olisi kovin vapautuneesti kävellyt. Nyt ei sentään ollut pelkoa kompastella kiviin. ehkä vähän jotain takiaispuskia (lapasissani oli vielä tänään takiaisia) tai yllättäviä kuoppia tuli vastaan, ei sen kummempaa. Joskus myös mäki oli niin jyrkkä ja liukas, että vaan valui taaksepäin.

”Helsingin parhaassa” pulkkamäessä riehumisen jälkeen piti suoraan suunnata Kansallisteatteriin katsomaan kuvailutulkattua näytöstä Kristuksen morsiamesta – oikeastaan olimme jo myöhässä (vaikka olisi varmaan ollut ihan tyylikästä jättää pulkka Kansallisteatterin narikkaan, se ei enää ollut mukana). Missasimme alusta henkilöiden ja lavastuksen kuvailun (ja ainakin sen lavastuksen osalta myös hiplauksen) ja petin pahasti Rautatieasemalla odottaneelle kaverille tekemäni lupauksen. Raukka istui tunnin Rautatientorin kompassitasanteella. esityksen alkuun ehdimme kyllä ihan hyvin.

En muista, milloin viimeksi olisin nähnyt ammattiteatteria. Enemmän on tullut katseltua koulumme proggiksia tai muita harrastajateattereita, joissa on tuttuja pyörinyt. Tämän näytelmän jälkeen en myöskään yhdy siihen aina silloin tällöin nousevaan laitosteattereiden parjaamiseen. Oli oikein ihanaa, virkistävää ja ajatuksia herättävää nähdä pitkästä aikaa oikeasti hyvää teatteria.

Voin sanoa, että lukeminen on ollut liian vähäistä kaikista hienoista lukusuunnitelmista ja itselleni tekemistä lupauksista huolimatta. vähitellen alkaa pienoinen paniikki nostaa päätä, sillä psykologian kirjoituksiin on kolme viikkoa, matikkaan kuukausi ja yhteiskuntaoppiin kuukausi ja kaksi päivää. Järkyttävää, miten tämä aika vaan kuluu.

Aktiviteetteihini kuului myös tänään aamulla käynti silmäklinikalla. Edellisestä käynnistä ei ole kuin vähän reilu kuukausi ja silloin sanottiin, että seuraava kerta on sitten taas joskus vuoden kuluttua, mutta lastenpolin sijaan aikuisten puolella. Jonkun tekemän lukihäriön vuoksi kevät 2012 muuttuikin vuodeksi 2011 ja minulta ensimmäisenä kysyttiin: ”Hämmästyitkö sä, kun sait tämän ajan?” Hämmästyin. Oli tosin ihan mukava tämä uusi lääkäri, joka sanoi sitten tutkivansa silmiäni varmaan muutaman seuraavan vuoden. Toivottavasti. Uusien lääkäreiden kanssa on aina vähän säätöä, kun ei kukaan koskaan jaksa kauhean tarkkaan tutustua niihin kaikkiin 18 vuoden aikana kertyneisiin papereihin ja sitten kesken käynnin niitä aina selaillaan. Mutta tämä oli fiksu lääkäri, kuunteli myös oikeasti sitä, mitä minä sanoin ja huomasi, että hän luotti myös potilaan omaan tietämykseen.

Olen muutaman viime päivän aikana kirjoittanut jotakuinkin ensimmäisen novellini, jonka juoni on oikeasti toimiva ja jonka suunnittelin ennen lopullista kirjoittamista. Se ei tosin ole lainkaan sitä, mitä minun pitäisi tehdä… Kirjallisen ilmaisun lopputyöötekstit vaativat vielä vähän muokkauksia ja musadiplomikin odottaisi tekijäänsä. Novellin kirjoittaminen on kuitenkin nyt kovin hauskaa.

*******

Viime viikolla oli penkkarit. Pukeuduin rölliksi – en kuitenkaan ollut se röllirölli vaan joku muu sivurölli. Puvussani oli hämähäkkejä. Rekkaan kiipeäminen oli jännittävää, koska jostain syystä meidän rekan takalevyä ei avattu, vaan kipusimme tikkailla reunalle ja hyppäsimme sieltä alas. Minä en tietenkään oikein tiennyt, kuinka pitkä matka siitä on, mutta kun kerta käskettiin hypätä, niin hyppäsin. Sokkona oli myös vähän vaikeaa tietää, milloin niitä karkkeja oikein kannattaa heitellä. Minulle siis jäi aika paljon penkkarikarkkeja vielä myöhempää ”käyttöä” varten. Hauskaa se silti oli. Vähän varpaat jäätyi.

