Arkeen sopeutumista

Ei se olekaan niin helppoa.

On helppo kuvitella jaksavansa tiskata, siivota, pestä pyykkiä ja tehdä ruokaa. On helppo kuvitella hoitavansa kaikki itse ja pärjäävänsä siinä. Mutta sitten, kun se kaikki tuleekin oikeasti tehtäväksi... En jaksaisi tiskata ja sanoinkin veljelle, että se on oikeastaan hänen vuoronsa, sillä minä olen tiskannut tähän asti joka kerta. Ei ole vielä näkynyt kauheasti liikettä tiskien suunnalla. Pyykkikonetta meillä ei vielä ole ja äiti toikin eilen tullessaan kassillisen märkiä pyykkejä. Ruuan sentään laitoin, ettemme ihan nälkään kuole. Laatikoita pitäisi vielä tyhjäillä paljon ja sen jälkeen varmaan oikeasti siivotakin, ennen kuin tänne uskaltaa ihan vieraita päästää. Avustajia nimittäin pitäisi haastatella tällä viikolla.

Leireileminen ei kyllä yhtään helpota arkeen sopeutumista. Nuorisotoimen leireillä saa ruokaa, kun vaan istuu pöytään ja odottaa kiltisti, että joku ohjaaja huomaa ja tulee kysymään, mitäs saisi olla. Nyt se ruoka pitäisi itse hakea ihan kaupasta asti, puuh.

Tajusin tänään, että kaikki tarpeellinen on tässä puolen kilometrin säteellä. Löytyy ruokakauppa, Apteekki, posti (R-kioski), pikaruokapaikkoja, bussit ja junat. Voisi sitä asiat huonomminkin olla.

Löysimme jopa sen Pukinmäen R-kioskin, kun piti käydä hakemassa Sinellin paketti postista. Ostin myös kirjekuoria, mutta liian vähän. Olisi pitänyt ostaa myös 10 pientä kuorta, mutten tietenkään tajunnut sitä siellä Ärrällä. Nyt voin kuitenkin lähettää sossuun valokuvani taksikorttia varten.

Niin, olen täysin hämmentynyt Malmin sossun nopeudesta. Olin noin viikossa saanut päätökset kaikista hakemistani asioista. Minulle on nyt siis myönnetty taksimatkoja, liikkumistaitoa ja avustaja. Veljelleni myös myönnettiin taksimatkat ja hänkin taisi saada suoraan irrotuksen matkojen yhdistelysysteemistä, vaikkei hänellä ollut edes siihen tarvittavaa paperia. Käsittääkseni hänkin haki jonkin verran liikkumistaitoa ja sekin myönnettiin. Eilen myös HKL:stä soiteltiin, että meidän vapaalippumme olisi haettavissa toimistosta. Tänään se unohtui, joten pitänee huomenna matkata Itikseen niitä hakemaan.

Tänään olen Helsinkiläinen - Omassa kodissa, osa 2

Aamulla, kun olin pef-mittariin puhkunut ja sitä varten veljenikin herättänyt, tajusin, että tänään minä sitten olen Helsinkiläinen - ihan virallisesti.

Siinä aamupalaa syödessäni aloin tajuta myös paljon muuta. Kuten sen, että taidan olla heinäkuun varsin jumissa kotonani, sillä eilen - tuusulalaisena - minulla oli vielä taksimatkoja, nyt ei ole. Liikkumistaitoa saan vasta joskus, enkä oikeasti tunne tätä ympäristöä yhtään. Jos menen talon ulko-ovesta ulos, en osaa mennä siitä mihinkään suuntaan. En tiedä edes, mihin minun pitäisi siitä ovesta mennä, jotta löytäisin tielle. En tunne pihaamme yhtään, en osaa mennä kauppaan, en tunne tätä ympäristöä muutenkaan yhtään... Enkä uskalla lähteä yksin tutkimaan paikkoja, koska se, että löytäisin takaisin kotiin, ei ole kovin todennäköistä tämänhetkisillä tiedoillani paikoista. Ensimmäinen päivä helsinkiläisenä ei siis tunnu kovinkaan hohdokkaalta.

On hienoa, että sain vihdoin oman asunnon ja pääsin vanhempien nurkista pois. On hienoa, että saan päättää, mitä kannan kaupasta kotiin. On hienoa asua lähempänä koulua. Hienompaa tämä kaikki olisi, jos en tuntisi itseäni vangituksi uuteen asuntooni. Onneksi lähden jo maanantaina leirille, joten olen näin jumissa enää muutaman päivän. Kunnes sitten taas leirin jälkeen...

