Talvi tuli sittenkin

Mittari pamahti yhtäkkiä noin -15 asteen paikkeille ja se on minusta todella kivaa. Luntakin on tullut jonnin verran, enkä ole ehtinyt vielä eksyäkään lumen takia. Johtunee myös siitä, etten ole käyttänyt julkisia... (hups)

Tästä tulee nyt tällainen tosi rikkonainen ja rönsyilevä kirjoitus, kun on paljon sanottavaa, muttei mitään kattavaa aihetta. Hmm.

*******

Silmä on vieläkin aika kipeä lauantaisen onnettomuuden jäljiltä. Eniten se on kosketusherkkä - niin arka, että silmien räpyttelykin välillä sattuu, kun silmäluomi osuu silmään. Siinä silmässä on oikeastaan vaan pari kohtaa, mistä se on kunnolla kipeä. Edelleen mietin, että pitäisikö sitä sittenkin käydä näyttämässä lääkärillä. Toisaalta sokea mikä sokea, ei siihen lääkärillä käymisellä näköä enää tulisi, joten sama kai tuo. Jos olisin tuon kolauksen jälkeen alkanut nähdä jotain, lähtisin sinne lääkärille heti. Ja jos olisin vielä ennen kolausta nähnyt jotain, uskon, että tuolla kolauksella olisi ollut näköönkin liittyviä seurauksia. Nyt ei ole muuta kuin inhottavaa kipua, joka kasvaa aina näin iltaa kohden, kun on koko päivän liikutellut ja räpytellyt silmää kivuliaasti.

Positiivisiakin asioita tästä saa hyvin revittyä; ensinäkin sain äitin siivoamaan, mikä oli ihan huippua. Ja jos tämä kipu jatkuu pitkäänkin, voin vihdoin saada proteesin. Aikaisemmin kun lääkäri on vaan sanonut, ettei hän kovin mielellään vaihtaisi silmääni (tai silmiäni) implanteiksi, mutta jos se on kovinkin kipeä jatkuvasti, ei muuta vaihtoehtoa ole. Ja proteesi olisi ihan kiva, vaikka senkin kanssa olisi omat ongelmansa. Haluaisin violetin silmän. "Ota silmä käteen ja katso." "No, ei tää kyllä hirveästi auta..."

*******

Lensin viime viikon torstaina pihalle historian kurssilta. Se oli hiukan ylitäysi, joten sieltä piti tiputella pois tyyppejä, jotka eivät kirjoita historiaa keväällä. Minä olin sitten pudonneiden joukossa, koska viimeiseen jaksoon perustettu ryhmä sopi lukujärjestykseeni. Ensin ajattelin jo melkein iloisena, että saan lisää hyppytunteja, mikä kyllä toisaalta ei ole hirveän mukavaa. Mutta sitten samasta palkista löytyikin vielä mediailmaisun radiotyön kurssi, jolla oli tilaa. Tai... "tilaa". Sinne sitten tungin niin, että minulla on tässä jaksossa sekä kaksi kurssia mediaa että kaksi kurssia filosofiaa. Näen siis molempien aineiden opettajia joka päivä. Onneksi ne on molemmat tosi mukavia tyyppejä.

*******

Varasin itselleni viime torstaina vihdoin ja viimein vanhojentanssia varten kampaaja-ajan, perjantaille 12.2. Vapaita aikoja oli vielä jäljellä ja sain sellaisen mukavan ajan, josta ehdin hyvin vielä tanssipaikalle kenraaliharjoituksiin.

Meillä oli viime torstaina myös ensimmäiset tanssitreenit. Josain vaiheessa opettaja mainitsi vanhojen päivän tarkemmasta aikataulusta ja varmisti vielä, että päivä oli siis 19.2. Gulumps.