Ihana, kamala talvi

Minä pidän talvesta. Suomalaiseen tavleen kuuluu kovin erottamattomana osana lumi ja pakkanen, pidän siitäkin. Talvisin löydän itsestäni helposti vielä lapsen, kun mieli hinkuu pulkkamäkeen (en omista pulkkaa! Arvatkaa, harmittaako), iloitsen lumisateesta, teen lumienkeleitä ja odotan suojasäätä, jotta voisin edes periaatteessa tehdä lumiukon.

On talvessa - erityisesti lumessa - sitten nämä huonotkin puolet, joista olen joskus ennenkin tainnut täällä mainita. Vastasataneen, paksun lumikerroksen alta ei löydä yhtikäs mitään. Käytän liikkumisessani "maamerkkeinä" usein asvaltin ja nurmikon rajaa tai katukiveystä, joskus jotain pieniä korkeuseroja tms, mutta jos niitä ei lumen alta löydä... Saatan olla vähän hukassa.

Elämä helpottuu suuresti silloin, kun tiet on aurattu selkeästi ja voin seurata lumipenkkaa. Alkuviikon lumimyräkän jäljiltä ei vieläkään ole todellakaan aurattu kaikkia teitä selkeästi, Vallillassa ja Kalliossa on monet tiet oikein muhkuraista perunapeltoa, josta on vaikea löytää yhtään mitään.

Suurimmaksi osaksi taidan tällä hetkellä liikkua aika tuurilla. "Jossain tuolla päin" ja "tästä suoraan ja sitten ehkä kohta voisin kääntyä" ovat tämän hetkiset suuntimeni liikkuessa, mutta tuurilla ne laivatkin seilaa. Ilman piipittäviä liikennevaloja, autoteiden ääntä ja noin muutoinkin kuuntelemista en löytäisi varmaan yhtään mihinkään.

Onneksi sentään liukkaus ei minua häiritse. Minulla on aika hyvät kengät, jotka eivät ole tosiaankaan kovin liukkaat ja tasapaino pelaa, onneksi. Muuten tuolla perunapellollakaan ei meinaisi pysyä pystyssä.

Olen nyt hyvin monena päivänä mennyt taksilla kouluun, osaksi tuon sään takia, osaksi myöhästelevän joukkoliikenteen takia ja osasyynä on myös yöuneni, jotka haluaisivat jatkua sen verran pitkään herätyskellon jälkeen, että kiire tulee. Muuallekin olen liikkunut kohtuu paljon nyt taksilla. Tänään tulin ensimmäisen kerran vähään aikaan julkisilla kotiin. Ihan tutuissa paikoissa Kalliossa olin aikas sekaisin, kun joka puolella oli vain lumikökköjä. Sopivan kulkureitin löytäminen on useinkin vaikeaa, joten ratkaisen ongelman loikkimalla lumipenkkojen poikki.

Vallillassa vastaan tuli ilmeisesti Mäkelänrinteen lukion opiskelijoita, jotka olivat lähtemässä kotiin päin. Yksi pojista sanoi turhautuneena kavereilleen: "Hitto vie, mitä tää oikein on. Tuusulassakin kolataan kaikki tiet!" "Niin just, kaikilla on sielä varmaan oma traktori", vastasi siihen toinen poika. Vaikkei meillä traktoria Tuusulassa olekaan (pikkuveljellä on sentään traktorikortti), niin kyllä minustakin tuntuu, että siellä on usein tämä talvinen teiden kunnossapito paremmalla tolalla kuin Helsingissä tällä hetkellä. Tai ehkä luulen vaan.

Nyt voisin kirjoittaa hetken ja lähteä sitten Itäkeskukseen runomatineaan, julkisilla. Pitänee lähteä riittävän ajoissa, jotta varmasti ehdin perille.

"On lunta tulvillaan..."

Totisesti.

Minä pidän oikeasti talvesta; sekä lumesta että pakkasesta. Pakkasen varalle voi aina pukea kunnolla päälle, mutta tuo lumi... Viha-rakkaussuhde on edelleen olemassa.

Sitä lunta on oikeasti paljon. Eikä katuja - saati sitten portaita - ole siivottu kuitenkaan kauhean hyvin. Tänään tarvitsin oikeasti vähän opastusta, jotta pääsin siirtymään pääkoululta toiselle rakennukselle. Koulusta kotiin lähtiessä soitin taksin koulun pihaan, vaikka tolpalle on vaan pari sataa metriä. En halunnut lähteä kokeilemaan, löydänkö sinne tässä lumihangessa.