Sosiaalitoimen ihminen sanoi, että minulle varmasti myönnetään taksimatkoja myös takautuvasti. Voisin siis kulkea taksilla ja saada niistä korvaukset jälkikäteen. Kuka kuvittelee, että minulla olisi varaa kulkea taksilla ihan täydellä hinnalla?

Taidan pian soitella kaikki helsinkiläiset tuttuni läpi, että haluaako joku hakea minut ulos täältä. Tässähän tulee muuten hulluksi. Mökkihöperöidyn muutamassa päivässä. Tietysti voisin myös yrittää kiskoa veljeni pihalle.

On minulla positiivisempaakin sanottavaa. Käytin eilen niitä viimeisiä Tuusulan taksimatkojani ja kävin Iiriksessä, Aviriksessa. Sen reissun jälkeen pöydällemme muutti kohtelias täti, joka toivottaa aina hyvät huomenet - tai iltapäivät - ja kertoo, kuinka lämmintä sisällä ja ulkona on. Tätä tätiä voi kutsua myös puhuvaksi lämpömittariksi, jonka serkku kuumemittari muuttaa lääkekaappiin heti, kun löydän sen jostain. Sen lisäksi Victorini kävi vaihdattamassa akkunsa, joten siinä herrassa riittää nyt virtaa, eikä tarvitse miettiä, mihin tuo johto ylettää. Vanhat akut kestivät ehkä puoli sekuntia. Kun Victorin laittaa päälle, ensiksi se piippaa ja sanoo: "Tämä on Victor." Edellisillä akuilla Vickeni ehti ehkä piipata ja heti akku loppui.

Meillä on käynyt nyt kahtena päivänä peräkkäin huoltomies. Molemmilla kerroilla olen pelästynyt, kun ovikello on soinut. Tähän koko taloonkaan ei nimittäin pääse sisään ilman avaimia. Eilinen huoltomies kertoi, että keittiön toisiksi ylin vetolaatikko on rikki. En ollut huomannut koko asiaa ja siksi
olin vähän yllättynyt. Tämä on selvästi älytalo, kun tieto rikkinäisestä vetolaatikosta on ennen minua huoltomiehellä. Tänään toinen huoltomies tuli sitten tarkistamaan, onko tiskikoneen tulppa edellisten asukkaiden jäljiltä kunnolla kiinni. Olihan se.

Muuttolaatikoita on suunnilleen yhtä paljon tyhjentämättä kuin eilenkin. Ei se näköjään ole niin yksinkertainen homma. Tänään meinasin panikoitua kunnolla, kun luulin heittäneeni tärkeitä matikankirjoja roskiin. Olin nimittäin maanantaina heittänyt vanhoja kirjoja pois, enkä meinannut löytää niitä uusimpia matikankirjoja mistään. Onneksi ne vihdoin löytyivät ja saatoin rauhoittua. Voin siis aloittaa piakkoin matikan uusintakokeeseen lukemisen.

Kaikki tekemättömät - ja tehdytkin - asiat tunkeutuvat uniini niin, että pitää oikeasti miettiä, olenko tehnyt tuon ja tuon asian ja olenko saanut tuollaista sähköpostia joltain ihmiseltä. Alkaa olla pelottavaa. Näin nimittäin esimerkiksi unta, jossa joku HOASin ihminen neuvoi meitä menemään tänään hakemaan asunnon avaimia jostain HOASin toimiston parkkipaikalta... Mietin siinä unessa, että pitäisiköhän minun vastata tuolle ihmiselle, että meillä on kyllä jo avaimet ja olemme asuneetkin täällä pari päivää.

Tein muuten eilen ensivuoden kirjatilauksia parin ensimmäisen jakson osalta. Sekin olisi pitänyt tehdä jo ja se oli hankalaa, koska en tiedä yhtään, mihin kirjalistani on joutunut, sillä en ole sitä itse pakannut. Äitikään ei osannut sanoa. Piti siis pyytää kaveria kertomaan tarvitsemieni kirjojen nimet. Kun Opparista tilaa noita elektronisia- tai pistekirjoja, saattaa joutua tilaamaan myös sellaisia kirjoja, joita ei vielä valikoimassa ole. Valikoimasta puuttuvien kirjojen tekemiseen voi mennä pari kuukautta... Ja niitä tilatessa pitää tietysti tietää myös ISBN-tunnus. Meidän kirjalistassamme ei ole ISBN:ää sanottu, joten piti googlettaa niiden parin valikoimasta puuttuvan kirjan osalta sitä. Eikä yhteen meinannut Googlellakaan tunnusta löytyä. Täytyy toivoa, että saisin niitä kirjoja edes melkein ajoissa, vaikka tilasinkin ne ihan myöhässä.