Illalla vielä varmistin pariltani, että oliko oikeasti vanhat 19.2... Minä kun olin aivan varma, että se päivä on 12.2 ja olin varannut kampaajankin sille päivälle, siis viikkoa liian aikaisin! "Jos sä sitten pidät sitä hökötystä päässä koko viikon", ehdotti parini... Aavistuksen nolotti, kun soitin seuraavana päivänä kampaamoon uudestaan ja selitin, että olin vähän mokannut päivämäärien kanssa.

"Onkohan tuona päivänä enää vapaita aikoja, kun se on kai se vanhojen tanssipäivä..." No niinpä... Onneksi vapaa aika vielä löytyi.

*******

Viime perjantaina oli HKL:llä joku "välkkyvänä liikenteessä" -kampanja ja ratikkakuljettajien sanottiin jakavan heiastimia tiettyyn kellonaikaan ratikoissa. Minulla oli aivan pettämätön suunnitelma, millä saan kuskilta heijastimen (onko siinä sanassa muuten j vai ei?).

Koulumatkalle välineeksi valikoitui siis juna, sillä siinä matkan varrelle osuu myös ratikka. Kävelin varta vasten ratikan etupäähän, mitä en aina Pasilassa tee, ja otin jo aikaisemmin käsivarrestani heiastimen pois, jotta olisin mahdollisimman pimeä. Heiluin hetken aikaa siinä ratikan oven ympäristössä, kun en millään löytänyt siitä mitään nappulaa. En ole edes varma, onko ratikan etummaisessa ovessa avausnappia. Vihdoin kuitenkin kuljettaja älysi päästää minut sisäänkin. Huomautuksena todettakoon, että seiskaratikka seisoo Pasilassa yleensä aika pitkään. No, kiitin kuskia ja menin istumaan. Minulle ei tarjottu heiastinta.

Suunnitelmani seuraavaan kohtaan kuului varmistaa kuljettajalta oma pysäkkini. Oikeasti koulumatkalla minun ei tarvitse tehdä sitä, mutta pitihän sitä nyt kehitellä tapoja, joilla saa kontaktin kuljettajaan, joka voi antaa pimeälle sokkoraukalle yhden heiastimen.

Jossain matkan varrella nousi ratikkaan mummo, joka ensimmäisenä kysyi: "Onko täällä niitä heiastimia tarjolla?" A-haa, jollain muullakin sama motivaatio kulkea ratikalla kuin minulla! "Tässä vuorossa ei ole heiastimia."

Pettämätön suunnitelmani petti sittenkin.

En siis saanut HKL:ltä heiastinta pimeisiin talvi-iltoihin (tai aamuihin). Tällä hetkellä minulla ei oikeasti ole yhtään heiastinta valkoisen kepukan lisäksi, koska tänä aamuna pudotin sen viimeisen. Repussa ollut lohikäärmeheiastin meni rikki, se pitäisi kai korjata. Kitaralaukussa minulla on heiastin, mutten nyt ihan joka päivä kulje kitaran kanssa. Eli olen siis oikeasti aika pimeä tyyppi tuolla liikenteessä.

*******

Tein viikonloppuna joulukortteja. Olisin tosi mielelläni laittanut tänne kuvan edes yhdestä tekemästäni kortista, mutta pistin ne kuoreen ennen kuin tajusin kuvia ottaa. Ehkä parempikin niin...

Minulla oli kolmea eri väristä kartonkia; sinistä, punaista ja vihreää. Sininen kartonki oli korttipohjiin. Kävin veljeltäni kysymässä, mikä niistä oli minkäkin värinen ja merkkasin vihreän ja punaisen kartongin leikkaamalla niiden kulmista eri muotoiset palat pois. Askartelin siinä sitten kuusi erilaista korttia samalla, kun kuuntelin jouluradiota. Esittelin kortit äidille, kun se silloin lauantai-iltana tuli uudestaan käymään. "Öö, noissa sun korteissa on kuuset punaisia ja tontut vihreitä." Voi ei, mikä moka!