Tarvitsin jopa kotipihassa vähän opastusta, että pääsin parkkipaikalta alaovelle. Pari viikkoa sitten eksyin viedessäni roskia, roskakatos kun on sisäpihan toisessa päässä.

Lumi hankaloittaa liikkumista, kyllä. Silti en voi jäädä vaan kotiin ja olla liikkumatta mihinkään. On pakko käydä kaupassa ja viedä roskia ja kulkea muutenkin paikasta toiseen, vaikka onkin lunta. Saan vaan eksyillä vähän useammin ja pyöriä kunnolla ympyrää, kun joka paikassa tuntuu vaan samalta, kaikialla on pelkkää lunta.

Liukkaus ei ole mikään ongelma, minusta sellaisissa paikoissa harvoin on liukasta, joita muut väittävät liukkaiksi. Ainoan ongelman aiheuttaa lumi ja sekin vain silloin, kun aurausta/lumitöitä ei ole tehty kunnolla. En kuitenkaan oikein tiennyt, olisiko minun pitänyt mennä pyytämään koulun vahtimestarilta, että voisiko niitä portaita vähän putsata lumesta... Joten kärsin.

*******

Minulla oli tänään pidennetty tunti ennen ruokailua. Samassa ryhmässä ei hirveästi ollut sellaisia, joiden kanssa olisin voinut mennä syömään. Jäin sitten vaan ruokalan lähistölle hengailemaan, josko siitä olisi joku kaveri mennyt ohi. Tällä kertaa minulla oli huono tuuri, kun kukaan ei enää siinä vaiheessa ollut menossa syömään. En siis syönyt tänään koulussa, joten nyt on aika nälkä.

Tilasin ensimmäisen kerran pitsaa kotiin. Olen asunut puoli vuotta yksin (tai kaksin veljen kanssa), mutten ole kertaakaan syönyt vielä pitsaa täällä. Joku veikkasi, että me varmaan syödään useinkin sitä. Hah, nyt on ensimmäinen kerta. Ja tämäkin kerta johtuu vaan siitä, etten saanut ketään koulussa kaveriksi syömään enkä tahdo mennä tuonne lumihankeen etsimään kauppaa... Onneksi netistä voi tilata pitsan.

*******

Pitsa syöty. Se tuli perille noin 40 minuuttia tilauksen lähettänmisestä. Nyt on aivan järkyttävän täysi olo. Voisi mennä pienille iltapäivänokosille ennen teatteriharkkoja. Joku oli päättänyt, ettei tänään ole vanhojentanssiharjoituksia, joten nyt on hyvin aikaa (tavallisesti menisin suoraan tanssiharkoista teatteriharkkoihin).

Taas on paljon tapahtunut

Tämä koeviikko on nyt ihan kokonaan takana. Meni ehkä paremmin kuin viimeksi; kaksi koetta sain opettajilta suoraan muistitikulla (varmaan kolmannenkin olisin saanut, jos se opettaja olisi ollut viimeisillä tunneilla paikalla tai saanut avustajani lähettämän sähköpostin), kolme koetta opettajat olivat muistaneet antaa avustajalleni ajoissa ja fysiikan kokeen avustaja kirjoitteli nopeasti kokeen alussa, kun opettaja ei tosiaan ollut vastaanottanut sähköposteja tai ollut paikalla koulussa niin, että sen kanssa olisi saanut kokeesta puhuttua. Kaikki kokeet tulivat siis ainakin tehtyä.

Minusta melkein tuntuu, että matikankokeeni meni tosi hyvin. Siis paremmin kuin edellinen. Englannista voin ehkä hyvällä tuurilla päästä jopa läpi, sillä koko kurssin ajan tulokset ovat olleet yllättävän hyviä. Siis yllättäneet todellakin minut itseni. Ehdin jo ajatella, että opettaja on sekoittanut minun tulokseni johonkin muuhun. Mutta ei se kai ole...

***

Kävin torstai-iltana Tampereella teatterissa katsomassa Amadeusta. Oli aivan mahtava nöäytelmä: riittävästi puhetta ja selkeää toimintaa niin, että sokkona pysyi hyvin mukana. Vieressä istuva kaveri kyllä tulkkasi alussa jotain, mutta kun oli kaikkien hahmojen äänet oppinut, esityksen seuraaminen oli helppoa. Ja aivan mahtava näytelmähän se oli. Mozart jyrää. Melkein kysyin näytelmän kuiskaajalta, voiko hän kuvailutulkata esitystä minulle... Jätin kysymättä, koska hän ei istunutkaan ihan viereeni, vaikka se oli merkitty hänelle varatuksi. En varmaan muutenkaan olisi oikeasti kysynyt.