Omassa kodissa, osa 1

Saimme avaimet toissapäivänä. Toimme vielä saman päivän aikana suurimman osan tavaroista tänne ja nyt olemmekin viettäneet siis jo kahden yön verran itsenäistä elämää.

Kävimme sunnuntaina tavaralastia odotellessa tutkimassa ympäristöä tavoitteenamme löytää ruokakauppa. Löysimme... Hesburgerin ja Raxin. Tiesimme jo aikaisemmin, että Mäkkärikin on lähellä. Ei siis nälkä pääse yllättämään. Heikkonäköinen isoveljeni ei vaan tykännyt kauheasti, kun noilla pikaruokapaikoilla on paljon suuremmat mainokset kuin ruokakaupoilla.

Kyllä se Alepakin loppujen lopuksi löytyi ja olen hyvin ylpeä itsestäni, kun osasin heti sanoa, mihin suuntaan kotiovesta (tai siis kumpaan suuntaan tietä) meidän pitää lähteä, jotta löydämme sen. Päädyimme Alepaan varsin suurta kiertoreittiä, mutta takaisin osasimme tulla jo hyvin suoraan ja se olikin ihan tuossa lähellä.

Nyt, kun täällä on pari päivää asusteltu, meillä on tietysti vielä hyvin paljon laatikoita. Ainakin minulla. Minulla oli alun perinkin paljon enemmän tavaraa kuin veljelläni. Eilen huomasin, ettei tuossa ollutkaan vielä edes ihan kaikkia tavaroita... Äiti ei muistanut, mihin oli pari matikankirjalaatikkoa laittanut.

Junarata on hyvin lähellä ja voin vilkutella kaikille junille tuosta parvekkeeltani. Yritin myös ottaa eilen innoissani kuvia niistä junista, vaikken edes tiennyt, näkyvätkö ne siihen. Kyllä näkyvät, mutta kuvaani eivät joko osuneet kunnolla tai se oli muuten vain sumea. Junat ovat vaan liian nopeita kännykkäni kameralle, olen siitä ihan vakuuttunut. Kuvaajassa ei ole mitään vikaa.

Tässä on myös kehä 1 ihan vieressä. Kuitenkaan kummastakaan - junaradasta tai kehästä - ei juuri kuulu ääniä sisälle, kun on parvekkeen ovi ja ikkunat kiinni. Tai jos kuuluu, totuin niihin hetkessä. Minun oli myös varmistettava, kummalla puolella kehä ykköstä sijaitsemme. Tiedusteluni tuloksena sain tietää meidän olevan kehän sisäpuolella, joten myös ne kaverini, jotka kuvittelevat olevansa aitoja stadilaisia, voivat tulla käymään.

Yhteiselo veljen kanssa on sujunut ongelmitta. Tuo tapaus viihtyy niin paljon omissa oloissaan, että tämä on melkein kuin asuisi yksin. Hyvä, että näen veljeäni päivän aikana pari kertaa. Aamuisin meille tulee nyt kyllä viikon verran pakollinen yhteinen hetki, sillä kävin eilen hakemassa Tuusulan terveyskeskuksesta pef-mittarin ja veljeni on katsottava, mitä lukemia se mittari näyttää, kun höngin siihen (tänään tuli jopa 340). Tätäkään ei voi tehdä yksin.

Veljen läsnäolon huomaa parhaiten siitä, että banaanit ja mehut häviävät mystisesti. Maidon saan sentään juoda ihan itse. Nyt se yllätti minut ja lähti heti aamusta kauppaan. Kysyi jopa, lähdenkö mukaan, mutta saa pärjätä yksin, kun minä kirjoitan blogiin ( ;) ).

Koska asuntomme on ylimässä kerroksessa ja tämä talo on harjakattoinen, menee makuuhuoneiden katot ihan sinne harjaan asti. Minun huoneeni korkeus korkeimmalta kohdalta on varmaan jotakuinkin 4,5 metriä. Näin korkeaan huoneeseen saattoi hyvin laittaa parvisängyn ilman, että liian lähellä oleva katto ahdistaa. Minulla on siis nyt parvi, enkä ymmärrä, kuinka pärjään. Victorissa (Daisy-äänikirjoille tarkoitettu kuuntelulaite) on niin lyhyt johto, ettei se yletä mihinkään parvelle. Samaisen vempaimen akku sitten taas ei kestä yhtään mitään. Pitäisi kai vihdoin vaihtaa siihen se akku, jotta voin kuunnella iltaisin kirjaa. Sitäkään minä en tiedä, kuka Helsingissä noita Victorin akkujenvaihtoa maksaa. Tuusulassa sen teki terveyskeskus, mutta siellä samassa paikassa hoidettiin ne kepitkin.