Äiti yritti vakuuttaa, ettei se haittaa yhtään, mutta minua ärsytti ihan mielettömän paljon. En alkanut kuitenkaan tehdä kortteja uudestaan... Saavat korttien saajat kuvitella sen olevan joku hieno taiteellinen näkemykseni. Paitsi tietysti ne, jotka käyvät täältä lukemassa mokailustani.

Viimeisen kortin tein tosin vasta sen jälkeen, kun sain tietää mokanneeni, joten siinä on ihan oikean värinen kuusi.

Tiedän, että aika harva sokko kirjoittaa joulukorttejaan itse. Minä en kuitenkaan sellaiseen hommaan mitään silmiäkäytä, on käsialastani ennenkin selvää saatu... Käytin sentään pahvista kirjoituskehikkoa niin, ettei rivit menneet päällekäin. Silti minua hivenen jänskättää, saako kukaan siitä tekstistä selvää. Kirjoitin nimittäin korttini paksulla hopeatussilla, kun Tiimarissa ei ollut enää ohutta tussia. Ohuella on helpompi kirjoittaa. Oli tosin oikein mukava, kun saatoin vanhalle avustajalleni kirjoittaa pisteillä; hänen pitäisi vielä niitäkin osata lukea. Aika usein olen kirjekuorien osoitteissa käyttänyt kuitenkin näkevää apuna, mutta tälläkertaa päätin kirjoittaa nekin itse. Varmistin kyllä veljeltäni, että tekstistä sai selvää. Kyllä siitä kuulemma sai. Tosin vähän mietin, mahtaako yksi korttini mennä perille pelkällä nimellä, postinumerolla ja paikkakunnalla. En hänen tarkkaa osoitettaan saanut selville mistään, enkä voinut kysyä, kun muuten olisi yllätys mennyt pieleen... Toivossa on hyvä elää. (Meille tuli kerran joulukortti perille niin, että siinä luki pelkästään Perhe Oja, Tuusula.)

Kävimme eilen sitten veljeni kanssa viemässä kortit postiin samalla, kun hain yhden paketin postista. Periaatteessa osaan kyllä reitin postiin itsekin, mutta eilen ei ollut ihan sellainen olo, että olisin halunnut lähteä kokeilemaan. En ole sitä reittiä vielä kertaakaan kulkenut yksin postiin ja siinä on kaksi tien ylitystä, joita en siis ole ylitellyt kuin lt-ohjaajan kanssa. Tien ylitykset vaativat sen verran keskittymistä ja energiaa, ettei huvittanut lähteä seikkailemaan. Rohkeuttakin se vaatii - ja vaatii vaan enemmän, kun en sitä koskaan taas näytä yksin tekevän - mutta eilen en ollut riittävän rohkea. Sai siinä samalla velikin vähän raitista ilmaa.

Tipautin kirjekuoret postilaatikkoon ja laskin ne huvikseni siinä samalla. "Yksi, kaksi, kolme, neljä... Viisi. Niitä piti olla kuusi." Hupsan. Taisi yksi kortti pudota kainalostani, kun keppiä taittelin kasaan.

Yhtä yksinäistä kirjekuorta ei tullut vastaan paluumatkalla - tai siis veli ei ainakaan huomannut, joten varpaat ristissä toivon, että joku ihana tonttu (tai enkeli) on noukkinut kirjeeni ja käynyt pudottamassa sen laatikkoon. Muuten jää joku kortin saajistani ilman korttia. Erityisesti toivon, ettei pudonnut kortti ole se, jonka mukana oli VR-kuulutusäänelle meidän kuunnelmamme.


*******

Tein viikonloppuna myös pipareita, joista ehkä jossain vaiheessa saan jopa kuvan tänne... Mikäli osasin ottaa sen kuvan kunnolla ja siinä näkyy jotain.

Omistan vain kolmenlaisia piparimuotteja; enkelin, joulukuusen ja possun. Niitä tein sitten suurin piirtein pellillisen jokaista, enkä edes polttanut yhtäkään piparia. Lopputaikinasta ei enää fiksusti saanut muotilla pipareita tehtyä, joten otin veitsen käteen ja lähdin itse muotoilemaan.