Koska perjantaina oli vielä koe, piti Tampereelta tulla torstaina takaisinkin. Ehdimme vähän reilussa kymmenessä minuutissa työväenteatterilta rautatieasemalle. Ihan hyvin, sanoisin. Junassa oli sitten mielettömän hauska konnari.

"Hyvää iltaa. Olette varmaan jo löytäneet paikkanne ja istutte mukavasti. Toivotan teidät tervetulleeksi. Tämä junavuoro numerolla (XXX) vie teidät Helsinkiin asti. Seuraavat pysähdyspaikkamme ovat Lempäälä city, Toijala ja Hämeenlinna. Vieressä istuu myös sihteeri, joka kertoo teille matkan aikana, miten se etenee. Junassa on ravintolavaunu, myyntinumerolla neljä. Siellä Ville (jotain) on valmiina palvelemaan teitä. Hänellä on tuoretta kahvia ja jotain pientä suolaista ja makeaa, pieneen nälkään. Minä olen (joku nimi, unohdin jo) ja toimin matkaoppaananne aina Helsinkiin asti. Hyvää matkaa."

Tämä oli hieman varioituna konnarin pitämä kuulutus matkan aluksi. Olisi pitänyt kirjoittaa se siinä samalla muistiin, niin olisi tullut oikein kirjoitettua. Mutta tämä hauska konnari sitten saattoi minut Tikkurilassa taksiinkin. Oli hyvää palvelua ja pääsin kotiin asti. Vaikea käsittää, kuinka joku on niin pirteänä ja iloisena, vaikka hän oli aloittanut työvuoronsa 5:46 ja tuolloin kello oli jo 23:37. Kiitokset vain VR:n henkilökunnalle.

***

Kilttinä nuorisoaktiivina raahasin itseni tänään HUN:n (Helsingin ja Uudenmaan näkövammaiset ry) syyskokoukseen. Valitettavasti Keski-Uudenmaan vahvistus joutui poistumaan kokouksesta kesken, sillä meille oli kyyti tilattu neljäksi ja kokous jatkui vielä. Tiedä häntä, onko vieläkään päättynyt. Ihmisillä oli paljon sanottavaa. Enkä edes tiedä, mitä sanottavaa minulla aiheesta on. Ei kai mitään. Tulipahan sieläkin istuttua ja äänestettyä tyhjää, koska äänestettävä asia oli sellainen, joka ei koskenut minua lainkaan, eikä oikeastaan kiinnostanutkaan.

Huomenna olisi sitten vuorossa KUN:n (Keski-Uudenmaan näkövammaiset) pikkujoulut, johon näillä näkymin olen ehkä menossa. Eikös ollutkin varsin vakuuttavaa? Minusta on niin mukava olla joka paikassa ainoa nuori, jeah.

Ensi viikolla minä menen taas kertoilemaan, millaista on olla näkövammainen nuori. Onneksi on kolme tuntia hyppytuntia, sitä voi hyvin käyttää hyödykseen tällaisissa asioissa. Pitäisi pistepaperiakin ostaa, sillä pitkä matikka vaatii jotain, johon laskea.

***

Sekin vielä, että lumen sulaminen on helpottanut liikkumistani, vaikkei se muuten ehkä niin kiva juttu olekaan. Eilen tosin kun satoi vettä, ajattelin aluksi, että nyt on varmaan paljon helpompi liikkua, mutta kuinkas kävikään... Pelkkää loskalössöä joka paikassa, joten ei todellakaan enää mitään siistiä penkan reunaa, jota voisi seurata. Lumi oli joko sulanut kokonaan tai oli epämääräisinä köntsinä keskellä tietä niin, ettei oikein tiennyt, mihin suuntaan pitäisi mennä. Löysin kuitenkin pysäkille ja pääsin kouluun. Helsingissä tilanne oli aika paljon helpompi.

Liikaa lunta

Tapahtuihan se vihdoin: maassa on niin paljon lunta, etten voi kulkea yksin. Pakko mennä taksilla kouluun ja vähentää itsenäinen liikkuminen minimiin. Rasittavaa. Kaikki tämä vain yhden mitättömän materiaalin takia. Lumi on ihan jees, mutta en pidä tästä sen varjopuolesta.

Minä en ihan oikeasti pysty liikkumaan tuolla lumihangessa enää yksin. En takuulla löytäisi bussipysäkille tai pysyisi missään tiellä. Taksimatkoja on jäljellä tällä hetkellä 5 ja niillä pitäisi muka pärjätä, pah. Sää tuli ja yllätti.