Laitoin eilen viestiä sosiaalityöntekijälle siitä, kannattaako minun mennä ihan paikan päälle käymään kaikkine hakemuksineni vai pistänkö ne postiin ja miten tämä homma nyt toimii, kun kuitenkin kaikki lomailevat heinäkuun. Hän vastasi minulle heti aamulla ja pyysi käymään ensiviikolla. Sori, ei onnistu: minä olen Virroilla ensiviikon. Sitäpaitsi en tiedä, miten hän kuvitteli minun pääsevän paikalle. Tänään olen vielä Tuusulan kansalainen, joten minulla on taksimatkoja. Huomisesta lähtien olen - ainakin paperilla - helsinkiläinen, eikä minulla sitten olekaan enää oikeutta kulkea taksilla. Tänään voisin siis mennä käymään, mutta ei taida toimia näin.

Itsenäistä elämää

Minulla on hyppytunti. Luulin (tiesin), että yhdellä kaverillani on myös hyppytunti, mutta olinkin unohtanut, että se törkimys on Rukalla laskettelemassa. Täytyi siis viihdyttää itse itseäni...

Päätin jo aikaisemmin, että käyn tänään yksin kaupassa. Viidennen linjan Siwa on kätevässä paikassa lähellä koulua ja sinnehän nyt osaankin hyvin. Etenkin nyt, kun ei ollutkaan hyppytuntia viettävää kaveria, oli pakko menne yksin (avustaja lähti aikaisemmin viikonlopun viettoon). Niinpä minä sitten lähdin kävelemään Viidennelle linjalle.

Sillä tiellä on liikaa koloja kadussa. Pelästyin niitä, vaikka odotinkin niitä ja oikeastaan etsin niitä keppini kanssa. Pelovtavia aukkoja... Joihin en pudonnut. Siwa löytyi hyvin, vaikka meinasinkin saada ulko-oven päähäni, kun toinen tuli sieltä ulos, ja vaikken meinannutkaan saada sisäpuolella ovea auki, kun se oli vähän tiukka. Siwassa sitten kassaneiti sanoi heti, että pyytää toisen työntekijän kanssani sinne myymälän puolelle. Siistiä!

Sain suklaani ostettua, eikä minulla sitten muuta asiaa sinne ollutkaan. Yllättävän helppoa. Ei edes pelottanut. Tätäkö minä olen jännittänyt ja hermoillut yli puoli vuotta?

Tuo Siwa oli sinänsä helppo paikka aloittaa tämä itsenäisesti kaupassa käynti (ei se ehkä teidän kaikkien mielestä ole itsenäistä, että pyörin siellä myyjän kanssa, mutta minusta se on), koska siinä käy muitakin sokkoja ja he ovat tottuneet palvelemaan näkövammaisia. Sitäpaitsi lt-tunnilla tuli myös juteltua sen yhden myyjän kanssa jo aika paljon siitä, että saatan ilmestyä sinne itsekseni. Oli siis vähän niin kuin tutut myyjätkin. Kun sitten taas Tuusulassa Alepassa, johon kyllä myös osaan hyvin reitin, ei - tietääkseni - käy näkkäreitä, enkä uskalla sitten mennä yhtäkkiä kysymään, että voiko joku auttaa minua. Ehkä minä tämän jälkeen vielä joskus uskallan.

Pääsen tänään myös testaamaan jo heti käytännössä, kuinka hyvin osaan liikkua siellä Pasilan asemalla. Tamperelainen kaverini, joka ei oikein Helsinkiä hallitse, on tulossa luokseni yöksi, koska haluaa kokea myös pimeän kahvilan (mainos: huomenna on tämän kevään viimeinen Pimé café Iiriksessä). Minun on siis mentävä kaveria vastaan asemalle. Saas nähdä, kuinka hyvin ehdin puolessa tunnissa koululta sinne.

Sen kaverin tulon takia minun sitä suklaatakin piti ostaa, osittain. Alkuperäinen syy oli se, että minulla on (oli) 5 euron seteli ja pitäisi saada ostettua limuautomaatista Muumilimsaa, joten piti saada seteliä rikottua. Mutta sitten, koska kaverini on kauhea suklaa-addikti, päätin ostaa suklaata ja lopuilla rahoilla - ja pienillä helyilläni - ne Muumilimsat. Suklaa tuli ostettua, mutta enhän minä tiedä, mikä painike tuosta limuautomaatista on Muumia... Eikä täällä ole ketään, jolta voisin pyytää pua. Ainakaan vielä.