Ensimmäisestä itse muotoillusta piparista tuli nuottiavain. Sitäkään en siis onnistunut polttamaan, mitä hiukan pelkäsin. Ajattelin viedä nuottiavaimen kitaraopettajalleni, kun maanantaina oli viimeinen tunti, mutta se hajosi kuljetuksessa. Soritin siis kristillisen tasajaon kaverini kanssa ja pipari meni "parempiin suihin".

Toisesta itse muotoilemastani piparista tuli pata - siis se korttipakan maatunnus. Se oli hiukan epätasapainoinen pata, kun "sydänosan" toinen puoli oli pulleampi pulleampi kuin toinen. Mutta vapaalla kädellä tehdyksi pipariksi olin ihan tyytyväinen.

*******

Eilen tuli YLEltä kuvailtu elokuva, Virginie. Oli ensimmäinen kerta taas pariin vuoteen, kun tv:stä tuli kuvailutulkattua ohjelmaa, joten pitihän se katsoa. Kuvailutulkkauksen sai päälle vaihtamalla ääniasetuksista kieleksi hollannin - samalla ääniasetuksella saa käyttöönsä myös äänitekstitykset.

Kuvailutulkkaus on siis keino saattaa elokuvan, teatteriesityksen, jalkapallomatsin, taidenäyttelyn etc visuaaliset elementit näkkärille saavutettaviksi, eli käytännössä puhua ne auki. Kaikkea ei voi puhua, koska kaikkeen ei ole aikaa. Kuvailutulkkien pitää siis tarkkaan miettiä, mikä on tarinan kannalta merkittävää ja kiinnostavaa ja miten sen ehtii kunnolla kuvailla.

Virginie on taide-elokuva, joten siinä on paljon visuaalisia elementtejä. Kuvailu oli onnistuttu tekemään elokuan lomaan hyvin sujuvasti ja luontevasti. Kuvailun avulla sokkonakin tiesi, mihin näyttelijät katsoivat, millaisia ilmeitä heillä oli, mitä eleitä, minkälaisia vaatteita ja millainen ympäristö. Etenkin tällaiselle joskus nähneelle kuvailu teki siitä elokuvasta myös visuaalisen kokemuksen, kun saattoi kuvitella sen kaiken. Se oli mahtavaa. Tasoltaan kuvailu oli mahdottoman hyvää ja täsmällistä. Joskus tosin minua itseäni häiritsi sellaiset pienet seikat, kun kuvailutulkki kertoi, millä tavalla joku katsoi jotain toista - siis kertoi sanallisesti näyttelijän tunnetilan. Tavallaan ihan kiva, mutta ehkä olisin saattanut tajuta sen tunnetilan muutenkin tilanteesta ilman, etä se minulle erikseen kerrottiin. Enkä myöskään ole ihan varma, tarvitsiko minun tietää yhden miehen silmien ja hiusten väri. Tai siis siinä tilanteessa mietin, etten välttämättä tee tiedolla mitään, mutta jälkikäteen ajateltuna oli ihan merkittävää se, että Atte oli vaalea ja sinisilmäinen. Ja kuuluuhan tuollaiset asiat kuitenkin elokuvaan.

Tahdon todellakin lisää kuvailutulkattuja elokuvia, niin tv:seen kuin sitten ihan kaupalliseksi. Tiedän saavani joululahjaksi Postia pappi Jaakobille -elokuvan, jossa on DVD:llä myös kuvailutulkkausraita. On ensimmäinen laatuaan suomessa. Ja sen on kuvaillut meidän teatterin tämänhetkinen ohjaaja. (Virginien toinen kuvailutulkki on samaisen teatterin aikaisempi ohjaaja.)