Kuljen bussilla mieluummin kuin taksilla, koska minua ärsyttää olla riippuvainen muista ja haluan liikkua itsenäisemmin. Lumen takia en liiku itsenäisesti, mutta minun on kohta kuljettava bussilla, koska taksimatkat eivät riitä. Se on tehtävä niin, että joku opastaa minut aamulla bussipysäkille, avustaja hakee asemalta, iltapäivälllä avustaja opastaa asemalle ja joku tulee hakemaan minut bussipysäkiltä. Mitä itsenäistä liikkumista se enää on? Tässä vaiheessa kulkisin mieluummin taksilla.

Lunta, lunta!

Eilen, kun lähdin ennen seitsemää kotiovesta ulos, vastaani tuli hieno ylläri: maassa oli muutama sentti lunta! Talvi on sittenkin tullut.

Lumi on vähän ristiriitainen juttu. Toisaalta on tosi kiva, kun on lunta, se kun kuuluu suomalaiseen talveen ja sillä lailla. Mutta lumi on silti aika hankalaa. Kun maa on roudassa, silloin on jo vähän vaikeampaa erottaa kepillä hiekan ja asvaltin raja, kun ne ovat melkein yhtä kovia. Mutta sitten, kun siinä on vielä lunta päällä... Vähän jänskätti, löydänkö bussipysäkkiä. Se onneksi löytyi.

Eilinen aamu oli todella traaginen: kun menin bussiin, oli kivasti lunta maassa ja pakkasta, mutta kun astuin Helsingissä bussista pois, tuli taivaalta vettä. On tämä Tuusula niin kamalan pohjoisessa. Tänäänkin aamulla lähtiessäni oli 8 astetta pakkasta, kun taas Helsingissä oli juuri ja juuri nollan alapuolella.

Tänä aamuna kävelin aika yhtäaikaisesti bussipysäkille yhden toisen kanssa, joka oli tulossa samaan bussiin. Hän sitten kivasti opasteli minut pysäkille kun oli jostain kuullut, että lumi hankaloittaa sokkona liikkumista. Kiitos siitä. Vaikka pidän lumesta ja pidän talvesta, odotan koko ajan jotenkin jännittyneenä, koska sitä lunta on niin paljon, etten enää oikeasti erota mitään tien reunaa kepillä.

Tänään oli terveystiedon koe ja kun kävin palauttamassa muistitikulla kokeen opettajalle luokan toiseen päähän, törmäsin kätevästi matkalla melkein kaikkiin pulpetteihin. Meinasin tipauttaa yhden konseptit lattialle ja melkein kompastuin meno- ja tulomatkalla yhteen reppuun. Luokasta poistuessani en tiennyt yhtään, mistä pääsisi parhaiten pois ja varmaan yritin tunkea niistä kaikkein pienimmistä väleistä, enkä meinannut osata avata luokan ovea. Kyllä osaan siis sählätä.

Sain eilen verkkopankkitunnukset ja kävin tänään ensimmäisen keran omilla tunnuksilla tutkimassa Nordean verkkopankkia. Sain samalla ihan oikeasti käyttää sitä ensimmäisen kerran, kun piti maksaa maalipalloturnauksen kisamaksu, joka olisi pitänyt olla maksettuna tänään, mutta tuskin se tämän päivän aikana vastaanottajan tilillä on näkynyt. Onneksi Nordealla on tekstiversio verkkopankistaan. En - vielä ainakaan - käynyt edes katsomassa sitä normiversiota. Parempi ottaa varman päälle.

Hei, minä en tiedä nyt yhtään, mitä kirjaa lukisin. Hyllyssäni on 51 lukemattoman kirjan pino, mutten silti jotenkin osaa nyt lukea mitään. Tässä on nyt vain luettu äikänkurssin pakollisia kirjoja tai sellaisia kirjoja, joita olen odottanut melkein vuosikaudet, joten on nyt vaikea tarttua tuon pinon kirjoihin. Ehkä vain nappaan sieltä päällimmäisen.

Koeluokassa sähläämiseni ei jäänyt päivän viimeiseksi. Onnistuin lahjakkaasti tyhjentämään koko Outlookin saapuneet-kansion. Ei ollut ensimmäinen kerta. Tällä kertaa minä jopa tiedän, miten tein sen. Painoin yhden viestin kohdalla ctrl+delete, mutta sormeni lipsahti samalla painamaan myös home-nappulaa. Siinä meni kaikki vajaat 300 viestiä bittitaivaaseen. Olen keksinyt jo ainakin kaksi suht tärkeää juttua, jotka olisi ollut kiva jo tänään tarkistaa jostain saapuneesta viestistä, mutta enpähän enää tarkista.