Minun oli pakko palkita itseni tuosta itsenäisestä kauppareissusta, joten päätin jättää parin kaverin synttärilahjat pienemmälle arvolle (Muumilimsat olisivat siis menossa kavereileni) ja ostaa automaatista itselleni limsan. Menin automaatille ja tajusin, etten oikeasti voi tietää, mikä niistä on mikäkin. Jos nappulat olisivat olleet kätevästi kaikki allekain, olisin voinut siitä vähän päätellä, missä järjestyksessä niitä on minulle luettu. Mutta eiväthän ne tietenkään olleet, kaikki ainakaan. Loistavan päättelykykyni ansiosta päättelin kuitenkin, että ensimmäinen vasemmalla on Koka-kola, koska sen kaikki ovat aina sanoneet ensimmäisenä. Tul isiis ostettua itselleni Kokis, eikä edes sokkona! Sitä Muumilimsaa en kuitenkaan lähde tästä ihan arvaamaan... Joten sori kaverit, ette saa.

Itseni palkitseminen meni ehkä vähän liialliseksi, kun tuosta suklaalevystäkin on mennyt jo puolet, vaikka se pitikin alunperin säästää iltaan... No hups.

*******

Viikko Taikapäiviin!

*******

Edit sunnuntaina:

Lähdin perjantaina viimeisen tunnin jälkeen lähes juosten ratikkapysäkille, että varmasti ehtisin Pasilaan vastaan kaverini junaa. Edestäni ehti juuri mennä ratikka, jolla olisin päässyt, joten piti odotella vähän pidempään. Ratikka tuli ja pyysin kuljettajaa kertomaan, kun ollaan Pasilan aseman kohdalla.

Istuskelin rauhassa, seurailin muita matkustajia ja mietin, kuinka kauan seiska ratikalla kestää koulultamme Pasilaan. Luotin siihen, että kyllä se kuski muistaa sanoa. Viimein minun oli kuitenkin pakko mennä kysymään, missä me menemme.

"ai, hups! Mä unohdin, että sut piti jättää siinä. Jos me nyt... Mitäm ä sun kanssa oikeen teen? Jos sä jäät seuraavalla Pasilan lenkillä?"

Näin tehtiin. Pääsin ajamaan ratikalla koko lenkin ympäri (50 minuuttia, mikäli katsoi oikein) ja istuin yhteensä jonkun tunti kymmenen minuuttia ratikassa. Sai kaveri vähän Pasilassa odotella.

Positiivista tässä oli se, ettei minulla itselläni ollut kiire junaan. Jos olisi ollut, homma olisi mennytkin jo aika vaikeaksi. Olisinkohan saanut HKL:n korvaamaan junalippuni? Pysäkkikuulutukset ratikoissa olisivat ihan kivat, niin ei tarvitsisi aina miettiä, muistaako se kuljettaja nyt jättää minut tuossa vai ei. Ja niin, osasin liikkua Pasilan asemalla ihan hyvin.

Liikaa lunta

Tapahtuihan se vihdoin: maassa on niin paljon lunta, etten voi kulkea yksin. Pakko mennä taksilla kouluun ja vähentää itsenäinen liikkuminen minimiin. Rasittavaa. Kaikki tämä vain yhden mitättömän materiaalin takia. Lumi on ihan jees, mutta en pidä tästä sen varjopuolesta.

Minä en ihan oikeasti pysty liikkumaan tuolla lumihangessa enää yksin. En takuulla löytäisi bussipysäkille tai pysyisi missään tiellä. Taksimatkoja on jäljellä tällä hetkellä 5 ja niillä pitäisi muka pärjätä, pah. Sää tuli ja yllätti.

Kuljen bussilla mieluummin kuin taksilla, koska minua ärsyttää olla riippuvainen muista ja haluan liikkua itsenäisemmin. Lumen takia en liiku itsenäisesti, mutta minun on kohta kuljettava bussilla, koska taksimatkat eivät riitä. Se on tehtävä niin, että joku opastaa minut aamulla bussipysäkille, avustaja hakee asemalta, iltapäivälllä avustaja opastaa asemalle ja joku tulee hakemaan minut bussipysäkiltä. Mitä itsenäistä liikkumista se enää on? Tässä vaiheessa kulkisin mieluummin taksilla.