Suosittelen kuvailutulkatun elokuvan kokeilemista myös ihan näkeville. Virginie tulee uusintana perjantaina ykköseltä muistaakseni 22.30 ja kuvailunhan siis sai kuuluviin vaihtamalla digiboksin ääniasetuksista kieleksi hollannin. Elokuva lähetetään kuvailtuna myös Radio puheessa, päiviä en tosin muista.

*******

Tonttuismi iskee...

Vein tänään kouluun kavereille pipareita. Harmikseni myös oppilaskunnan hallitus jakoi piparia välitunnilla. Se ei tosin vähentänyt omien pipareideni suosiota - ainakaan yhdellä kaverillani... "Ilmasta ruokaa! Ronja, mä tykkään susta."

Samainen kaveri totesi välitunnilla, että hänen tekee mieli painia. Ei siinä muu auttanut kuin ottaa käytävällä pieni painimatsi. "Mä olen vahvempi kun sä, mä voitan sut!" uhosi kaveri aluksi. Kohta hän kuitenkin oli selätettynä lattialla, eikä päässyt sieltä ylös, vaikka vaan pidin käsiä toisen olkapäillä. Niin, kumpi sen voittikaan? Eikä kaveri tähän tyytynyt, vaan hän haastoi minut uuteen painimatsiin huomenna. Lumihangessa. Kyllä me kättäkin väänsimme, mutta sen kaveri voitti. Häviän aina kaikille kädenväännössä.

*******

Olin tänään kymmenen tuntia koulussa, kun oli koulun päätteeksi vielä kitaratuntikin. Kun tulin kotiin, löysin pöydältäni kirjekuoren, joka sisälsi joulukortin ja suklaalevyn. Tuli tarpeeseen! Väsyneenä ja nälkäisenä se suklaa oli aika ihanaa... Upposi muuten hävyttömän nopeasti, mutta onneksi se ei ollut iso levy. Sellaisia kirjeitä voisin vastaanottaa useamminkin.

Arkeen sopeutumista

Ei se olekaan niin helppoa.

On helppo kuvitella jaksavansa tiskata, siivota, pestä pyykkiä ja tehdä ruokaa. On helppo kuvitella hoitavansa kaikki itse ja pärjäävänsä siinä. Mutta sitten, kun se kaikki tuleekin oikeasti tehtäväksi... En jaksaisi tiskata ja sanoinkin veljelle, että se on oikeastaan hänen vuoronsa, sillä minä olen tiskannut tähän asti joka kerta. Ei ole vielä näkynyt kauheasti liikettä tiskien suunnalla. Pyykkikonetta meillä ei vielä ole ja äiti toikin eilen tullessaan kassillisen märkiä pyykkejä. Ruuan sentään laitoin, ettemme ihan nälkään kuole. Laatikoita pitäisi vielä tyhjäillä paljon ja sen jälkeen varmaan oikeasti siivotakin, ennen kuin tänne uskaltaa ihan vieraita päästää. Avustajia nimittäin pitäisi haastatella tällä viikolla.

Leireileminen ei kyllä yhtään helpota arkeen sopeutumista. Nuorisotoimen leireillä saa ruokaa, kun vaan istuu pöytään ja odottaa kiltisti, että joku ohjaaja huomaa ja tulee kysymään, mitäs saisi olla. Nyt se ruoka pitäisi itse hakea ihan kaupasta asti, puuh.

Tajusin tänään, että kaikki tarpeellinen on tässä puolen kilometrin säteellä. Löytyy ruokakauppa, Apteekki, posti (R-kioski), pikaruokapaikkoja, bussit ja junat. Voisi sitä asiat huonomminkin olla.

Löysimme jopa sen Pukinmäen R-kioskin, kun piti käydä hakemassa Sinellin paketti postista. Ostin myös kirjekuoria, mutta liian vähän. Olisi pitänyt ostaa myös 10 pientä kuorta, mutten tietenkään tajunnut sitä siellä Ärrällä. Nyt voin kuitenkin lähettää sossuun valokuvani taksikorttia varten.

Niin, olen täysin hämmentynyt Malmin sossun nopeudesta. Olin noin viikossa saanut päätökset kaikista hakemistani asioista. Minulle on nyt siis myönnetty taksimatkoja, liikkumistaitoa ja avustaja. Veljelleni myös myönnettiin taksimatkat ja hänkin taisi saada suoraan irrotuksen matkojen yhdistelysysteemistä, vaikkei hänellä ollut edes siihen tarvittavaa paperia. Käsittääkseni hänkin haki jonkin verran liikkumistaitoa ja sekin myönnettiin. Eilen myös HKL:stä soiteltiin, että meidän vapaalippumme olisi haettavissa toimistosta. Tänään se unohtui, joten pitänee huomenna matkata Itikseen niitä hakemaan.

Mutkia matkassa

Lähdimme veljen kanssa Itäkeskukseen valokuvauttamaan itsemme monia tulevia kortteja varten ja hakemaan niitä HKL:n kortteja. Valokuvat saatiin, kunhan ensin löydettiin sieltä kauppakeskuksesta oikea liike. Soitin etukäteen nuorisosihteerille, että mistähän me löytäisimme valokuvausliikkeen... Ja siis juu, löytyihän se.

Valokuvaaja siellä liikkeessä taisi hiukan hämmentyä, kun sai sokon asiakkaan. Veli opasti minut penkille, jossa piti istua, ja minä taittelin keppini, jottei se näy kuvassa a törötin siinä varmaan kymmenen sekuntia ihan paikallani, ennen kuin kuvaaja sanoi, että pitäisi kääntyä... "Ai siellä sä olet", totesin ja käännyin kiltisti kuvaajan suuntaan. Oli varsin hiljainen kaveri. Veljelle hän neuvoi sanallisesti paljon enemmän kuin minulle. Eikä siellä edes käynyt Visa elektron.

HKL:n toimisto löytyi helposti ja menimme tiskille henkilöllisyystodistusten ja HKL:n omalle lomakkeelle tehtyjen lääkärintodistusten kanssa. Täti siellä tiskin takana kuitenkin kertoi, ettei ne riitä. Kuulemma HKL:n oman lääkärin pitää tehdä se päätös, olemmeko me oikeutettuja vapaalippuun vai emme. Jassoo. Kehtasi vielä oikeasti epäillä, ettemme ole, vaikka meillä molemmilla oli HUS:ista saadut lääkärintodistukset.

Samalla reissulla kävi myös ilmi, ettemme olekaan helsinkiläisiä. Olen elänyt kolme päivää siinä luulossa, että olen Helsingin kansalainen, ja sitten tämä HKL:n täti kertookin: "Sulla ainakin lukee täällä kotikuntana Tuusula." "Ai kummalla?" "No sulla." Aika jännä, sillä olen tehnyt muuttoilmoituksen... Reilu pari viikkoa sitten ja laitoin siihen kyllä ihan selvästi kotikunnan kohdalle Helsinki. Veljelläni oli ihan sama.

Nyt olen pari kertaa yrittänyt soittaa maistraattiin kotikunta-asiassa, muttei siellä kukaan halua vastata minulle. Ensimmäisellä kerralla tyyttäsi suoraan varattua, toisella kerralla hälytti muutaman kerran normaalisti, kunnes taas tyyyttäili varattua.

Itäkeskuksesta palatessamme (kertoi se HKL:n täti sentään kunnolla, mistä löydämme 54-bussin pysäkin) jäimme väärällä pysäkillä pois. Se oli varmaan pysäkkiä liian aikaisin... Korkeintaan kahta. Saimme siis kävellä hieman pidemmän mutkan kautta kotiin.

Työpaikkailmoitus avustajasta on ollut neljä tuntia netissä ja minuun on ottanut yhteyttä jo 8 ihmistä.

Edit 14.30: Vihdoin sieltä Maistraatista vastattiin ja nyt olemme molemmat helsinkiläisiä. Kuulosti varsin työhönsä kyllästyneeltä se ihminen siellä toisessa päässä. Ehkä siksi se löikin luurin korvaan pari kertaa.

Pientä panikointia

Koulu alkaa huomenna. Katsoin jo valmiiksi bussiaikataulut, että varmasti ehdin kouluun. Pitää lähteä yli tuntia ennen kuin koulu alkaa. Puoli tuntia myöhemmin lähtisi myös bussi, jolla luultavasti ehtii, mutta ensimmäisenä päivänä ei viitsi myöhästyä, joten nyt on otettava ihan varman päälle. Myöhemmin sitten voi lähteä vähän sellaisillakin busseilla, joilla ehtiminen ei ole niin varmaa...

Olen ihan fiiliksissä bussikortistani, jonka sain tänään. En ole koskaan aikaisemmin omistanut bussikorttia, joten tämä on nyt tosi hieno juttu. Luultavasti saan tänään myös HKL:n matkakortin, joten on ihan rusinapäivä taas tiedossa. Toisaalta kyllä jo melkein panikoin huomista, mutta en oikeasti edes kovin paljoa.

HKL:n matkakortin käyttö jännittää minua ihan hirvittävästi. En ole varma, osaanko käyttää sitä leimauslaitetta. Katselin kyllä HKL:n sivuilta ohjeita siihen, mutta silti se tuntuu edelleen vähän oudolta. En tosin taida osata käyttää edes tätä Tuusula-Helsinki-välin leimauslaitetta, mutta siinä nyt on helpompi kysyä kuljettajalta apua. Muutkin kyselivät, että miten päin se kortti pitää sinne tunkea. Siinä on siis laite, jolle ei vilauteta korttia, vaan se laitetaan sellaiseen koloon.

Nyt, kun olen ollut koko kesän mielettömän laiska, enkä ole kertaakaan käynyt aikidoharkoissa, ajattelin aloittaa aktiivisuuden tänään. Tänään olisi myös todella kivan vetäjän treenit, mutta sitten mieleeni muistuikin pieni este: äiti lupasi värjätä hiukseni tänään. Olisi niin ihanaa päästä unohtamaan tämä koulupanikointi tatamille edes puoleksitoista tunniksi, mutta ei se selvästi onnistu. Jos huomenna olisi olllut aamutreenit, olisin mennyt sinne. Mutta tiistaisin niitä ei ole. Enkä oikein tiedä, uskallanko ihan heti mennä mihin tahansa treeneihin, kun en ole pariin kuukauteen harjoitellut. Olen varmaan ihan tukossa siellä, että mikä tämä juttu on. Jotenkin tuo japanin kieli on jäänyt vähemmälle kesän aikana.

Jaksan edelleen vähän hämmästellä sitä, kuinka uskalsin puoli vuotta sitten ilmoittautua niin vain aikidoseuraan, josta en tuntenut ketään. Minä vain ilmoitin tulevani sinne sokkona treenaamaan näkevien joukkoon. Hieman asiaa helpotti silloin se, että seurassa oli toinenkin näkkäri, joten heillä oli jo käsitystä näkemättä harjoittelusta. Kuitenkaan minä en edes kysynyt äidiltäni suuremmin, että saanko lähteä. Ilmoitin vain hänelle: "Ylihuomenna alkaa Keravalla sellanen aikidon alkeiskurssi, johon mä olisin menossa." Seuraavalla viikolla pikkuveljenikin tuli mukaan ja siitä lähtien olemmekin treenanneet lähinnä yhdessä, mutta aloitin siis harjoittelun ihan ilman mitään veljen henkistä tukea.

Jos hyvin käy, aloitan koulunkäynnin ihan yhtä avoimin mielin ja jännittämättä sitä, kuinka minuun suhtaudutaan sokkona näkevien joukossa. Mutta vain silloin, jos hyvin käy. Tuskin ihan niin hyvin tulee käymään. Saa nähdä huomenna, mitä tästä hommasta oikeasti tulee, vai tuleeko mitään.